T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 9 65 Laajasta kansainvälisestä mai-
neestaan huolimatta Heiskanen ei ole nykyisin Suomessa kovinkaan tunnettu. Suuri yleisö muistaa hä- net parhaiten kaksiosaisesta täh- titieteen oppikirjasta Tähtitiede I ja II, jotka ilmestyivät 1940-luvun lopussa, mutta Heiskanen oli jo 1920-luvulla perustamassa Tähti- tieteellinen yhdistys Ursaa.
Vaikka tähtitiede oli nuoresta saakka Heiskasen kiinnostuksen kohde, hän teki varsinaisen elä- mäntyönsä geodesiassa. Hänen ai- heenaan oli aluksi isostasia, maan- kuoren hydrostaattisen tasapainon tutkimus. Aihe oli tullut mahdol- liseksi tarkkojen painovoimamit- tausten ja seismisten syväluotaus- ten kehittyessä. Heiskasen väitös- kirja (1926) käsittelikin maakuo- ren tasapainoa ja miten esimerkiksi korkeiden vuoristojen alla kuoren paksuus muuttuu päällä olevien massojen kompensoimiseksi. Mal- li tunnetaan nykyisin Airyn–Heis- kasen mallina.
Tutkijan uransa Heiskanen aloitti Geodeettisessa laitoksessa, josta hän siirtyi Teknillisen kor- keakoulun geodesian professorik- si vuonna 1928. Tuossa virassa hän toimi vuoteen 1949 saakka, jolloin hänet nimitettiin Geodeettisen lai- toksen johtajaksi. Pian tämän jäl- keen Heiskanen muutti Yhdysval- toihin, mutta hän toimi edelleen Geodeettisen laitoksen johtajana aina vuoteen 1961 saakka. Kesät Heiskanen vietti Suomessa, mut- ta yliopiston lukukausien aikana Geodeettisen laitoksen toimintaa johti sijainen. Nykyisten reaaliai- kaisten yhteyksien maailmassa on ehkä vaikea kuvitella, millaista lä- hinnä kirjeitse tapahtunut yhtey- denpito tuona aikana on ollut.
Heiskanen toimi Ohion valtion- yliopistossa geodesian professo- rina ja laitoksen johtajana. Näinä vuosina Heiskanen keskittyi Maan painovoimakentän tutkimiseen, päämääränään määrittää Maan muotoa kuvaava pinta, geoidi. Co- lumbuksen geoidina tunnettu mal- li yhdisti ensi kertaa maailman geo- deettiset järjestelmät toisiinsa yh- deksi globaaliksi kartaksi.
Heiskasen pitämille luennoille osallistui myös suuri joukko Yh- dysvaltain ilmavoimien upseerei- ta. Syytä saattoi ounastella viestis- tä, jonka Ohion yliopiston geodeet- tisen tiedekunnan dekaani lähet- ti Heiskasen leskelle 1970-luvulla:
”Ilman miehenne johtamia tutki- muksia emme olisi päässeet Kuu- hun”. Heiskanen itse ei koskaan kertonut millainen suhde hänellä oli kylmän sodan vuosina Yhdys- valtain avaruusohjelmaan, mutta aivan sivustakatsoja hän ei kaikes- ta päätellen ollut.
Juhani Kakkurin kirja Maapal- lon mittaaja kertoo tämän maail- mankuulun geodeetin elämänta- rinan kouluvuosista eläkepäiviin.
Kakkuri kuvaa Heiskasen elämää ja töitä varsin monipuolisesti myös suomalaisuuspoliitikkona, yhden kauden kansanedustajana ja kan- taa ottavana tieteen popularisoija- na vaikka teoksen laajuus on vain vajaat 130 sivua.
Moni asia jää pakostakin mai- ninnan varaan; Heiskasen tieteel- lisistä tutkimuksista ja yhteiskun- nallisesta toiminnasta voisi kertoa paljon laajemminkin, mutta koko- naisuutena asiat on tuotu esiin var- sin tasapainoisesti. Kirjan tyyli on sujuvaa; asioiden painotus ja taus- tojen selkeys paljastavat, että sen on kirjoittanut kohteensa alan hy- vin tunteva tutkija. Koska Kakku-
rilla on ollut käytössään sekä Geo- deettisen laitoksen arkistomate- riaali että Heiskasen sukuseuran kautta saatua aineistoa, on kirjas- sa myös aiemmin julkaisematon- ta tietoa. Luinkin kirjan suurella mielenkiinnolla, koska kuulun su- kupolveen, jolle Heiskanen on vain kirjoista ja julkaisuista tuttu nimi.
Mukaan on mahtunut myös joitakin hauskoja tarinoita, ku- ten Geodeettisella laitoksella ole- van Billnäsin kirjoituspöydän tari- na. Pöytä kuului aluksi Yrjö Väisä- lälle, joka avioitui kirkkoherra Le- vanderin tyttären kanssa. Väisälän siirryttyä Turkuun professoriksi Heiskanen peri työpöydän, ja hän avioitui pari vuotta myöhemmin Levanderin toisen tyttären kans- sa. Kun Heiskasesta tuli Teknilli- sen korkeakoulun professori, Uu- no Pesonen sai kyseisen pöydän.
Ja kuinka ollakaan, pian Levande- rin kolmas tytär oli naimisissa Pe- sosen kanssa. Mystinen pöytä on edelleen olemassa, nyt työpöytä- nä, jonka ääressä Kakkuri kirjoit- ti Heiskasen elämäkerran.
Kirjoittaja on Geodeettisen laitoksen geodesian ja geodynamiikan osaston johtaja.
Fysiologin kartta elämästä
Anto Leikola
Kari Lagerspetz: Minun karttani.
Terra Cognita 2008.
”Kun olin viisi- tai kuusivuotias, isäni antoi minulle lahjaksi maailmankar- taston. Se oli ensimmäinen heurekani enkä ole vieläkään siitä toipunut.”
Kari Lagerspetzin kirja alkaa lupaa- vasti. Vaikka hän ei ole tehnyt elä-
66 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 9
mäntyötään sen enempää maan- tieteilijänä kuin kartografinakaan, hän on mieltänyt tutkimusalansa eläinfysiologian kartoitukseksi, to- dellisuuden kuvaamiseksi eräänlai- sena karttana.
”Meissä jokaisessa on kartta maa- ilmasta ja itsestämme. Se perustuu yhtäältä miljardeja sukupolvia kestä- neen ympäristön ja eliöiden välisen vuorovaikutuksen, evoluution, kautta soluihimme kertyneeseen informaati- oon, toisaalta oppimiskykyymme.”
Lagerspetz sanoo yrittäneensä kirjassaan kertoa jotakin siitä, mi- ten hänen karttansa on kehittynyt.
Alkuluvun perusteella voisi luulla, että kysymyksessä on pitkän päi- vätyön tehneen fysiologian pro- fessorin muistelmateos. Kirja on kyllä sitäkin, mutta vähintään yh- tä paljon se on fysiologian histo- riaa ja toisaalta filosofiaa. Edellis- tä aluetta edustavat selvimmin lu- vut Claude Bernardista, Robert Ti- gerstedtistä, Jakob von Uexküllistä ja August Kroghista, jälkimmäis- tä taas lähinnä luvut tietoisuudesta ja olemisesta, osaltaan myös Eino Kailan tutkijapersoonan tarkaste- lu. Useimmat näistä luvuista on eri muodoissa julkaistu jo aikaisem- min lehtiartikkeleina, samoin tii- vis kuvaus hiirten aggressiivisuu- den periytymisestä, joka on myös kunnianosoitus Lagerpetzin edes- menneelle puolisolle, psykologi- an professori Kirsti Lagerspetzille.
Ei ole pahaksi, että tekstit on koot- tu ja muokattu yksiin kansiin, sil- lä fysiologinen ajattelu, fysiologian historiasta puhumattakaan, lienee useimmille ihmisille outoa ja vie- rasta, niin kuin kai biologinen ajat- telu yleensäkin.
Filosofiaa Lagerspetz on harras- tanut pienestä pitäen, jos näin voi sanoa, sillä jo hänen väitöskirjan- sa vuonna 1959 käsitteli teleologi-
sia selityksiä ja termejä biologiassa (ja kumosi nämä varsin vakuutta- vasti). Hänen myöhemmissä kir- joissaan Eläin ja kone sekä Sattu- masta säätelyyn on myös ollut vah- va filosofinen juonne. Varsinaisen biologianfilosofian osalta Minun karttani ei tuokaan uutta tekijän kuvaan. Kirjoittaessaan tietoisuu- den ongelmasta, olemassaolosta ja eläinten ”oikeuksista” (joka kirjas- sa on pantu syystäkin lainausmerk- keihin) Lagerspetz liikkuu vaikeilla vesillä, mutta käsittelee kysymyksiä niin suppeasti, että hänen tekstinsä jää jotenkin ponnettomaksi. Niuk- kuudessaan Lagerspetzin pohdin- nat ovat maltillisia ja järkeviä, ikään kuin juuri luonnontutkijalle sopi- via. Joissakin kohdissa, esimerkik- si selostettaessa luontosuhteemme kehitystä, suppeus vie kieltämät- tä siihen, että mutkia suoristetaan liikaakin. Esimerkiksi Darwinin ja Topeliuksen vaikutusta vertaillaan melko epähistoriallisesti. Lager- spetz selittää, että Topelius ei kieltä- nyt darwinismia, ja tavallaan näin olikin, mutta itse asiassa Topelius ei ottanut evoluutioteoriaan mi- tään kantaa, ei myönteistä eikä kiel- teistä, eikä koskaan edes vihjaissut evoluution mahdollisuuteen, vaik- ka hän oli Darwinin Lajien synnyn ilmestyessä vasta vähän yli neljän- kymmenen ikäinen, eikä hän voi- nut jäädä darwinismista tietämät- tömäksi.
Sille, joka odottaa yksityiskoh- taisempaa kuvausta tutkijan elä- mästä ja työstä, Lagerspetzin kir- ja tuottaa pettymyksen. Tutkimus- työtään hän kuvaa jonkin verran, elämäänsä sitäkin vähemmän.
”Elämä tutkijana, aviopuolisona ja perheenisänä Suomessa on minulle ollut suurin ja paras seikkailu. Olen tutkijana voinut tehdä pääasiassa sitä,
mitä olen aina harrastanut, ja jopa elättänyt sillä itseni ja perheeni.”
Tätä tunnustusta ei ole syytä epäillä, ja on tavallaan ymmärret- tävää, että Lagerspetz ei ole halun- nut tuoda omia vaiheitaan ja per- soonaansa korostetusti esiin. Mut- ta eikö tutkijan ja yliopiston opet- tajan monikymmenvuotisen uran valoista ja varjoista, ilon hetkistä ja pettymyksistä olisi ollut aihetta piirtää täyteläisempää kuvaa, kun kerran on lähtenyt oman elämän- sä karttaa hahmottamaan?
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori.
Suomen sukellusveneiden vaiheet
H. K. Riikonen Markku Melkko: Suomen sukellusveneet. Minerva 2008.
1930- ja 1940-luvulla toiminut Suomen sukellusvenelaivue koos- tui viidestä veneestä, jotka olivat Vetehinen, Vesihiisi, Iku-Turso, Vesikko ja Saukko. Näistä kolme ensin mainittua olivat kaksirun- koisia miinasukellus veneitä, jot- ka oli varustettu tykistöllä ja tor- pedoaseistuksella, Vesikko oli yk- sirunkoinen rannikkosukellusvene ja Saukko pienimpänä Laatokal- le tarkoitettu kokeiluvene. Toisen maailmansodan jälkeen ne romu- tettiin lukuun ottamatta Vesikkoa, joka siirrettiin museoveneeksi Suo- menlinnaan, jossa se edelleenkin on. Vesikko on harvoja jäljelle jää- neitä toisen maailmansodan aikui- sia sukellusveneitä ja se mainitaan- kin kuvan kanssa Eberhard Mölle-
