Vastaus Pyysiäiselle näkymä

270

Olin juuri saanut valmiiksi kommentin Ilkka Pyysiäiselle Tieteessä tapahtuu -lehdessä käymämme, jo pitkähköksi ve- nyneen keskustelun jatkoksi, kun sain luettavakseni hänen tässä lehdessä ilmestyvän vas- tineensa artikkeliini “Tieteen ideologiat ja naturalisoitu us- kontotiede” (T&e 1/2002). Tyy- dyn nyt hyvin lyhyeen, yleis- luontoiseen vastaukseen, kos- ka aihepiiristä lähemmin kiin- nostunut lukija voi helposti etsiä käsiinsä esimerkiksi Tie- teessä tapahtuu -lehden nu- merot 6/2002 ja 7/2002.

Ennen kaikkea minun on korostettava, etten pyri argu- mentoimaan, että uskontotie- teen pitäisi olla “relevanttia

‘uskovan’ näkökulmasta” tai että sen tulosten pitäisi olla arkiajattelun viitekehyksessä ymmärrettäviä. (Suuri osa Pyy- siäisen vasta-argumentaatios- ta keskittyy näihin oletettui- hin väitteisiini, joista sanou- dun irti – pahoitellen toki mahdollisesti epäselviä ilmai- sujani ja huonoja sananvalin- tojani.) Olen pyrkinyt filoso- fisesti problematisoimaan us- kontotieteen kognitivistista suuntausta pohtien tämän suuntauksen edustaman ul- koisen, selittävän tutkimus- tavan suhdetta siihen, millai- sena uskonnollisuus voisi näyttäytyä uskonnollisen elä- mänmuodon sisältä käsin, mutta tällainen problemati- sointi ei merkitse vaatimusta, että tieteen itsensä (tai edes kyseistä problematisointia ta- voittelevan uskonnon- ja tie- teenfilosofian) tulisi puhutel- la “uskovia”. Kyse ei ole us- kontotieteen sisäisestä meto- dikeskustelusta vaan yleisem- mästä tieteenfilosofisesta tar- kastelusta. Tämä tarkastelu ei myöskään edellytä Pyysiäisen vierastamaa “spesifisti uskon- nollisen” käsitettä, jota – tämä myönnettäköön – olen var-

masti käyttänyt tarpeettoman epämääräisesti.

Pyysiäinen on tietenkin oi- keassa siinä, että myös us- konnonfilosofiset pohdinnat ovat usein hyvin vieraita “us- kovien” itsensä näkökulmas- ta, mahdollisesti jopa paljon vieraampia ja keinotekoisem- pia kuin empiirisiin löydök- siin nojaavat uskontotieteelli- set hypoteesit. Filosofi voi kuitenkin kriittisesti pohtia jon- kin tieteenalan relevanssia tut- kittavana olevan todellisuu- den osan kannalta pyrkimättä itse siihen, että hänen huo- mionsa olisivat (esimerkiksi)

“uskovien” ymmärrettävissä tai suoraan omaksuttavissa uskonnollisen elämänmuo- don elementeiksi. Tähän voi- si vielä lisätä, että tieteen- filosofiset kysymyksenasette- lut saattavat niin ikään tuntua hiukan kummallisilta tieteen- harjoittajien (vaikkapa uskon- totieteilijöiden) itsensä pers- pektiivistä. Filosofi joutuu näet pohtimaan, mitä empiiristen löydösten tuottaminen itse asias- sa on ja millaisiin käsitteellisiin lähtökohtiin – tutkimuskohdet- ta kunnioittaviin tai sitä hämär- täviin – empiirisen tutkimuk- sen harjoittajat nojaavat.

Kuten toisaalla olen esittä- nyt, en pidä uskontoa suljettu- na elämänmuotona, joka on immuuni kritiikille, enkä myös- kään pyri osoittamaan, etteivät uskonto ja tiede ole ristiriidas- sa. Päinvastoin olen korosta- nut, että uskonnosta kiinnostu- neen ajattelijan on suhtaudut- tava tähän (ainakin potentiaa- liseen) ristiriitaan vakavasti ja että löysät relativistiset yritykset lakaista se maton alle ovat filosofisesti heikkoja. Suhtau- dun ehkä relativistisiin ajattelu- tapoihin (mm. Peter Winch, D. Z. Phillips) hieman Pyysiäis- tä ymmärtäväisemmin, mutten missään tapauksessa suoraan seuraa niitä. Pidän “wittgen-

V A S T A U S P Y Y S I Ä I S E L L E

steinilaisen uskonnonfilosofian”

keskeisenä ongelmana kyvyt- tömyyttä vastata relativismin problematiikkaan. Mutta toisin kuin Pyysiäinen, en usko, että tuota ongelmakenttää voidaan sivuuttaa myöskään näennäi- sesti ei-relativistisen, kausaa- lisesti selittävän, esimerkiksi kog- nitiotieteellisen tutkimuksen kei- noin. (Vaikka kognitivistisesti orientoituneet tutkijat itse ehkä voivatkin, filosofi ei voi.) Rela- tivismilla on taipumus palata aina takaisin, samaan tapaan kuin skeptisismillä tietoteorias- sa. Toisaalta tehtävänämme on pikemminkin tulla toimeen re- lativismin ongelman kanssa, jatkuvasti pohtia, miten se vai- kuttaa ajattelu- ja tutkimus- tapoihimme, kuin antautua re- lativismille.

On toki mukavaa, että Pyy- siäisen kaltainen ansioitunut uskontotieteilijä, jonka tutki- muksia suuresti arvostan, on nähnyt kognitiivisille uskon- nontutkijoille heittämäni filo- sofisen haasteen siinä määrin merkitykselliseksi, että on ryhtynyt sitä kommentoimaan useilla eri foorumeilla. Juuri tällaiseen dialogiin filosofit ja erityistieteilijät voivat pyrkiä:

toistensa ajattelun rikastami- seen sekä “empiiristen löy- dösten” että näiden löydös- ten tekemisen taustalla piile- vien käsitteellisten ongelmien alueella. Yhteisymmärryksen ja työnjaon hahmottaminen ei kuitenkaan taida olla kovin helppoa kummallekaan osa- puolelle.

Sami Pihlström