T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
16
Minkälainen suhde vallitsee nykyfi losofi an pääsuuntausten, analyyttisen ja fenomenolo- gis-mannermaisen fi losofi an välillä? Miten fi - losofi an suuntausten ero heijastuu muuhun tieteeseen: onko tieteessä kaksi metodiltaan selvästi eroavaa kenttää: kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen, joita on kutsuttu myös selittä- viksi ja ymmärtäviksi tieteiksi? Näiden kysy- mysten pohjalta keskusteltiin viime marras- kuussa Tieteellisten seurain valtuuskunnan keskustelutilaisuudessa ”Suhteet tieteessä”.
Oletan, että minun osakseni lankesi edustaa angloamerikkalaisen fi losofi an valtavirtaa, te- räksenlujaa, positivistista, skientististä, loogis- analyyttista fi losofi aa. Sen vastakohdaksi on asetettu pehmeä (mutta silti liukas), ihmisen erityisasemaa ja -luonnetta korostava fenome- nologia. Näistä aineksista ei kuitenkaan kun- non fi losofi sta nujakkaa saa. Keskitynkin tässä siksi vain muutamaan asiaan. Ne koskevat fi lo- sofi an luonnetta, sen muuttunutta itseymmär- rystä ja tietysti suhdetta tieteeseen ja sen mene- telmiin. Esimerkiksi otan edesmenneen akatee- mikko G. H. von Wrightin älyllisen kehityksen, koska hän oli metodologisen dualismin merkit- tävimpiä edustajia.
Suuntauksia, koulukuntia ja ismejä
Filosofi assa on aina ollut suuntauksia ja koulu- kuntia, ajoittain myös kiivaita taisteluita näiden ja eri ismien välillä. Länsimaisen fi losofi an syn- tyajoilta tulevat mieleen fi losofi sina kouluina alkaneet sofi stit, epikurolaiset, stoalaiset, plato- nistit ja aristotelikot, keskiajalta vaikka occami- laiset, anselmilaiset ja tomistit, vain muutaman mainitakseni.
Moderni fi losofi a esitetään usein järkeä ko- rostavan rationalistisen ja aistihavaintoa sekä
kokeita korostavan empiristisen suuntauksen välisenä vuoropuheluna. Joskus taas nykyfi lo- sofi a nähdään kahden kilpailevan suuntauksen, angloamerikkalaisen ja mannermaisen fi losofi - an välisenä taisteluna. Ismejä taas fi losofi assa riittää: idealismi ja materialismi; realismi, istru- mentalismi ja konstruktivismi; individualismi, atomismi ja holismi, jne. Aloittelevan fi losofi n on selvittävä pitkälle dikotomioiden (ja trikoto- mioiden) miinakentässä päästäkseen asiaan.
On heti aluksi kuitenkin todettava että kah- tiajako analyyttiseen fi losofi aan ja fenomenolo- giaan ei tee historiallista tai systemaattista oi- keutta eri suuntauksille. Ensinnäkin, fi losofi - set suuntaukset ovat useassakin suhteessa sa- massa asemassa kuin suuret uskonnot ja eten- kin nyt toisistaan mittaa ottavat islam ja kristin- usko: niillä on osin yhteiset juuret ja ne määrit- televät identiteettinsä suhteessa toisiinsa. Kah- desta suurella ismillä, rationalismilla ja empi- rismillä, oli paljolti sama problematiikka ja ne hioivat argumenttejaan vastapuolen argument- teja sulatellen. Ei siis ole ihme, että tiedon läh- teitä ja alaa koskevien eroavuuksien alta paljas- tuu samat ongelmat ja rakenteeltaan samankal- taiset ratkaisut.
Myös Husserlin fenomenologiaa motivoi sama pyrkimys saattaa fi losofi a tieteen tukeval- le polulle kuin sen arkkivihollista (tai sellaisek- si mainostettua) loogista positivismia, ja ratkai- suissa oli aika lailla samaa: sen sijaan että spe- kuloitaisiin sillä millainen havaintojen ulottu- mattomissa oleva maailman on, pitäisi rajoit- tua siihen mikä on jollakin tavalla välittömäs- ti annettua. Molempia motivoi tiukka tieteelli- syyden vaatimus, kummallakin keskeinen koh- de oli logiikka. Eri asia kuinka likeinen fi losofi - an ja tieteen liitto sittemmin on ollut.
Toiseksi, suuntaukset tai edes niitä sup- peammat koulukunnat eivät ole homogeeni- sia vaan niiden sisältä löytyy tavattoman pal-
Filosofia – kaikkien tieteiden äiti ja hampaaton isoäiti
Matti Sintonen
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
17
jon variaatioita. Loogis-analyyttinen fi losofi a on katsonut keskeisimmäksi tehtäväkseen toi- saalta tieteen ja arkikokemuksen (mutta miksei myös taiteen ja uskonnon) keskeisten käsittei- den erittelyn, ja toisaalta sen tutkimisen kuin- ka maailmankuvaamme ja -katsomustamme konstituoivat yleisimmät olettamukset ja peri- aatteet voitaisiin yhdistää koherentiksi koko- naisuudeksi. Tämän analyyttisen asennoitumi- sen yleinen motivaatio on riittävän perustelun vaatimus: jos ei tiedä mitä sanoilla ja käsitteil- lään tarkoittaa, ja mitä niiden avulla muodoste- tut olettamukset ja uskomukset tarkkaan ottaen sisältävät, on perustellun kannan muodostami- nen vaikeaa tai mahdotonta. Esimerkki valais- see asiaa: jos ei tiedä mitä tahdon vapaudella ja determinismillä tarkoitetaan, kuinka voisi ottaa kantaa siihen onko vapaa tahto ristiriidassa de- termismin kanssa? Analyyttinen fi losofi a aset- taa tavoitteekseen analyysin ja kriittisen refl ek- tion, mutta sillä ei ole virallista kantaa siihen onko tahto vapaa. Molempia kantoja on kanna- tettu, ja erilaisia analyyseja on tarjottu.
Mitä sitten on analyyttinen fi losofi a? Sen ydin on kenties juuri käsiteanalyysi edellä mai- nitussa mielessä, ja siihen liittyen loogisista ja muista välineistä koostuva kalupakki. Mitään sisällöllistä teesiä sillä ei ole, joten koulukun- naksi se ei kelpaa, ja suuntauksenakin se on hie- man kuin M. A. Nummisen musiikki 1970-lu- vulla. Häneltä kysyttiin kerran mihin genreen hänen musiikkinsa kuuluu, johon hän vastasi että se on uusrahvaanomaisuutta. Kun hänel- tä kysyttiin mitä uusrahvaanomaisuus on hän vastasi ”Ei mitään” (ja nauroi päälle).
Kolmas syy siihen, että jako analyyttiseen fi - losofi aan ja fenomenologiaan ei aivan osu nau- lan kantaan on, että niiden ohella on muitakin suuntauksia, jotkut eläviä, jotkut jo (kenties) haudattuja geopoliittisia päiväperhoja.
Ennen kuin menemme syvemmälle eri kou- lukuntiin, pitäisi kuitenkin pysähtyä kysymään miksi fi losofi assa ylipäätään on koulukuntia.
Ja mitä on fi losofi a? Miten se suhtautuu tietee- seen, terveeseen järkeen ja uskontoon? Jos fi lo- sofi a on tiede, miksi siellä jauhetaan vuosisa- doista toiseen samoja ikuisuuskysymyksiä, sen sijaan että edettäisiin samalla järjestelmällisellä tavalla kuin muissa tieteissä? Miksi fi losofi t ku- luttavat niin paljon aikaa sanoista ja käsitteis- tä riitelemiseen, miksi ei tehdä niin kuin Tho- mas Hobbes ehdotti, istuta alas, sovita siitä mitä sanoilla tarkoitetaan, ja sitten edetä tiukan joh- donmukaisesti?
Huhut fi losofi an kuolemasta ovat ennenaikaisia
Varhainen fi losofi a oli viisauden rakastamis- ta, mutta myös systemaattista tiedon tavoitte- lua. Nämä ovat hieman eri asioita, ja vaikka tie- dolla ja tieto-opilla on fi losofi assa aina ollut kes- keinen asema, tieto on eri aikoina ymmärretty eri tavalla. Filosofi alla on aina myös ollut usei- ta rooleja. Sokraattisessa näkemyksessä fi loso- fi oli viisauden rakastaja, totuuden etsijä, usko- musten ja tapojen kyseenalaistaja, ja siten tietä- mättömyyden (ja pönäköityneen itsetyytyväi- syyden) paljastaja pikemminkin kuin Totuuden haltija ja sen jakelija. Filosofi ei ole se joka tietää vaan se joka tietää että ei tiedä. Filosofi on kui- tenkin rationaalinen ignoramus ja siis utelias ja kiinnostunut pohtimaan ihmistä ja tämän paik- kaa universumissa.
Nykyfi losofi a on toisaalta eri alueisiin ja- kautunut ja pitkälle erikoistunut systemaatti- nen tieteen tai tutkimuksen alue, toisaalta mo- net hakeutuvat fi losofi an pariin etsimään itse- ään. Kaikki fi losofi a ei ole myöskään yliopisto- fi losofi aa, vaan sitä luetaan ja harrastetaan laa- jemmissa piireissä. Kuvaan kuuluu, että eten- kin analyyttisia fi losofeja (ja siis myös heidän fi losofi aansa) aina säännöllisin väliajoin arvos- tellaan siitä, että he ovat kadottaneet siteet elä- vään elämään ja muuntuneet teknisiksi näperte- lijöiksi. On vaadittu, että he tulevat alas norsun- luutorneistaan ja ottavat kantaa. Kaikki tämä on tervetullutta arvostelua, ja usein asialla ovat fi - losofi t itse. Silti on huomattava, että fi losofi ksi ei synnytä eikä fi losofi aan tulla pystymetsästä.
Filosofi an kenttä on myös muuttunut. Vielä muutama sata vuotta sitten joku ajattelija saat- toi hallita koko tietämyksen kentän, fi losofi an, matematiikan ja eri tieteet (ja siinä sivussa tai- teet). Nyt ei kukaan esitä sellaista vaatimusta.
Filosofi alle on käynyt hieman samalla tavalla, koska uuden luominen edellyttää erikoistumis- ta. Filosofi an kohdalla muutos on ymmärrettä- västi traumaattisempaa, koska yksi sen perus- tehtävistä on ollut synoptisen kokonaiskuvan hallitseminen. Suomalainen fi losofi a on tässä suhteessa selviytynyt hyvin. Suomella on ollut onni tuottaa kansainvälisiä fi losofeja, jotka ovat toisaalta hallinneet tieteenalan tekniset välineet, ennen kaikkea logiikan, toisaalta ovat pyrkineet näkemään metsän puilta.
Totta silti on, että fi losofi an julkinen kuva on muuttunut: se on teknistynyt ja siitä on tul- lut ammatti. Jotkut fi losofi t taas eivät juuri ehdi vierailla norsunluutornissa. Asialla on myös
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
18
hieman huvittavia piirteitä. Kun on suorittanut fi losofi an aineopinnot, voi mediassa jo esiintyä tittelillä joka pari vuosikymmentä sitten olisi ol- lut jossain mauttoman ja naurettavan välillä – fi losofi .
Filosofi a ja sen suhde tieteeseen on myös ymmärretty eri aikoina eri tavoin. Filosofi aa on kutsuttu kaikkien tieteiden äidiksi, josta erityis- tieteet ovat erkaantuneet omien tutkimuskoh- teidensa ja -menetelmiensä mukaisesti. Silti vie- lä 1800-luvulle saakka fi losofi a, tai tarkemmin luonnonfi losofi a, oli lähestulkoon sama kuin tiede tai systemaattinen tiedon tavoittelu yleen- säkin.
Tieteenalat ovat etenkin muutaman sadan vuoden aikana lisääntyneet kuin kanit ja jakau- tuneet kuin amebat. Luonnonfi losofi a ja siitä syntyneiden disipliinien kehitys on ollut hen- gästyttävää. Tieteiden järjestelmän muutok- seeen on vaikuttanut selvästi kaksi vastakkais- ta perusvirtausta, eriytyminen ja eheytyminen.
Metodiset ja sisällölliset vaateet ovat johtaneet siihen,että uusia tieteenaloja on eriytyy jo ole- massaolevista äititieteistä. Jo olemassa oleva tieteenala on voinut haljeta kahteen tai useam- paan alatieteeseen, jotka ovat kenties alkaneet elää omaa elämäänsä noudattaen omia (suh- teellisen autonomisia) selitysihanteensa ja me- netelmiään.
Onko fi losofi alle käynyt kuin kuningas Lea- rille, joka jakoi kaikki maansa ja jäi itse voimat- tomana katsomaan valtakuntansa tuhoa? Onko fi losofi a paitsi kaikkien tieteiden äiti myös nii- den hampaaton isoäiti (kuten kollegani S. Albert Kivinen asian ilmaisi)? Sanan ”scientist” keksi tieteenfi losofi an grand old man William Whe- well 1800-luvun alkupuolella. Whewell itse oli eturivin historioitsija ja tähtitieteilijä, mutta en- nen kaikkea tieteiden rakennetta ja dynamiik- kaa kuvannut tieteenfi losofi . Whewell tietoises- ti tai osin tietämättään ennakoi fi losofi an muut- tunutta roolia erottamalla nousevan kokeellisen fi losofi an eli (luonnon)tieteen harjoittajat noja- tuolifi losofeista.
Kokeellisen luonnonfi losofi an – uuden oi- kean tai toden fi losofi an (kuten sen varhaiset kannattajat sitä kutsuivat) – syntysanat oli lau- suttu jo 1600-luvun alussa. Isaac Newtonin pää- teoksen nimi on ”Luonnonfi losofi an matemaat- tiset periaatteet”, mutta nykyisin emme pitäisi häntä ensisijaisesti fi losofi na (ks. Kari Enqvistin artikkeli s. 22-25).
Vaikka kokeellinen tiede on määrännyt marssijärjestyksen aina 1600-luvulta (eikä se tarkkaan ottaen silloin alkanut), huhut fi loso-
fi an kuolemasta ovat ennenaikaisia. Kokeel- linen fi losofi a voi edelleen erinomaisesti, sa- moin luonnonfi losofi a yleensäkin. Tosin Cam- bridgessä kokeellisen fi losofi an oppituolin hal- tija on tähtitieteilijä/astrofyysikko Robert Ken- nicutt (Plumian Chair in Astronomy and Expe- rimental Philosophy) ja jälkimmäisen niinikään tähtitietelijä/astrofyysikko ja Cavendish-labo- ratorion johtaja Malcom Longair.
Entä fi losofi a siinä muodossa kuin me sen olemme oppineet tuntemaan (ja sitä rakasta- maan, tai sitten ei)? Se vain omaksui uuden analyyttisen roolin jota jo lyhyesti koskettelin- kin. Tänään sekin voi hyvin.
Mutta miksi suuntauksia?
Miksi fi losofi assa sitten on suuntauksia? Mik- si ei määritellä asioita tarkasti, tutkita vaihto- ehtoja empiirisesti, päädytä tulokseen – ja men- nä kotiin? Yleinen käsitys ainakin ammattikun- nan ulkopuolella on, että fi losofi assa ei tapah- du edistystä, vaan kerran jo kumotut ismit syn- tyvät aina uudestaan. Tämä ei ole aivan tark- ka kuvaus, ja se unohtaa että fi losofi sella tut- kimuksella on omat erityispiirteensä. Edistys- tä tapahtuu, vanhat ismit saavat (usein tieteen uusien käänteiden inspiroimina) uutta sisältöä, uusia käsitteellisiä erotteluja tehdään, jne. Mut- ta fi losofi aa on mahdotonta rajata yhdeksi aino- aksi tutkimusohjelmaksi, jonka sisällä harjoitet- taisiin ns. normaalitieteellistä ongelmanratkai- sua.
Thomas Kuhnin tunnetun tiedenäkemyk- sen mukaan kypsät luonnontieteet käyvät ajoit- tain läpi kumouksellisen vaiheen, jossa tieteen- alan keskeiset kysymykset muotoillaan uudel- leen, metodiset asettamukset voivat vaihtua, ja jopa tieteenalan päämääristä käydään kiivasta keskustelu. Mutta kun joku erityisen menestyk- sekäs teoria lopulta selviytyy voittajaksi, alkaa normaalitieteellinen vaihe. Sille on tyypillistä ottaa tieteenalan perusteet ja metodiset lähtö- kohdat annettuina.
Kuhn korosti, että hänen paradigma-käsit- teensä koski kypsiä matemaattisia luonnontie- teitä. Filosofi a nykyisessä muodossaan on tie- teenala, jossa ei ole samanlaisia vahvoja para- digmoja joille konsensus rakentuisi. Filosofi as- sa ei (enää, yleensä) tehdä kokeita, joten mo- derniin korvaan kokeellinen fi losofi a kuulostaa contradictio in adjectolta. Filosofi a on tieteenala- na keskustelevaa, diskursiivista ja argumenta- tiivista, jossa yksiselitteiset ratkaisut ovat harvi-
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
19
naisia. Onkin sanottu, että kun fi losofi nen kysy- mys voidaan muotoilla siten, että siihen on ole- massa kiistaton ratkaisu, se lakkaa olemasta fi - losofi aa. Siitä on tullut tieteellinen tulos. Täs- tä ei seuraa, että fi losofi assa kaikki kävisi. Ar- gumentteja voidaan arvioida vaikka konsensus jäisi saavuttamatta. Kenties tärkeintä fi losofi as- sa on sittenkin kurinalainen mutta samalla va- paa järjenkäyttö.
Filosofi nen geopolitiikka ja tieteellinen fi losofi a
Filosofi an luonteeseen siis kuuluu, että siinä on suuntauksia ja koulukuntia. Edesmennyt aka- teemikko G. H. von Wright luonnehti niitä teok- sessaan Logik, fi losofi och språk (1957) piirtämällä fi losofi s-geopoliittisen kartan: angloamerikka- laista maailmaa hallitsi ns. loogis-analyyttinen fi losofi a, manner-Eurooppaa fenomenologia ja eksistentialismi, tuolloista Neuvostoliittoa ja sen vaikutuspiiriin kuulunutta Itä-Eurooppaa ja muuta sosialistista maailmaa marxilainen fi - losofi a. Lisäksi hän mainitsi katolisen kirkon vi- rallisen fi losofi an, Tuomas Akvinolaisen fi loso- fi asta polveutuneen uustomismin.
Jotta kartasta saataisiin hieman tarkem- pi, joukkoon pitäisi vielä lisätä ainoa amerik- kalainen fi losofi nen koulukunta pragmatismi sekä hermeneutiikka eri muodoissaan. Lisäk- si karttaan voisi mahduttaa 1800- ja 1900-luku- jen vaihteen fi losofi sen valtavirtauksen uuskan- tilaisuuden, jonka tietämistä ja toimintaa sekä moraalia koskeviin kantoihin kaikkien muiden suuntausten oli otettava kantaa.
Lukuisten opiskelijapolvien käsissä hiiren- korville luetussa katsauksessaan Tieteenfi losofi - an kaksi perinnettä (se oli alunperin teoksen Ex- planation and Understanding ensimmäinen luku) von Wright tarkasteli tieteenfi losofi sta tilannet- ta kahden perinteen, aristoteelisen ja galileisen, kannalta. Aristotelinen perinne tarkastelee ilmi- öitä teleologisesta perspektiivistä ja sen tietee- nihanne on luokitteleva ja kvalitatiivinen. Gali- leinen taas edustaa modernia luonnontiedettä, joka pyrkii ilmiöiden välisten (tai takana olevi- en ja sikäli syvempien) kvantitatiivisten ja ma- temaattisten riippuvuuksien muotoilemiseen.
Jako ei ollut alun perin von Wrightin kek- simä, vaikka hän kehittikin sen ihmistietei- den omaleimaisuutta korostavaksi erotteluksi.
Aristoteelinen ja galileinen perinne olivat tär- keitä hänen opettajalleen teoreettisen fi losofi - an professori Eino Kailalle. Kaila taas oli epäile-
mättä saanut vaikutteita hahmopsykologi Kurt Levinin klassisesta artikkelista ”The Confl ict between Aristotelian and Galileian Modes of Thought in Contemporary Psychology” (1931).
Vaikka eri suuntauksista ja koulukunnista ei tulisikaan tehdä liian suurta numeroa, suoma- laisen fi losofi an historia on hyvä esimerkki sii- tä, kuinka leimojen takana on syviä maailman- katsomuksellisia eroja. Mitä siis oli uusi fi loso- fi a, jonka haamu liikkui 1900-luvun alun Eu- roopassa? Uuden fi losofi an merkittävin teki- jä oli Wienin piiri, kahdestakin syystä. Sillä oli ensinnäkin lyhyt ja ytimekäs ohjelmajulistus, jossa vaadittiin vanhan metafysiikan panemis- ta viralta, ja havaintoja ja mittaamista korosta- vien eksaktien tieteiden nostamista kaiken tie- don mittapuuksi. Toiseksi, piiriin kuului joukko aikansa johtavia tiedemiehiä ja fi losofeja, jotka piirin hajottua natsi-Saksan nousuun hajaantui- vat maailmalle ja levittivät piirin sanomaa, tie- teen ykseyden ajatusta.
Vaikka piirin jäsenet tulivat eri tieteenaloil- ta, heitä yhdisti ajatus, että tieteenalojen väli- set erot eivät ole periaatteellisia vaan puhtaas- ti työnjaollisia. Yhtenäisen tieteen perustana on historiallisista lähtökohdistaan ja ainutker- taisista erityispiirteistään puhdistettu neutraa- li tieteen kieli, jonka kaikki voivat ymmärtää samalla tavalla. Kaikki aidot, so. ratkaistavissa olevat empiiriset ongelmat, tieteenalasta riip- pumatta, voidaan muotoilla tässä neutraalissa kielessä. Toinen yhtenäisyyttä lisäävä seikka on kaikille erityistieteille yhteinen menetelmä, joka takaa että nämä ongelmat voidaan ratkaista ob- jektiivisesti ja intersubjektiivisesti. Nojatuolifi - losofi a on nyt tunnistettavissa ja eliminoitavis- sa: sen ongelmat ovat näennäisesti (kielelliseltä muodoltaan) mielekkään näköisiä, mutta eivät ole ratkaistavissa tieteen menetelmän avulla.
Piirin moottori oli Moritz Schlick, jonka ym- pärille tieteellisen maailmankäsityksen edus- tajat vuonna 1923 kerääntyivät. Wienin piiriin myönteisesti suhtautuneita mutta sen työsken- telyyn osallistumattomia ajattelijoita oli muual- lakin Euroopassa, kuten juuri Eino Kaila. Kai- la oli tietoinen asemastaan uuden tieteellisen fi - losofi an edustajana ja juurruttajana Suomessa.
Hän myös toi Suomeen modernin matemaatti- sen logiikan eli logistiikan, joka tarjosi uudelle maailmankatsomukselle tarvittavan välineen.
Hänelle suuntauksien välinen ero ei ollut man- nermaisen ja angloamerikkalaisen välinen, kos- ka tieteellinen fi losofi a ja logiikka tulivat juuri mannermaalta.
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
20
Hänen tärkeimmät suhteensa (Suomen ul- kopuolelle) olivat kahden tieteellistä fi losofi aa edustavan keskuksen keulahahmoihin, Wienin piirin Rudolf Carnapiin ja Berliinin empiristien Hans Reichenbachiin.
Selittävät ja ymmärtävät tieteet
Wienin piiri oli ennen kaikkea vastaliike erilai- sille uuskantilaisille ja mannermaiselle speku- latiiviselle fi losofi alle. Itse asiassa sen kutsumi- nen on fi losofi seksi suuntaukseksi on hieman paradoksaalista, koska se oli eräänlainen ryhti- liike vanhaa fi losofi sta hapatusta vastaan.
Hans Hahn, Otto Neurath ja Rudolf Carnap, jotka kirjoittivat Wienin piirin ohjelmajulistuk- sen, olivat vakuuttuneita siitä, että uusi logiikka muuttaa koko siihenastisen kuvan fi losofi asta – looginen positivismi on ”fi losofi a joka tekee lo- pun kaikista fi losofi oista”. Julistus viittaa Bert- rand Russelliin (1872–1970), jonka loogisen ana- lyysin metodi on
”asteittain hiipinyt fi losofi aan matematiikan kriitti- sen tarkastelun kautta ... Se edustaa, niin uskomme, samanlaista edistysaskelta kuin Galileon fysiikkaan tuoma: vaiheittaiset, yksityiskohtaiset ja todennet- tavat tulokset korvaavat laajat testaamattomat yleis- tykset joita suosittaa vain tietty mielikuvituksen ve- tovoima.”
Wienin piirin viittaus Galileo Galileihin luo sillan 1600-luvun tieteelliseen kumoukseen. Sen edustajat katsoivatkin vievänsä eteenpäin Ro- bert Boylen, Francis Baconin ja muiden kokeel- lisen ja myöhemmän matemaattisen fi losofi - an perinnettä, tosin uuden logistiikan välinein.
Looginen positivismi luotti, valistuksen henges- sä, myös ihmisen kykyyn ratkaista kaikki aidot ongelmat, ja tiede oli tässä tärkein väline. Tie- teen ykseyden kannalta viittaus Galileihin on vieläkin merkittävämpi. Galileinen luonnontie- de tähtäsi matemaattisesti ilmaistujen säännön- mukaisuuksien (invarienssien) muotoiluun pi- kemminkin kuin laadulliseen kuvailuun. Ei ole epäilystä siitä, etteikö edistys tieteessä nähty galileisen tieteen voittokulkuna.
Nuori von Wright ei alunperin lainkaan epäillyt tieteen ja edistyksen liittoa, ja hän suh- tautui innostuneesti uuteen fi losofi aan. Hän luki Wienin piirin johtajan Moritz Schlickin ar- tikkelin ”Die Wende die Philosophie”, ja kirjoit- ti siitä myöhemmin älyllisessä omaelämäker- rassaan: hän luki Schlickin artikkelin
”uudelleen ja uudelleen, samastaen omat näkemykse- ni siinä oleviin. Minulla oli tapana lainata sen kuului- saa loppulausetta, joka ennustaa tulevaisuutta jossa ei enää ollut tarvetta keskustella ’fi losofi sista kysy- myksistä’, koska ihmiset olivat oppineet puhumaan kaikista kysymyksistä fi losofi sesti, eli selvästi ja mer- kityksellisesti.”
Jos suuntauseroja etsii, niin täällä sellaisia löytyy. Vahvasti retorisin sanakääntein posi- tivistit tuomitsivat klassiset metafyysiset sys- teeminrakentajat ja idealistit, joista esimerkki- nä usein mainittiin Hegel, Bradley ja Heideg- ger. Ongelma oli, näin asia usein esitettiin, että nämä fi losofi t esittivät väitteitä ja tarkastelivat niiden totuutta ennen kuin väitteiden merki- tyksellisyys oli varmistettu ja niiden sisältö täs- mennetty. Näennäisesti moitteeton kieli ei kui- tenkaan ole tae siitä että lauseella on totuusar- voa lainkaan – ja monet vanhan fi losofi an väit- teet hylättiinkin sisällyksettöminä, kognitiivi- sesti ei-mielekkäänä, tunteisiin vetoavana ru- noiluna.
1950-luvun loppu oli käännekohta von Wrightin fi losofi assa. Siitä alkoi eräänlainen aristotelismin rehabilitointi ja metodologinen dualismi. Ongelmana oli normatiivisuuden, ih- misen ja muiden olentojen hyvän, moraalin ja agenttiuden, ja kaikkia näitä luonnehtivan in- tentionaalisuuden sijoittaminen luonnontieteen maailmankuvaan. Neurofysiologia ja muut ka- usaaliset tieteet voivat selittää ruumiinliikkei- tä, mutta autonomisen ja vapaan ihmisen teot ja valinnat eivät kuulu luonnon tapahtumien ka- usaaliseen järjestykseen. Niitä selitetään ja ym- märretään viittaamalla agentin aikomuksiin ja niitä määrääviin haluihin ja uskomuksiin. Teko- ja viime kädessä määrääviin seikkoihin kuulu- vat myös yhteiskunnan normatiivisen paineen vaikutuksesta sisäistetyt käytänteet ja velvolli- suudet.
Von Wright puolusti metodista dualismia, ei siksi että hän ei ottanut luonnontiedettä vaka- vasti, vaan siksi että Galilein perinne ja tieteen kehitys oli tuottanut joukon ongelmia. Hän päätyi siihen, että ei ole olemassa yhtä ainoaa neutraalia tieteen kieltä. Vastaukset ihmisen te- koja ja toimintaa koskeviin miksi-kysymyksiin eivät ole kausaalisia tarinoita. Selittäminen ja ymmärtäminen eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia. Teon ymmärtäminen on (osa) sen selittämistä, mutta selittämisen kohteena on ni- menomaan teko eikä sarja ruumiinliikkeitä.
Galileisen ja aristoteelisen näkökulman su- lauttaminen oli von Wrightille ongelma, ja sitä se on monille edelleen. Von Wright aloitti loo-
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
21
Tieteellisten seurain valtuuskunta järjesti 10.11.2005 Unescon Maailman tiedepäivänä keskustelutilaisuuden ”Suhteet tieteessä”. Ti- laisuudessa pohdittiin fi losofi an eri suuntaus- ten taustoja (mm. Matti Sintonen) sekä toisaal- ta tieteenalojen eroja ja yhteisiä piirteitä (mm.
Kari Enqvist ja Sami Pihlström). Nyt julkais- tavat Sintosen, Enqvistin ja Pihlströmin kirjoi- tukset perustuvat heidän puheenvuoroihinsa.
gis-analyyttisena fi losofi na, mutta päätyi kan- taan jota on kutsuttu analyyttiseksi herme- neutiikaksi. Kun hän 20 vuotta sitten vastaan- otti maineikkaan Alexander von Humboldt -palkinnon, Jürgen Habermas otsikoi lauda- tio-puheensa sanoin ”Zwischen Zwei Traditio- nen”, kahden perinteen välissä. Viime vuosisa- dan suurista ajattelijoista von Wright on kuiten- kin merkittävin sillanrakentaja. Hän liikkuu yli suuntausten rajojen, mikä selittää osaltaan hä- nen suunnattoman arvostuksensa fi losofi sen kartan kaikilla mantereilla.
Kirjoittaja on teoreettisen fi losofi an professori Hel- singin yliopistossa
