I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
67
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
na elämisen muotona olisi luonnon lakien ”ob- jektiivinen tiedostaminen”, ja tämä puolestaan tekisi heille mahdottomaksi kokea elämän mui- ta arvoja tai edes ymmärtää niiden merkitystä muille ihmisille. Hän ehdottaa, että tällaisten väritettyjen näkemysten yhtenä torjumisen ta- pana voisi toimia tieteen historia välittämällä realistisempia kuvia tieteenharjoittajien todelli- sista iloista ja suruista.
*
Raimo Lehden suuri vahvuus on hänen tieteen- historian vaikuttava tuntemuksensa, sekä tie- tysti se, että hän myös ymmärtää, mistä vaikeis- sakin matemaattis-fyysisissä teorioissa oikeas- taan on kyse. Tältä pohjalta hän kykenee va- kuuttavasti arvioimaan kriittisesti niin vakiin- tuneita yksinkertaistettuja käsityksiä tieteestä kuin niille vaihtoehdoksi tarjottuja radikaaleja mutta yhtä lailla ongelmallisia tulkintoja.
Kirja-arvostelu voi tuntua hieman hampaat- tomalta, jos arvostelija on kirjoittajan kanssa kaikesta samaa mieltä. Nostettakoon siis esiin yksi pieni erimielisyyden aihe: ainakin fi losofi - lukijan silmään pistää muutamissa kohdin vah- va vastakkainasettelu tieteentekijöiden ja fi loso- fi en välillä. Virheelliset tulkinnat tieteestä säly- tetään helposti fi losofi en niskoille; tieteentekijät eivät ole sellaisiin syyllistyneet.
Tällainen asetelma on nähdäkseni ongelmal- linen ja harhaanjohtava. Ensiksikin historialli- sesti rajanveto fi losofi an ja erillistieteiden välil- lä on varsi uusi. Esimerkiksi Descartes ja Leib-
niz olivat paitsi fi losofeja myös aikansa merkit- tävimpiin kuuluneita matemaatikoita, ja New- ton toisaalta oli ”luonnonfi losofi ”. Toisaalta oma käsitykseni on, että usein juuri fi losofoivat tieteentekijät – eivät niinkään fi losofi t – esittä- vät kaikkien karkeimpia tai huikeimpia tulkin- toja tieteestä; mainittakoon esimerkkinä vaikka Machin radikaali empirismi tai Bohrin ja Köö- penhaminan koulukunnan tulkinnat kvant- timekaniikasta, tai toisaalta Weinbergin haa- veet lopullisesta kaiken teoriasta ja kattavasta reduktiosta.
Myös kuulut Wienin piirin loogiset positi- vistit olivat suurimmalta osin fi losofoivia tiede- miehiä, eivät varsinaisia fi losofeja. Oma lukun- sa ovat joidenkin tieteilijäpiirien yritykset oi- keuttaa kristinusko kvanttimekaniikan tai evo- luutioteorian (nk. ”Intelligent Design”) avul- la. Myös Lehden usein arvostelema relativisti Thomas Kuhn on tosiasiassa fyysikkona aloitta- nut tieteenhistorioitsija, ei varsinainen fi losofi . Ja mitäpä muuta Lehden itsensä tässäkin teok- sessa harjoittama pohdiskelu on kuin fi losofi aa – ei toki mitenkään huonointa mahdollista sel- laista.
Mutta objektiivisesti katsottuna koko asia on tietysti pikkuseikka eikä muuta miksikään sitä, että Lehden kirjoitukset ovat hyödyllistä luet- tavaa jokaiselle aihepiiristä kiinnostuneelle – ja ainakin itsestäni myös miellyttävää lukea.
Kirjoittaja on Akatemiatutkija ja teoreettisen fi losofi - an dosentti Helsingin yliopistossa.
Lars Lindberg Christensen ja Bob Fosbury:
Hubble – viidentoista vuoden löytöretki. Suo- mentanut Markku Sarimaa. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2005, 120 s (sisältää dvd:n).
Kuka voisi vastustaa Hubble -avaruuskauko- putken kuvaa, jossa kuolleen tähden valokaiku leviää avaruuteen, supernovaräjähdys puris- taa kaasusta hohtavaa fi ligraania, planetaariset sumut loistavat jalokivinä, tai sadoista miljar- deista tähdistä koostuvat galaksit leijuvat pie- ninä, kompakteina pyörteinä mustassa tyhjyy- dessä kuin auki revityn tyynyn höyhenet!
En tosiaan tunne ketään, jota avaruuden mai-
semat eivät hetkeksi pysäyttäisi.
Viisitoista vuotta universumia kuvanneen Hubblen vapaasti käytettävissä olevat kuvat päätyvät usein sanoma- ja aikakauslehtiin, tele- visioon, koulukirjoihin ja yleistajuisiin tiedekir- joihin. Vasta niiden mukana avaruustutkimus ja tähtitiede onkin todenteolla tunkeutunut maija- meikäläisten koteihin.
Nyt me suomalaiset pääsemme ihailemaan Hubble-avaruuskaukoputken saavutuksia Lars Lindberg Christensenin ja Bob Fosburyn teke- mässä kirjassa, vieläpä ensimmäisinä maail- massa, sillä teoksen englanninkielinen laitos il- mestyy vasta maaliskuussa 2006.
Mainoskirjan kuvat avaavat ikkunan avaruuteen
Leena Tähtinen
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
Huoltokeikka pelasti kuvat
Hubble-avaruukakoputki vietiin avaruuteen vuonna 1990. Sen 2,4-metrin läpimittainen peili ei ole suuri 8–10-metrisiin, maanpäällisiin kau- koputkiin verrattuna. Hubblen valtti ei olekaan koko, vaan sijainti havaintoja häiritsevän ilma- kehän yläpuolella.
Sen kuvat eivät kuitenkaan sävähdyttäneet välittömästi. Varsinkin tähtitieteilijät pettyivät sen ensimmäisiin otoksiin. Hubble ei näet aluk- si pystynyt sen parempaan kuin keskikokoiset maanpäälliset kaukoputket. Sen optiikka osoit- tautui nimittäin virheelliseksi.
Onneksi Hubble oli suunniteltu huolletta- vaksi, sillä sitä haluttiin päivittää muutaman vuoden välein uudella teknologialla. Vuonna 1993 tehtiin sitten legendaarinen sukkulalento, jonka aikana astronautit asensivat kaukoput- keen korjaavaa optiikkaa. Kuvien laatu koheni kertaheitolla kehnosta loistavaan.
Siellä Hubble kuvaa parhaillaankin, suun- nilleen 600 kilometrin korkeudella kiitäen Maa- pallon ympäri kerran 97 minuutissa. Kaikkiaan se on lähettänyt tänne yli 700 000 kuvaa ja ku- vien kavalkadi jatkuu niin kauan kun säännöl- listä huoltamista kaipaava kaukoputki toimii il- man mekaanikkojen apua. Huoltokeikat Hubb- lelle on näet toistaiseksi peruutettu.
Mallia Maan näkymistä
Miksi avaruuden kuvat sitten kiehtovat? Mo- nethan niistä esittävät pelkkiä kaasuriekaleita.
Mikä esimerkiksi 7000 valovuoden päässä ole- vassa kaasupilarissa kiinnostaa?
Chicagon yliopiston taidehistorioitsija Eliza- beth Kessler, joka tekee Hubblen kuvista väitös- kirjaa, pitää avaruuskaukoputken otoksien tyy- liä samana kuin 1800-luvun romanttisten mai- semamaalausten, joissa tummahehkuista tai- vasta vasten piirtyy koukeroinen rinne ja pil- venhattaroita muistuttavia puiden latvoja. Tar- koitus on ”ylistää” luonnon majesteettista ih- meellisyyttä.
Kessler väittää, että avaruuskaukoputken kuvia kuvankäsittelyohjelmistoilla työstävät tutkijat tekevät valintoja, jotka muokkaavat avaruuden kaasupilviin Maan geologisia muo- toja muistuttavia piirteitä. Tulos on silmiä hi- velevä maisema. Katsoja ei voi olla ihailemat- ta sen dramaattista kauneutta. Kuva herättää myös kunnioituksen tuntemattomaan suuntau- tuvia uljaita löytöretkiä kohtaan.
Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä suomalai- set taiteen asiantuntijat ajattelevat avaruuskau- koputken (tai yleensäkin satelliittien) nappaa- mista kuvista.
Hubblen kuvat luonnollisesti kuvittavat ja markkinoivat sillä tehtyjä tutkimuksia ja niihin liittyviä hankkeita. Niinpä kuvat todella kiertä- vät mainososastonkin kautta ja lopulta ne esit- tävät universumin meille juuri sellaisena kuin me sen haluamme nähdä.
Esimerkiksi Sky&Telescope-lehden äänestyk- sessä viime vuosisadan toiseksi vaikuttavam- maksi avaruusnäkymäksi valittu kuva, joka esittää Kotkasumun korkealle ojentautuvia
”eroosion kuluttamia” kaasupilareita, on käy- nyt läpi monimutkaisen kuvankäsittelyproses- sin ennen kuin se päätyi vuonna 1995 suuren yleisön ihailtavaksi.
Nättejä kuvia raakadatasta
Hubble -avaruuskaukoputken kuvat ovat mus- tavalkoisia. Sen elektroninen kamera rekisteröi siis pelkästään valkoisen ja mustan sävyjä. Suu- rin osa sen upeista värikuvista on yhdistetty tie- tokoneella kolmesta kuvasta, joita valotettaessa käytetään erilaista suodatinta: joko vihreää, pu- naista tai sinistä valoa läpäisevää. Näin saadaan aikaan lähes kaikki värit, jotka ihminen aistii.
Kuvat voisivat siis periaatteessa olla luonnol- lisen värisiä, mutta niin ei aina ole. Kyse on tai- teen ja tieteen yhdistämisestä, prosessista, joka sisältää subjektiivisia valintoja. Muun muassa se, mitä värejä ja kontrasteja käytetään ja miten kuva rajataan, riippuu kuvien käsittelijästä.
Vuonna 1983 Baltimoreen perustettiin Hubble Space Telescope Science -instituutti (STScI), jonka tehtävä on muuntaa avaruuden aitiopaikalta näpätyt raakakuvat ymmärrettä- väksi (myös värittää ne), arkistoida kuvat ja tut- kia niiden sisältöä.
STScI:hin kuuluu myös noin 50 hengen PR- osasto, jonka veroista ei ole millään muulla kau- koputkella. Joukkoon mahtuu kuvankäsitte- lyn ammattilaisia, joiden tehtävä on muokata Hubblen kuvat houkutteleviksi.
Kuvien käsittelijän on huomioitava sekä tut- kijoiden tarpeet (väreillä korostetaan lähes nä- kymättömiä yksityiskohtia ja saatetaan päivän- valoon piirteitä, joita ihmissilmä ei muutoin näe) että kuvien esteettisyys ja myyvyys.
Avaan Lindberg Christensenin ja Fosbu- ryn kirjan Hubblen ultrasyvän kuvan kohdal- ta. Suurikokoisen kirjan aukea on täynnä pik-
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
69
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
kuriikkisiä galakseja – niitä höyheninä leijaile- via. Joku kuvan himmeimmistä läikistä saattaa olla yksi ensimmäisistä galakseista.
Minua ei häiritse se, että joku on miettinyt myös taiteelliselta ja kaupalliselta kannalta, mi- ten kuvan värit virittää. Kyse on joka tapauk- sessa aidosta ikkunasta universumiin. Kyllä luonto ON ihmeellinen.
Katselen muitakin kirjan kuvia ilolla. Laa- dukkaasti painetut suurikokoiset otokset pla- neetoista, tähdistä, sumuista ja galakseista vie- vät loogiselle matkalle universumiin. Kirjan alussa on oikeutetusti kuvia ja piirroksia myös itse Hubble-kaukoputkesta. Teos on hyvä kuva- kirja.
Mainostaminen on vaikeaa
Lars Lindberg Christensen työskentelee Euroo- pan avaruusjärjestön (ESAn) Hubble-hankkeen tiedotusosaston johdossa, Bob Fosbury on sa- man hankkeen tähtitieteilijä. Kirjan taustajär- jestö on siis ESA. Onhan Hubble-avaruuskau- koputki Yhdysvaltain avaruushallinnon (NA- SAn) ja ESAn yhteistyöhanke, vaikka Hubblen saavutukset menevätkin usein pelkästään NA-
SAn piikkiin. NASA nimittäin taitaa mainosta- misen.
Kirja voisi siis olla eurooppalainen kunnian- osoitus universumin hovikuvaajaksi kehkey- tyneelle Hubblelle. Kyse taitaa kuitenkin olla mainoksesta, sillä tekstissä haiskahtaa itsekehu useammin kuin kerran. Myös pr-osastolle kuu- luvat tyhjät lauseet, kuten ”Hubblella on ollut ensiarvoisen tärkeä merkitys eurooppalaiselle tähtitieteelle”, ärsyttävät.
Uskon, että kirja olisi mainostanut asiaansa tehokkaammin, jollei se tyrkyttäisi Hubblea ”jo- kaisen” asian uranuurtajaksi. Onhan sillä kiistä- mättömiäkin saavutuksia. Pelkästään sen maa- ilmanlaajuisen ”kuvapalvelun” herättämä ylei- nen kiinnostus avaruuteen on ainutlaatuista. Se osallistui niin ikään yhtenä kaukoputkena vii- me aikojen suurimman tieteellisen pommin ra- kentamiseen. Se nimittäin oli havaitsemassa su- pernovia, joiden perusteella pääteltiin univer- sumin (kaikkien odotusten vastaisesti) laajene- van kiihtyvään tahtiin.
Kirjoittaja on tähtitieteen dosentti Turun yliopiston Tuorlan observatioriolla sekä vapaa tiedekirjoittaja.
Matti Norri: Omistan, olen. Terra Cognita.
2005
Asianajaja Matti Norri on viisas mies. Hän on ajatellut paljon ja omaperäisesti asioita. Paljon niistä myös kirjoittanut. Hänellä on teräviä oi- valluksia, suuri määrä klassista sivistystä, luke- neisuutta, yksityiskohtia koskevia tärkeitä ha- vaintoja ja monia oikeutta koskevia viisauksia hallussaan. Eikä voi sanoa, etteikö Matti Norri- lla olisi näkemystä, etteikö hän olisi tavoittanut suuria linjoja. Hän on vain vuosikymmenet kul- kenut omia polkujaan niin, että keskusteluyhte- ys esimerkiksi yleisen oikeustieteen (oikeusteo- rian, oikeusfi losofi an) edustajien kanssa on jää- nyt ohueksi. Syitä on sysissä niin kuin sepissä- kin, mutta tosiasiaksi on jäänyt, että Matti Norri
monista ansioistaan huolimatta on syyttä suot- ta ollut oikeusajattelun sivuraiteella.
Yksi syy siihen on arvatakseni ollut se, että Matti Norri on monesti fragmentaarinen, hänel- tä on puuttunut oikeusteorialle ominainen sys- temaattinen ote. Hän ei ole ollut, eikä edelleen- kään ole tässä katsannossa tiedemies, hän on etevä käytännön lakimies ja omaperäinen ajat- telija. Oikeusajattelun Manasse Olotilanne lai- natakseni erästä Ollin pakinoiden takavuosilta tuttua hahmoa. Omasta puolestani tahtoisin li- sätä tähän yhden määreen. Matti Norri on myös eettisesti korkeat vaatimukset itselleen asetta- nut käytännön toimija. Sitä puolta Matti Norri- ssa olen aina arvostanut ja yhä edelleen arvos- tan.
*
