I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
71
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 0 6
Monitieteinen ja monitasoinen kokoelma
Sami Pihlström
Suomalaisen fi losofi an ’enfant terrible’. Kriit- tinen ajattelija ja tiedepoliittinen keskustelija.
Juhlakirja tohtori Pertti Lindforsin 75-vuotis- päivänä. Monitieteinen antologia. Toim. Erkki Hartikainen, Kyösti Kiiskinen (+), Seppo Lau- rema, Simo Liukkonen, Jussi Rastas ja Jouko Seppänen. Luonnonfi losofi an seura ry. Helsin- ki, 2005. 416 sivua.
Kun käteen osuu paksu kirja, jonka useita eri tie- teenaloja edustavaan kirjoittajakuntaan kuulu- vat muiden muassa Georg Henrik von Wright, Jaakko Hintikka, Ilkka Niiniluoto, Kari Lager- spetz, Raimo Lehti, Teuvo Kohonen, Kari Can- tell, Kari Enqvist, Anto Leikola, Päiviö Tommila, Kauko Sipponen sekä S. Albert Kivinen – ja koko joukko muita merkkihenkilöitä – odotukset ovat suuret. Kyseessä ei kuitenkaan ole esimerkiksi Tieteen päivien julkaisu vaan legendaarisen do- sentti Pertti (”Lande”) Lindforsin juhlakirja, joka sopivasti täydentää Lindforsin pari vuotta sitten ilmestyneitä muistelmia.
Kirjahankkeilla on usein tapana venyä, mut- ta tämän juhlakirjaprojektin aikataulu on ollut tavanomaistakin joustavampi. Toimittajien tar- koituksena oli alun perin julkaista 70-vuotis- juhlakirja, mutta sittemmin tähtäin siirrettiin Lindforsin 75-vuotispäivään (12.1.2002), jonka jälkeen kului vielä yli kolme vuotta, ennen kuin opus saatiin painosta ulos. Tällä välin osa kir- jan kirjoittajista (Jouko Ketonen, Hannu T. Kla- mi, Veikko Vennamo, G.H. von Wright) ja yksi toimittajistakin (Kyösti Kiiskinen) ehti jo poistua keskuudestamme.
*
Lindforsin kunniaksi julkaistu antologia on alaotsikkonsa mukaisesti ja sankarinsa tieteel- lisiä, poliittisia ja tiedepoliittisia intressejä hei- jastaen vahvasti monitieteinen. Artikkelit, joista useimmat on laadittu suomeksi mutta muuta- mat englanniksi ja saksaksi, käsittelevät Lindfor- sin vivahteikkaan elämäntyön ohella fi losofi aa, logiikkaa, tieteenfi losofi aa, tieteenteoriaa, fi loso- fi an historiaa, metafysiikkaa, matematiikkaa, fy- siikkaa, biologiaa, lääketiedettä, oikeusfi losofi aa,
valtiofi losofi aa, historiaa, tiedepolitiikkaa sekä yleisempää tiedekeskustelua.
Näiden alojen suhteita ja siten teoksen ar- tikkelien järjestelyä olisi voitu pohtia hieman enemmän. Onko toimittajien ajatuksena, että esimerkiksi metafysiikka ja tieteenfi losofi a (tai fi losofi an historia) ovat ”puhtaasta” fi losofi asta erotettavissa? Entä onko Jean Bricmontin kym- menen vuoden takaisesta Sokal-pilasta ponnista- va postmodernismin kritiikki ”tiedekeskustelua”
erotuksena sekä tieteenfi losofi asta, tieteenteori- asta että tiedepolitiikasta? Valtiofi losofi an sijasta olisi kai luontevampaa puhua poliittisesta fi lo- sofi asta tai yhteiskuntafi losofi asta.
Joka tapauksessa monitieteisyys on kirjan suu- ri rikkaus – harvoin luettavaksi ajautuu artikkeli- kokoelma, jossa on näin monen eri alan johtavien tutkijoiden kontribuutioita ja väriläiskinä myös moninaisia vähemmän tieteellisiä tekstejä.
*
Monet nimekkäimmistä kirjoittajista ovat ehti- neet käsitellä artikkeliensa teemoja toisaallakin, ja eräät artikkeleista, esimerkiksi Niiniluodon
”Julkisuusperiaate ja tutkimustulosten salailu”, Hintikan ”Looginen empirismi 55 vuotta myö- hemmin” ja Kivisen ”Lennä lennä leppäkerttu – johdatusta deskriptiiviseen metafysiikkaan”, ovat suunnilleen sellaisinaan ilmestyneet jo ai- emmin.
Joukossa on myös tekstejä, joissa jonkin alan huippututkija eksyy sanomaan jostakin toises- ta alasta jotakin sellaista, mikä paljastaa hänen perehtyneen siihen vain harrastusmielessä. Esi- merkiksi sopii Eero Bycklingin kirjoitus ”Mitä fi losofi a tutkii?”, jossa nojaudutaan liioitellun jyrkkään eroon objektiivisen tieteen ja mielipi- dekirjallisuuden välillä – ja varsin odotettavasti syytetään fi losofi aa siitä, että nämä joskus se- koitetaan toisiinsa. Lindforsin tapaan Byckling varoittaa terävästi Suomessakin nousevasta
”pehmofi losofi asta” (s. 29). Juuri fi losofi alle lie- nee kuitenkin tunnusomaista, ettei objektiivisten tosiasiaväitteiden ja ”mielipiteiden” välisen eron tekeminen aina ihan helposti onnistu.
Samalla tavalla ongelmallinen on Yrjö Ah-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 0 6
mavaaran artikkeli ”Kuhnilaisuuden harhat”.
Ahmavaara onnistuu tehokkaasti välttämään kommentoimasta nykyisin varsin laajaa keskus- telua Thomas Kuhnin perinnöstä tieteenfi loso- fi assa ja tokaisee, että Kuhnin mukaan eksaktit tieteet ovat ”henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavaa itseilmaisua” (s. 81).
Kovin paljon tämän kauemmas vakavas- ta Kuhn-tulkinnasta ja -kritiikistä tuskin voisi päästä. Niinpä tämä monitieteinen antologia on myös varsin monitasoinen. Paitsi että artikkelien aiheet vaihtelevat, myös niiden tasossa on suu- ria eroja. Joukossa on tietenkin monia huolelli- sia ja asiallisia tieteellisiä tekstejä, kuten kaikki kolme logiikan alaan luokiteltua kontribuutiota, kirjoittajina alan tunnetut tutkijat Veikko Ran- tala, Gabriel Sandu ja Risto Vilkko. Kiinnosta- va on myös Kari Lagerspetzin tarkastelu Eino Kailasta ja Erik Ahlmanista Henri Bergsonin tul- kitsijoina – Bergson ja Ahlman nimittäin tuskin kuuluvat Lindforsin suurimpiin suosikkifi loso- feihin. Oman hämmentävän lisänsä kokoelmaan tuovat muun muassa Martin Scheininin jo huhti- kuussa 1991 päivätty ”Näkökohtia dosentti Pertti Lindforsin mahdollisesta ihmisoikeusvalitukses- ta” sekä Veikko Vennamon puolen sivun mittai- nen ”Oikeus ja näennäisoikeus”.
Näin suureen joukkoon kirjoituksia – yhteen- sä 46 kappaletta – mahtuu myös pohjanoteera- uksia, jollaisena on mainittava Erkki Hartikaisen
”Arviointi artikkelista G.H. von Wright: ’Tieteen fi losofi an kaksi perinnettä’”. Syventymättä von Wrightin pääteoksiin (edes tarkastellun artik-
kelin kannalta keskeiseen kirjaan Explanation and Understanding, 1971) Hartikainen rajoittuu kommentoimaan lähinnä Lindforsin näkemysten pohjalta von Wrightin lyhyttä Helsingin yliopis- ton fi losofi an laitoksen julkaisusarjassa vuonna 1970 ilmestynyttä artikkelia.
Hartikaisen kirjoitus on niin sekava, että on vaikea nähdä, milloin äänessä on Lindfors ja milloin kirjoittaja itse. Monet väitteet perustu- vat epämääräisiin kuulopuheisiin tai auktori- teetteihin. von Wrightin näkemysten hätiköidyt kytkennät milloin marxismiin, milloin steineri- laisuuteen ja milloin mihinkin tieteellisesti tai poliittisesti epäilyttävään asiaan eivät täytä al- keellisimpiakaan tekstin tieteellisen tulkinnan ja lähdekritiikin vaatimuksia.
*
Lindforsin kunniaksi koostetun kirjavan koko- elman valmistuminen on toki pieni tapaus suo- malaisessa tieteellisessä elämässä. Toimittajia ja Luonnonfi losofi an seuraa on onniteltava siitä, et- tei hanke jäänyt pelkäksi loputtomaksi suunni- telmaksi. Samalla on kuitenkin huomautettava, että eräiden nyt arvokkaassa seurassa ilmestynei- den kirjoitelmien kohdalla julkaisukynnys on ol- lut aivan liian matalalla.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston fi losofi an profes- sori (mvs.) sekä Helsingin yliopiston teoreettisen fi - losofi an dosentti ja yliopistonlehtori (vv.).
J.R. McNeill & William H. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan.
Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino 2005.
Globalisaatio (maapalloistuminen) ja verkottu- minen ovat termejä, joiden olemuksesta ja mer- kityksestä keskustellaan vilkkaasti. Esimerkiksi Suomen ja Tansanian ulkopoliittiset johtajat ovat panneet alulle ns. Helsinki-prosessin, ”jonka tar- koituksena on pyrkiä poliittisesti hallitsemaan globalisaatiota”(ks. Tieteessä tapahtuu 8/2005, s.
76). Kehitysilmiönä globalisaatio on joka tapauk- sessa väistämätön tosiasia, joka jakaa mielipitei- tä puolesta ja vastaan.
Tässä tilanteessa teokset, jotka lisäävät ai- heeseen liittyvää keskustelua, ovat erittäin tervetulleita. Vastapaino on jo auttanut asiaa julkaisemalla käännöksen David Heldin ja Ant- hony McGrew’n vuonna 2002 ilmestyneestä Glo- balization/Anti-Globalization -kirjasta. Globalisaatio – puolesta ja vastaan on saanut rinnalleen nyt J.R.
ja William H. McNeillin Verkottunut ihmiskunta
