Arthur Lydiard Suomen kestävyysjuoksujen päävalmentajana 1967–1969

Arthur Lydiard Suomen kestävyysjuoksujen päävalmentajana 1967–1969

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu -tutkielma Elokuu 2020 Tekijä: Lotta Honkaharju-Kykyri Ohjaaja: Arto Nevala

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE

Tekijä: Lotta Honkaharju-Kykyri Opiskelijanumero 157134

Tutkielman nimi: Arthur Lydiard Suomen kestävyysjuoksun päävalmentajana 1967–1969 Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 73

Aika ja paikka: Elokuu 2020, Joensuu

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään Arthur Lydiardin työskentelyä Suomen kestävyys- juoksun päävalmentajana vuosina 1967–1969. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mil- laista oli päävalmentajan työ, mitä Arthur Lydiard sai työssään aikaan sekä millaista keskuste- lua Arthur Lydiardista Suomessa käytiin.

Tutkielman pääasiallista aineistoa ovat Suomessa 1967–1969 julkaistut urheiluun keskittyvät lehdet: Suomen Urheilulehti, Yleisurheilu ja Urheilun Kuva-aitta, sekä sanomalehdet: Aamu- lehti ja Helsingin Sanomat. Näitä täydennetään Suomen urheilumuseon arkiston lähteillä. Tut- kimus on luonteeltaan kvalitatiivinen sisällönanalyysi, jossa pyritään kuvaamaan sanallisesti kerättyä aineistoa.

Arthur Lydiardin aika Suomen kestävyysjuoksujen valmentajana vaikutti suomalaisen kestä- vyysjuoksuun merkittävästi. Suurimpia muutoksia olivat valmennustietouden lisääntyminen ympäri Suomea, juoksuinnostuksen lisääntyminen sekä asenteiden muuttuminen naiskestä- vyysjuoksua kohtaan myönteisemmiksi. Arthur Lydiardista käydyssä keskustelussa merkittä- vimmäksi näkökulmaksi nousi menestyksestä ja menestymättömyydestä keskustelu, mikä nä- kyy pohjavireenä kaikissa Lydiardiin liittyvissä keskusteluissa.

Sisällys

1 JOHDANTO 3

1.1 Tutkimustehtävä 3

1.2 Tutkimusmetodi ja aineisto 5

1.3 Tutkimusperinne 8

2. KESTÄVYYSJUOKSU JA -VALMENNUS 1960-LUVULLE 12

2.1. Urheilu suomalaisuutena ja kestävyysjuoksun erityisyys 12

2.2. Valmennustoiminnalla eteenpäin nopeammin 17

3 ARTHUR LYDIARD SUOMEEN 22

3.1 Suomalaisen kestävyysjuoksun alennustila 22

3.2 Ratkaisu ulkomailta 26

4. LYDIARDIN TOIMINTA SUOMESSA 30

4.1. Päävalmentaja Lydiard 30

4.2. Innostaja ja vaikuttaja 34

5. LYDIARDISTA SUOMESSA KÄYTY KESKUSTELU 39

5.1 Menestyksestä keskustelu ja odotusten hillitseminen 40

5.2 Kotimaisten valmentajien arvostus 46

5.3 Keskustelu suomalaisen kestävyysjuoksun erityispiirteistä 51

6. LYDIARDIN VALMENNUSOPAS JA NAISTEN KESTÄVYYSJUOKSU 55

7. HYVÄSTIT VUONNA 1969 61

8. LOPPUKIRI 64

Lähteet 68

1

JOHDANTO

1.1 Tutkimustehtävä

”Vain niin voi suomalainen lentää, vaikka lienee sentään, pelkkä ihminen.

Ja niin, kun kierroksia karttuu

monet mukaan tarttuu, kanssas lentäen.

Hän, joka riskiä pelkää, ei tuulen selkään käy kapuamaan.

Hän, joka pelkonsa voittaa, jumalten urkuja soitella saa maailmaa näin uudeksi muutellessaan.” ¹

Ylen suomalaisesta urheilusta tekemässä dokumenttisarjassa soi tunnusmusiikkina Saimaan Lentävä suomalainen. Vuonna 2017 tarina lentävästä suomalaisesta kosketti edelleen.

Puhuttaessa Suomesta ja urheilusta ei voida ohittaa yleisurheilua ja kestävyysjuoksua. Yleisur- heilu oli ehdottomasti suosituin ja seuratuin laji Suomessa 1900-luvun ensimmäisillä vuosi- kymmenillä. Tämä johtui osaksi lajissa saavutetusta menestyksestä olympia-areenoilla, mutta myös siitä kehitys- ja rakennustyöstä, jota yleisurheilun hyväksi tehtiin.² Yleisurheilun asemaa suomalaisen identiteetin rakennuksen välineenä vahvisti entisestään se, että vuosien 1908–1936 olympiamitaleista 41 % tuli yleisurheilusta.³ Suomi oli kiistattomasti urheilun suurvalta 1920- ja 1930-luvuilla. Suomi sijoittui olympialaisten mitalitilastoissa korkealle, ja oli ylivoimainen, jos suhteutetaan mitaleiden määrät maan asukaslukuun. Melkein puolet Suomen saavuttamista mitaleista voitettiin yleisurheilussa ja yleisurheilun mitalirikkain laji oli kestävyysjuoksu.⁴ Suu- rimpana urheilusankarina pidetään Paavo Nurmea, joka saavutti juoksu-urallaan yhdeksän olympiavoittoa.

Kestävyysjuoksun suuruuden aika heijastui suomalaiseen kestävyysjuoksuun kohdistettuihin odotuksiin pitkälle 1900-loppupuolelle, eivätkä muistojen painamat odotukset ole vieläkään täysin hälvennyt. Tutkimuskohteenani on suomalaiseen kestävyysjuoksuun ja sen valmennuk- seen liittyvä vaihe 1960-luvulta. Tuolloin Suomessa koettiin suurena ongelmana

1 Saimaa 2017, Lentävä suomalainen.

2 Kokkonen 2008, 148–161.

3 Rantala 2014.

4 Martiskainen 2017, 100–104.

kestävyysjuoksun heikko tila, ja sitä korjaamaan palkattiin kansainvälisesti arvostettu kestä- vyysjuoksuvalmentaja Arthur Lydiard. Hän toimi Suomessa kestävyysjuoksujen päävalmenta- jana keväästä 1967 kevääseen 1969. Tutkimuksessani pyrin selvittämään, millaisessa tilan- teessa ja millaisen prosessin kautta Arthur Lydiard hankittiin Suomeen, millaisia painopisteitä hänen toiminnassaan oli, mitä uutta hän toi suomalaiseen kestävyysjuoksuun ja miten häneen Suomessa suhtauduttiin. Tutkimuskohteeni liittyy tiiviisti kestävyysjuoksun ja valmennuksen historiaan ja siitä on löydettävissä yhtymäkohtia myös naisurheiluun.

Arthur Lydiard on yleisurheiluväen keskuudessa tunnettu nimi, ja Suomessa oloaikanaan hän oli seurattu hahmo. Kuitenkin suomalaisessa urheilukirjallisuudessa hänet sivutetaan lähes täysin. Suosituin lyhennelmä valmentajasta on, ettei hän epäonnistui valmentajana, mutta menestyi valmentajien kouluttajana ja kansan juoksuinnostuksen herättäjänä. Näin Lydiardia nykyäänkin marginalisoidaan, vaikka hänen valmennusmenetelmänsä ovat keskeisesti vaikuttaneet tähän päivään saakka.

Arthur Lydiardin vaikutus kestävyysjuoksuharjoitteluun maailmanlaajuisesti tai häntä kohtaan osoitettu laajempi arvostus eivät ole nousseet Suomessa laajempaan keskusteluun missään vai- heessa. Ei, vaikka Lydiardia pidetään yleisesti kestävyysjuoksuvalmennuksen uudistajana, ja hänen näkemyksensä harjoitusmäärän merkityksestä muutti kestävyysjuoksuvalmennusta mer- kittävästi. Vielä 2010-luvulla Lydiardin nimi näkyy, kun puhutaan merkittävistä kestävyysjuok- suvalmentajista. Esimerkiksi blogissaan The Sciense of Running kestävyysjuoksuvalmentaja Steve Magness kutsuu Lydiardia modernin kestävyysjuoksuvalmennuksen isäksi. Magnesin mukaan Lydiardin valmennuksen pohjana on peruskestävyyden rakentaminen, ja tämä on Mag- nesin mukaan Lydiardin merkittävin anti kestävyysurheilulle. Magness hämmästelee Lydiardin oppien kestämistä ajan myrskyissä, ja niiden oikeellisuutta tarkasteltaessa nykyistä tieteellisin menetelmin saatuja tietoja kestävyysjuoksusta. Myös Mo Farrahin entisellä valmentajalla Al- berto Salazarilla on mielipide Arthur Lydiardista: ”First of all, all of us have heard of the Ly- diard system. Arthur Lydiard was a revolutionary coach, a very good coach.”⁵

5 Science of running, https://www.scienceofrunning.com/2016/11/arthur-lydiard-the-father-of-modern-trai- ning.html?v=47e5dceea252 (luettu 26.2.2019); Sweat Elite https://www.sweatelite.co/mo-farahs-coach-alberto- salazar-interview-nike-cross-nationals-part-1/ (luettu 26.2.2019)

1.2 Tutkimusmetodi ja aineisto

Tutkimukseni on luonteeltaan kvalitatiivinen sisällönanalyysi, jossa pyrin kuvaamaan sanallisesti keräämääni aineistoa. Tuomen ja Sarajärven (2017) mukaan sisältöanalyysi on tekstianalyysiä, jossa pyritään etsimään tekstin merkityksiä.⁶ Pyrin tutkimuksessani järjestämään keräämäni aineistoa selkeään muotoon luoden siitä ylä- ja alakategorioita, joiden avulla voin nähdä ne teemat, jotka aiheuttivat eniten keskustelu suhteessa Lydiardiin. Pyrin luomaan laajasta lehtiaineistosta selkeää ja yhtenäistä tietoa tutkimastani aiheesta. Aineiston käsittelyn perustan tulkintaan sekä loogiseen päättelyyn.⁷

Tutkimuksessani selvitän, mitä Arthur Lydiard teki ollessaan Suomen kestävyysjuoksujen päävalmentaja ja mitä hän sai työllään aikaan. Lisäksi analysoin ja tulkitsen, millaista hänestä keskustelua Suomessa käytiin. Rajaan tutkimukseni valmennukseen ja urheiluun liittyviin teemoihin, enkä ota käsittelyyn Lydiardin yksityiselämään liittyviä seikkoja, vaikka niistäkin keskusteltiin aikakauslehdissä. Tähän rajaukseen perustuu myös lehtiaineistoon tekemäni rajaukset. Tutkimukseni rakentuu seuraavasti: keräämäni aineiston jaan aluksi karkeasti kahteen ryhmään: Lydiardiin liittyviin tapahtumiin ja hänestä käytyyn keskusteluun. Näitä ryhmiä pyrin jakamaan alakategorioihin sen mukaan, mitkä teemat nousevat aineistossa hallitseviksi. Rajaan Lydiardista käydyn keskustelun vuosiin 1967–1969, vaikka hän nousi uudestaan urheilutoimijoiden keskusteluihin 1970-luvun alussa suomalaisen kestävyysjuoksun niin sanotun toisen kultakauden aikana.

Tutkimukseni pohjaan fenomenologiseen ja hermeneuttiseen tieteen filosofiaan.

Fenomenologian mukaan yksilö on aina rakentunut suhteessa siihen maailmaan, jossa elää, ja samalla rakentaa ympäröivää maailmaa omalla toiminnallaan. Siinä merkityksellistä on kokemus, ja kokemusten ja toiminnan tarkoituksellisuus eli intentio. Fenomenologisessa tutkimuksessa ei pyritä löytämään yleistettäviä ilmiöitä, vaan kiinnostavaa fenomenologian näkökulmasta on ihmisten ja tapahtumien ainutkertaisuus. Hermeneuttinen näkökulma liitetään fenomenologiseen ajatusmaailmaan, kun puhutaan tulkitsemisesta ja sen tarpeesta.

Hermeneutiikassa huomio kiinnitetään ihmisten väliseen ilmaisuun ja sen tulkitsemiseen.

Hermeneuttiselle ja fenomenologiselle tutkimukselle on yhteistä nähdä tutkimuskohde kaksitasoisena. On olemassa se toiminta, joka tapahtuu ja sen alla tai takana ne merkitykset ja

6 Tuomi & Sarajärvi, 2017.

7 Tuomi & Sarajärvi, 2017.

tulkinnat, joita tuolle toiminnalle voidaan antaa. Hermeneuttinen tutkimus rakentuu aina tutkijan esiymmärryksen kautta kohti analyyttista ja tutkijan omien ennakkokäsitysten ohittavaa tulkintaa, jossa käsitys ja tulkinta täydentyvät niin sanotun hermeneuttisen kehän mukaisesti.⁸

Tutkimuksessani aineisto muodostuu pääosin lehdistä keräämästäni aineistosta, jota täydennän arkistolähteillä. Näiden lisäksi käsittelen lähteenä Arthur Lydiardin kirjoittamaa valmennusopasta. Käyn järjestelmällisesti läpi Suomessa ilmestyneitä ja urheilusta kirjoittaneita lehtiä: Suomen Urheilulehteä, Yleisurheilua ja Urheilun Kuva-Aittaa vuosilta 1967–1969 sekä osittain jo vuodelta 1966. Sanomalehdistä käyn tarkemmin läpi Tampereella ilmestynyttä Aamulehteä sekä Helsingin Sanomia. Molemmista lehdistä käyn läpi vuosikerrat 1967–1968 sekä alkuvuoden 1969, jolloin Arthur Lydiard lähti Suomesta. Lehtivalintani perustuvat siihen, että urheilulehdet keskittyvät käsittelemään valmentajan toimintaa ja ääneen pääsevät paremmin urheilutoimijat, kuten valmentajat, Aamulehti puolestaan oli tiukasti tekemisissä Arthur Lydiardin kanssa, ja esimerkiksi kustansi hänelle asunnon Tampereella.

Muita lehtiä voin ottaa mukaan tutkimukseen, jos käyt ilmeiseksi, että niissä on kuvattu tapahtumia tai käydään keskustelua, joka on tutkimuskysymysteni kannalta olennaista.

Suomen Urheilulehden perustettiin jo 1898 urheilun äänenkannattajaksi, ja se ilmestyy edelleen. Suomen Urheilulehti perustettiin alun perin levittämään tietoa eri urheilulajeista, mutta hyvin pian siinä alettiin käsitellä urheilun arvoa ja sen yhteiskunnallisia tehtäviä. Lehti toimi SVUL:n omistuksessa vuosina 1922–1931 ja uudelleen vuosina 1950–1991.

Urheilulehden kirjoittajina ovat toimineet merkittävät urheilujournalismin hahmot Lauri Pihkala, Sulo Kolkka, Martti Jukola ja Paul Sirmeikkö. Lehti joutui 1960-luvulla kilpailemaan urheiluyleisön huomiosta television kanssa, mikä aiheutti muutoksia lehden ilmestymistiheydessä sekä siihen valikoiduissa jutuissa. Lehti ilmestyi vuodesta 1966 alkaen kerran viikossa.⁹

Muista urheiluun keskittyneistä lehdistä Yleisurheilu lehti toimi SUL:n tiedottajana, ja sitä julkaistiin 20 vuotta vuodesta 1953 alkaen.¹⁰ Urheilun Kuva-Aitta ilmestyi vuosina 1950–1968, ja siinä käsiteltiin laajasti useita urheilulajeja.¹¹ Näiden lisäksi käyn läpi TUL:n pää-

8 Laine 2018.

9 Arponen 1997. 171–173, 178.

10 Martiskainen 2006a, 296.

11 Suomen urheilutietäjät.

äänenkannattajan TUL-lehden tutkimukseeni liittyvien vuosien osalta. TUL-lehti ilmestyi vuodesta 1927 vuoteen 2012. Urheilulehdissä ääneen pääsevät urheilussa toimineet seuratoimijat sekä valmentajat. Lisäksi niissä pystyttiin uutisoimaan syvällisemmin valmennuksessa tapahtuneista muutoksista, vaikkakin uutisointi oli enemmän urheilumyönteistä kuin muussa lehdissä.

Urheilulehtien ja sanomalehtien urheiluun liittyvien uutisten ja kirjoitusten luonne on erilainen, koska ne on suunnattu erilaisille kohderyhmille. Juttujen ja uutisten sävyyn vaikuttaa lehden läheisyys tai etäisyys yleisurheiluun tai Suomen Urheiluliittoon, sekä niiden pyrkimykset herättää kiinnostusta tai levittää tietoa. Myönteisimmin Arthur Lydiardiin suhtautui Suomen urheiluliiton tiedotuslehti Yleisurheilu, ja muutkin urheilulehdet keskittyivät jutuissaan enemmän Lydiardin valmennustoimintaan kuin tämän yksityiselämään.

Kaikkien Suomessa vuosina 1967–1969 ilmestyneiden lehtien läpikäyminen olisi tämän tutkimuksen puitteissa mahdoton urakka, eikä todennäköisesti toisi suurtakaan lisäarvoa tutkimuskysymysteni selvittämiseen. Lisäksi jätän tietoisesti tutkimukseni ulkopuolelle aikakauslehdet, joiden sivuilla käsiteltiin Arthur Lydiardin toimintaa tiiviisti, mutta koska tarkoitukseni on selvittää Arthur Lydiardin toimintaa ja valmennuksesta käytyä keskustelua enemmän urheiluyhteisön keskuudessa, aikakauslehtien sensaatiohakuisuus tai Lydiardin yksityiselämän puiminen antaa tutkimukseeni vain taustaa, mutta eivät laajemmin palvele tutkimuskysymysten selvittämisessä. ¹²

Lehtien lisäksi otan tutkimukseen Suomen Urheiluliiton arkistot asiaan liittyviltä osin.

Arkistosta on vuosilta 1967–1968 Suomen Urheiluliiton toimijoiden kirjeitä, kokouspöytäkirjoja ja valiokuntien muistioita. Kaikkia kokouspöytäkirjoja, kirjeitä tai muistioita ei ole arkistoitu, mikä osaltaan vaikeuttaa kokonaiskuvan saamista tapahtumista.

Lisäksi kokouspöytäkirjat, joista arkistomateriaalin pääosa koostui, välittää myös vääristynyttä kuvaa asioiden yksimielisyydestä, sillä niihin on tallennettu ainoastaan päätökset tai harvoin mainintoja, että asia aiheutti keskustelua.

12 Esimerkkejä Hymylehden ja Seuran otsikoista: Viiden vanhan miljoonan palkalla hankittiin Arthur Lydiard juoksijoitamme valmentamaan. Miksi sitten hänellä ei ole valmennettavia? Onko Lydiard aina oikeassa? Ainakin hän on saanut eräitten nimimiestemme tulokset selvästi huononemaan. Lydiardin rääkki.

Kun asialla on niin suuri henkinen lataus, kuin urheilulla suomalaisille on, siitä kirjoitetut ja puhutut asiat sisältävät voittohetkien huumaa ja vaikeiden tilanteiden piilottelua. Urheilua on aina kirjoitettu menestystarinana, jossa vahvat ja rohkeat nousevat ohi esteiden korkeimmalle korokkeelle. Tällöin useat asiat vaipuvat unohdukseen, kun niistä ei ole mielenkiintoa tai halua puhua. Merkittävänä on nähty mitalit ja menestyjät, mikä on aiheuttanut naisten urheilun jäämisen kestävyysjuoksuhistorian marginaaliin. Tämä näkyy myös omassa siinä, että selvittäessäni Arthur Lydiardin liittymistä suomalaisen naiskestävyysjuoksun historiaan lähteiden niukkuus on silmiinpistävää ja joudun tekemään tutkimustani pohjautuen paljon harvempiin lähteisiin kuin muu tutkimukseni.

Tulkitsen aineistoani lähinnä aineiston kuvailun kautta. Arthur Lydiardin toiminnasta Suomessa ei ole tehty aikaisemmin historiallista selvitystä, vaikka häntä on sivuttu lähes jokaisessa 1960- ja 1970-lukua koskevassa yleisurheilukirjassa. Aineistoni on luonnollista aineistoa, eli se olisi olemassa, vaikkei tutkimustani olisikaan.¹³ Tutkimustani kuitenkin suuntaa se, että olen valikoinut varsinkin lehtimateriaalista tarkasteluun tiettyjä lehtiä. Lehtien valikoinnin olen tehnyt perustuen niihin ennakko-oletuksiin, joita minulla on suhteessa kyseisiin lehtiin ja niiden tarjoamaan tietoon.

1.3 Tutkimusperinne

Tutkimukseni sijoittuu liikuntahistorian kentälle. Liikuntahistorialla on tiukat yhteydet sekä historian tutkimukseen sekä liikuntatieteisiin. Liikuntatieteiden kenttä on monitieteellinen, ja sitä yhdistää tutkimuskohde, eli liikunta, urheilu ja niiden asema yhteiskunnassa. ¹⁴ Liikuntahistoriallinen tutkimus alkoi Suomessa jo 1900-luvun alussa ja alan ensimmäinen merkittävä teos oli Viktor Heikelin Gymnstikens historia, joka ilmestyi vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuosisadan alkupuolella liikuntahistoriallisia teoksia ilmestyi niukasti, eikä tieteelle muodostunut vakituista asemaa. 1900-luvun puolivälin jälkeen urheiluhistorian tutkimus alkoi kiinnostaa tutkijoita enemmän, vaikka aihe oli edelleen varsin marginaalinen. Tutkimus on kuitenkin lisääntynyt jatkuvasti johtuen muun muassa urheilun ja liikunnan arvostamisen lisääntymisestä Suomessa ja urheiluun ja liikuntaan liittyvien aiheiden ja lähteiden laajemman määrän viime vuosina.¹⁵

13 Alasuutari 2011, 84.

14 Roiko-Jokela 2008.

15 Palmroth 2015, 7–8, 67.

Aluksi tutkimuksen kohteeksi otettiin urheilun rakenteet ja fyysiset ilmentymät, kuten liittojen ja seurojen järjestäytyminen. Sen jälkeen huomio kiinnittyi urheilun sosiaaliseen ympäristöön ja urheilijan lähelle pääsemiseen. ¹⁶ Jyväskylän yliopistoon perustettiin 1968 Liikuntatieteellinen tiedekunta, jossa liikuntahistorian opetus oli osana toimintaa. 1980-luvulla ilmestyivät merkittävät teokset Seppo Hentilän Työläisurheilun historia -trilogia, Häyrisen ja Laineen Suomi urheilun suurvaltana ja useiden tutkijoiden yhteishanke Suomi uskoi urheiluun.

Samalla vuosikymmenellä liikuntahistorialliseen tutkimukseen alkoi vaikuttaa sosiologinen tutkimus, mikä näkyi lisääntyneenä yhteistyönä sosiologian ja historian välillä.¹⁷

Kiinnostuksesta urheilun historiaan perustettiin Suomen urheiluhistoriallinen seura vuonna 1992, ja sen tavoitteena on ollut edistää alan monipuolista tutkimusta sekä tuoda yhteen liikunta- ja urheiluhistorian harrastajia ja tutkijoita. Seuran vuosittain julkaisema vuosikirjan on ollut tärkeä väylä urheilunhistorian ajankohtaisen tutkimuksen seuraamiseen Suomessa.

Jouko Kokkosen 2008 ilmestynyt Kansakunnat kilpasilla kirja pyrkii vastaamaan kysymykseen: Mikä on kansallislaji ja miten sellainen luodaan? Tutkimuksessa esitellään myös, miten urheilunationalismi näkyy eri lajeissa ja miten se on muuttunut ajan kuluessa. Kokkonen nostaa suomalaisiksi kansallislajeiksi hiihdon, pesäpallon ja yleisurheilun, mutta käyttää mielestäni yllättävän vähän tilaa yleisurheilun pohdintaan hiihdon ja pesäpallon noustessa merkittävimpiin asemiin teoksessa, vaikka Kokkonen itsekin kertoo teoksessaan yleisurheilun merkityksen olleen erityinen suomalaisen kansallistunteen rakentamisessa.

Yleisurheilun osa liikuntahistoriallisen tutkimuksen joukossa on ollut pieni. Siitä suuren osan ovat muodostaneet urheilijoiden elämäkerrat. Näistä elämäkerroista leijonanosaa pitävät suurten juoksijoiden elämäkerrat, kuten Ossi Viidan kirjoittamat Hannes Kolehmaisen ja Ville Ritolan elämäkerrat, Paavo Nurmi puolestaan on ollut useankin kirjoittajan tarkkailun alaisena, joista viimeisin on Kalle Virtapohjan 2017 julkaistu teos Mies josta tehtiin patsas. Teoksessa Virtapohja puolestaan selvittää Paavo Nurmen monenlaisia rooleja ja hänen erityistä asemaansa suomalaisessa kulttuurissa. Tutkimuksellisin ote on Viidan kirjassa Hannes Kolehmaisesta, jossa hän selvittää muun muassa sanonnan ”Suomi juostiin maailmankartalle” alkuperää, sekä sitä miten Kolehmaista käytettiin suomalaisen identiteetin luomisen välineenä.

16 Meinander 1998, 7.

17 Heikkinen 2003.

Kestävyysjuoksun alkuvaiheista on kirjoittanut Erkki Vettenniemi kirjassaan Joutavan juoksun jäljillä (2005). Kirjassa Vettenniemi keskittyy selvittämään suomalaisen kestävyysjuoksun vaiheita ennen niin sanottua kultakautta. Erityisen tarkasti Vettenniemi pyrkii kuvaamaan suomalaisten suhtautumista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun juoksijoihin. Tärkeää tietoa tutkimukseeni antoi myös Vettenniemen 2014 ilmestynyt kirja Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, jossa hän käy läpi itsenäisen Suomen aikaisen kestävyysjuoksun sen menestyjien ja mitalien kautta. Vettenniemi ei analysoi juurikaan valmennuksessa, organisaatiossa tai harrastajamäärissä tapahtuneita muutoksia vaan kulkee menestyksen polkua: Kolehmaisesta Nurmeen, Nurmesta Heinoon, Heinosta Olaveihin ja sivuraiteille menestymättömyyteen, siitä Kuhan kautta Väätäiseen, Vasalaan ja Vireeniin. Viimeisenä doping, Väätäisestä ja nykyinen 1990-luvulta jatkunut alennustila. Juoksevat naiset Vettenniemi sivuuttaa välihuomautuksina.

Suomen Urheiluliitosta on kirjoitettu historiikit Yleisurheilumme maineen tiellä ja Yleisurheilumme maineen tiellä II. Varsin kattavan historian yleisurheilusta on kirjoittanut Reijo Häyrinen kirjassaan Suomen yleisurheilun historia, jossa hän käsittelee urheilumenestyksen, organisaation rakenteen muutokset sekä pintapuolisesti valmennuksessa tapahtuneet muutokset. Häyrisen teoksesta päivitetty ja laajennettu teos Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Suomen yleisurheilun 100 vuotta on 2006 julkaistu teos, johon osia ovat kirjoittaneet Urho Salo, Pentti Vuorio, Kalle Virtapohja, Seppo Martiskainen, Antti Arponen, Ingmar Björkman ja Matti Hannus. Teos on laaja perusteos yleisurheilun historiasta käsitellessään organisaatiorakenteen muutokset, kansallisen ja kansainvälisen kilpailutoiminnan, valmennuksen historian, koulutus-, nuoriso- ja tiedotustoiminnan sekä taloudelliset näkökulmat.

Seppo Martiskaisen teos Yleisurheilu Suomen historiassa (2017) käsittelee puolestaan yleisurheilua Suomen poliittisten tapahtumien näkökulmasta. Martiskainen keskittyy selvittämään 1950-lukua edeltävää aikaa, mutta vuosisadan loppupuoli jää vähälle huomiolle.

Teos on kuitenkin tärkeä lisä asetettaessa urheilua valtioiden poliittisten tapahtumien viitekehykseen.

Olen käyttänyt myös Suomen Urheiluliiton johtohenkilöistä kertovia elämäkertoja työssäni.

Tällaisia ovat Kari A. Nummelan 1979 julkaistu Jukka Uunila -urheilujohtaja teos, ja uudempi vuonna 2012 ilmestynyt Antti O. Arposen kirjoittama Jukka Uunila -suomalainen

urheiluvaikuttaja. Arposen kirja on laajempi, mutta keskittyy enemmän Uunilan toimintaan SUL:n toimimisen jälkeen. Näiden lisäksi arvokasta tietoa yleisurheilun valmennusorganisaatiosta on antanut yleisurheilun pitkäaikaisesta päävalmentajasta Armas Valsteesta 2015 ilmestynyt teos Valmentaja Valste, jonka on kirjoittanut Hannu Pelttari.

Arthur Lydiardista elämäkerran on kirjoittanut Gilmour Garth. Arthur Lydiard Master coach kertoo Lydiardin elämästä ja saavutuksista varsin räväkästi ja urheilullisia menestyksiä korostaen. Kirjassa kerrotaan myös Lydiardin ajasta Suomessa. Kirjan mukaan Lydiard arvosti Suomessa tekemäänsä työtä korkealle, vaikka kokikin hyvin epäoikeuden mukaiseksi tavan, jolla häneen Suomessa osin suhtauduttiin.

Naisten asema kilpaurheilussa on ollut jatkuvasti alisteinen miesurheilulle. Samoin naisurheilijoista tai naisurheilusta tehty tutkimus on ollut huomattavasti miesurheilua heikommassa asemassa. Monessa liikuntaa ja urheilua koskevassa tutkimuksessa naisten asema, merkittävät naiset ja naisten mahdollisuudet ja kokemukset on sivutettu sivuhuomautuksena tai erillisenä osiona. Merkittävin naisurheilua tutkinut tutkija Suomessa on Leena Laine, jonka teos Työväen urheiluliikkeen naiset (2000) on kattavin suomalaista naisurheilua selvittävä teos.

Teoksia, joissa käydään läpi useiden lajien naisurheilijoita ja heidän saavutuksiaan, on muutamia. Yksi kattava teos on Janet Woolumin Outstanding Women Athletes. Who they are and how they influenced sports in America. Woodlumin teos jakaantuu kahteen osaan:

ensimmäisessä osassa selvitetään naisurheilun historiaa USA:ssa ja olympialaisissa ja toisessa osassa käydään läpi urheilijoita ja joukkueita. Woodlumin kirjan suomalaisen vastineen ovat kirjoittaneet toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle. Kirja on ilmestynyt vuonna 2018 ja kantaa nimeä Vastatuulesta myötämäkeen. Naiset suomalaisessa urheilussa. Kirjassaan Teronen ja Vuolle käyvät läpi naisurheilun vaiheita laji kerrallaan, ja käsittelyyn pääsevät pikaluistelu, yleisurheilu, hiihto ja uinti. Teoksessa käydään läpi menestyneitä suomalaisia naisurheilijoita haastattelujen kautta, mutta teos ei kuitenkaan tarjoa selvitystä tai selitystä naisten alisteiseen asemaan urheilussa ja tapahtuneet muutokset esimerkiksi yleisurheilulajivalikoiman lisääntyminen naisille ohitetaan annettuna ilman taustaselvitystä.

Kestävyysjuoksua on kutsuttu Suomen urheilun lempilapseksi, ja sen loisteliaasta historiasta on kirjoitettu useita elämäkertoja ja historiikkeja. Urheilu kokonaisuudessaan on ollut suosittu

kirjoittamisen kohde, ja tapa on ollut kirjoittaa voittajien, mitaleiden ja menestymisen näkökulmasta. Tästä suomalaisen urheilun tarinasta ovat jääneet siten ulkopuolelle useat urheilijat ja tapahtumat, jotka ovat olleet ristiriidassa suomalaisen menestyksen tarinan kanssa.

Urheilun menestyjät ja menestymistä johtaneet toimijat tukevat kuvaa suuresta suomalaisesta urheilutarinasta, ja tämä tarina myy.

2. KESTÄVYYSJUOKSU JA -VALMENNUS 1960-LUVULLE

2.1. Urheilu suomalaisuutena ja kestävyysjuoksun erityisyys

Kansainvälinen olympiakomitea päätti 1907, että myös autonomisilla kansoilla on edustusoi- keus olympialaisissa, jos ne edustaisivat maataan emämaansa alaisuudessa. Näin saivat Itäval- lan Böömi, Tanskan Islanti ja Venäjän Suomi edustusoikeuden olympiakilpailuihin. Tällä yh- dellä päätöksellä oli yllättävän suuri vaikutus yhden pienen maan identiteettiin sekä useiden tulevien olympialaisten mitalitaulukoiden muodostumiseen. Suomi osallistui Lontoon 1908 ja Tukholman 1912 olympialaisiin Suomen Venäjän alaisena suuriruhtinaskuntana. Olympiakiso- jen mitalitaulukoon merkittiin kuitenkin jokainen kansakunta erikseen, ja piskuinen Suomi sai oman sarakkeensa. Tukholman olympialaisissa se nousi mitalitaulukossa neljänneksi. Samoista kisoista Suomelle rakennettiin ensimmäistä urheilusankaria kestävyysjuoksija Hannes Koleh- maisesta, joka oli voittanut Tukholman kisoissa kolme kultaa ja yhden hopean. ¹⁸

Viimeistään Tukholman olympialaisista alkaa Suomen pitkä historia urheilun käyttämisessä kansallisen identiteetin rakennusaineena. Yhteiset säännöt, yhtenäiset kilpailuasut sekä yhdessä jännitettävät kilpailut valjastettiin luomaan nuoreen kansallisvaltioon tunnetta yhtenäisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Jo Tukholman olympialaisten urheilijoiden menestymistä seurattiin leh- distön välityksellä laajalti. Tukholman kisoista nostettiin erityisesti kahta tekijää nostamaan kansallistunnetta: Hannes Kolehmaisesta rakennettiin suomalaista urheilusankaria, ja lippukiis- taa Venäjän kanssa käytettiin vahvistamaan eriytymistä Venäjästä.

18 Viita 2003, 116, 132, 318.

Kestävyysjuoksun valikoituminen yhdeksi merkittävimmistä suomalaisuuteen liitetyistä la- jeista oli pitkälti yhteensattumien summa. Laji toi menestystä oikeissa kilpailuissa, minkä li- säksi sen katsottiin sopivan suomalaisen kulttuurin rakentamiseen hyvin kestävyysjuoksuihin usein liitetyn kovan työnteko ja periksi antamattomuuden takia.¹⁹ Suomi ei ollut vuosisadan vaihteessa ainoa maa, jossa urheilua käytettiin kansakunnan rakentamiseen. Useissa maissa käytettiin hyväksi kilpaurheilun mahdollistamaa maiden välistä vertailua, tai sen luomia tilan- teitä yhteiseen kannustamiseen ja voimainkoitteluun. Maittain kuitenkin vaihteli se, mikä ur- heilumuoto tai -laji valikoitui kansallistunteen rakennusaineeksi. Suomessa välineenä käytettiin kansainvälistä kilpaurheilua, kun taas esimerkiksi Irlannissa arvostettiin ja haluttiin kehittää perinteisiä kansallisia lajeja.²⁰

Kun ruumiillisuuden kontrollointi ja rakentaminen opaskirjojen ja uudenlaisen urheilun myötä muutti yksilön käsitystä omasta itsestään, samalla hänen käsityksensä yhteiskunnan rakenteista ja omasta paikastaan niissä muuttui. Yksilön tehtäväksi tuli palvella yhteiskuntaa kansalaisena, työntekijänä ja sotilaana, ja siinä tarvittiin terve, pystyvä ja työtä pelkäämätön keho. Ruumiil- lisuuden rakentaminen sopivaksi kansakunnan tarpeisiin oli myös itsenäistyvän ja identiteetti- ään rakentavan Suomen intressinä. Alettiin tietoisesti rakentaa erityistä historiaa, jossa näkyisi Suomen kansan loistokas menneisyys. Kalevalan luoma mielenmaisema syöpyi ihmisten mie- liin, ja tiede ja taide otettiin kansallisen identiteetin rakentamisen välineiksi. Kehittyvässä kan- sallisvaltiossa urheilulle annettiin erityinen tehtävä: sen tuli yhdistää kansaa, vahvistaa sen maanpuolustushenkeä ja –kykyä sekä kasvattaa ja kehittää yksilöitä. Urheilu kertoi tarinoita siitä: keitä olemme, mistä tulemme ja mihin pyrimme, minkä takia se sopi oivallisesti identi- teetin rakennusaineeksi.²¹

Urheilun merkitystä Suomen kansalliselle identiteetille on tutkittu vähän. Urheilun voimakasta vaikutusta on pidetty itsestään selvyytenä, ja on ajateltu Suomessa osatun erittäin hyvin käyttää kilpaurheilun tuomaa menestystä kansallisena työkaluna. Kilpaurheilun suuren merkityksen suomalaisuuden rakentamisessa on arveltu johtuvan siitä, että pienenä ja syrjässä sijaitsevana maana Suomi ei ole voinut harjoittaa imperialismia, voimakasta ulkopolitiikkaa tai kilpailla taloudellisilla tekijöillä, joita on yleisesti pidetty kansallisen identiteetin rakentamisen

19 Viita 2003, 116, 132, 318.

20 Kokkonen 2008, 67, 77, 84.

21 Itkonen 1996, 143–144; Sironen 2005, 104.

välineinä.²² Huomiota herättävää suomalaisessa urheiluhistoriassa on myös se, kuinka nopea oli urheilun siirtyminen marginaalista keskeiseksi yhteiskunnalliseksi toimintamuodoksi. Ur- heilumuodoista merkittävimmäksi suomalaisuuden määrittelijäksi nousi vuoteen 1912 men- nessä kilpaurheilu.²³

Kansallinen identiteetti on muuteltavissa ja ajan mukana se voi vahvistua, heikentyä ja jopa kadota, joten sen ylläpitäminen ja uudelleen luominen tieteiden, taiteiden ja urheilun avulla on ollut kansakunnille hyvin tärkeää. Suomessa urheilusta tuli itsenäistymisen jälkeen yksi yhteis- kunnan tukipilareista, jonka tehtävänä oli ylläpitää olemassa olevaa järjestystä ja luoda ja tois- taa myyttejä, jotka tukisivat tätä projektia.²⁴ Kilpaurheilun käyttäminen kansallisessa yhtenäi- syyden luomisessa loi voimakasta kuvaa suomalaisesta urheilun valitusta kansasta, joka oli eri- tyinen ja erilainen kuin muut. Toisaalta samalla haluttiin osoittaa kuulumista lännen sivistys- valtioiden joukkoon ja erottautua idästä. Luotiin merkityksiä sille, mitä on suomalaisuus.

Vuonna 1906 perustetulla Suomen Voimistelu ja Urheiluliitolla²⁵ oli merkittävä osuus kilpaur- heilun vakiinnuttamisessa Suomeen, ja kilpaurheilun tukeminen sekä valmennustietouden li- sääminen olivatkin liiton päätavoitteita myöhemmin. Kilpaurheilun asema kansallisen identi- teetin osana tehosti myös SVUL:n panostaa entistä enemmän yleisurheiluun ja erityisesti kes- tävyysjuoksuihin, ja tätä toteutettiin mm. jakamalla valmennustietoutta ja taloudellista tukea urheilutoimijoille. Urheiluseuroja alettiin eriyttää kansalaisjärjestöjen toiminnasta irrallisiksi järjestöiksi, jotta ne voisivat paremmin tukea kasvavaa kilpaurheilua. Samaan aikaan yleisur- heilun etujen ajamiseksi perustettiin 1931 Suomen Urheiluliitto²⁶ SVUL:n erikoisliitoksi. Uu- denlaisen seurajärjestelmän kuvaamaa aikaa Itkonen kutsuu kilpailullisharrastukselliseksi kau- deksi, jonka hän määrittelee alkaneeksi 1930-luvulta ja kestävän 1960-luvun loppupuolelle.

Kauden erityispiirteenä olivat seurojen panostaminen tiettyyn lajiin ja kilpailullisuuden lisään- tyminen, mistä kertoo seurojen irtautuminen kansalaisjärjestöistä. Samalla erikoisliittojen valta kasvoi, kun kilpailukäytänteet piti standardoida. Myös kunnallinen liikuntapolitiikka vahvistui, mikä mahdollisti entistä parempien harjoittelu- ja suorituspaikkojen rakentamisen.²⁷

22 Meinander 1998, 6–7.

23 Kokkonen 2008, 45, 84.

24 Kokkonen 2008, 91.

25 käytän jatkossa lyhennettä SVUL

26 käytän jatkossa lyhennettä SUL

27 Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto SVUL 1900–1960, 107–109; Itkonen 1996, 220–221; Häyrinen 1987, 65.

Merkittävä piirre suomalaisessa urheiluhistoriassa on jako porvarilliseen ja työnväen urheilu- liikkeeseen. Sisällissodan jälkeen SVUL erotti urheilijoita, jotka olivat heidän näkökulmastaan taistelleet väärällä puolella, joten työläisurheilun vaihtoehdot olivat kadota urheilun kentältä tai perustaa oma urheiluliitto. Vasta 1930-luvun viimeisinä vuosina SVUL ja TUL alkoivat tehdä yhteistyötä, koska Suomeen haluttiin saada järjestettäväksi olympiakisat 1940. Kisat kuitenkin peruuntuivat toisen maailmansodan takia, ja sotien jälkeen kiistaa kahden urheiluliiton välillä aiheuttivat kiistat yhteistyösopimuksista, joihin kuuluivat muun muassa pyrkimykset muodos- taa yksi valtakunnanliitto sekä TUL:n oikeus ylläpitää ja kehittää omia kansainvälisiä suh- teita.²⁸ Järjestökentän kahtiajako näkyi ja vaikutti monessa yleisurheilunkin tapahtumassa.

SVUL:n ja TUL:n välisten kiistojen seurauksena TUL päätti irtautua kaikista SVUL:n erikois- liittojen, myös Urheiluliiton kanssa, sopimistaan sopimuksista vuonna 1959. Tästä seurauksena TUL:n urheilijat eivät saaneet osallistua Suomen mestaruuskisoihin, eivätkä edustaa Suomea kansainvälisissä arvokisoissa.²⁹ 1961 SVUL muutti nimensä Suomen valtakunnan urheilulii- toksi. Muutoksen tavoitteena oli saada urheilun ja liikunnan kenttää yhtenäistettyä. 1962 sovit- tiin SVUL:n ja TUL:n välillä sopimus, jossa määriteltiin muun muassa kansainvälisiin arvoki- soihin valittavien edustusurheilijoiden valintaperusteiksi urheilijan taso, eikä tiettyyn seuraan kuuluminen. Lisäksi Suomen mestaruuskisat julistettiin avoimiksi kaikille. Kesäkuussa 1966 allekirjoitettiin liittojen välillä yhteistyöstä 1990-luvulle saakka asti voimassa ollut runkosopi- mus, jossa määriteltiin muun muassa TUL:n seurojen osallistumisesta erillisliittojen järjestä- mään kilpailu- ja edustustoimintaan.³⁰

Urheilumuotoa, jonka katsotaan tuovan esille kansallisia erityispiirteitä erityisen hyvin, kutsu- taan kansallislajiksi. Kutsuminen jotain lajia tietyn kansan kansallislajiksi tuottaa mielikuvan lajin sopivuudesta juuri tuon kansan piirteisiin tai taitoihin, laji tulee ikään kuin kansan ominai- suudeksi ja uskotaan, että tuohon kyseiseen lajiin on tietyllä kansalla synnynnäisiä lahjoja ja oikeutusta. Näin tuotettu puhe on voimakas keino luoda kansallista identiteettiä ja tuoda esiin niitä piirteitä, joita halutaan kansaan liittää. Suomessa kansallislajien asemaan on kohotettu hiihto, pesäpallo, paini sekä yleisurheilu. Yleisurheilulajeista erityisesti kestävyysjuoksun ja keihäänheiton on katsottu liittyvän suomalaisuuteen. Ossi Viita on tutkinut kestävyysjuoksun olympiamenestyksen käyttämistä suomalaisuuden rakennusprojektissa kirjassaan Hymyilevä

28 Hentilä 1992, 235–274.

29 Hentilä 1992, 278–281.

30 Hentilä 1992, 352–353.

Hannes. Viidan mukaan Suomessa levinnyt sanonta ”Suomi juostiin maailman kartalle” on Suomessa vasta vuosia itsenäistymisen jälkeen luotu käsitys kuin historiallinen tosiasia.³¹

Kestävyysjuoksujen osa kansallisen identiteetin rakennusprojektissa sai myös kääntöpuolensa.

Menestyksen varaan rakennettu identiteetti kärsi menestymättömyydestä ja antoi oikeutuksen arvostella kestävyysjuoksun parissa toimivia. Toisen maailmansodan jälkeen on nähtävissä ur- heilun laaja käyttö oman valtion ylivertaisuuden korostamisessa. Varsinkin itä- ja länsiblokin kesken urheilumenestys oli yksi kilpailuväline. Suomessakin urheilunationalismi heräsi uudel- leen 1950-luvulla. Urheilu sai Suomessa uhrinsa. Heitä olivat menestymättömät urheilijat, kel- vottomat valmentajat ja ahneet urheilujohtajat.³²

Myös median merkitys korostui tiedon jakajana ja kansallistunteen nostattajana läpi 1900-lu- vun. Aluksi lehtien urheilu-uutisointi oli satunnaista ja selostavaa, mutta sai ajan myötä heh- kuttamisen ja arvostelemisen piirteitä, ja samalla urheilun merkitys mediassa lisääntyi. Lehdistö ja myöhemmin radio ja televisio panostivat paljon urheilukisojen seuraamiseen ja samalla ur- heilukisojen kuten olympiakisojen tai Suomi-Ruotsi-maaottelun seuraamisesta tuli koko Suo- men kansaa yhdistävä asia. Urheilutoimittajien ammattikunnan kehityttyä urheilu-uutisointi muuttui edelleen. Tiedotusvälineillä oli osansa urheilijoiden ja muiden urheilutoimijoiden nos- tamisessa sankariasemaan ja toisaalta myös pohjamutiin painamisessa.³³

Kestävyysjuoksun kautta saadut olympiavoitot ja maailmanennätykset ja urheilusankarit olivat maailmansodan välisen Suomen kilpaurheilun arvostetuimpia ansioita, mikä tuli heijastumaan suomalaisten käsityksiin kestävyysjuoksusta vielä vuosikymmenten päähän. Sotavuosien 1939–1945 jälkeen kestävyysjuoksu ei noussut enää aikaisemmalle olympiamenestyksen ta- solle, vaikka juoksijat olivatkin lähellä kansainvälistä huippua ja maailmanennätyksiä. Kestä- vyysjuoksut säilyttivät kuitenkin asemansa yleisön suosikkeina, ja lajista odotettiin, juoksijoi- den todellisista mahdollisuuksista huolimatta, mitaleita ja menestyjiä. Menestymättömyyteen etsittiin ja löydettiin monenlaisia selityksiä. Syitä löydettiin sekä urheilijoista että valmentajista.

Vääränlaisen ja väärin ajoitetun valmentautumisen katsottiin tekevän urheilijoista pehmeitä ja tosipaikan tullen murtuvia. Toisaalta myös urheilijoita syytettiin löysyydestä, hengen puutteesta ja työn karttamisesta. Esimerkiksi 1950-luvulla puhuttiin tiukkoihin äänensävyihin

31 Viita 2003, 161–164.

32 Roiko-Jokela 2016, 119–121,125,129–131.

33 Roiko-Jokela 2016, 132–133.

urheilijoiden liiallisesta kilpailemisesta, minkä seurauksena Suomen urheiluliitto antoi pääval- mentajalle luvan laittaa liikaa kilpailevia urheilijoita kilpailukieltoon.³⁴

2.2. Valmennustoiminnalla eteenpäin nopeammin

Urheiluvalmennuksen kehittyminen myötäili urheilun kehittymisen yleisiä linjoja, ja sen merkitys kasvoi urheilun muuttuessa organisoidummaksi. Pian ensimmäisten olympiakisojen jälkeen urheiluseurojen ja -toimijoiden parissa huomattiin, että Suomessa oli tarvetta entistä laajemmalle yleisurheilutietoudelle. SVUL alkoi järjestää kursseja, joissa jaettiin tietoa sekä yleisurheilun säännöistä että lajien oikeaoppisesta suorittamisesta. Kurssittamisen avulla saatiin kentälle ohjaajia, jotka opastivat ja kouluttivat seuroissa urheilijoita ja muita toimijoita.

Merkittävin maailmansotia ennen toiminut kouluttaja, urheilukirjoittaja ja urheiluinnon kasvattaja oli epäilemättä Tahko Pihkala, joka kiersi Suomea vuodesta 1913 vuoteen 1918, ja levitti urheilutietoa ja -intoa. Toinen merkittävä kanava valmennustietouden levittämiseksi olivat SVUL:n painamat erilaiset lajioppaat, joista ensimmäisiä olivat 1908 ilmestynyt Lauri Pihkalan Urheilun opas ja 1927 ilmestynyt Jaakko Mikkolan Rata- ja Kenttäurheilun opas.³⁵

Vaikka urheiluinnostuksen levittäminen ja tiedon jakaminen olivat merkittävässä roolissa, oli SVUL:n ensisijainen tavoite saavuttaa menestystä olympiakisoissa, koska uskottiin olympia- menestyksen tuovan urheilulle eniten näkyvyyttä, arvostusta ja uusia harrastajia. Olympiame- nestyksen takaamiseksi liitoissa alettiin miettiä ammattivalmentajien palkkaamista. Edelläkä- vijänä toimi paini, jossa jo 1910-luvun alussa pyrittiin palkkaamaan ammattivalmentaja, joka koordinoisi ja vastaisi edustuspainijoiden valmennuksesta. Monien vastoinkäymisten jälkeen tavoite toteutui 1919, kun ensimmäiseksi paininammattivalmentajaksi palkattiin Armas Laiti- nen. Samana vuonna myös voimistelussa ja yleisurheilussa päästiin sopimukseen ammattival- mentajien palkkaamisesta, ja ensimmäiseksi yleisurheilun päävalmentajaksi valittiin HKV:ssa valmennusosaamistaan näyttänyt Jaakko Mikkola. ³⁶

Yleisurheilun organisoidun valmennustoiminnan voidaankin katsoa alkaneeksi Jaakko Mikkolan palkkaamisesta vuonna 1919, vaikka jo aikaisemmin Lauri Pihkala oli kiertänyt Suomea ja puhunut myös yleisurheilusta toimiessaan SVUL:n urheilukonsulenttina. Ennen

34 Pelttari 2015, 124; Häyrinen 1987, 110, 122–123.

35 Sirmeikkö ja Kolkka 1957, 107–109; Rantala 2018 58-61.

36 Rantala 2014.

ammattivalmentajien palkkaamista oli SVUL organisaatiossa luotu valmennuskomiteat.

Näiden tehtävänä oli olympiaurheilijoiden valmentamisen järjestäminen sekä valmentajien valvominen. ³⁷ SVUL:n koulutus- ja valmennustyö painottui muutamiin liiton tärkeinä pitämiin lajeihin, joista yleisurheilu oli tärkein ja paini toiseksi tärkein.³⁸

Yleisurheilun päävalmentajan tehtävänä oli etsiä urheilijoita, joilla on kykyä kehittyä jopa maailmanhuipulle ja kiertää näiden luona neuvomassa ja opastamassa. Lisäksi valmentajan tehtäviin kuului toimittaa hierontalippuja urheilijoille ja kuitteja urheilijoilta liitolle, he huolehtivat urheilijoiden lääkäri ja hammashoitokuluista, järjestivät näille tarvittaessa asuinpaikkoja ja hankkivat urheiluvälineitä ja varusteita. Tärkeää oli myös harjoitusleirien pitäminen ja harjoitusolosuhteiden luominen esimerkiksi sisämaneesien vuokraaminen harjoittelupaikoiksi sekä yksilöllisten harjoitusohjelmien laatiminen. Valmentajan vaikutus urheilijoiden edellytyksiin valmentautua ja menestyä nähtiin merkittävänä, joten liitto pyrki tukemaan valmentajan toimintaa parhaansa mukaan. ³⁹

Vaikka ensimmäisellä ammattivalmentaja Jaakko Mikkolalla katsottiin olevan suuri vastuu Suomen olympiamenestyksen tekijänä, ei hän kuitenkaan työskennellyt yhtäjaksoisesti koko neljän vuoden olympiadia, vaan hänet palkattiin töihin vasta vuosi ennen olympiakisoja.

Työssään Mikkola korosti ympärivuotisen valmennuksen tärkeyttä, vaikka ei voinut sitä toteuttaa ainakaan toimessaan SVUL:n valmentajana. Lisäksi hän kannusti urheilijoita harjoituspäiväkirjan pitämiseen, ja jakoi tarkoitukseen vihkoja. Edustusurheilijoiden elämään liiton valmentaja toi uusia mahdollisuuksia ja helpotuksia, mutta arjessa urheilijat harjoittelivat edelleen pääosin yksin kotonaan. Leirejä järjestettiin, ja niissä valmentajalla oli mahdollisuus seurata ja opastaa urheilijoita tarkemmin. Valmentajalla oli lisäksi valmennettavinaan kaikkien lajien edustusurheilijat, eikä esimerkiksi hyppääjillä ollut omaa valmentajaa. ⁴⁰

Urheilijat toimivat pitkälti omien havaintojensa pohjalta ja esimerkiksi Paavo Nurmi kertoo Urheilun kuva-aitan haastattelussa 1969 ymmärtäneen itse hengitys- ja verenkiertoelimistön harjoittamisen merkityksen. Hän olikin ensimmäisten joukossa, jotka ajattelivat kestävyysjuok- sun fysiologisia vaikutuksia ja käyttivät havaintojaan hyväkseen harjoittelussa.⁴¹ Valmennusta

37 Rantala 2014.

38 Rantala 2017.

39 Rantala 2014.

40 Häyrinen 1987, 27–28, 59–60; Rantala 2014.

41 Urheilun kuva-aitta 1/1969.

kehitettiin 1920- ja 1930-lukujen aikana, mutta tiedot ja organisaatiot olivat vielä alkeellisia.

Silti Antwerpenin (1920), Pariisin (1924), Amsterdamin (1928) ja Los Angelesin (1932) olym- pialaiset olivat suomalaisen kestävyysjuoksun juhla-aikaa ja erityisesti Paavo Nurmen valta- kautta.⁴²

Jaakko Mikkola toimi valmentajana vielä ennen 1924 järjestettyjä Pariisin olympialaisia. Ennen Amsterdamin kisojen ”treenarin” palkkaamista keskusteltiin SUL:ssä mahdollisuudesta palkata useita ohjaajia yhden valmentajan sijaan. Lopulta päädyttiin jatkamaan yhden valmentajan lin- jalla, vaikka epäilyjä yhden ihmisen kyvystä hallita kaikkien lajien valmentamisesta kuultiin.

Uudeksi päävalmentajaksi valittiin tamperelainen Hugo Lahtinen. Lahtinen toteutti valmennuk- sessa omaa linjaansa: Mikkolasta poiketen Lahtinen salli talvella lepokauden, ja valmentautu- minen aloitettiin sitten pikkuhiljaa kesää kohti kiristäen. ⁴³

Lahtinen valitsi olympiavalmennukseen pääsevät urheilijat SM-kisoissa ja valmensi jokaisen lajin kuutta parasta. ⁴⁴ Lahtisen vastuulla oli koko yleisurheilun valmennus- ja koulutustoi- minta, ja vuoteen 1929 mennessä Suomessa toimi yleisurheiluneuvojia 22, ja 1930 päätoimi- siksi valmentajiksi SUL palkkasi Lahtisen lisäksi Paavo Karikon ja Armas Valsteen.⁴⁵ Lahtisen päävalmentaja kautena käytiin kahdet olympiakisat, joissa suomalainen yleisurheilu menestyi erinomaisesti.

Urheilun organisaatiorakenne koki suuren mullistuksen 1930-luvulla, kun osa SVUL:n alaisista seuroista halusi perustaa omia liittoja. Yleisurheilu oli yksi enemmän määräysvaltaa ja omaa taloutta kaipaava laji. Vuonna 1931 käytiin Helsingissä ensimmäinen Suomen Urheiluliiton⁴⁶ kokous. Muutoksen myötä panostaminen koulutukseen ja valmennukseen tehostui, ja siihen varatiin kolme kertaa enemmän varoja kuin aikaisemmin. Tämä auttoi osaavien valmentajien ja ohjaajien verkoston luomisessa Suomeen. ⁴⁷

Uusi organisaatio ja lisääntyneet taloudelliset mahdollisuudet mahdollistivat yleisurheiluvalmennuksen kehittymisen 1930-luvulla suurin harppauksin. Valmennuksessa

42 Häyrinen 1987,41–46.

43 Häyrinen ja Laine 1989, 275; Salo 2006, 215.

44 Häyrinen ja Laine 1989, 275; Salo 2006, 215.

45 Salo 2006, 215.

46 Jatkossa käytän lyhennettä SUL

47 Rantala 2014.

alettiin kiinnittää huomiota urheilijapohjan luomiseen, ja ymmärrettiin, että se vaatii parempaa tietoa harjoittelun fysiologisista vaikutuksista. Tämän seurauksena SUL määräsi joka piirissä pidettäviksi urheiluneuvojakurssit, joilla luotiin ja syvennettiin valmennuksessa tarvittavaa tietopohjaa. Lisäksi pyrittiin välttämään liian kovaa harjoittelua, ja rajoitettiin edustusurheilijoiden osallistumista kilpailuihin, sillä pelättiin, että liika harjoittelu ja kilpailu väsyttäisivät urheilijan ennen tärkeimpiä kilpailuja.⁴⁸

Edustusurheilijoiden valmennus ei enää 1930-luvulla keskittynyt pelkästään olympiakisoihin, vaikkakin ne pysyivät SUL:n päätavoitteena. Valmennuksesta tuli vakituisempaa ja kestävämpää, vaikka nykyisen kaltaisesta suunnitelmallisuudesta ei voida vielä puhua.

Vuosikymmenen kuluessa alettiin puhua enenevissä määrin lajien erityispiirteistä ja samalla valmentamisesta niiden mukaisesti. Haluttiin muuttaa järjestelmää, jossa yksi valmentaja ohjaisi heittoja, hyppyjä ja juoksuja. Armas Valste valittiin yleisurheilun ylivalmentajaksi helmikuussa 1935. Jo edellisvuonna oli tehty työnjako, jossa hypyt ja heitot olivat ylivalmentajan vastuulla, kestävyysjuoksusta vastasi Paavo Nurmi ja pika- ja aitajuoksuista vastasi Erik Wilen.⁴⁹ Suomen tulevan olympiaisännyyden takia valtio antoi urheiluun aikaisempaa enemmän varoja. Näillä varoilla pystyttiin valmennustoimintaa tehostaa, ja esimerkiksi valmennusleirejä järjestettiin enemmän kuin aikaisemmin. Leiritystoiminta keskittyi kotimaassa Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle.⁵⁰

Toinen maailmansota mullisti suomalaisen yhteiskunnan, ja painoi monia asioita hetkeksi syrjään tärkeämpien tieltä. Harjoitteleminen ja kilpaileminen olivat sota-aikana toissijaisia, mutta sodan jälkeen pyrittiin toimintaa jatkamaan niillä yleisurheilun ja valmennuksen mahdollisuuksien mukaan. Urheilua käytettiin jälleen suomalaisen itsetunnon nostattamisen välineenä ja jo kesällä 1946 käytiin maaottelut sekä Ruotsia että Tanskaa vastaan. Muutenkin pyrittiin mahdollisimman nopeasti palaamaan sota-aikaa edeltäviin toimiin. Armas Valste valitaan 1947 olympiavalmentajaksi, ja 154 urheilijaa valitaan olympia- ja maaotteluehdokkaiksi. Urheilijoiden talviharjoittelu keskitettiin 12 harjoituskeskukseen, joissa Valste kiersi neuvomassa. Valsteen apulaisina toimivat Asser Markkanen ja Jukka Uunila. Sota- aika oli kuitenkin jättänyt jälkensä yleisurheiluun, eikä Lontoon olympiakisoista tullut totutun kaltaista menestystä. Lontoon olympiakisojen pettymyksen jälkeen valmennuksessa

48 Häyrinen 1987, 91–94; Häyrinen ja Laine 1989, 285–287.

49 Sirmeikkö ja Kolkka 1957, 109, 113–114; Häyrinen 1987, 92; Salo 2006, 217.

50 Salo 2006, 217; Rantala 2014.

käännettiin katsetta ulkomaille ja pyrittiin hakemaan sieltä uusia neuvoja. Armas Valste tekikin pitkän opintomatkan USA:n ja käytti matkalla syntyneitä suhteita hyväkseen järjestämällä useiden yhdysvaltalaisen valmentajien ja urheilijoiden luennointimatkoja Suomeen.⁵¹

Menestyksen puutteen takia valmennustoimintaa pyrittiin tehostamaan 1950-luvulla, ja varsinkin ennen omia olympiakisoja valmennukseen panostettiin myös taloudellisesti voimakkaasti. Valmennus vei useana vuonna SUL:n budjetista yli 50 %.

Lajivalmennusjärjestelmä alkoi muotoutua 1950-luvun lopulla, ja alkoi virallisesti 1961, kun 17 lajivalmentajaa aloitti tehtävänsä. Samalla Armas Valsteen pitkä ura päävalmentaja päättyy.

Kestävyysjuoksujen valmennus siirrettiin lajivalmentajille, joita olivat Rolf Haikkola, Pentti Karvonen, Mauri Jormakka ja Paavo Meskus. Organisaatiomuutos oli kaivattu, koska yleisurheilulajit olivat kehittyneet kauaksi toisistaan, ja menestyminen yleistaitavana tai yleisvahvana olisi ollut mahdotonta, ja valmentautuminen vaati jo erityistä lajiharjoittelua.

Muutos ei kuitenkaan ollut ainoastaan positiivinen, vaan uudenlainen vastuunjako ja organisaatio aiheuttivat uusille lajivalmentajille epätietoisuutta omista vastuistaan ja mahdollisuuksistaan. Heillä ei ollut enää selvää päävalmentajaa vaan lajivalmentajien esimiehenä oli liiton toiminnanjohtaja.⁵²

Valmennuksellisesti Suomessa toimi lukuisia eri linjoilla olevia valmentajia 1950- ja 60- luvuilla. 1950-luvulla suomalaiseen kestävyysjuoksuharjoitteluun rantaantui intervalliharjoittelu, joka sai monia kannattajia. Emil Zatopekin voitot Helsingissä olivat kiinnittäneet suomalaisten huomion, ja hänen intervalleihin pohjautunut harjoittelunsa herätti kiinnostusta. Kiinnostusta tyydytti muun muassa SUL:n lehti Yleisurheilu, jossa julkaistiin neuvoja ja arvioita intervalliharjoitteluun liittyen. Lehden päätoimittajana toimi, aiemmin yleisurheilun päävalmentajana toiminut, Armas Valste. Valsteen tavoitteena oli saada intervalliharjoittelun asiantuntija Mihali Igloita Suomen vierailulle kertomaan intervalliharjoittelusta.⁵³ Tämä vierailu toteutui lopulta 1962, ja samalla keskusteltiin mahdollisuudesta laajempaan yhteistyöhön. Tämä kuitenkin kariutui SUL:n haluttomuuteen laittaa rahaa ulkomaisen valmentajan palkkaamiseen.⁵⁴

51 Pelttari 2015, 110–112.

52 Salo 2006, 230–231; Pelttari 2015, 163–165.

53 Salo 2006, 226; Pelttari 2015, 142–143.

54 Vettenniemi 2014, 216–217.

Muuttuvat valmennuskäytänteet ja jatkuva uuden etsiminen näyttäytyi urheiluyleisölle hapuiluna, ja jatkuva menestymättömyys aiheutti huolta urheiluyleisössä. Tämän takia suomalaisia valmentajia ja urheilijoita syytettiin pitkäjänteisyyden puutteesta ja jokaisen uuden keksinnön perässä juoksemista. Suomessa oli myös selvästi omaa linjaansa uskollisesti noudattavia valmentajia. Oman tiensä kulkija oli esimerkiksi Rolf Haikkola, jonka Raaka- Rollen koplaa saavutti menestystä 1960-luvulla. Haikkola korosti valmennuksessaan kestävyysharjoittelua intervallien sijaan. ⁵⁵

Valmennus ja valmentajan asema muuttuivat ratkaisevasti 1900-luvun alusta 1960-luvulle tultaessa. Valmennuksesta tuli järjestelmällisempää ja säännöllisempää, ja valmentajan merkitys urheilijan kehittymiselle ymmärrettiin ja hyväksyttiin. Suomessa pyrittiin pysymään valmennustietouden kehityksen mukana, mutta silti koettiin, että suomalaiset erityispiirteet vaativat suomalaista ymmärrystä. Suomen Urheiluliitto kehitti noina vuosikymmeninä valmennustoimintaa kohti yksilöllisempää ja tehokkaampaa valmennusta, jossa valmentaja olisi kunkin lajin asiantuntija, joka voisi henkilökohtaisesti opastaa ja valvoa edustusurheilijoiden harjoittelua ja valmistautumista. Suuresta panostamisesta ja ajoittaisista valonpilkahduksista huolimatta ei paluuta sotaa edeltävään menestyksen aikaan kuitenkaan tullut, ja oli aika uudenlaiselle ajattelulle.

3 ARTHUR LYDIARD SUOMEEN

3.1 Suomalaisen kestävyysjuoksun alennustila

Suomi oli 1920- ja 1930-luvuilla ollut urheilun suurvalta. Pienen kokonsa, vähäisen asukasmääränsä, syrjäisen sijaintinsa ja teknillisen kehittymättömyytensä takia Suomen ainoa iso näkyvä saavutus oli menestyminen urheilussa. Suomalaisen identiteetin vahvistamisessa oli käytetty koko itsenäistymisen ajan menestymistä urheilussa, erityisesti kestävyyslajeissa. Tästä näkökulmasta on helppo ymmärtää, miksi sotavuosien jälkeinen menestymättömyys tai aikaisempaa heikompi menestyminen kestävyysjuoksussa aiheutti niin paljon keskustelua sekä

55 Haikkola 2003, 71–76.

urheilupiireissä että niiden ulkopuolella.⁵⁶

Varsinkin kestävyysjuoksuja syytettiin huonosta menestyksestä, vaikka tulokset paranivat useassa lajissa. Näkemys, että ainoa todellinen urheilusankari on kestävyysjuoksija⁵⁷, on löydettävissä myös Jukka Uunilan ajatuksista, kun hän kertoo kirjassa Jukka Uunila - Urheilujohtaja (1979) ”suomalaisen huippu-urheilun menestys samaistetaan yleisurheilu menestykseen.” Ja hän jatkaa ”samaistuminen tapahtuu nimenomaan juoksuun, ja siinä erityisesti kestävyysjuoksuun. Kun tässä lajissa menee hyvin, koetaan, että koko yleisurheilulla menee hyvin – ja koko suomalaisella huippu-urheilulla.”⁵⁸

Jo 1950-luvulla Suomen Urheilulehdessä julkaisi entisten huippujuoksijoiden huolestuneita kirjoituksia suomalaisen kestävyysjuoksun tilasta.⁵⁹ Menestymättömyys jatkui 1960-luvulla ja alennustilan syiden etsiminen kiihtyi. Keskustelu kävi kiivaana lehdissä ja urheilukentillä, ja syyllisen penkille istutettiin vuoroin urheilija vuoroin valmentaja, mutta myös urheilujohtajat sekä urheiluyleisö, joka oli luonut Suomen onnistumisia estävän, raadollisen ja lannistavan ilmapiirin, sai osansa syytöksistä.⁶⁰ Keskustelua kiihdytti ja laajensi televisioiden kasvava määrä Suomessa. Yhä useampi katsoja pääsi osallistumaan urheilumenestyksen toivomiseen ja sen puutteesta keskusteluun. Samalla kasvoi urheilun merkitys viihteenä ja kansallistunteen luomisen välineenä.⁶¹

Juoksun kultaiset ajat ja entisten mestarien saavutukset elivät voimakkaina ihmisten mielissä, ja niitä pidettiin vuorotellen velvoittavan juoksijoita saavuttamaan uutta menestystä ja vuoroin niiden nähtiin taakkana, joka painoin urheilijoita. Vanhojen mestareiden näkemyksille ja erityisesti Paavo Nurmen ajatuksille urheilun tilasta annettiin paljon painoarvoa.

Urheilulehdessä käytiin vuosina 1965 ja 1966 keskustelua menestymättömyyden syistä. Syiksi epäiltiin urheilijoiden heikkoutta, valmentajien osaamattomuutta, Urheiluliiton toimimattomuutta tai Suomessa vallitsevaa ilmapiiriä. Urheilijoiden heikon tason arveltiin johtuvat joko henkisestä tai fyysisestä heikkoudesta, ja molempien puolesta esitettiin argumentteja. Uskottiin esimerkiksi jatkuvan urheilijoiden vertaamisen entisiin huippuihin

56 ks. Suomen Urheilulehti 32–33/1965.

57 Sironen 2005, 104.

58 Nurmela 1979, 51.

59 Vettenniemi 2014, kuvaliite.

60 ks. Suomen urheilulehti 63/1965; 78/1965; Suomen kuvalehti 40/1966; 42/1966.

61 Arponen 2012, 102.

luovan niin suuria paineita, että ne vaikeuttavat juoksijoiden suoriutumista, mikä näkyi kilpailusuoritusten epätasaisuutena ja epäonnistumisina suurimmissa kilpailuissa.⁶²

Lehdessä käsiteltiin tiukasti myös suomalaisten kestävyysvalmentajien osaamista monesta eri näkökulmasta. Tarkastelussa olivat valmentajien tiedot lajista, ohjaamistaidot ja uudemman valmennustietouden hankkiminen. Yksi Urheilulehdessä esitetty ratkaisu esimerkiksi oli valmentamisen persoonallisemman otteen lisääminen: jos valmentaja olisi enemmän kannustajan kuin ohjeiden antajan asemassa, uskottiin tuloksia syntyvän.⁶³

Myös valmentajat osallistuivat keskusteluun. He näkivät suurimmaksi ongelmaksi, sen että valmentajat joutuivat toimimaan paljon yksin ilman SUL:n taloudellista tukea tai yhteistä suunnitelmaa. He toivoivatkin SUL:lta tukea ja kokonaissuunnitelmaa, ja sekä Rolf Haikkoja ja Paavo Meskus syyttävät SUL:a valmentajien arvostelusta, mikä heidän mukaansa oli johtanut tilanteeseen, jossa urheilija ei enää luottanut valmentajaan vaan arvosteli jatkuvasti tämän toimintaa ja noudatti valmentajan ohjeita vain sopiviksi katsomiltaan osin.⁶⁴

Vaikka kuuluvin keskustelu käytiin urheilusta kiinnostuneen yleisön, seuratoimijoiden, urheilijoiden ja valmentajien kesken, myös urheilupäättäjät olivat huolissaan kestävyysjuoksun ja koko yleisurheilun tilasta. Urheiluliitossa tason laskemisen mittarina ei pidetty niinkään arvokisamitalien vähenemistä kuin maaottelumenestyksen heikkenemistä. Maaottelut olivat tärkeitä tapahtumia taloudellisesti sekä urheiluinnon nostattajina. Vuosina 1965 ja 1966 käydyistä maaotteluista tuli kuitenkin pääosin tappioita, vaikka voitot olivat olleet mahdollisia.

Suomalaisten kestävyysjuoksujen vahvuuteen oli totuttu, mutta se sai pahan kolauksen, kun vuonna 1965 Ruotsi-Suomi maaottelussa Ruotsi otti kolmoisvoiton miesten 10 000metrillä.

Kestävyysjuoksujen osalta myös Euroopan mestaruuskilpailut Budapestissä 1966 tuottivat monelta osaa pettymyksen. ⁶⁵

SUL piti maaottelutappioita ja arvokisa epäonnistumisia vakavina uhkina yleisurheilun kuvalle, sillä uskottiin niiden kääntävän yleistä mielipidettä yleisurheilua ja varsinkin kestävyysjuoksuja arvosteleviksi.⁶⁶ Mielipiteiden muuttuminen negatiivisiksi vaikuttaisi kestävyysjuoksua

62 Suomen Urheilulehti 79/1965

63 Suomen Urheilulehti 79/1965.

64 Suomen kuvalehti 9/1967; Haikkola 2003, 57.

65 Hannus 2006, 165–166.

66 Liittovaltuuston pöytäkirjat 1965 (toimintasuunnitelma vuodelle 1966)

seuraavan yleisön vähenemiseen, mediahuomion vähenemiseen ja lopulta harrastajamäärien ja samalla rahoituksen vähenemiseen. Kilpailutoiminnasta ja erityisesti Suomi-Ruotsi- maaottelussa saadut tulot olivat SUL:n tärkeimpiä tulon lähteitä, ja niihin yleisurheilun ja kestävyysjuoksun arvostuksen ja kiinnostavuuden väheneminen vaikuttaisi nopeasti, mikä tulisi vaikeuttamaan SUL:n toimintaa kokonaisuudessaan.⁶⁷

Suomen Urheiluliitossa kestävyysjuoksun ongelmien ensisijaiseksi syyksi nähtiin valmennuksessa tapahtuneet asiat. Koettiin, että yleisurheiluvalmennus on jäänyt jälkeen maailmalla tapahtuneesta kehittymisestä, ja lisäksi arveltiin valmentamisesta puuttuvan pitkäjänteisyyttä. Ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan kehittämällä edustusurheilijoiden valmennusta toimivammaksi. Lisäksi asetettiin mietittäväksi lajiryhmien päävalmentajien muutoksia ja mahdollisten ulkomaalaisten valmentajien hankkimista.⁶⁸

Urheiluliitossa arvosteltiin myös seurojen ja urheilijoiden toimintaa urheilijoiden kansainvälisen menestyksen vähenemisestä. SUL:n puheenjohtaja Jukka Uunila⁶⁹ kirjoittaa arvioinnissaan vuodesta 1965, että kokee suureksi ongelmaksi seurojen toiminnan. Hänen mukaansa useiden seurojen pääasiallinen toiminta oli kilpailujen järjestämistä. Uunilan mielestä tämä aiheutti sen, että urheilijat kilpailivat liikaa pienissä kilpailuissa ja olivat kuluneet loppuun ennen loppukesän arvokilpailuja ja maaotteluja. Hän arvelee myös urheilijoiden niin sanotun ”hengen puutteen” olevan liitoksissa seurojen arvojärjestykseen, jossa kilpailut olivat etusijalla, ja seuran urheilija on ikään kuin pakotettu osallistumaan seuransa järjestämiin kilpailuihin. Lisäksi Uunilan mielestä niin sanottujen ruskeiden kirjekuorien liikkuvuus oli suurta. Ratkaisu hänen mielestään olisi arvokisamenestyksen asettaminen urheilukilpailujen järjestämisen edelle, ja sitten myös toimittava tämän periaatteen mukaisesti.⁷⁰

SUL ryhtyi myös käytännön toimiin kilpailumenestyksen parantamiseksi. Urheilijoiden liiallisesta kilpailemisesta oli puhuttu jo 1950-luvulla, ja päävalmentajalle oli annettu oikeus laittaa urheilijoita kilpailukieltoon. Kilpailemisen kontrolloimista pyrittiin edelleen tiukentamaan, SUL muutti yleisurheilun kilpailujärjestelmää kesäksi 1966. Näin SUL pyrki suojaamaan huippu-urheilijoita liialta kilpailemisesta ja käytännössä tämä tarkoitti kesäistä

67 Martiskainen 2006, 324–325.

68 Liittovaltuuston pöytäkirjat 16.10. 1966.

69 Puheenjohtajana vuosina 1965–1974.

70 Liittovaltuuston pöytäkirjat 1965 (puheenjohtajan katsaus)

kahden viikon kilpailutaukoa kansallisista sekä kansainvälisistä kilpailuista. Lisäksi laadittiin sääntö, johon kuului, että valmentajan tuli yhdessä urheilijan kanssa sopia urheilijan kilpailuaikataulu, ja tästä suunnitelma poikkeaminen johtaisi rangaistustoimenpiteisiin.

Kilpailemisen rajoittaminen todellistui keväällä 1967, kun Mikko Ala-Leppilampi joutui kolmen kuukauden mittaiseen kilpailukieltoon. ⁷¹

Rolf Haikkola kertoo kirjassaan Lasse Virenin menestyksen portaat (2003), että mitalittomien EM-kisojen 1966 jälkeen SUL lähestyi kaikkia toiminnassa olleita luottamushenkilöitä kirjeellä, jossa toivottiin jokaisen miettivän ja jakaman ongelmakohtia ja parannusehdotuksia omaan lajiinsa. Haikkola kertoo ehdottaneensa kestävyysjuoksun osalta rajua toimenpidettä: ” Ehdotan palkattavaksi kestävyysjuoksuvalmentajaksi Artur Lydiardin, miehen, jolla on sellaiset valmennusmetodit, jotka soveltuvat hyvin Suomen ilmastoon” Haikkolan mielestä Suomessa kärsitään niin suurta valmentajiin kohdistuvaa luottamuspulaa, että tarvitaan ulkopuolinen tilannetta korjaamaan.⁷²

3.2 Ratkaisu ulkomailta

Suomen Urheiluliiton johtokunnan ensimmäisessä kokouksessa vuonna 1967 pöytäkirjaan merkittiin: ”Kuultiin Arthur Lydiardin pyynnöstä tekemä tarjous tulla n. 2. vuodeksi Suomeen juoksuvalmentajaksi. Lydiard esitti kirjeessään olevan erittäin kiinnostunut suomalaisten juoksijain valmentamisesta ja esitti omat taloudelliset ehtonsa Suomeen tulolle.”⁷³ Asia herätti kokouksesta laajaa keskustelua, minkä jälkeen johtokunta valtuutti puheenjohtaja Jukka Uunilan neuvottelemaan Lydiardin kanssa tämän mahdollisesta Suomeen tulosta.⁷⁴ Vaikka tällöin virallisesti keskusteltiin ensimmäisen kerran mahdollisuudesta palkata Lydiard, oli hänet Suomeen tuova tapahtumasarja saanut alkunsa jo vuosia aikaisemmin.

Rooman olympiakisoissa 1960 maailman kestävyysjuoksua seuraavia ihmisiä hämmästytti pienen Uuden Seelannin juoksijat, jotka saavuttivat suurta menestystä: Barry Magee saavutti pronssia maratonilla, Peter Snell voitti olympiakultaa 800metrillä, kuten teki myös hänen maamiehensä Murray Halberg 5000 metrin juoksussa. Seuraavissa olympiakisoissa Tokiossa

71 Liittovaltuuston pöytäkirjat 1965 (toimintasuunnitelma vuodelle 1966); Liittovaltuuston pöytäkirjat 1966 (toi- mintasuunnitelma vuodelle 1967).

72 Haikkola 2003, 57.

73 Johtokunnan pöytäkirja 1/1967.

74 Johtokunnan pöytäkirjat 1/1967.