T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 0 8 77 Miller, ei suostu lainkaan käsittä-
mään Foucault’n dispositiivin kä- sitettä. Hän ei voi hyväksyä ajatus- ta, että kielen avulla voitaisiin vii- tata johonkin kielen ulkopuolella olevaan. Jos jollekin ilmiölle voi- daan antaa merkitys niin voimme tarkastella vain tuota merkitystä, hän väittää. Siksi kaikki ”ei-diskur- siivinen” on hänelle määritelmän mukaan ”diskursiivista”.12 Foucault ei halunnut väitellä Millerin kans- sa ja antoi tämän säilyttää mielipi- teensä (”if you will”) voidakseen jatkaa keskustelua muiden haas- tattelijoidensa kanssa.13
Agamben lähestyy esseessään Jacques-Alain Milleriin nähden toista äärimmäisyyttä. Hänelle dis- positiivi on loppujen lopuksi pelk- kä koneisto, tekniikkaa, joka mo- dernin kapitalismin oloissa orjuut- taa ihmistä, ihmisen tarpeiden yk- sipuolista alistamista pääoman arvonmuodostusprosessille.14 Näin Agambenin heideggerilainen dis- positiivin tulkinta lähenee sellaista käytännöllisen käänteen (the prac- tice turn15) tulkintaa, joka pyrkii korvaamaan aiemman diskurssien ylikorostuksen painottamalla kai- ken käytännöllisyyttä.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori.
12 Tästä näkökulmasta käsite diskursiivinen on tarpeeton ja supis- tuu vain synonyymiksi kielelliselle.
Foucault’lle käsitteet kieli ja diskurssi olivat kuitenkin eri asioita.
13 Foucault 1980, 197–198.
14 Agamben avaa tätä puolta ajat- telustaan enemmän kokoelmansa Profanations esseissä, etenkin teks- tissä ”In Praise of Prafanation” (New York: Zone Books 2007, 73–92).
15 Kömpelö ilmaus tulee aihepiirin klassikkoteoksesta Theodore R.
Schatzki et al (ed.): The Practice Turn in Contemporary Theory. London &
New York: Routledge 2001.
Valokuvia intiaaneista – suomeksi
Markku Henriksson Don Gulbrandsen: Pohjois- Amerikan intiaanit. Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma. Suomentanut Ari Ahola. Gummerus 2008.
Mielikuviimme Pohjois-Amerikan intiaaneista ovat vaikuttaneet eni- ten Hollywoodin elokuvat, Län- nen sarjakuvat ja Edward S. Cur- tisin valokuvat. Elo- ja sarjakuvat- kin ovat käyttäneet Curtisin kuvia malleinaan. Curtis itsekin teki elo- kuvan luoteisrannikon intiaaneista ja toimi muun muassa ohjaaja Cecil B. DeMillen kameramiehenä.
Nyt Gummerus on julkaissut suomenkielisen laitoksen joukos- ta Curtisin valokuvia. Loistavaa!
Kuvat ovat upeita, Curtis oli erit- täin taitava valokuvaaja. Toivoa sopii suomenkielisten lukijoiden kiinnostuvan katselemaan tätä kir- jaa. Ehkä he sitä kautta kiinnostu- vat myös enemmän Pohjois-Ame- rikan alkuperäiskansoista. Vaarana tosin on, että Curtisin kuvat vain ruokkivat romanttisia ja harhaisia- kin käsityksiä Yhdysvaltain intiaa- neista.
Curtis valokuvaajana
Gulbrandsenin kirja alkaa lyhy- ellä ja melko tavanomaisella ker- tomuksella Edward Sheriff Curti- sin (1868–1952) elämästä. Tämän enempää Curtisin elämästä tavalli- sen lukijan tuskin tarvitsee tietää- kään, kuvat ovat pääasia. Olisin kai- vannut hieman kriittisempää otet- ta Gulbrandsenin tekstiin. Esimer- kiksi se, että Curtis lavasti kuviaan, jää vain ohimeneväksi heitoksi ker-
rottaessa Curtisin koettelemuksis- ta niin finanssi- kuin avioliittorin- tamalla.
Valokuvaajan uransa Curtis aloit ti muotokuvaajana 1880-lu- vulla ja pääosa hänen intiaaniku- vistaankin on muotokuvia. Curtis oli aikanaan hyvin tunnettu ja suo- sittukin valokuvaaja, joka sai mai- netta myös intiaanien perinteen tallentajana. Ensimmäisen maail- mansodan jälkeen, ja viimeistään suuren lamakauden aikana, hän jäi kuitenkin vähitellen unhoon.
Hänen kuollessaan juuri kukaan ei muistanut hänen intiaanikuvi- aan. Ne löydettiin uudestaan vasta 1980-luvulla, jonka jälkeen Curtisin kuvista on julkaistu monenlaisia ko- koelmia ja käytetty kuvituksena in- tiaaneista kertovissa kirjoissa.
Curtis osasi sommitella kuviin- sa sekä valot että varjot. Kun monet muut valokuvaajat siirtyivät teknii- kan kehittymisen myötä pienem- piin rullafilmikameroihin, Curtis pysyi uskollisena työläiden ja pai- navien lasilevyjen tekniikalle.
Vaikka Curtis totesi intiaani- en elävän kurjissa oloissa, hän ei kuitenkaan kuvannut heitä köyhi- nä rääsyläisinä. Curtisin näkökul- ma oli aivan toinen kuin esimer- kiksi tanskalaissyntyisen aikalai- sensa Jacob Riisin, joka sosiaalisen omantunnon vaivaamana kuvasi New Yorkin köyhiä katupoikia tai Alfred Stieglitzin, joka oman vau- rautensa vakuuttamana tarkasteli köyhiä taiteellisena kohteena.
Curtisin intiaanit ovat uljai- ta jäänteitä menneestä maailmas- ta. Curtisilla oli kiire kuvaamaan heitä niin kauan kun heitä vielä oli. Viimeisinä vuosinaan hän va- littikin, että intiaanien maailma oli jo kadonnut. Niinpä hän retusoi- kin kuvistaan pois valkoisen mie-
78 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 0 8
hen esineitä saadakseen aikaan ai- don (mutta menneen) intiaanitun- nelman.
Intiaaneja kuvatessaan Cur- tis liittyy pikemminkin intiaaneja aiem min kankaalle maalan neiden taiteilijoiden kuin aikansa valoku- vaajien joukkoon. Washingtoni- lainen muotokuvamaalari Char- les Bird King oli aloittanut in- tiaanien ikuistamisen silloisen intiaaniasiain komissaari Thomas McKennyn kehotuksesta 1820-lu- vun alussa. Aikojen kuluessa King maalasi yli sata muotokuvaa Wa- shingtonissa vierailleista inti- aanijohtajista. Vuosina 1834–1844 McKenney julkaisi kolmiosaisen teossarjan History of the Indian Tribes of North America, jonka ku- vituksena oli Kingin maalauksista tehtyjä litografioita. Curtis tunsi tä- män kirjasarjan hyvin.
Samaan aikaan Kingin kanssa James Lewis maalasi kuvia intiaa- neista St. Louisissa ja George Cat- lin kiersi pitkin ja poikin Länttä usean vuoden ajan tehden tuhan- sia luonnoksia, piirroksia ja maa- lauksia niin Lännen maisemis- ta kuin sen asukkaistakin. Curtis tunsi myös Catlinin saavutukset ja tämän vuonna 1841 julkaistun kir- jan Letters and Notes on the Man- ners, Customs and Conditions of the North American Indian. Kaik- ki tunsivat Currierin ja Ivesin Cat- linin töiden pohjalta tekemät pai- nokuvat.
Curtisin valokuvat liittyvät, paitsi Kingin, Catlinin ja irlanti- lais-kanadalaisen Paul Kanen maa- lausten perinteeseen, myös sveitsi- läisen Karl Bodmerin kuvauksiin.
Bodmerhan teki vuosina 1832–33 saksalaisen prinssi Maximiliamin kanssa matkan Länteen ja kuvit- ti tämän teoksen. Curtis ei kuiten-
kaan ollut kovin innostunut Bod- merin vauhdikkaista taistelu- tai seremoniakuvauksista, vaan pysyi tiukemmin Kingin ja Kanen rau- hallisten kasvokuvien maailmas- sa. Hän ei myöskään ollut kovin innostunut oman aikansa maala- reiden, kuten esimerkiksi Charles Schreyvogelin, Frederic Remingto- nin tai Charles Russellin, rasistisis- ta taistelukuvauksista, vaikka jois- sakin Curtisin valokuvissa on kyllä samaa surumielisyyttä kuin Henry Farnyn intiaanimaalauksissa.
Curtis toki liittyi monessa suh- teessa aikansa valokuvaajiin. Kun Suezin kanava synnytti Yhdysval- loissakin kiinnostuksen Lähi-itään, tuli arabeista päivän sana niin muo- dissa kuin jokapäiväisessä elämäs- säkin. Jacob Riis nimitti kuvaami- aan New Yorkin poikia "katu-ara- beiksi" ja Curtis puetutti vuon- na 1904 apache tai navajo Monen Vuohen Pojan arabimaiseen huo- paan ja ilmeeseen (s. 46).
Curtisin intiaanikuvat
Guldbransenin kirjan kuvat on va- littu Curtisin ottamista noin 40 000
kuvasta ja järjestetty lukuihin tä- män 20-osaisen The North Ameri- can Indian -teoksen osien mukaan.
Siten se on ikään kuin lyhennetty versio Curtisin lähes 30 vuotta kes- täneestä suurtyöstä. Miten ja mik- si juuri nämä kuvat on valittu, sitä Gulbrandsen ei kerro.
Mukana on monia Curtisin tut- tuja mestariteoksia. On kuva lako- tajohtaja Punaisesta Pilvestä, pi- mojen majasta, kolmesta piegan- päälliköstä, cheyennien Pikku Su- desta, nez percéiden Päällikkö Josephista ja Curtisin "läpimurto- kuva" prinsessa Angelinesta. Eni- ten jäin kaipaamaan niitä mestari- otoksia navajoista Canyon de Chel- lyn maisemissa, joista on melkein- pä tullut Curtisin nykyaikainen tavaramerkki.
Curtisilla oli silmää naiskau- neudelle, se näkyy tämänkin kir- jan valikoimasta. Tarkoituksellako vai sattumalta mukana on vain yksi kuva, jossa intiaaninainen esiintyy olkapäät ja rinnat paljaana (s. 61).
Eikä mukana ole myöskään hyvin tunnettua kuvaa wintu(?)-tytöstä, jonka "rusketusraidat" paljastavat, että Curtisin kuvaama nainen ei normaalisti pitänyt puseroaan ku- van esittämällä tavalla.
Curtis manipuloi usein kohtei- taan esimerkiksi riisumalla kaunii- ta intiaaninaisia puolialastomik- si. Näin tietysti saatiin ylläpidettyä näkemyksiä intiaaneista puolialas- tomina villeinä, mutta myös tuotiin esiin intiaaninaisten kuviteltu sek- suaalisuus, vaikka todellisuudessa kyse oli niiden rautatieyhtiöiden- ja muiden herrojen seksuaalisuudes- ta, jotka mielellään katselivat nai- sia tällaisissa asuissa. Sellaiset kuvat menivät paremmin kaupaksi.
Curtisin elokuvassa Land of the Head-Hunters naamioituneet kwa- Curtis tallensi kuvissaan muun muassa
intiaanien pukuloistoa.
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 0 8 79 kiutle-intiaanit saapuvat suurilla
veneillä häämenoihin. Todellisuu- dessa häitä ei juhlittu näin, vaan Curtis palkkasi intiaanit näyttele- mään häät oman käsikirjoituksen- sa mukaan. Vuosia myöhemmin Curtisin näyttelijöinä käyttämien intiaanien haastattelut paljastivat asian myös muille. Toisaalta Curti- sin elokuva ja valokuvat ovat ai noat tilanteet, joissa olemme koskaan nähneet näitä asuja ja naamioita käytetyn. Intiaaneillekin ne antoi- vat mahdollisuuden ainakin osaksi esittää kiellettyjä seremonioita.
Curtis ansaitseekin kritiikkiä siitä, että hän asetti kuvauskohteen- sa toimiin ja puki heidät museoita varten, mutta joissakin kuvissaan Curtis myös tavoitti sen harmoni- an luonnon kanssa, johon alkupe- räiset amerikkalaiset itse uskoivat.
Hyvä esimerkki tällaisesta on kuva apsaroke-naisesta viemässä polt- topuita tiipiiseensä vuonna 1908 jossain Montanan tai Wyomingin mailla (”Talvi”, s. 93).
Valokuviensa ohella Curtis te- ki luonnollisesti runsaasti huo- mioita intiaanien elämästä ja var- sinkin esinekulttuurista. Hänellä oli varmat mielipiteet siitä, minkä intiaaniryhmän ruukut olivat mui- ta taidokkaampia tai minkä huovat muita paremmin kudottuja. Guld- bransenin kirjassa monia kuvia seuraavat pitkähköt tekstit, joiden alkuperää ei valitettavasti kerrota.
Lukija erehtyy helposti luulemaan, että tekstit ovat Curtisin, mutta ai- nakin paikoin ne ovat sellaisia, että Curtis tuskin kirjoitti niin.
Curtis kuvasi lähes kaikkia Mis- sissippin länsipuolisia intiaanikan- soja Arizonasta Alaskaan asti. Par- haimmillaan kuvat olisivat saatta- neet toimia jopa antropologisena tallenteena intiaanien historiasta,
osittain Curtis uskoi tällaista te- kevänsäkin. Kaupalliset intressit ja mahdollisesti taiteellisetkin nä- kemykset muuttivat kuvia kuiten- kin niin, ettei niistä ole intiaani- en todellisuuden tallenteiksi. Yh- dysvaltalainen Christopher Ly- man ja englantilainen Mick Gidley ovat osoittaneet, että Curtisin kuvat edustavat pikemminkin Curtisin ja hänen rahoittajiensa näkemystä in- tiaaneista kuin todellisuutta. Mut- ta tilanne on toki sama Charles Bird Kingin ja George Catlininkin koh- dalla.
Curtisin vaikutus siihen, mi- ten me näemme Yhdysvaltain alu- een alkuperäiskansat, on suurem- pi kuin kenenkään muun. Curtisin kuvat katoavasta rodusta ovat tär- keä osa intiaaneista rakennettua ro- manttista myyttiä. Kun intiaanit ei- vät Yhdysvalloistakaan ole kadon- neet, pitäisi kuvia katsoessa kuiten- kin muistaa, että ne ovat Curtisin haluama näkemys menneisyydes- tä, ei sen todellinen kuva.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain tutkimuksen professori.
Kurkistus matemaatikon olan yli
Aatos Lahtinen Ian Stewart: Kirjeitä nuorelle matemaatikolle. Suomennos Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2007.
Cambridgen yliopiston professori G. H. Hardy (1877–1947) oli aikan- sa suurimpia matemaatikkoja.
Matematiikka oli hänelle ennen muuta taiteen tekemiseen verrat- tavaa luovaa työtä. Myöhemmällä iällä hän kirjoitti klassikoksi nous- seen pienen kirjan Matemaatikon apologia (eli Matemaatikon puo- lustuspuhe), jossa hän pyrkii anta- maan yleisesti ymmärrettävää ku- vaa matematiikan olemuksesta ja matemaatikkona olemisesta. Hiu- kan arvoituksellinen nimitys ”puo- lustuspuhe” viittaa Hardyn epäi- lykseen, ei matematiikan, vaan hä- nenkaltaisensa teoreettisen mate- maatikon elämän oikeutuksesta.
Warwickin yliopiston profes- sori Ian Stewart (s. 1945) on teh- nyt merkittävää tutkimustyötä se- kä puhtaassa että sovelletussa ma- tematiikassa. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut lukuisia erinomai- sia yleistajuisia esityksiä matema- tiikasta. Tätä työtä Warwickin yli- opisto on pitänyt niin tärkeänä, et- tä on sisällyttänyt Stewartin pro- fessuurin toimenkuvaan tieteen yleisen ymmärryksen edistämi- sen. Lisäksi yliopisto on perusta- nut Matematiikan kansantajuista- misen laitoksen, jonka johtajana Stewart toimii. Näin Stewartilla on hyvä mahdollisuus noudattaa va- kaumustaan, jonka mukaan on jär- jetöntä keksiä uusia matemaattisia tuloksia, ellei suuri yleisö saa tie- tää niistä.
Kirjan nimen mukaisesti Ste- wart on jäsentänyt sen kokoelmaksi kirjeitä. Kirja on alun perin julkais- tu Basic Booksin Art of Mentoring -kirjasarjassa, jossa kaikkien kirjo- jen nimet alkavat: ”Kirjeitä nuorel- le…”. Sarjan aiemmissa kirjoissa tä- mä nuori on ollut mm. näyttelijä, lakimies, roomalaiskatolinen, kon- servatiivi. Stewartin teos on sarjan ensimmäinen tutkimustyötä käsit- televä kirja, mikä kertonee jotain
