"Pian vajoat uneen ja muistat kaiken" näkymä

AT: absoluuttinen tieto, analyytti- nen tieto. Valistuneet romantikot Hegel ja Freud sopivat esimerkilli- siksi esimerkeiksi muistin ajattele- misen mallien konfliktista. Huoli- matta heidän ajatteluaan ohjaavas- ta ankaran tieteen ideaalista — toisin sanoen sen takia — he ponnistelivat lujasti ajatellakseen myös tietoisen hengen perustaksi levittäytyvää ajattelun toista tai negatiivista.

Konfliktin logiikka (aina liian ske- maattisesti ilmaistuna) tulee esiin tilanteessa, jossa tietämisen välttä- mättömäksi mahdollisuusehdoksi takaperin päätelty ajatus muistista alkaa näyttäytyä yhteismitattoma- na siihen muistiin nähden, joka hahmottuu, kun vain kuvaillaan muistia muistina, kaikkien efek- tiensä mahdollistajana.

Absoluuttinen muisti

Tiedon olisi mieletöntä pitää unoh- tamisen ajatuksesta.

Tietenkin unohtamista on: tieto itsekään ei voi kuvitella olevansa tai edes haluavansa olla kaiken tie- don yhtäaikaista, totaalista läsnä- oloa. Ajatus kaiken tiedetyn rajat- tomasta esilläolosta olisi jo kuvi- telma kaaoksesta, psykoosista, jää- misestä pelkkään tietämiseen ilman että ajattelemisen olemuksellisesti ajassa kehkeytyvälle prosessuaali- suudelle jäisi enää tilaa. Edes se tieto, joka ei enää kuulu kenelle- kään yksittäiselle, rajalliselle ih- miselle vaan absoluuttiselle hen- gelle, ei ole puhtaasti läsnä. Hen- gen fenomenologian viimeisessä luvussa Hegel kuvaa absoluuttisen tiedon prosessia jatkuvasti tapah- tuvana ja jatkuvasti kumoutuvana itsensä uhraamisen kaksoisliikkee- nä, jossa henld vajoaa yhtäältä ulkoi- suutensa satunnaisuuteen (luonto) ja toisaalta sisäisyytensä yöhön (his- toria). Jälkimmäistä näistä negatii- visista momenteista Hegel kuvaa sanalla Erinnerung, joka tarkoittaa muistia nimenomaan sisäistävän, säilyttävän, kumottuna [Aufheben]

vartioivan muistamisen mielessä;

mankaltainen kuin Hegelin toisen muistin käsitteen, Gedächtniksen, rakenne. Absoluuttisen hengen tie- tämisen liike on nyt nimenomaan itsensä tunnistamista uudelleen täs- sä väliaikaisesti unohdetussa, toi- sin sanoen uudelleen substanssiksi tulleessa oman muistin sisällössä.

Aikaisemmin opittu ei ole kadon- nut, opettaa Hegel (täällä kuten myös Logiikan tieteen viimeisessä luvussa), Er-Innerung, sisäistävä muisti, on säilyttänyt kaiken siihen painetun. Hengen päämäärä on

"Offenbarung der Tiefe", muistin, luonnon, historian, oman toisena.- olemisensa syvyyksien avaami- nen, ilmaiseminen, ilmituominen.

Näin absoluuttinen henki ei unohda mitään. Se ei koskaan unohda unohtamisen vahvassa mielessä niin, että muistin varaan vajonnut todella katoaisi lopulli- sesti. Se määrittelee muistin omien tarpeittensa mukaisena absoluutti- sen varmana varastona, poissaolo- na, joka on vain läsnäolon abstrak- ti negaatio tai joka saa määritteen- sä vain tietoisuuden presenssistä käsin eikä muita määritteitä ole.1

Minkälainen absoluuttisen hen- gen "muistin" — sen sisäisen ulkoi- suuden tai sisäisen sisäisyyden — on oltava, jotta henki voisi tunnis- taa itsensä siinä uudelleen?

Absoluuttisen hengen muisti ei voi olla kaoottinen ja ennustama- ton. Sen on oltava jokin, joka takaa muistiin painetun täydellisen säi- lymisen ja mahdollistaa uudel- leentunnistamisen, muistiin upote- tun ajatuksen paluun uuteen läsnä- oloon muuttumattomana. Ehkä se on hypnoottinen.

Materiaaliset jäljet

Sekä Hegel että Freud kutsuvat muistin ajattelemisensa perustaksi ensisijaisesti malleista klassisim- man: muisti kuvataan jäljennösten varastona. Hyvin kaavamaisesti il- maisten muisti on "klassiselle filo- sofialle" passiivinen alusta, johon tietoisuus painaa merkkinsä kuin leimat2.

riidoista, sanoo Freud; ymmärrys ei voi sietää niitä, jatkaa Hegel) ja yritetään tajuta mitä on tieto re- kognitiona — mikä on ehkä myös yritys ajatella aikaa avaruuden ter- mein. Perustavalaatuinen paradok- si kuuluu: miten voin olla varma, että muistoni todella kuvaa aiem- man tapahtuman, kun en voi palata alkuperäisen tapahtuman hetkeen tarkastamaan, mitä todella tapah- tui? Edelleen: jos nykyinen tietoni perustuu alempaan, tiedän mitä nyt tiedän vain, jos tiedän, mitä tiesin aiemmin. Mutta kun tämä aikaisem- pikin tieto perustuu johonkin aiem- paan tietoon, joudun palaamaan vie- lä kauemmas ottamaan selville sen, mitä tiedän, ja prosessi jatkuu sa- mana liikkeenä äärettömiin. Ergo: ei ole mahdollista tietää mitä tietää, siis tieto ei ole mahdollista. Ääre- tön regressio ei koskaan johda ole- mukselliseen totuuteen vaan kor- keintaan likiarvoon, jota ehdotto- man varmuuden etsijä ei voi kestää.

Yksi ratkaisu rekognition ääret- tömälle progressille saadaan, jos anamnes iks en (uudelleenmuista- misen) prosessia valvomaan asete- taan jonkinlainen yliajallinen, ikuisesti tosi ja siis ikuisesti läsnä- oleva idea. Tämä ratkaisu kuulos- taa sadulta tai myytiltä, mutta se ei tee siitä heiveröisempää. Sen rin- nakkaisena, heikompana versiona kulkee teoria muistijäljistä: ei enää niin, että idea, merkitys, merkitty, olisi ikuisesti läsnä. Sen sijaan idean edustaja, varasto, symboli, merkitsijä säilyy muuttumattoma- na muistona. Jos muisto ei katoa ja jos muisto mahdollistaa aiemman totuuden täydellisen reproduktion, anamnesinen tieto on mahdollista.

Molemmissa versioissa muisti on määritelty tiedon tarpeesta kä- sin, tiedon mahdollisuusehtona.

Muistosta tulee neutraali, passiivi- nen välittäjä, jolla ei ole omia tie- don tarpeista riippumattomia ope- raatioita. Se määritellään tiedon toisena, tiedon negatiivina myös sanan valokuvauksellisessa merki- tyksessä. Unohdus ei ehdi koskaan

varsinaisesti tapahtua — unohdus todellisena, efektiivisenä katoami- sena, poissaolona, menetyksen ris- kinä. Muistin käsitteen se puoli, joka sisältää unohduksen ja vääris- tymisen mahdollisuuden, on abstra- hoitu pois sen funktion määrittä- män olemuksen tieltä. Ajatus yli- aistillisesti valvovasta ideasta on kääntynyt ajatukseksi saman pa- luusta, ja tiedosta rekognitiona tu- lee eräänlaista hypnoottista tois- toa. Ajatuksen tai havainnon ja muistin välille jää vielä kevyt ky- symys käännöksestä, sillä muistin materiaali ei ole sama kuin läsnä- olevan tietoisuuden materiaali, mutta "klassiselle filosofialle"

tämä on vain materiaalinen kysy- mys, eikä tieto ole oikeastaan kiin- nostunut sellaisesta hengellisesta materiaalista, joka ei ole tiedon al- kuperä vaan pelkkä valittava pe- rusta. Valittava perusta määritel- lään neutraalina (ikonisten kuvien tatuoimana vahatauluna), koska tieto ei tarvitse enempää.

Omia mahdollisuusehtojaan ky- selevän tiedon johdatuksen tuolla puolen tiedämme "luonnollisesti", etteivät muistin efektit rajoitu tä- hän tiedon reproduktion mahdol- listamiseen. Kun muisti kuvataan kaikkien efektiensä mahdollisuus- ehtona, päädytään aivan toisenlai- seen teoriaan tai malliin.

Hallusinaatioiden perustat Muistin muita efektejä ovat esimer- killisesti unet, harhat, sanaleikit, lipsahdukset tai hypnoosi. Näiden harhojen tutkiminen tapahtuu He- gelille sielun sairauden ja Freudille mielen patologioiden penkomisen maastossa. Saako jo ehdottaa, että se, mikä ei takaa totuuden repro- duktiota, mikä ei palvele tietoa ja tietoisuutta, jää aina sairaaksi? Ja että muistin painuminen negativi- teetin kätkeytyväksi vaiheeksi tie- don teoriassa liittyy sen potentiaa- liseen luonteeseen, jossa mahdolli- suutena lepää paitsi tieto myös se, mikä ei ole vain tiedottomuutta vaan valetta? Tiedon ja hulluuden välissä kytevä mahdollisuus fanta- siaan, imaginaatioon vajoaa taitee- na AT:n alaisuuteen ja asettaa tälle

kysymyksiä.

Mitä on lisättävä teoriaan muis- tista, jotta myös unet ja harhat voi- taisiin selittää? Jotain, mitä Freud voisi kutsua tiedostamattomiksi operaatioiksi. Muistijälkien repro- duktio täydentyy joukolla muunte- levia operaatioita, siirtymiä, tiivis- tymiä, käännöksiä, re-figuroitumi- sia. Nämä ilmiöt tuottavat ongel- man teorialle muistijäljistä, sillä niin kauan kuin muistin substanssi mielletään pelkkänä passiivisena aivomassana, siihen ei jää mitään, millä aktiivisia operaatioita voisi selittää. Freud tiesi tämän, ja hän etsi apua eräänlaisesta sähköopilli- sesta mallista selittääkseen muisti- jäljet jonakin muuna kuin yksin- kertaisena empiristisenä ikonisena leimana. Jälkeä ei enää määritä minkäänlainen kaltaisuus objektiin nähden. Se syntyy, kun joukko "väy- liä" (Bahnung) järjestäytyy kons- tellaatioksi, ja nämä väylät ovat puolestaan tulosta siitä, että neu- ronista toiseen edennyt jännite on onnistunut vähentämään vastarin- taa, jonkä tämä liike alun perin ai- heutti. Edelleen muistijäljet liitty- vät aina systeemiksi, ne kytkeyty- vät toisiin jälkiin (esimerkiksi kau- saalisuuden tai simultaanisuuden perusteella). Samakin objekti jät- tää jälkiä eri systeemeihin erilais- ten assosiaatiotyyppien perusteella.

Hegel ei nähnyt jäljen ajatuksen ongelmallisuutta yhtä selvästi kuin Freud. Erityisesti Ensyklopedian kielen teoriassa hän yhtäältä asetti merkin muistiin säilyvänä jälkenä.

Hän edellytti, että merkki säilyy muuttumattomana, mutta toisaalta hän kuvasi muistia myös merkkejä muuttelevien voimien temmellys- kenttänä. Tämän ristiriidan ratkai- su ei ole näkyvissä hänen kielen teoriassaan. Ratkaisun jäljittämi- nen pitkin systeemiä kannattaa kuitenkin tehdä siksikin, että Freu- dilla puolitiehen jäänyt muistin systeemien pohdinta saa hegeliaani- sen hengen kehittyessä systemaat- tisen kuvauksen, ja muistin perus- tana vaikuttavat operaatiot esitel- lään lain idean kehkeytymisenä.

Hegelille muisti liittyy säännöl- lisesti perustan (Grand) moment- tiin. Perusta on vaikea käsite: se ei

ole syy, causa. Se ei ole myöskään varsinainen alkuperä: ei vain niin, ettei muisto voi olla muistissa, el- lei se ole ensin tullut sinne josta- kin, vaan myös niin, että perusta ylipäänsä tulee näyttäytymään pe- rustana vasta kun henki on kehitty- nyt perustan kysymyksen ohi, ja kun se näkee perustan jonkun to- tuuden tai todellisuuden perusta- na. Perusta on aina jonkinlaiseen välittömyyteen vajoamisen mo- mentti, joka vaatii välitystä ja ku- mousta — perustan kysyminen on tuhoutumista, zugrundegehen, va- joamista kuiluun, Ab-Grund.

Tämä perusta hahmottuu kahdella tavalla: yhtäältä se on substanssi, massa, materiaali, jossa tiedon ai- nes lepää kokonaisuudessaan, mutta jossa tieto ei ole muotoutu- nut tiedoksi. Näin perusta subs- tanssina jää potentiaalisuuden alu- eeksi. Toisaalta perusta on tiedon kannalta pelkkään tautologiaan jäämisen momentti: kun sanotaan, että B on A:n täydellinen ja riittävä perusta, on oikeastaan vain sanottu A kaksi kertaa. Tieto ei ole kas- vanut A:n totuuteen, sen olemusta ei ole tajuttu.

Muistavina hahmottuvien perus- tojen sarjan aloittaa ensyklopedi- sen hengenfilosofian järjestelmäs- sä antropologia. Tämä on tiede sie- lun sisäisyydestä ja substanssina- olemisesta, ja täällä esitellään muun muassa unet, hulluus ja hypnoosi ("magneettinen somnambulismi").

Unet ovat kuvien — ja myös ideoi- den ja kategorioiden — hallitsema- tonta reprodusoitumista, niiss ä tun- temattomaksi jäänyt materiaalim- me näyttäytyy käsittämättöminä välähdyksinä, riekaleina — tai illu- sorisina totaliteetteina. Uni on voi- maton ja riittämätön perusta tie- dolle juuri siksi, ettei uneksija tiedä mitä tietää — oikeastaan unet voi- daan nähdä vasta kun on jo herätty, vasta refiektion momentin, spekula- tiivisen silmien avaamisen jälkeen.

Hypnoosin myötä Hegel lähes- tyy kysymystä siitä, mistä muisti- jälki tulee tiedo(stama)ttomaan, sillä täällä sielu kuvataan eks plisiittises- ti passiivisena vastaanottajana, muistavan ,substanssin prototyyppi- nä. Subjektin positio jakautuu nyt

kahtia: se instanssi, josta tulee ai- kanaan tietoisuus, on passiivinen.

Aktiivinen, tietävä subjekti, arvos- telman, totuuden ja muiston anta- ja, on joku toinen subjekti, Genius, hypnotisoija. Hypnotisoitu joutuu toisen subjektin vallan alle, ja tämä painaa sairaaseen merkkinsä. Sub- jekti ei tiedä, mitkä hänen vaiku- telmistaan ja ideoistaan ovat hä- nen, eikä hän voi myöhemminkään tietää, mitä häneen on juurrutettu hypnoottisessa unessa. Tämä on kaamea demonisen vaikutuksen momentti, pahoille unille ja juma- lattomalle tiedolle altistumisen hetki hengen kehkeytymisessä.

Silti tämän hengen olennaisen sai- rauden ratkaisevin malli on kuvaus sikiöstä ja äidistä, siitä, kuinka äiti painaa tulevaan subjektiin vaiku- telmiaan — esimerkiksi syntymä- merkin sen pehmeään ihoon. Es- seessään "Identite et tremblement"

Nancy kuvaa tämän momentin He- gelille kohtalokkaana rakkauden- lahjan vaiheena, jossa filosofian subjekti on syntymäisillään hyp- notisoituna, visionaarina, sairaana

— mahdollisuus, jonka kehittely jää odottamaan Freudia.

Ero, jonka Hegel pystyttää kah- den sielutieteensä, antropologian ja psykologian välille, on ero löy- detyn ja haltuunotetun välillä.

Uneksiva sielu löytää itsestään ku- vina kelluvia vaikutelmia, mutta se jää avuttomaksi niiden tulvan alle.

Teoreettinen henki on ylittänyt tä- män avuttomuuden tunteen, koska se on ottanut sisältönsä omakseen:

tietäminen edellyttää omistamisen.

Sama erottelu tulee lopulta konsti- tuoimaan eron tiedostamattoman ja tietoisuuden välille myös Freudil- la. (Olisiko Freud tyytyväinen, jos hän huomaisi, kuinka hegeliaani- nen hän on?) Sairaus johtuu tiedos- tamattomasta toistosta, ja siitä pa- rannutaan, kun amnesia voitetaan anamneesilla — kun se, minkä vai- kutus vain löytyi, tulee syvästi elet- tynä tietona tietoisuuden haltuun.

Hegelin psykologian kaksi muis- tia ilmaisevat kahta muistille ase- tettua edellytystä: Erinnerung on dynamiksen, Gedächtnis stasiksen vaihe. Erinnerung on sisäisyyden momentti, syvyys, jossa kuvat ja

ideat säilytetään tiedostamattomas- ti. Siitä kasvavassa mielikuvituk- sessa, Einbildungskraft, vallitsevat

"niin sanotun ideainassosiaation niin sanotut lait" ja fantasia. Fan- tasia valjastetaan täällä absoluutti- sen tiedon palvelukseen kertomal- la, että nimenomaan fantasia mani- festoi hengen vapautta — Hegelillä ei ole koskaan kyse vapaudesta va- pautena järjen kahleista, vaan va- pautena luonnollisista ja kontingen- teista määräisyyksistä. Mielivalta on mielen valtaa, eikä henki tule enää palaamaan mielettömiin as- sosiaatioihin. Gedächtnis on hen- gen sisäisen ulkoisuuden momentti, ulkoluvun ja mekaanisen reproduk- tion vaihe hengen kehityksessä.

Sen laki on mnemoninen tableau3, kontingentti säännönmukaisuus.

Niin kauan kun pysytään kielessä näiden muistien valtakuntana, ei oikeastaan tiedetä, mitä sanotaan:

vasta kahden muistin välisessä taitteessa syntyvän kielen jälkei- nen momentti ajatus (Denken) pu- huu tunnistaen puhumansa. Ja tääl- lä päädytään Hegelin semiologian hämärimpään kohtaan: miten siir- rytään muistamisesta reproduktio- na muistamiseen ajatteluna?

Tämä on myös Freudin perus on- gelma. Kun hän kuvaa analyysin kulkua, hän erottaa kaksi paluun tapaa, muistin ja toiston. Toisto on erityisesti toistopakkoa, sitä, että potilas tiedostamattaan palaa sa- maan traumaattiseen tilanteeseen yhä uudelleen yhä uusina versioi- na. Torjutun paluu toistopakon de- monisena paluuna tai demonin pa- luuna on Freudin mielestä kaame- aa, unheimlich, ikään kuin potilas olisi jonkun muinaisen näyttämön, tai hahmon lumoama ja hypno- tisoima. Analyysin tehtävänä on nyt tehdä tästä automaatista tietoi- nen — muistaa se, mitä toistetaan.

Siirtymä toistosta muistiin tapah- tuu analyyttisen työskentelemisen myötä ja etenkin transferens- sineuroosin kautta. Mutta ongelma on itsepintainen: mikä synnyttää eron muistin ja toiston välille?

Muistin omassa rakenteessa ei ole mitään, mikä selittäisi tämän eron, ja lopulta Freud ei onnistu sano- maan enempää kuin Hegelkään:

tiedostamattomasta tulee tietoista.

Hegelin mukaan tässä siirtymäs- sä tapahtuu Aufhebung. Tämä kään- tymätön, mahdoton hegeliaaninen mestarisana, säilyttäen kumoava ylentäminen, ei sekään kerro, mis- tä on kyse. Päinvastoin, Aufhebung on se, mikä on tapahtunut, tässä tapauksessa tietoiseksituleminen.

Perusta on kumottu, ajatus on as- tunut näkyville (jälleen uutena oliona, totaalisena kappaleena: pe- rustan totuus on Hegelillä aina jon- kinlainen olio). Tutkimalla pelkkää perustaa ei voi ymmärtää, miksi murros tapahtui: jälkeenpäin vain tajutaan ajattelemisen jo tapahtu- neen. Freud saattaisi sanoa, että tietoiseksituleminen liittyy Nacht- räglichkeit-ilmiöön, operaatioon, jossa muistosta tulee vaikuttava vas- ta jälkikäteen — jossa subjekti ky- kenee kytkemään jonkun muiston- sa merkitsevään kontekstiin vasta paljon sen jälkeen, kun muisto on syntynyt (esimerkiksi lapsuuden seksuaalinen näyttämö aktivoituu seksuaalisesti merkitsevänä vasta puberteetin jälkeen). Mutta Nach- träglichkeit toimii sekä tietoisuu- den että tiedostamattoman alueella.

Silti molemmat mestarit puhuvat epäilemättä tietoiseksi tulemisesta jonkinlaisena merkitsevään konteks- tiin sijoittamisena. Hegelille tämä on merldtyksellisen totaliteetin il- maantumista, sen tajuamista mer- kitsevänä, olemuksellisena, totena.

Ristiriita, joka vaivasi hänen psyko- logiaansa — se, että jotta leima ta- kaisi tiedon säilymisen, sen on vain säilyttävä, mutta muistissa oli myös prosesseja, jotka vaikuttivat sinne upotettuihin merkkeihin — ratkais- taan vasta totuuden sfääristä käsin.

Mikä voi taata oikean nousun (Aufhebungin) ajatukseen, jos muistissa säilytettävä merkki on aina vääristymisen uhan alainen?

Se, että ajatus on aina enemmän kuin pelkkä merkki (qua Vorstel- lung). Ajatus on käsitteellinen aja- tus, ja logiikka näyttää, kuinka kä- sitteen perusta kasvaa ohi sen kon- tingenssin, jota antropologiset ja psykologiset muistit perustoina manifestoivat. Perustan käsite on jo identiteetin ja eron reflektiota spekulatiivisen proposition tulemi-

sena, tämä kasvaa modaaliongel- man ratkaisuksi ja tämä edelleen syllogistiikaksi ja opiksi päättelystä.

Nämä perustat ovat itsessään tosia ja ikuisia, koska ne eivät kuulu kontingenssin vaan välttämättömän totuuden sfääriin — eikä niitä siis voi unohtaa. Yliajallinen henki tu- lee olemaan valvonut käsitteen pro- sessia sen jälkeen, kun muisto ma- teriaalisena leimana on syrjäytynyt tiedolle kelpaamattomana kontin- genssina. Kun siirrytään mekaani- sesta reproduktiosta ajatuksen va- pauteen, jätetään syrjään kaikki se mitä ei ole perusteltu todesti ja mikä ei kysy totuutta totaliteettina.

Aufhebung oli ovela: se ei edellytä reprodusoitumista hengettömänä identtisen paluuna, vaan totuuden uudelleentunnistamisena eteen le- vittäytyvässä ulkoisuudes sa4.

Tutkielma ei saa syntyä automaat- tikirjoituksena

Mikä on AT:n kohtalo muistin teo- rian kahden tendenssin välissä? Kun on kyse AT:n — totuuden ja tervey- den — mahdollisuusehdoista, valetta ja sairautta tutkittaessa kehittynyt teoria muistin omista operaatioista saa jälleen väistyä, ja totuuden ta- kaajaksi konstruoitu ajatus leimas- ta nousee jälleen hallitsevaksi.

Absoluuttinen tieto tulee tietä- mään itsensä, kun se tunnistaa it- sensä uudelleen itsessään uppou- tuessaan itsetutkisteluun. Se uhraa itsensä unohdukselle ja tallettaa it- sensä muistiin (eikä se koskaan ka- dota mitään) — mutta kun se katsoo muistiaan uudelleen, se tajuaa (oman, kokonaisen) totuutensa en- tistä adekvaatimmassa muodossa.

Näin absoluuttisen hengen muis- tista on tullut hengen kuuliainen toiseus, liikkumaton merkki alituista liikettä vaativan filosofin systee- missä (liike jää sisäisyyden ja ul- koisuuden, muiston ja ajatuksen välille, ei eroksi ajatuksen ja muis- tin omien liikkeiden välille). Lei- masinmalli on siirtynyt käsitteen viimeisimpään vaiheeseen vaati- muksena ehjän, täydellisen, vääris- tymättömän totaliteetin tavoitta- misesta jokaisessa absoluuttisessa introspektiivisess ä liikahdukses sa.

Yllättävämpää kuin se, että klas- sisen tiedon totuuden tutkija ajau- tuu takaisin leimasinajattelun lumoi- hin on se, että Freud — joka tutkii sairautta ja hulluutta ja siis nimen- omaan tiedostamattoman oikkujen sfääriä — tulee hänkin alistaneeksi muistin operaatiot sen re- produktiokyvylle. Myös Freud tu- lee väittäneeksi, että tietoisuuden historian voi ottaa tietoisuuden haltuun, kun subjekti reflektoi it- seään. Kun hän perustaa paranemi- sen alkuperäisen näyttämön uudel- leentunnistamiseen nykyisen trau- man pohjalla, hän johdattaa poti- lastaan samankaltaiseen introspek- tion kehään kuin Hegel Henkeä.

Freudin essee "Erinnern, Wieder- holen, Durcharbeiten" näyttää nyt selvästi, minkälaiseen kehään hän ajautuu yrittäessään luoda eroa AT:n muistin ja toiston välille.

Täällä hän määrittelee täydelli- sen muistamisen hoidon ideaalik- si. Toisaalta hän määrittelee hyp- noosin täydelliseksi muistamisek- si — joten hoidon ideaali on hyp- noosi? Edelleen: hypnoosissa ta- pahtuu toistamista, ei muistamista

— eli ideaalihoitoon ei sisällykään muistamista? Ja miten Freud voi kuvata miellyttävää transferenssia muistamisena kuin hypnoosissa ja epämiellyttävää transferenssia tois- tamisena? Lopulta alkaa tuntua sil- tä, että Freud lakkaa kutsumasta potilaan toistoja kaameiksi vain sil- loin, kun hän on onnistunut hypno- tisoimaan potilaansa (tai kun tämä rakastaa häntä ehdoitta) — mutta kuka tässä liikkeessä pääsee tus- kastaan, potilas vai Freud? Eikö vastenmielisyys, josta Freud puhui Massapsykologiassa kuvatessaan hypnootikon potilaan tahdon mur- tamiseen käyttämää väkivaltaa, käänny jo itseinhoksi?

Kun Freud luopui hypnoosista hoitokeinona ja korvasi sen trans- ferens sineuroosin työstämisellä, hän luopui pyrkimyksestä men- neen eksaktiin reproduktioon: ja silti hän nimeää jälkimmäisen tek- niikan ratkaisuksi saman täydelli- sen muistamisen kuin mikä oli hypnoosin päämäärä. Paranemisen hetki jää kuitenkin hypnoottiseksi, ja työläs kiertotie me lettää merki-

tyksensä. Näin parantava muista- minen ei eroa siitä pakonomaisesta toistamisesta joka tuotti sairauden

— teorian tasolla. Käytännössä mo- nen potilaan kerrotaan parantu- neen: analyysissä on kenties tapah- tunut jotain muuta kuin Freud tuli kertoneeksi— tai jotain, minkä eks- plikoiminen on Freudille vaikeaa.

Hegel takertuu samantyyppiseen ansaan, kun hän määrittelee AT:n introspektiona. Kun hän antropo- logiass aan vastasi "pelkkään kom- pakysymykseen" (Vexierfrage) sii- tä, miten unen erottaa valveesta, hän vetosi ikivanhaan kuvaukseen, jonka mukaan uneksija tuijottaa vain omaa sisintään ja valvoja nä- kee sen maailman, joka on kohe- rentti kokonaisuus5. Ensyklope- diassaan hän huomautti, että unek- siva sielu tuntee usein syvänä ja mahtavana koko individuaalisen luontonsa kokonaisuuden — men- neen, nykyisen ja tulevan indivi- duaalisen totaliteetin — siinä, missä valvojan maailma on sirpaloitunut.

Enää ei voi olla kysymättä, olisiko hegeliaanisen järjestelmän kohe- renssi, jonka absoluuttinen henki introspektionsa hetkellä tajuaa, hengen uni ja unelma, oman sisäi- sen maailman tunteminen mahta- vana totaliteettina (jos reflektio on aina silmien avaamista, voisiko se olla vain silmien avaamista unes- sa?) Hegel vastaisi: ei tietenkään, sillä absoluuttisen hengen sisältö on kaikki totuus eikä sen ulkopuo- lelle jää mitään. Nukkumisen ja valveen dialektiikassa oli kyse vain yksittäisistä, rajallisista ihmisistä, joiden sisäinen totaliteetti oli pelk- kä kuvitelma totaliteetista. Silti jopa heräämisen hetkellä oli kyse hen- gen itsensä olennaisesta liikkeestä.

Kun lukija tuntee, että jotain on jäänyt pois Hegelin systeemistä, hän epäilee, onko absoluuttisen systee- min kaikenkattavuus sittenkään enempää kuin uskon kysymys — asettaako Hegel systeeminsä ym- märtämisen hetkeksi hetken, jol- loin hän on itse vieraana subjekti- na alistanut lukijansa magneetti- sen herruuden alaiseksi? Hegelin henki on myös subjekti: jollain lailla koskaan ei ehdi olla kyse kahdesta subjektista muuten kuin

hierarkiassa, jossa toisen tuhoutu- minen on välttämätöntä ja vain yksi jää jäljelle. Olennainen suhde ulko- maailmaan jonakin aidosti erillise- nä ja vieraana, jonakin toisena sub- jektina, ei koskaan ilmesty valvo- valle hengelle. Se vain painaa merk- kejään nukkuvaan substanssiin.

Rakkauden lahjan tai unohduksen varkauden momentti näyttäytyy olennaisesti hypnoosissa. AT:n mes- tarit ovat taipuvaisia käsittämään hypnoosin ideaalisen toiston perus- mallina ja unohtamaan asettaneensa hypnoosin perustalle ajatuksen sug- gestiosta, jota subjekti ei enää voi jäljittää. Kieltäessään hypnoosin mestarit kieltävät kaksi AT:lle mah- dotonta tiedon mallia — tavoitta- mattoman lisäyksen ja köyhän tois- ton — ja silti heidän teoriansa kir- joittavat ne molemmat omien ehto- jensa ja edellytystensä joukkoon.

Ne, jotka kirjoittavat unensa muistiin Ajatus leimasta materiaalisena kap- paleena (aivojen lihana, mindin bo- dynä, soluina, joihin jännitteet kai- vertavat ratoja; yksittäisenä muis- tona tai yksilön koko historiana) on kyllin mahtava legenda johtamaan AT:n mestarit hypnoottisiin joissa epäjohdonmukaisuudet liu- kenevat piiloon ja joissa Aufhebung kumoaa ymmärryksen ristiriidat niin, ettei unen ja absoluuttisen hengen logiikkoja voi enää erottaa toisistaan. Silti nimenomaan Hegel ja Freud voidaan lukea myös toisin., heidän teksteistään voidaan korot- taa esiin sitä, minkä he jättivät syr- jään tai mille avautunut paikka ei täyttynyt. Näin "poststrukturalisti- nen" projekti, jonka edustajiksi on kutsuttu Deleuze, Derrida ja Nan- cy, voidaan avata myös mahdolli- suutena kirjoittaa teoria muistista toisin. Voidaan kysyä esimerkiksi, minkälaiseen tiedon malliin päädy- tään, jos kyselyn lähtökohtana ei ole ehjän totuuden oikeuttaminen tietyn muistin mallin avulla, vaan muisti "sinänsä" kaikkien efektien- sä mahdollistajana.

Kysytään vielä kerran: miten muistijälki syntyi valistuneiden romantikkojemme mielestä? Mi- ten se kaivertui perustaansa?

Vastaus on annettu mestarien jat- kuvasti tiedon partaalle jättämässä tavan, habituksen, kategoriassa.

Hegelin sielu heräsi tietoisuudek- sikuljettuaan tavan momentin (Ge- wohnheit) läpi. Kielestä tuli toimi- vaa kieltä vasta kun se kehittyi me- kaaniseksi muistiksi, kun repro- duktiivisen muistin turta toisto oli kiinnittänyt merkitsijät pysyvästi merkittyihin eikä merkin merkkinä- olemista tarvinnut enää ajatella.

Jotta oppisi puhumaan tai kirjoit- tamaan, on toistettava samaa ääntä tai liikettä, kunnes se on muuttunut merkityksettömäksi ja automaatti- seksi. Ajattelu toimii vain tällaisen tiedostamattoman mekaniikan va- rassa — vain silloin, kun sen luon- nollinen perusta on muotoiltu (Bildung) kannattelemaan hengen liikkumista. Perusta avautuu ni- menomaan hengen mekaniikan, tautologian tyhjyyden takia.

Myös Freudin muistijäljen pe- rustana on toisto: liike, jossa jänni- te puskeutuu staattisuudestaan kiin- ni pitävien neuronien vastarintaa vasten niin monta kertaa, että vas- tarinta laantuu ja sen tilalle kaiver- tuu väylä. Deleuze tulkitsee Freu- din kuvion niin, että toistosta tulee ensimmäinen ja Eros-Mnemosy- nestä toinen ajan synteesi: toisto ja muisti hierarkisoituvat niin, että edellinen on jälkimmäisen perusta.

AT:n mestarit eivät lopulta osan- neet olla ajattelematta muistijälkeä jossain mielessä materiaalisena piirtona, ja tämä johti heidät sa- malla jättämään muistissa vaikutta- vat, materiaaliltaan epämääräiset voimat toissijaiseen lisäyksen po- sitioon. Jos tältä perustalta kysy- tään nyt ei muistin vaan toiston kohtaloa, ja jos otetaan vakavasti ne perustan substanssissa tai tie- dostamattomassa vaikuttavat lait, jotka AT:n mestarit jatkuvasti jätti- vät sekundaarisiksi lisäkkeiksi, toiston prosessi avautuu ei enää vain identtisen paluuna vaan myös muuntelun prosessina. Seuraava instanssi voi tällaisessa prosessis- sa aina olla modifioitu instanssi.

Vasta nyt toistetun yhteys toistetta- vaan saadaan näkyville, sillä jäl- kimmäisestä tulee aidosti toinen — ei ensimmäisen oma toinen tai sen

abstrakti negaatio, vaan eri, muu samuudessaanldn.

Tämän siirtymän teknisen perus- tan voi lukea esimerkiksi Deleuzen toiston käsitteestä. Hän huomaut- taa heti Difference et repetitionin alussa, että identiteetti, jonka filo- sofia on perinteisesti kyennyt ym- märtämään (esimerkiksi identi- teetti, jota muisto kannattelee, iden- titeetti aiemman ja nykyisen näyt- tämön välillä) on aina ollut univer- saalien välistä identiteettiä: kvali- tatiivista samuutta tai kvantitatii- vista ekvivalenssia, mahdollisuut- ta korvata yksi universaalia edus- tava instanssi toisella jäännökset- tömästi. Deleuzen kysymys tois- tosta kysyy nyt jonkun aidosti sin- gulaarisen instanssin toistumista, sellaisen elementin paluuta, jota ei voi redusoida yhteenkään univer- saaliin. Tällaisen toiston kriteeri ei olisi enää vaihto vaan varkaus tai lahja. Toinen nimi saman kysy- myksen ilmaisemiselle voisi olla esimerkiksi Derridan esseessään

"Signature, evenement, contexte"

esittelemä ajatus iteraatiosta: tässä on kyse sellaisesta "saman" pa- luusta, jossa paluuseen liittyy myös alteraatio, muutos.

Tai vielä kerran näin: Hegel opetti, että singulaari on univer- saali. Niiden välinen ero on siinä, että universaali on puhdas ja väli- tön siinä missä singulaarisuus on täyttä määrittyneisyyttä — ja käsit- tämisen tuskallisuus liittyy myös siihen, että vain universaalin voi lausua siinä missä singulaari jää lausumattomaksi perustaksi. Kä- sittämisen itsensä prosessi pingot- tuu näiden kahden äänen välille, oskillaatioksi, jossa lausuttu uni- versaali vajoaa kerran toisensa jälkeen tyhjyytensä täyteläiseen mutta lausumattomaan perustaan.

Nyt Derrida ja Deleuze kysyvät sellaista singulaaria, joka olisi sin- gulaarisen singulaarinen, univer- salisoitumaton. Tämän singulaarin lausuminen ei enää olisi sen täy- dellistä tavoittamista universaali- na vaan pelkästään uuden edusta- jan (nimen, korvikkeen, fetissin tai proteesin) tarjoamista eräänlaise- na likiarvona siitä, mitä ei voi lau- sua tyhjentävästi sikäli kuin se on

todella singulaari. Edelleen voisi ajatella, että on kyse materian ky- selemisestä sikäli kuin juuri mate- rian alueella toistuvat instanssit, ja hengen alueella kokonaisuus.

Tällaisen singulaarin toiston pro- sessi kirjoittaa ajatuksen tai muis- tamisen historian eri lailla kuin universaalin hypnoottinen kertaus . Nyt AT:n kohtalo jää olennaisesti avoimeksi, eikä sitä, mikä pakenee universaalia, voi ottaa totaliteetin haltuun. Se, mikä toistuu, on aina jo voinut joutua vieraan hypnooti- kon vallan alle; jokin lahja tai var- kaus, jota valvova tietoisuus ei ky- kene tavoittamaan, on aina jo voi- nut modifioida palaavana esiin tu- levaa singulaaria. Näin voi myös päästää vanhemmat mestarit va- paaksi siitä hypnoosin kehästä, 2.

joka näyttäytyi heille niin kohta- lokkaana: se, mitä Hegel on tehnyt hänen kirjoittaessaan systeemiä tai mitä Freud on tehnyt parantaes- saan potila'an on de facto sisältänyt sellaisen alteraation vaikutuksen, joka on tehnyt heidän työstään jo- tain muuta kuin kaameaa toistoa6.

Tämä on lopulta kenties myös se, mitä psykoanalyytikko on teh- nyt luullessaan hypnotisoivansa potilastaan – työstämistä, joka jäi 3.

Freudilla oudon määritteettömäksi muistin ja toiston mahtavan kak- soiskäsitteen viedessä hänen huo- mionsa. Derrida, Deleuze j a Nancy eivät hekään onnistu pakenemaan demoneja ja geniuksia (esimerkik- si Hegeliä ja Freudia) – mutta kos- ka he jäljittävät unistaan isiensä sinne jättämiä viestejä, he onnistu- vat ehkä välttämään osan siitä kaa- mean itsensä hypnotisoimisen vel- vollisuudesta, joka hermostutti heidän isiään. Täällä kiihottavin ja intensiivisin isien viesteistä oli ta- rina siitä muistin fantastisesta me- kaniikasta, joka ei koskaan näe 4.

(täysin), mistä se on tullut.

Susanna Lindberg Viitteet

1. Hengen fenomenologia päättyy erääseen Hegelin arvoitukselli- simmistavitseistä, kahteen Schil- lerin säkeeseen, jotka Hegel ta-

pansa mukaan siteeraa ulko- muistista – väärin. Schiller kir- joitti tekstissään "Die Freunds- chaft": "Aus dem Kelch des ganzen Seelenreiches /Schäumt ihm – die Unendlichkeit".

Hegelin muunnelma: "aus dem Kelche dieses Geisterreiches / schäumt ihm seine Unendlich- keit". Juuri määriteltyään abso- luuttisen hengen kaikenmuista- maila kaikentietävänä absoluut- tisen hengen kirjuri itse muistaa väärin. Voin= aikanaan pohtia, onko pelissä muutakin kuin sat- unnainen inhimillinen lipsah- dus, johon satunnainen ulkoi- nen paine Napoleonin ja kustan- tajan muodossa on sortanut suu- ren filosofin.

Tai paperi, jolle mieli kirjoittaa havaintonsa ja ideansa muistiin:

klassisten muistin teorioiden ja Derridan varhaisten kirjoituk- sen analyysien välillä on loput- toman imitaation ja mallien välisen vaihdon punoma kytkös. Perinpohjainen esittely näistä malleista löytyy esimer- kiksi David Farrell Krellin kir- jasta

On Memory, Reminis- cence, and Writing.

Mnemoninen tableau on monen klassisen muistitekniikan per- usta: tuttu kuva, johon muistet- tava uusi asia sijoitetaan.

Esimerkiksi jos haluat muistaa ulkoa pitkän sanasarjan, sijoita se mielessäsi lapsuudenkotiisi.

Aseta kynnykselle ensim- mäinen sana, eteiseen toinen, eteisen peiliin kolmas. ja kun haluat palauttaa sanasarjan uudelleen mieleesi, kulje sama reitti uudelleen. Lapsuudenko- tia ylevämpänä perustana muis- tamiselle on käytetty esimer- kiksi Danten

Helvettiä.

Niinpä silloin, kun Hegel näytti siteeraavan Schilleriä väärin

Hengen fenomenologian

muotoilluksi. Totuuden ilmai- semisen muoto ei ole yhden- tekevä.

5. Herakleitos lisäisi, että tämä ko- konaisuus on ihmisille yhteinen, mutta koska Hegelin henki on aina enemmän kuin yksittäinen ihminen, hänen ei tarvitse mainita tätä erikseen.

6. Paras esimerkki tällaisesta ta- vasta lukea singulaarisuuden liikettä AT:n mestarin omasta tekstistä lienee Nancyn tut- kielma

La remarque specula- tive:

Kirjallisuus

Deleuze, Gilles:

Difference et repe- tition,

Derrida, Jacques:

Marges de laphil- osophie,

— Glas,

Freud:

Jenseits des Lustprinzips;

Erinnern, Wiederholen, und Durcharbeiten; Massenpsyco- logie; Traumdeutung.

Hegel, G. W. F:

Phänomenologie des Geistes,

— Enzyklopädie der Philosophi- schen Wissenschaften 1-111,

Wissenschaft der Logik 1

11,

Krell, David Farrell:

Of Memory, Reminiscence, and Writing,

Laplanche,J. &Pontalis,J.-B.:

Vocabu- laire de la Psychanalyse,

Nancy, Jean-Luc:

La remarque

speculative,

Hypnose,