T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 65
Hegel puhuttelee
nykyaikaa
Pekka Wahlstedt G. W. F. Hegel: Taiteenfilosofia.
Johdanto estetiikan luentoihin.
Gaudeamus 2013.
Harva filosofi on käsitellyt niin mo- nia kulttuurin alueita kuin G. W. F.
Hegel. Hän on kirjoittanut kirjo- ja muun muassa oikeusfilosofiasta, uskonnonfilosofiasta, (dialektises- ta) logiikasta, historianfilosofiasta ja estetiikasta. Syy tähän on filosofi- nen ja teologinen: Hegelin filosofian lähtökohtana on kaiken huomaan- sa sulkeva maailmanhenki. Eri ai- kakaudet ja kulttuurit sekä niiden alueet ovat hengen erilaisia ilme- nemismuotoja. Maailmanhenki ei olekaan pysyvä ja valmis jumaluus, vaan se kehittyy ajassa siten, että jo- kainen aikakausi ja kulttuuri heijas- taa jotain hengen kehitysvaihetta.
Tämän kehityksen päämääränä on maailmanhengen täydellinen tietoi- suus itsestään ja vapaudestaan.
Taiteenfilosofia on laajemman Hegelin estetiikkaa käsittelevän teoksen johdanto-osa. Ulkoisesti pieni ja vaatimaton kirja on sisäl- löllisesti painavampi ja haastavam- pi kuin monet nykyajan filosofiset teokset.
Hengen korkein kehitystaso on – tietysti – filosofia, koska filosofia edustaa tietoisuutta puhtaimmil- laan ja kirkkaimmillaan. Myös us- konto ja taide ovat tärkeitä hengen ilmenemismuotoja. Tosin Taiteen- filosofiassa Hegel esittää kummal- lisen ja järkyttävänkin väitteen, et- tä taiteen kultakausi olisi jo kauka- na takana, antiikin Kreikassa.
Kirjassa tulee esiin Hegelin laa- jan filosofian lähtökohta, joka te-
kee seikkaperäisine perustelui- neen ymmärrettäväksi edellä mai- nitun provosoivan väitteen taiteen kukoistuksen lopusta. Mutta miksi maailmanhengen kehitys on jättä- nyt taiteen taakseen ja mistä syystä?
Hegel jakaa taiteen kehityksen kolmeen vaiheeseen. Egyptin, Inti- an ja muiden itämaiden taide edus- taa ensimmäistä vaihetta, antiikin Kreikan toista ja kristillisten länsi- maiden taide kolmatta vaihetta.
Taiteen tehtävä on tuoda ja esit- tää henkeä aistimellisesti väri- en, muotojen ja äänten välityksel- lä. Tässä piilee myös taiteen akil- leenkantapää, koska kaikkialla läs- nä olevaa ja näkymätöntä henkeä ei voi täysin esittää rajallisin aistimelli- sin keinoin. Mutta taiteen historias- sa sitä on lähestytty askel askeleelta.
Itämaiden taide oli hahmoton- ta ja sekavaa – se vasta hapuili koh- ti henkeä ja henkistä tietoisuutta –, etenkin egyptiläiset ihmisen ja eläi- men sekasikiöt ilmentävät tätä al- kukantaisuutta. Egyptin kuuluisa sfinksi edusti jo siirtymää toiseen taiteen vaiheeseen. Eläimen ruu- miista työntyy esiin ihmisen pää kuin syöksyäkseen ulos animaali- sesta vankilastaan. Kreikkalaisessa tarussa sfinksi syöksyykin rotkoon, koska sankari Oidipus osaa vastata arvoitukseen siitä, mikä kulkee aa- mulla neljällä jalalla, päivällä kah- della ja illalla kolmella jalalla. Vas- taus, ihminen, symboloi samalla siirtymää Kreikan kuvanveistoon.
Antiikissa itämainen hahmot- tomuus ja sekavuus vaihtuu täy- dellisiä ihmisiä ja ihmisennäköisiä jumalia esittäväksi kuvanveistoksi.
Näin veistosten avulla kreikkalaiset toteuttivat Delfoin oraakkelin kuu- luisaa elämänohjetta: tunne itsesi!
Antiikissa, jossa muoto saavut- ti täydellisyytensä, kuitenkin myös
muotoihin sidottu taide saavut- ti huippunsa. Kristinuskon inspi- roimissa länsimaissa ulkoisten ais- timellisten muotojen tilalle tulee sisäänpäin kääntynyt mietiskely ja hartaus. Tämä näkyy keskiajan ja renessanssin Pyhää Mariaa, apos- toleita ja pyhimyksiä esittävissä maalauksissa. Niiden hahmot ovat hieman poissaolevia ja hahmojen sisäistä hartautta heijastavat kas- vot kutsuvat katsojaa katsomaan pintaa syvemmälle.
Hegelin mukaan sisäistä hengen todellisuutta pystyi parhaiten il- maisemaan runous, jonka huippua hänen aikanaan edustivat Goethe ja Schiller. Vaikka runotkin raken- tuvat musteella vedetyistä viivois- ta ja koukeroista, fyysiset sanat viit- taavat täysin erilaiseen näkymättö- mään ja henkiseen ajattelun todel- lisuuteen.
Länsimaissa hengen korkeim- man kruunun saa filosofia, jossa henki ilmenee puhtaana ja täyden tietoisuutensa saavuttaneena, mi- kä Hegelin mukaan huipentuu juu- ri koko maailmanhistorian ja kaik- ki kulttuurin alat käsittävässä He- gelin filosofiassa.
Siitä huolimatta tai paremmin- kin juuri sen takia, että Hegelin mielestä taide on törmännyt ra- joihinsa, Taiteenfilosofialla on an- nettavaa nykyajalle ja -taiteelle. En tiedä, ovatko modernin taiteen pio- neerit lukeneet Hegelin estetiikkaa.
Mutta eikö modernin taiteen pyr- kimys murtaa tai tuhota muoto se- kä tuoda julki ja vapauttaa muodon vankina oleva tyhjyys ja olematto- muus ole kuin suora vastaus Hege- lin heittämään haasteeseen?
Toisaalta Hegel herättää pohti- maan taiteen tulevaisuuden mah- dollisuuksia. Miten pitkälle taide voi mennä muodon tuolle puolen?
66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Käyttäähän modernikin taide aisti- mellisia muotoon sidottuja välinei- tä, kuten ääniä, värejä, kuvioita ja muita vastaavia.
Monesti tietynlaisesta filosofi- sesta totalitarismista ja kaiken kat- tavan järjestelmän rakentamises- ta syytetty Hegel avaa myös portit taiteen tulkintojen kirjavuudelle ja moninaisuudelle. Jokainen taide- teos on historiallinen sekä sidot- tu tietyn ajan uskomuksiin, maa- ilmankuvaan, moraaliin ja tapo- hin. Jokainen aika voi siksi löytää samasta taideteoksesta aivan erilai- sia merkityksiä ja arvoituksia. Tä- mä tietysti horjuttaa myös Hegelin itsensä käsityksiä taiteen rajoista, sillä joku voi tulkita vaikkapa sfink- sin tarinan aivan toisin kuin Hegel.
Samoin Hegelin käsitys yleensä siitä, että historia kehittyy tietyllä tavalla tiettyyn suuntaan, kyseen- alaistuu, kun taideteokset ja kult- tuurit arvotetaan ja tulkitaan eri tavoin. Ilmentäähän Hegelin käsi- tys, että juuri länsimaat edustavat kehityksen huippua ja itämaat ovat kaikin tavoin lapsen kengissään, toisaalta länsimaista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä räikeimmillään.
Kaiken kaikkiaan Taiteenfiloso- fia on ristiriitaisuuksineen mainio esimerkki Hegelin dialektiikasta, eli siitä, että kaikki asiat ovat sisäises- ti ristiriitaisia – mikä juuri pitää ne luovassa ja inspiroivassa liikkeessä.
Hegelin filosofiaa ovatkin hyödyn- täneet aivan päinvastaisilla linjoilla liikkuvat ajattelijat Marxista Nietz- scheen. Myös Taiteenfilosofia pu- huttelee ja keskusteluttaa nykyajan lukioita yhtä paljon ja hedelmöittä- västi kuin oman aikansakin.
Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toi- mittaja.
Ryssä on aina ryssä – vai onko?
Olli Kleemola
Vihavainen, Timo: Ryssäviha – Venäjän-pelon historia. Minerva 2013.
Ryssäviha on ilmiö, josta suoma- laisessa mediassa keskustellaan ai- ka ajoin, useimmiten erilaisten Ve- näjään liittyvien ulkopoliittisten konfliktien yhteydessä. Mutta mitä
”ryssäviha” oikeastaan on, mistä se juontaa juurensa ja onko sitä aina ollut? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta Timo Vihavaisen uusim- massa teoksessa.
Suomalaisessa akateemisessa tutkimuksessa on tähän asti kes- kitytty tarkastelemaan Venäjä- tai Neuvostoliitto-pelon histo riaa ai- noastaan tiettyjen aikakausien puitteissa tai tiettyjen, tarkasti ra- jattujen medioiden kautta. Pääpai- no on ollut itsenäistymisen jälkei- sessä murroskaudessa, jota käsitte- levät sekä Outi Karesmaa että Ka- ri Immonen, ja viime sotien ajassa, jota tarkastelevat niin Sinikka Wunsch kuin Heikki Luostarinen- kin tutkimuksissaan. Poikkeuksen tässä aikakausispesifisten tutki- musten joukossa muodostaa aino- astaan Matti Klingen tutkimus Vi- han veljistä valtiososialismiin.
Venäjän tutkimuksen profes- sorin Timo Vihavaisen uudessa teoksessa ryssävihaa tarkastellaan historiallisen jatkumon osana ai- na 1600-luvulta nykypäivään. Sen tarkastelunäkökulmakaan ei ra- joitu ainoastaan Suomeen vaan il- miön syntyä tarkastellaan yhtäältä yleiseurooppalaisena kehityksenä ja toisaalta – yllättävästi – Venäjän sisältä nousseena ilmiönä. Monis-
ta näkökulmista huolimatta esitys- tapa on miellyttävän napakka, kos- ka teos on selkeästi jaoteltu ja Viha- vaisen teksti kuljettaa lukijaa luon- tevasti aiheesta toiseen.
Vaikka Vihavaisen näkökulma ei ole puhtaan kansallinen, Suo- men tilanteen tarkastelu toimii kui- tenkin teoksen punaisena lankana.
Teosta voisi tarkastella synteesinä tähänastisesta tutkimuksesta. Vi- havainen käsittelee erityisesti itse- näistymisen jälkeiset vuodet ja toi- sen maailmansodan ajan aikaisem- man tutkimuksen valossa.
Olisi kuitenkin vähättelyä väit- tää teosta pelkästään synteesiksi, siksi paljon ansioita sillä itsellään- kin on. Merkittävimpänä niistä pi- dän Vihavaisen punnittua, hyvin jäsenneltyä esitystapaa ja teoksen nykyaikaan asti ulottuvaa näkökul- maa. Hän kirjoittaa hankalasta, po- liittisesti tulenarasta aiheesta kiih- kottomasti, sen paremmin Suomea kuin Venäjääkään yksisilmäises- ti tuomitsematta. Tuomalla esille myös Venäjän sisällä käytyjä kes- kusteluja – asia joka on mahdollis- ta vain taitavalle venäjän osaajalle, jollainen Vihavainen epäilemättä on – tekijä antaa lukijalle mahdol- lisuuden ymmärtää paremmin ta- pahtumia, jotka puhtaasti suoma- laisen median esittämänä monesti näyttäytyvät kafkamaisen surrea- listisina ja järjettöminä. Vaikka Vi- havaisen teos keskittyykin lähinnä vastaamaan alussa esitettyihin ky- symyksiin – ja onnistuu siinä hy- vin – olisi kirjan alaotsikkona voi- nut olla myös ”Opas Venäjän ym- märtämiseen”, sillä juuri siitä kir- jassa lopulta on kysymys. Teos nimittäin auttaa lukijaa ymmärtä- mään venäläistä ajatusmaailmaa ja sitä, miksi me ajattelemme Venä- jästä niin kuin ajattelemme.
