Ryssä on aina ryssä – vai onko? näkymä

66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4

Käyttäähän modernikin taide aisti­

mellisia muotoon sidottuja välinei­

tä, kuten ääniä, värejä, kuvioita ja muita vastaavia.

Monesti tietynlaisesta filosofi­

sesta totalitarismista ja kaiken kat­

tavan järjestelmän rakentamises­

ta syytetty Hegel avaa myös portit taiteen tulkintojen kirjavuudelle ja moninaisuudelle. Jokainen taide­

teos on historiallinen sekä sidot­

tu tietyn ajan uskomuksiin, maa­

ilmankuvaan, moraaliin ja tapo­

hin. Jokainen aika voi siksi löytää samasta taideteoksesta aivan erilai­

sia merkityksiä ja arvoituksia. Tä­

mä tietysti horjuttaa myös Hegelin itsensä käsityksiä taiteen rajoista, sillä joku voi tulkita vaikkapa sfink­

sin tarinan aivan toisin kuin Hegel.

Samoin Hegelin käsitys yleensä siitä, että historia kehittyy tietyllä tavalla tiettyyn suuntaan, kyseen­

alaistuu, kun taideteokset ja kult­

tuurit arvotetaan ja tulkitaan eri tavoin. Ilmentäähän Hegelin käsi­

tys, että juuri länsimaat edustavat kehityksen huippua ja itämaat ovat kaikin tavoin lapsen kengissään, toisaalta länsimaista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä räikeimmillään.

Kaiken kaikkiaan Taiteenfiloso- fia on ristiriitaisuuksineen mainio esimerkki Hegelin dialektiikasta, eli siitä, että kaikki asiat ovat sisäises­

ti ristiriitaisia – mikä juuri pitää ne luovassa ja inspiroivassa liikkeessä.

Hegelin filosofiaa ovatkin hyödyn­

täneet aivan päinvastaisilla linjoilla liikkuvat ajattelijat Marxista Nietz­

scheen. Myös Taiteenfilosofia pu­

huttelee ja keskusteluttaa nykyajan lukioita yhtä paljon ja hedelmöittä­

västi kuin oman aikansakin.

Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toi- mittaja.

Ryssä on aina ryssä – vai onko?

Olli Kleemola

Vihavainen, Timo: Ryssäviha – Venäjän-pelon historia. Minerva 2013.

Ryssäviha on ilmiö, josta suoma­

laisessa mediassa keskustellaan ai­

ka ajoin, useimmiten erilaisten Ve­

näjään liittyvien ulkopoliittisten konfliktien yhteydessä. Mutta mitä

”ryssäviha” oikeastaan on, mistä se juontaa juurensa ja onko sitä aina ollut? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta Timo Vihavaisen uusim­

massa teoksessa.

Suomalaisessa akateemisessa tutkimuksessa on tähän asti kes­

kitytty tarkastelemaan Venäjä­ tai Neuvostoliitto­pelon histo riaa ai­

noastaan tiettyjen aikakausien puitteissa tai tiettyjen, tarkasti ra­

jattujen medioiden kautta. Pääpai­

no on ollut itsenäistymisen jälkei­

sessä murroskaudessa, jota käsitte­

levät sekä Outi Karesmaa että Ka­

ri Immonen, ja viime sotien ajassa, jota tarkastelevat niin Sinikka Wunsch kuin Heikki Luostarinen­

kin tutkimuksissaan. Poikkeuksen tässä aikakausispesifisten tutki­

musten joukossa muodostaa aino­

astaan Matti Klingen tutkimus Vi- han veljistä valtiososialismiin.

Venäjän tutkimuksen profes­

sorin Timo Vihavaisen uudessa teoksessa ryssävihaa tarkastellaan historiallisen jatkumon osana ai­

na 1600­luvulta nykypäivään. Sen tarkastelunäkökulmakaan ei ra­

joitu ainoastaan Suomeen vaan il­

miön syntyä tarkastellaan yhtäältä yleiseurooppalaisena kehityksenä ja toisaalta – yllättävästi – Venäjän sisältä nousseena ilmiönä. Monis­

ta näkökulmista huolimatta esitys­

tapa on miellyttävän napakka, kos­

ka teos on selkeästi jaoteltu ja Viha­

vaisen teksti kuljettaa lukijaa luon­

tevasti aiheesta toiseen.

Vaikka Vihavaisen näkökulma ei ole puhtaan kansallinen, Suo­

men tilanteen tarkastelu toimii kui­

tenkin teoksen punaisena lankana.

Teosta voisi tarkastella synteesinä tähänastisesta tutkimuksesta. Vi­

havainen käsittelee erityisesti itse­

näistymisen jälkeiset vuodet ja toi­

sen maailmansodan ajan aikaisem­

man tutkimuksen valossa.

Olisi kuitenkin vähättelyä väit­

tää teosta pelkästään synteesiksi, siksi paljon ansioita sillä itsellään­

kin on. Merkittävimpänä niistä pi­

dän Vihavaisen punnittua, hyvin jäsenneltyä esitystapaa ja teoksen nykyaikaan asti ulottuvaa näkökul­

maa. Hän kirjoittaa hankalasta, po­

liittisesti tulenarasta aiheesta kiih­

kottomasti, sen paremmin Suomea kuin Venäjääkään yksisilmäises­

ti tuomitsematta. Tuomalla esille myös Venäjän sisällä käytyjä kes­

kusteluja – asia joka on mahdollis­

ta vain taitavalle venäjän osaajalle, jollainen Vihavainen epäilemättä on – tekijä antaa lukijalle mahdol­

lisuuden ymmärtää paremmin ta­

pahtumia, jotka puhtaasti suoma­

laisen median esittämänä monesti näyttäytyvät kafkamaisen surrea­

listisina ja järjettöminä. Vaikka Vi­

havaisen teos keskittyykin lähinnä vastaamaan alussa esitettyihin ky­

symyksiin – ja onnistuu siinä hy­

vin – olisi kirjan alaotsikkona voi­

nut olla myös ”Opas Venäjän ym­

märtämiseen”, sillä juuri siitä kir­

jassa lopulta on kysymys. Teos nimittäin auttaa lukijaa ymmärtä­

mään venäläistä ajatusmaailmaa ja sitä, miksi me ajattelemme Venä­

jästä niin kuin ajattelemme.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 67 Vihavainen päättää kirjan­

sa napakkaan yhteenvetoon, jon­

ka nimenä on osuvasti ”Opettaa­

ko historia jotakin?”. Kirjoittaja to­

teaa, että niin Suomi kuin Venäjä­

kin ovat aikojen saatossa tehneet virheitä suhtautumisessa toisiin­

sa, mutta hyvät, molempia mai­

ta hyödyttävät ja molemminpuo­

liseen ymmärrykseen perustuvat suhteet ovat periaatteessa täysin mahdolliset.

Varsinkin keltaisessa lehdistös­

sä tuodaan herkästi esiin jokainen selkkaus Venäjän kanssa, ja mones­

ti kirjoitusten sävy on varsin mus­

tavalkoinen. Viime vuosilta tällai­

sia tapauksia on ainakin Anton­

pojan lapsikaappaus sekä isoäitien käännyttämistapaus. Aivan viime aikoina kohua herättivät myös hy­

vinkääläisen Jyri Snällin asevelvol­

lisuudesta aiheutunut diplomaatti­

nen pattitilanne sekä Greenpeacen jäsenten merirosvoussyyte. On­

kin lohduttavaa lukea Vihavaisen tutkimuksesta, ettei suomalaisten enemmistö kohuista huolimatta vihaa venäläisiä – maan pseudode­

mokraattisesta järjestelmästä ja Ve­

näjällä toimivista ”kohudosenteis­

ta” ei ainakaan Suomessa asuvia ve­

näläisiä voitane syyttää. Soisinkin Vihavaisen teoksen leviävän mah­

dollisimman laajalle lukijakunnal­

le. Tarjolla on ajantasaista tietoa sii­

tä, miten Venäjä toimii ja miten sen kanssa tulee toimia.

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka valmistelee sotavalokuvien välit- tämään viholliskuvaan liittyvää väitös- kirjaansa Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella.

Terroristiorganisaation strateginen johtaminen

Vesa Huotari

Jacob Shapiro: The Terrorist’s Dilemma. Managing Violent Covert Organizations. Princeton University Press 2013.

Jacob Shapiro väittää, että koska terrorismin tuhoisuus kasvaa or­

ganisaation koon ja organisoitu­

misen asteen kasvaessa, kannattaa avaimia terrorismin torjuntaan ha­

kea organisaatiota koskevasta ym­

märryksestä. Teoksen tarkoitus onkin selvittää terrorististen liik­

keiden organisoitumistapaa, pur­

kaa niitä koskevaa mytologiaa ja osoittaa väyliä terrorismin torjun­

taan. Aineistona on muun muassa suuri joukko terroristien omaelä­

mänkertoja ja muistelmia vuosilta 1880–2010, jotka esitellään teok­

sen lopussa. Johtamisdilemmoja ja niiden ratkaisutapoja terroristior­

ganisaatiossa kuvataan tapausse­

losteina, jotka perustuvat erilaisiin kirjallisiin lähteisiin.

Terroristiorganisaatiot kärsi­

vät pitkälti samoista ongelmista kuin muutkin organisaatiot. Niil­

le ominainen turvallisuusongelma on paljastumisen ja hallitusten tor­

juntatoimien välttäminen. Samaan aikaan tulee onnistua perinteisissä organisatorisissa hankkeissa eli va­

rainhankinnassa ja tekijöiden rek­

rytoinnissa sekä pitää terrori teot poliittisen tarkoituksenmukaisuu­

den kehyksessä ja organisaation jäsenet tietoisina poliittisesta ti­

lanteesta ja sen muutoksista. Di­

lemma on siinä, että organisoitu­

minen johto­, viestintä­, suunnit­

telu­, koordinointi­ ja kontrollira­

kenteineen altistaa paljastumiselle,

mutta terrorityö ei voi olla tehokas­

ta, vaikuttavaa ja tarkoitusta palve­

levaa ilman johtoa, terroriteko­

jen säätelyä sekä toiminnan orga­

nisointia.

Shapiron mukaan terroristior­

ganisaatioille ovat ominaisia pää­

mies–agentti­ongelmat. Päätösval­

lan delegoiminen terrorististen te­

kojen toteuttajille on ongelmallista.

Tekojen tekijöiltä yleensä puuttu­

vat näkemys poliittisesta tilantees­

ta, erilaisten tekojen vaikutuksesta siihen ja siten niiden merkitykses­

tä poliittisten päämäärien tavoit­

telussa. Tekijöiden sitoutuneisuus ei myöskään ole itsestäänselvyys.

Lisäksi organisaatio yleensä myös joko menettää sitoutuneimmat jä­

senensä tai heistä tulee järjestön johtoa. Solujen eristyneisyys orga­

nisaation johdosta on puolestaan omiaan radikalisoimaan väkival­

taan muutenkin taipuvaisia opera­

tiivisia toimijoita niin, että keinosta tulee tarkoitus itsessään ja terrori­

toiminta uhkaa kääntyä tarkoituk­

sensa vastaiseksi.

Terroristiorganisaatiossa de­

legoinnin kustannukset ovatkin yleensä sen hyötyjä korkeammat ja tarve toiminnan kontrollointiin, toisin kuin valvonnan toteuttamis­

mahdollisuudet, on tavanomaista suurempi. Koska johdon on yleen­

sä vaikea saada kuvaa epäonnistu­

misten syistä, on myös vaikea op­

pia kokemuksista. Taktiikka onkin keskeinen sisäisten erimielisyyk­

sien aihe resurssien jaon ohella.

Strategisen johtamisen haaste kytkeytyy tasapainoiluun kontrol­

lin säilyttämisen ja organisaation paljastumisen välttämisen välillä.

Hallinnan, valvonnan ja ohjauksen tiukentaminen lisää tehokkuut­

ta, mutta myös paljastumisen ris­

kiä, kun taas kontrolloimattomuus