601
virittäjä 4/2010
Kielestä yleensä
Krista Ojutkangas, Meri Larjavaara, Matti Miestamo ja Jussi Ylikoski: Johdatus kielitieteeseen. Helsinki: WSOY 2009.
268 s. isbn 978-951-0-32577-3.
Johdatus kielitieteeseen on uusin suomen- kielinen yleisen kielitieteen perusteos.
Sen edeltäjiä ovat Kaisa Häkkisen Kieli‑
tieteen perusteet (1994) ja Fred Karlsso- nin Yleinen kielitiede (1998). Vaikka kum- pikaan ei ole ikivanha ja molemmat toi- mivat hyvin edelleen uusien opiskelijoi- den alkeisoppikirjoina, alan kehityksen nykyinen nopeus näkyy selvästi kirjoja verratessa. Uutta ei ole niinkään valtaosa tiedosta kuin tapa lähestyä asioita. Uusi kirja tulee siis tarpeeseen, sillä näkökul- mien ja puhetapojen oppiminen kuuluu tieteenalaan tutustumiseen ja sosiaalistu- miseen siinä kuin sisältöjen hallintakin.
Yleisen kielitieteen perusesittelynä ja oppikirjana Johdatus kielitieteeseen on onnistunut. Siinä on tiiviissä mutta su- juvasti luettavassa ja innostavassa muo- dossa paljon tietoa, josta valtaosa on uutta todennäköiselle lukijalle – kiinnos- tuneelle maallikolle tai juuri koulusta tul- leelle kieltenopiskelijalle.
Sisääntulo on avara: ensin esitellään maailman kielet. Niihin tutustutaan pu- hujamäärien, luokitteluperusteiden ja maantieteen kannalta. Kirjan tulokulma kieleen ei ole siis pelkästään merkitys- lähtöinen ja funktionaalinen vaan myös vahvasti typologinen. Kielitiede sidotaan tekstissä myös yhteiskuntaan ja kulttuu- riin, vaikka kieltä käsitelläänkin pääosin abstraktina järjestelmänä. Ensimmäisen osan viimeinen alaluku ”Maailman kiel- ten tulevaisuus” nostaa eksplisiittisesti
esiin myös huolen kielten ja niitä puhu- vien kansojen kohtalosta. Kielitieteen tehtävästä maailman kieliperinnön säilyt- tämisessä ja pelastamisessa muistutetaan kirjan muissakin osissa (esim. s. 234).
Toinen osa ”Mitä kielessä on?” käsit- telee äänteitä ja äännejärjestelmiä, muo- tokeinoja ja kielten ilmaisemia merkityk- siä. Erittäin tietoinen ja kirjan perusteita kuvaava valinta on se, että sisällysluette- losta ei lainkaan löydy sanaa syntaksi tai lauseoppi. Sana lause esiintyy kohdan Asiaintila ja sen osallistujat alla. Syntak- siin on tosin lukuisia viitteitä asiahake- mistossa, mutta irtiotto viimeisen puo- len vuosisadan kielentutkimuksen perin- teestä tulee selväksi: tekijöiden kielikä- sitys ei lähde lauseesta vaan kielen teh- tävistä. Äänteiden ja äännejärjestelmien kuvaus ei juuri poikkea perinteisestä, eikä esimerkiksi prosodian kuvauksessa lähdetä pohtimaan sen osuutta kielen käytössä tai merkitysjärjestelmässä.
Muotokeinojen esittely (yhteensä seit- semän sivua) taas sisältää vain segmen- taalisen morfologian periaatteen, sana- järjestyksen ja prosodian muotokeinona sekä liittää muodot konstruktion käsit- teeseen. Se tieto, mikä muissa kirjoissa on muoto- ja lauseopin otsikoiden alla, on siis luvussa ”Kielen ilmaisemat mer- kitykset” (yhteensä 80 sivua). Luku päät- tyy kaksisivuiseen yhteenvetoon ”Kieli- oppi pähkinänkuoressa” – aikamoinen tiivistämisen saavutus! Perinteisen kieli- koulutuksen saaneelta maallikolta tämän luvun sisäistäminen tuskin onnistuu yh- deltä istumalta, sillä tuttua näkökulmaa kieleen on tosiaan väännettävä uuteen suuntaan, mutta sopii toivoa, että edes jo-
602 virittäjä 4/2010
takin tästä ajattelusta ajan myötä valuisi koulujenkin kielitiedon opetukseen niin äidinkielen kuin muidenkin kielten opet- tajien kautta. Lähtökohdiltaan tämä tapa tarkastella kielen rakennetta sopii yhteen opetussuunnitelmien tekstitaitolähtöisen ajattelun kanssa huomattavasti useimpien oppikirjojen edelleen suosimaa muoto- lähtöisyyttä paremmin.
Kirjan globaalia ja kielitypologista ajattelua kuvastaa, että kielten rakenne- ominaisuuksia esittelevät esimerkit ovat peräisin huomattavasti useammista kie- listä kuin tätä edeltävissä kielitieteen yleisesittelyissä. Sen on tietysti mahdol- listanut yhteistyö, neljä tekijää pystyy tuomaan mukaan suuremman kielikirjon kuin yksi. Lukija saa siis äidinkielelleen vertailukohtia monelta taholta, ei vain niistä kielistä, joita on itse koulussa op- pinut. Esimerkkien monipuolisuus ja nii- den kommentointi ilmiöiden maailman- laajuisen yleisyyden kannalta ilahduttaa erityisesti suomen kielen oppimisen tut- kijaa, sillä kirja murentaa suomen kielen mainetta erityisen eksoottisena kielenä (vrt. myös Dahl 2008). Eksoottisen kie- len mainehan perustuu siihen, että suo- mea on verrattu vain muutamiin muihin kieliin, tavallisesti indoeurooppalaisiin kieliin ja niistäkin nykyään lähinnä vain englantiin. Kun kaikkien kielten nor- miksi nostettu englanti sattuu olemaan monella tavalla maailman kielten enem- mistöstä poikkeava oppimisenkin kan- nalta (ks. esim. Bates & MacWhinney 1989: xiv), seurauksena on ollut muiden kuin englannin sukukielten näkeminen eksoottisina.
Suomen uskoteltu eksoottisuus voi toki olla houkutin sille, joka haluaa op- pia jotain aivan uutta ja erilaista, mutta suurin osa oppijoista tarvitsee kieltä käy- tännön tarpeisiin. Heidän kannaltaan
on parempi, että kielestä nostetaan esiin asioi ta, jotka toimivat suomessa aivan sa- moin kuin maailman kielten enemmis- tössä, sillä eksoottisuus yhdistyy monen mielessä omituisuuteen ja vaikeuteen.
Tällaisia asioita ovat esimerkiksi omis- tuskonstruktio, jonka mainitaan olevan useimmissa maailman kielissä suomen tapaan intransitiivinen ja olla-verbiin pe- rustuva (s. 147) eikä transitiivinen, vaikka monen indoeurooppalaista kieltä puhu- van suomenoppijan mielestä muu kuin transitiivinen omistamisen ilmaisu tun- tuu suorastaan luonnonvastaiselta op- pimisen alkuvaiheessa. Myös polaarisen kysymyslauseen muodostaminen pelkäs- tään subjektin ja verbin järjestystä vaihta- malla, kuten vaikkapa ruotsissa, on har- vinaista Euroopan ulkopuolella (s. 161), eikä kysymyksen eksplisiittinen merkintä (suomessa siis -kO) ole siis vain omi- tuinen suomalaisuus. Kirjassa on myös hauskoja esimerkkejä siitä, kuinka muis- sakin kielissä yhteen sanaan voidaan si- sällyttää monenlaisia merkitysaineksia:
eräs nuuchahnulthin sana sisältää merki- tyksen ’teikäläisten on määrä kuljeskella ympäri taloa kaksi dollaria jalkaterienne päällä’ (s. 169) – ja on paitsi esimerkki lausesanasta myös siitä, millaisia merki- tyksiä kielitieteilijöiden päähän voi päl- kähtää yrittää ilmaista.
Viimeisessä osassa Johdatus kielitie‑
teeseen pohtii ”Mitä kieli on?” eli käsitte- lee kielen olemusta, vaihtelua ja muuttu- mista. ”Kielen olemus” -lukuun sisältyy perustietoa merkeistä ja merkityksestä, ihmiskielten ominaispiirteistä sekä kielen ja ajattelun suhteesta. Kielen ja yhteisön suhteista nostetaan esiin variaatio ja yh- teisöjen monikielisyys. Yksilön monikie- lisyys ei kirjassa nouse juuri esille, mikä on johdonmukaista, koska kaiken kaikki- aankin keskiössä on kieli yleensä. Kielen
603
virittäjä 4/2010
muuttuminen taas nähdään va riaa tion ja muuttumisen periaatteiden kannalta.
Variaatio on siis mukana kahdessa mie- lessä, toisaalta yhteisötason ilmiönä, toi- saalta muutosagenttina. Lopuksi tuodaan lukija kielentutkimuksen maailmaan ker- tomalla hiukan kielentutkimuksen histo- riasta, suuntauksista ja siitä, mitä kielen- tutkijat tekevät.
Soveltavan kielitieteen näkökulma jää kapeaksi
Eniten uuden kirjan esitystapa eroaa edeltäjiensä lähtökohdista siinä, että kieli nähdään ensisijaisesti merkityksen ja käyttötilanteiden kannalta. Merkityk- sestä lähteminen taas on luontevaa, kun käsitellään maailman kielten yleisiä omi- naisuuksia – merkityksethän ovat se osa kieltä, joka on yhteistä yhteisessä maail- massa. Liikkeelle lähdetään siis ilmaisu- tarpeista. Kielen tilannesidonnaisuudesta myös muistutetaan lukijaa useasti, ja kes- kustelunanalyysi, jossa kielen tilantei- suus ja kielellinen toiminta ovat keskei- siä lähtökohtia, on nostettu esiin (s. 184–
185) useita muita tutkimussuuntauksia ja -menetelmiä laajemmin.
Tästä lähtökohdasta perinteinen va- linta, jonka mukaan kieli esitellään al- kaen äänteistä ja edeten suurempiin yk- siköihin, jää perustelematta. Jos kieli on merkityksiä ja käyttöä, eikö sen raken- netta pitäisi esitellä lähtien teksteistä (pu- heesta ja kirjoituksesta) käyttötilanteis- saan ja edetä sitten pienempiin osiin?
Tätä ajatusta systemaattisesti toteutta- vaa kielitieteen tai yksittäisen kielenkään kuvausta en ole nähnyt, ja sellaisen laa- timinen tässä yhteydessä olisi varmasti kohtuuton vaatimus, mutta ainakin esit- tämisjärjestyksen olisi voinut problema- tisoida. Tekstilähtöistä kielen rakenteen
kuvausta olen kaivannut erityisesti sil- loin, kun oppijoiden äidinkieli ja opit- tava kieli ovat kovin erilaiset, kuten esi- merkiksi suomen kielen rakenteen ope- tuksessa kuuroille viittomakielisille. Ään- teistä lähteminen on erityisen järjetöntä, kun oppijoilla ei voi olla niistä omia ha- vaintoja, mutta monille muillekin tilan- nesidonnainen teksti voi olla helpompi tapa tulla sisään kielen rakenteeseen kuin itsessään merkityksettömien äänteiden tarkastelu. Toisaalta tietysti tämän kirjan lukijoilla on ennestään jo koulun antama tieto kielestä ja kielijärjestelmistä, mikä puoltaa perinteistä esittämistapaa: aak- kosistahan koulunkäyntikin aloitetaan.
Viittomakielet ovat uudessa kirjassa hajanaisten mainintojen varassa lukuun ottamatta s. 99 tietolaatikkoa, jossa esitel- lään viittomakielen rakenneosat. Kielitie‑
teen perusteet (1994) ei käsittele viittoma- kieltä (paitsi mainitsemalla sen apinoiden kommunikaatiomahdollisuuksien yhtey- dessä s. 30), Yleinen kielitiede (1998) taas esittelee viittomakielet omassa luvussaan (luku 10.7). Tämä ero voidaan tulkita myönteisesti: viittomakielten tutkimuk- sen asema osana kielitiedettä on muuttu- nut niin itsestään selväksi, ettei sitä tar- vitse edes mainita. Viittomakielten tun- temus ja tutkimus ovat myös edistyneet niin Suomessa kuin muuallakin viime vuosikymmenen aikana niin paljon, että niistä löytyy tietoa muualta.
Soveltavan kielitieteen harjoittajan näkökulmasta kirjan nimi voisi olla tar- kempi. Sisällöltään kirja on nimenomaan johdatus yleiseen tai teoreettiseen kie- litieteeseen. Tietenkin jokaisen sovelta- van kielitieteilijänkin on hallittava aina- kin tämän kirjan verran yleistä kielitie- dettä, oman tutkimusalueensa kohdalta paljon enemmän, mutta se seikka, että on olemassa laaja kielitieteeseen kokonai-
604 virittäjä 4/2010
suutena sisältyvä soveltava tieteenala, jää kirjassa hyvin lyhyelle maininnalle kirjan lopussa. Suuretkin soveltavan kielitieteen tutkimusalueet, esimerkiksi äidinkielen ja toisen kielen oppiminen, jäävät koko- naan mainitsematta, ja vieraan kielen op- piminen ohitetaan parilla sanalla (s. 234).
Ei tietenkään olisi järkevää mahduttaa yksiin kansiin myös laajaa soveltavan kie- litieteen käsittelyä, mutta kun kaikki kie- litieteen nykysuuntaukset ja sovellusalat on ahdettu parille sivulle, ilman yhtäkään viittausta näiden alueiden keskeisiin läh- teisiin, vasta lähtökuopissa olevan opis- kelijan kuva alasta jää toispuoliseksi. So- veltava kielitiede nähdään kirjassa myös nimenomaan teoreettisen kielitieteen tu- losten soveltamisena, ei itsenäisenä tie- teenalana. Likikään kaikki soveltava kie- litiede ei nimestään huolimatta kuiten- kaan lähde liikkeelle teoreettisen kieli- tieteen tuloksista, vaikka toki termino- logiassa on paljon yhteistä ja kielitieteen molemmat puolet ruokkivat toinen toi- siaan. Tämä näkyy kyllä kirjassakin lu- vussa ”Mitä kielentutkija tekee”, jossa teo- reettinen ja soveltava tutkimus limittyvät sujuvasti.
Hyvä hakuteos
Kirja on erittäin huolellisesti tehty. Lu- kuisien jo nimeltäänkin tuntemattomien kielten esimerkkien osalta en tietenkään osaa tarkkuutta arvioida, mutta muita virheitä ei monta silmään sattunut. Mor- fologinen glossaus ja käännös puuttuvat s. 162 esimerkistä 18, mutta ongelma on mitätön, sillä käsiteltävä kieli sattuu ole- maan ruotsi ja lause sangen yksinkertai- nen.
Ersän muodon s. 172 esimerkissä 1 olisi ehkä voinut havainnollisemmin kääntää suomen ”sä-passiivilla”; kirja-
kielistettynä se kuulostaa vähän hassulta, koska muoto on suomessa niin selkeästi puhekieleen kuuluva. Maailman kielten kartasta (s. 254–255) puuttuu suomen- ruotsi, Suomen kielinä ovat siinä suomi, saame, romani sekä suomalainen ja suo- menruotsalainen viittomakieli. Teksti on yleensä hyvin selkeää ja helposti luetta- vaa. Ainoa mietityttämään jäänyt kohta oli sivun 19 lopun maininta, että kielen virallisia normeja luotaessa korostetaan tietoisesti oman kielen eriäviä piirteitä suhteessa naapurivaltiossa käytettävään lähekkäiseen kielimuotoon. Epäselväksi jää, tarkoitetaanko tässä vain entisen Ju- goslavian alueen nykyistä kielitilannetta vai yleisempää tendenssiä.
Kirja on myös kelpo hakuteos, sillä siitä löytyy kielitieteen terminologiaa, maailman kielten nimiä ja puhuma- aluei ta, kansainväliset ja suomalais-ug- rilaiset tarkekirjoitusmerkit ja runsaasti viitteitä kirjallisuuteen ja verkkosivustoi- hin. Kyllä tällä pääsee hyvään alkuun niin uusi kielten opiskelija, aloitteleva kielen tutkija kuin kielistä kiinnostunut maal- likkokin!
Maisa Martin etunimi.sukunimi@jyu.fi
Lähteet
Bates, Elizabeth & MacWhinney, Brian 1989: The Crosslinguistic Study of Sentence Processing. New York: Cam- bridge University Press.
Dahl, Östen 2008: Kunka eksoottinen kieli suomi on? – Virittäjä 112 s. 545–559.
Häkkinen, Kaisa 1994: Kielitieteen perus‑
teet. Tietolipas 133. Helsinki: Suoma- laisen Kirjallisuuden Seura.
Karlsson, Fred 1998: Yleinen kielitiede.
Helsinki: Yliopistopaino.
