Keväällä 1969 Karstulan harrastuskilp. näyttelyssä. Oikealla taiteilija Lauri Nyberg
Lauri Nybe
kuvanveistäjä, maanviljelijä ja metsänhoitaja
Mustalaismies
Lokakuinen sunnuntai, kuiva, mutta sumuinen ja harmaa! Auto on kääntänyt nokkaansa useam
paakin tienhaaraa ja talonpihaa kohti, saanut kään
tyä takaisin ja uudelleen yhä kapeammaksi käy
vää, kuoppaista, kovin puistelevaa ja epätasaista tietä pitkin. Niin nyt, mutta miten esim. kelirik- koaikana, tulee väkisinkin mieleen! Metsä sake
nee, tie on niin kapeaa, että auton ovia hipovat molemmin puolin vesat, syksyisen paljaat. Ykkö
nen ulisee silmässä ja moottori kuumenee, mutta yhä jatkuu tie. Tulee punaposkinen, huohottava tyttö vastaan polkupyörällä. "Mistä kääntyy tie Lauri Nybergin taloon?” — Oli vielä runsas kilo
metri matkaa, ja sieltähän se tuli vastaan, kuusiai
ta ja valkoinen talo. Olivat isäntä ja pari vierasta ihmettelemässä ja ihailemassa kameran kanssa isännän muovailemaa metsänistuttajapatsasta, jo
ka taloon tulijaa ensiksi tervehtii. Puutarhassa on toinen samanlainen, tämä vain vesurilla varustet
tuna.
Sisään astuttuamme tervehtii iloinen ja vilkas Lyyli-emäntä vieraita ja näyttää seuraavan iloinen veitikka silmäkulmassa ensikertalaisten ihasteluja kaikesta näkemästään; peräseinällä kaapin päällä, hyllyillä, seinillä, joka paikassa tulee vastaan pie
noisveistoksia, taidetta, jota taiteilijan, Lauri Nybergin käsissä on syntynyt.
"Kuusi vuotta sitten tämä harrastukseni varsi
naisesti alkoi. Mielessäni oli väikkynyt jo vuosi
kausia saada kuvata puuhun kokonainen maalais
elämä taloineen, töineen, ihmisineen, kaikkineen.
Ensin oli kuitenkin opeteltava ihminen jokapäiväi
sissä askareissa. Sitten tulisi ympäristön vuoro” , mainitsi taiteilija. Viime vuonna syntyikin Lauri Nybergin käsissä kokonainen maaseututalo aittoi- neen, peltoineen, jopa kiviaitoineenkin. Mutta tu
lokseen ei taiteilija ollut tyytyväinen. Ihminen on siihen liian vaikea kuvattavaksi. Se hukkuu taus-
25
Lauri Nybergin töitä
taansa, tulee liian pieneksi ja mitättömäksi.
Taidetta ymmärtämättömän maallikon on vai
kea sanoa sitä tai tätä, mutta kaikki, minkä Ny
berg on kuvannut ihmisestä on onnistunut, ja on erittäin ilmeikästä ja elävää.
Parhaimmista mainittakoon "Pukeutuva ukko” , joka on ehkä "aamulla noussut väärällä jalalla” ,
"Kulkuri, jätkä” , joka on lähtenyt nostelemaan
”maansa myöneenä ja rahansa juoneena”, kuten eräs teoksen nähnyt siitä on sanonut. Osuvaa!
”Kissanhännänvetäjät” on aito ja erittäin tuttu aihe tekijälleen, koska hän on aikoinaan ollut ko
ko pataljoonan ”haka” . Kuitenkin Nyberg kertoo, että parempi aihe olisi ”kissanhännänvedossa”
loppu, jolloin toinen kilpailija on jo joutunut anta
maan periksi ja karttu eli häntä on juuri pääse
mässä hävinneen kädestä. Siihen saisi huomatta
vasti enemmän ilmettä. ”Hevoskauppa” on hu
moristinen ja hauska, siinä tutkitaan hevonen ai
van tarkkaan hampaista hännän alle saakka, ku
ten markkinoilla tapahtuikin. — Nämä ja kymme
net muut ovat realistisia kansankuvauksia, haas
tattelijan mielestä erittäin onnistuneita. Veistos
ten joukossa on myöskin tyyliteltyjä töitä, kuten
"Rukoileva tyttö”, ”Vitsitanssija”, "Voimistelija- tyttö” sekä muutamia muita, jotka sanalla sanoen ovat kauniita tutkielmia ihmisestä. Viimeksimai
nitusta lausuu eräs tämän veistoksen nähnyt:
'Kummallinen täytyy olla se kyky, joka pystyy pakottamaan puusta esiin sen riehakkuuden, mikä löytyy esim. lentoon pyrkivästä voimistelijatytös- tä.” ( Keski-Suomen Iltalehti N :o 138 — 1 9 6 8 ).
Taiteellisen lahjakkuuden lisäksi on maanvilj.
Lauri Nyberg erittäin monitaitoinen ja -harrastei- nen kyky. Talonsa muurit hän on muurannut itse, keksinyt kokeilemalla lujan sahajauhokiven, jota on myös veistoksissaan kokeillut, sekä betonin,
josta on tehnyt veistoksia pellolle ja puutarhaan.
Kaikissa veistoksissa on pinta luonnonväreillä maalattu, monet erittäin kauniita, kuten esim.
aikaisemmin mainittu "Kulkuri”-veistos. (Monet nimistä paikalla keksittyjä!). Myös suuret ja vai
kuttavat pahkapöydät on maalattu luonnonväreil
lä, eivätkä ne niin erikoista ja luonnonläheistä vä
riä olisi mistään tehdasväristä voineet saada. Vä
rien kokoomus on pikku ammattisalaisuus, niistä on turhaa kysellä enempää.
Taiteilijalla on lisäksi oma kotiseutumuseo, jo
hon on koottu monenlaisia vanhoja esineitä.
Siinä Lauri Nybergin kätten töitä tutkittaessa tulee puheeksi, miten on mahdollista, että veistos- materiaalissa ei näy pienintäkään halkeamaa mis
sään. Ei myöskään n. 60-senttisissä pahkapöy- dissä.
— Olen vuosien mittaan päässyt sinuksi koivun kanssa. Se ei halkea, kunhan oppii oikean kaato- ajan. Se on mielestäni talvella tammi-helmikuussa, taivaallisen kuun viimeinen kortteli, sen alkupuo
lella. Tulin sen tuntemaan, kun aikoinani paljon rekiä rustasin ja paljon piirutaapeleita meni pilal
lekin, virkkaa Nyberg. Pyörittelen sitten vielä nii
tä tuolla vesisateessa, annan niille aurinkoa, siinä ne nitoutuvat sitkeiksi ja lujiksi. Seuraavana tal
vena voi niitä sitten käyttää työaineena.
Keskustelemme monista asioista: pahkapöydän valmistamisesta, koivun vesomisesta niin, ettei se kasva uudestaan, entisajan yöjalassa juoksemises
ta, Maha-ahon (josta Maja-aho saanut nimensä) talon vaiheista, Mölytiestä ja vanhoista paikanni
mistä muutenkin sekä Maja-ahon tiestä, joka tun
tuu olevan erikoisen lähellä Lauri Nybergin sydän
tä. Eikä syyttä. Tiellä on historiaa. Haastateltava mainitsee sen olevan Karstulan vanhimman tien, Mölytien, joka on aikoinaan kulkenut tämännimi- 26
Keski-ikään ehtineillä suomalaisilla on vielä muistossa nimi TAUNO SIPILÄ. Olihan hän 1950-luvun hiihtä- jiemme valiokaartia. Sipilä on syntynyt Multialla Linnan kylässä 7.11.1921. Jo kansakoulunsa kilpailuissa hän vä- läytteli ylivoimaansa laduilla. Mutta koulusta päästyä oli kuitenkin monen vuoden tauko, ennenkuin hiihtoharras- tus todella alkoi.
— Vasta sotahommissa aloin oikein tosissani hiihtää.
Voitin pataljoonan, rykmentin ja divisioonan mestaruu
det. Sotapalvelustani suoritin Kannaksella, mutta jo parin kuukauden kuluttua sen alkamisesta jouduin rintamalle.
Olin Rajajoella, Terijoella ja Levossa Pajarin jalkaväkidi- visioonassa. Sehän se oli mukavaa, kun sain usein pikku lomia hiihtojen vuoksi, kertoo Tauno Sipilä.
V. 1945 tuli mentyä naimisiin tämän Vienon kanssa (rva o.s. Paananen, kotoisin Saarijärveltä) ja eihän sitä sitten tullut hiihdeltyä kovinkaan paljon ennenkuin vasta v. 1948. Silloin oikein tosissani aloin hiihdellä. 30 km:llä voitin ensimmäisen kerran suomenmestaruuden. Pekka Vanninen ja August Kiuru olivat lähteneet ennen minua.
Sain heidät jo melko aikaisessa vaiheessa kiinni. Toinen huusi: "Oletko sä tullut ihan maalista saakka!" Ei kai luistaneet sukset tai mikä lie ollut pojilla. Molemmat kes
keyttivät tämän jälkeen. Vai kävikö kunnian päälle. Tämä kilpailu oli Kuusankoskella.
Samana vuonna pääsin kilpailemaan Jugoslaviaan. Siel
lä olin kolmas. Ne olivat suuret kansainväliset kisat.
Muistaakseni Nils Stedt oli toinen ja voittaja ruotsalainen kultamitalimies Martin Lundström. Jäin 8 sek. hänestä.
Muistan, miten lämmin oli. Teki mieli heittää paitakin pois. Se oli kevät, ja tekivät kylvöjä siellä laaksoissa.
Parin vuoden päästä oli mielenkiintoinen kilpailumat
ka. Pääsin nimittäin maailmanmestaruuskilpailuihin Ame
rikkaan Lake Placid’iin. Olimme sillä matkalla toista kuu
kautta. Kävin sukuloimassakin setäni luona Massan val
tiossa, Fitchburgin kaupungissa. Siellä olin kaksi viikkoa.
Maisemat siellä muistuttivat kovin Suomea, lehtimetsiä vain oli enemmän. — Itse kilpailu meni kohdaltani huo
nosti, vaika kunnossani ei ollut mitään vikaa. Sain alku
pään numeron ja sakeassa pyryssä, jossa ei eteensä näh
nyt, jouduin aukaisemaan latua pitkät matkat. Matkan teimme lentäen, kuten Jugoslaviankin matkan.
Suurhiihtäjää,
n p c *
I auno Sipilaa tapaamassa
Seuraavana vuotena, 1951 osallistuin 27:ään kilpailuun, joista hävisin yhden. Ounasvaaralla jäin kolmanneksi jäl- ki-ilmoittautuneena. Arvokkaimmat voitot olivat Salpaus
selän pikamatka (18 km) ja Kokkolan molemmat matkat.
1952 oli olympiavuosi. Holmenkollenilla tuli pikamat
kalla 8. sija. Hakulinen voitti silloin 50 km kuuluisalla ajallaan 3.33. ja 33 sek. Karsinnoissa en hävinnyt kuin 2 sek. Mäkelälle mainitulla matkalla. Kokkolassa voitin taas molemmat matkat sekä Puijon pikamatkan. Salpaus- selällä olin 7. tai 8.
Maailmanmestaruuskilpailut Falunissa 1954 muodostui
vat tärkeiksi kilpailuiksi. Olin kyllä enemmän valmentau
tunut pikamatkalle, mutta sitä en siellä saanut hiihtää.
Kuopiossa oli karsinnat. Räsänen voitti, Hakulinen oli toinen ja minä kolmas 11 sekä kärjestä jäljessä (30 km).
Kilpailupäivänä oli kova pakkanen. Venäl. Kuzin (? ) voitti, Hakulinen oli toinen, seuraavina Martti Lautala, Sixten Jernberg ja viidentenä olin minä. Harmittelin sil
loin, kun en päässyt pikamatkalle. Hiihtelin useamman kilometrin Hakulisen jäljessä, joka voitti sen matkan. Mi
nulla oli pitkätakki päällä, ja meno ei tuntunut millään
senä Isonkylän Mäkelään ja siitä Enojärven ran
taan. Tämän tien historia, vaikka mielenkiintoinen onkin, jääköön toiseen kertaan. Sensijaan tärkeäm
pi asia on mainita, miten saada tie siedettävään ajokuntoon. Nyberg kertoo tien olevan nyt TV H :n tutkimuksien jälkeen Kalmari— Sapran tie. Leikkisästi hän antaisi sille nimen Maaherran- tie, koska sitä myöten on maaherra kulkenut jo menneinä aikoina sekä nykyinenkin maaherra Eino Palovesi Lauri Nybergin talossa käynyt. (E h käpä tämä nimi antaisi puhtia tien valmistumisek
si! ) Jokainen, joka tätä tietä on kulkenut, tulee varmasti miettineeksi, mistä syystä sitä ei kunnos
teta. Eikö sieltä ääniharava saa tarpeeksi korsia kekoon, vai missä syy?
— Kyllä ne puheet, olkootpa millaisia tahansa,
menevät kuuroille korville, kun vain tästä tiestä puhutaan. Ei niistä mitään apua tunnu olevan, ar
velee Lauri Nyberg.
Näin proosallisiin tunnelmiin lopetettiin kes
kustelu taiteen ystävän kodissa, mutta se tuskin on ihme: onhan kerran talon isäntäkin viety sai
raalaan autossa, jota hevoset vetivät ja miehet työnsivät. Tapauksen johdosta muistelee taiteilija- maanviljelijä Lauri Nyberg vieläkin kunnioittavan kiitollisena kyläläisiä.
Me muistelemme myös kiitollisina isäntävä
keämme ja toivomme, että taide kehittyy ja ku
koistaa edelleen ja myös tieasia saa mahdollisim
man pian ainoan hyväksyttävän: myönteisen rat
kaisun!
M. S. & O.
27
