Kaikki valtameristä näkymä

kostot olivat hallitsijalle vaarallisia eikä hallitsija pystynyt täysin kont- rolloimaan aatelia.

Suomen aatelin asema 1500- ja 1600-luvun vaihteessa oli muuten- kin mielenkiintoinen. Suomalainen aateli oli vielä erillinen kokonaisuus, puristuksessa Kaarle-herttuan ja Si- gismundin valtakamppailun välis- sä. Kustaa II Aadolfin aikana aa- telin ja kuninkaan suhde muuttui valtakunnan keskittämisen myö- tä. Aateliston paikalliset identiteetit heikkenivät ja side kuninkaaseen vahvistui. Aatelin ja kuninkaan lii- ton myötä Kustaa II Aadolf sai aate- lin tuen, kun taas aateli sai erilaisia etuja, muun muassa yksinoikeuden tärkeimpiin virkoihin. Lappalainen kuvaa kehityskulkua varmoin ot- tein, aihepiiri on tuttu jo hänen väi- töskirjastaan Suku, valta, suurval- ta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa (2005).

Historioitsija Johannes Messe- niuksen tapauksen kautta Lappa- lainen kuvaa konkreettisesti, mi- ten epäluulo puolalaisia vastaan ilmeni Ruotsissa. Oppinut Mes- senius oli opiskellut jesuiittasemi- naarissa, mutta joutui taustansa ja luonteensa johdosta epäluulon alaiseksi. Hänet tuomittiin lopulta vankeuteen Kajaanin linnaan, jos- sa hän jatkoi työtään. Myöhemmin Johannes Messeniuksen poika Ar- nold Johan tuomittiin myös maan- petturuudesta. Lappalaisen mu- kaan Puolan ja Sigismundin pelko, paavin ja katolisen kirkon paholais- maisuus sekä erityisesti vastenmie- lisyys jesuiittoja kohtaan kuuluivat Kustaa II Aadolfin mielessä samaan ongelmavyyhtiin. Tätäkin kautta Ruotsin osallistuminen kolmikym- menvuotiseen sotaan saa osaseli- tyksensä. Lappalaisen mukaan us- konnollisia motiiveja ei voi sivuut-

taa, vaikka niitä on tutkimuksessa välillä vähätelty. Sota oli alun perin uskonsota, vaikka sekavat liittolais- suhteet peittävät sen osittain. Lap- palainen kirjoittaa että ”Kustaa Aa- dolfille kyse oli aina protestanttien ja katolisten kamppailusta, valon ja pimeyden taistelusta” (s. 276).

Kun Puolan ja Sigismundin uhka 1620-luvun lopulla hälveni, löytyi paavillinen vihollinen Saksasta.

Lappalainen avaa kiitettävällä tavalla 1600-luvun maailmaa, jo- ka on nykypäivän näkökulmas- ta vaikeasti ymmärrettävää. Tuol- loin Jumala oli läsnä kaikessa eikä uskontoa ja politiikkaa voinut erot- taa toisistaan.

Pohjola Leijona avaa hyvin ai- kakauden ajatusmaailmaa ja Kus- taa II Aadolfin merkitys Suo- men ja Ruotsin historialle tulee selvästi esille. Lappalainen piir- tää mielenkiintoisen kokonaisku- van 1600-luvun alun vaiheista ja tapahtumista. Teoksessa esiinty- vät sivuhenkilöt ovat kiinnostavia, vaikka heidän kuvaamisensa jättää väillä itse päähenkilön hieman liiaksi taustalle. Lappalainen käyttää sujuvasti lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta, vaikka hä- nen aineistonsa ei ole mitenkään poikkeuksellisen laaja. Ajoittain mutkia vedellään turhan suorik- si ja problematisointia olisi kaivat- tu hieman enemmän, mutta koko- naisuudessaan kyseessä on ansio- kas ja hyvin kirjoitettu teos.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja post doc -tutkija Helsingin yliopistossa.

Kaikki valtameristä

Kai Myrberg ja Matti Leppäranta:

Meret – maapallon siniset kasvot.

Ursa 2014.

Kai Myrberg ja Matti Leppäran- ta ovat työstäneet ansiokkaasti en- simmäisen suomenkielisen kir- jan valtameristä, merivedestä, vir- tauksista, jääoloista ja ekologiasta sekä merien ja ilmakehän vuoro- vaikutuksista, kuten merien roo- lista ilmastonmuutoksessa. Kir- jasta vuonna 2015 annettu Vuo- den tiedekirja -kunniamaininta ei tullut tyhjästä. Kirja sisältää pe- rustiedot maapallon yhdestä tär- keimmästä ympäristöstä, valtame- ristä, jotka kattavat 70 % maapal- lon pinta-alasta. Tekijät ovat nou- datelleet hyväksi havaitsemaansa tapaa yhdistellä ja kytkeä fysiikan lainalaisuuksia merien tilan arvi- oon ja ekologiaan. He ovat laajenta- neet onnistuneesti aiemminkin Itä- merellä käyttämänsä konseptin kä- sittelemään suomalaiselle lukijalle hieman tuntemattomampia aluei- ta, valtameriä.

Valtameristä on olemassa eri kielillä ja eri näkökulmilla tehtyä si- sällöltään eritasoista kirjallisuutta, enemmän kuin kukaan kohtuudel- la jaksaa elinaikanaan lukea tai nie- laista, mutta koottua tietoa ja kirjal- lisuutta ei ole kovinkaan paljon. Tä- mä kirja täydentää koottua, helpos- ti luettavaa ja omaksuttavaa tietoa.

Mielestäni kirja on erinomainen li- sä yliopistotasoisen opetuksen pe- rusopintoihin, käytettäväksi myös ammattikorkeakoulujen opinto- ohjelmissa, täydennyskoulutukses- sa ja miksei vaikka lukioissa yleis- tajuisena tietokirjana.

Suomalaisia on pidetty metsä- kansana, mutta Suomen rannikol- la ja merellä on liikuttu siitä läh- tien kun ensimmäiset asukkaat tu- livat tänne noin 10 000 vuotta sit- ten. Meret ja valtameret ovat aina olleet aina läsnä. Ilman valtameriä ja niihin liittyviä merialueita suo- mensukuisille kansoille olisi käynyt täällä köpelösti. Valtamerien käyt- töön ja ymmärtämiseen, mukaan lukien Itämeri ja Suomen meren- kulku, vaikuttivat 1600-luvulla eri- tyisesti Hollanti ja hollantilaisten laivanvarustajien isot kauppalai- vat, jotka veivät aina 1800-luvul- le asti metsästä saatuja ja jalostet- tuja tuotteita, kuten tervaa ja lau- toja, sekä toivat vastineeksi suolaa, mausteita, kankaita ja kulttuuri- vaikutteita. Vuonna 1769 ensim- mäinen suomalainen kauppalaiva ylitti Atlantin ja vuosina 1845–47 pietarsaarelainen fregatti Hercules kiersi ensimmäisenä suomalaise- na laivana maailman ympäri. Voin vain arvailla, minkälaisella tiedoil- la Atlantti vuonna 1769 ylitettiin.

Vuonna 1770 Benjamin Franklin laati kirjan kuvituksenakin käy- tetyn kartan Golf-virrasta, mut- ta epäilen, että tuolloin suomalais- ten kauppalaivojen kapteenien tie- dot valtamerien virtauksista ja eri- tyisesti Golf-virrasta olivat hieman vajavaisia.

Kirjan myötä valtamerien perus- ominaisuudet, niiden synty, syvyy- det ja laajuudet sekä pohjan muodot käyvät taas tutuiksi. Lukies sani kir- jaa havaitsin jo unohtaneeni monia perusasioita valtameristä ja meristä yleensä, niiden perusfysiikasta, ker- rostuneisuudesta sekä virtauksista, vaikka ne Itämeren ja Pohjanmeren kohdalla vuosikymmenien ajan työ- höni liittyivätkin.

Toisaalta koskaan ei ole liian

myöhäistä kerrata tai oppia. En esimerkiksi muistanut, että mer- ten tilavuus koko maapallon tila- vuudesta on varsin pieni (0,13 %), mutta niiden rooli koko maapallon elämän kannalta on aivan ratkai- seva. Hauska yksityiskohta kaikki- en tuntemalta rannattomalta Sar- gassomereltä on se, että aika ajoin myötäpäivään kiertävissä pyörteis- sä tuulen ajovirran vaikutukses- ta vettä kerääntyy pyörteen kes- kustaan, jossa veden korkeus saat- taa olla kaksi metriä korkeammalla kuin reuna-alueilla. Meille pohjoi- sen Itämeren alueella asuville kah- den metrin vedenkorkeuden nou- su olisi huima. Muistettakoon esi- merkiksi Helsingissä vuoden 2005 tammikuun alussa olleet Gudrun- myrskyn aiheuttamat tulvat, jolloin vedenkorkeus oli noin 1,5 m nor- maalia korkeammalla. Helsingin kauppatorilla kastuivat presiden- tinkin jalat, kun hän meni linnaan.

Kertomus virtauspiraalista (Ek- manin spiraali), sen synnystä ja vai- kutuksista on mielestäni hieno ker- tomus tieteen teorian ja käytännön havainnoinnin yhdistämisestä. Vie- hätykseni liittyy ainakin osittain sii- hen, että toinen kirjan kirjoittajista opetti minulle vuosikymmeniä sit- ten Ekmanin spiraalin teorian en- kä sitä sen jälkeen ole unohtanut.

Niin tai näin, kaikki merellä liikku- neet ovat ihmetelleet, miksi merellä aallot ja jäälautat eivät kulje tuulen suuntaisesti. Nehän taipuvat poh- joisella pallonpuoliskolla oikealle ja eteläisellä pallonpuoliskolla va- semmalle. Selvitys tähän on annet- tu klassisessa Ekmanin spiraalin se- lityksessä ja Ekman-kuljetuksessa, jotka selvitetään kirjassa. Sääli, että järvissämme spiraali ei toimi, koska matalissa järvissämme pohjan kit- ka estää sen.

Kokonaisuudessaan merien vir- taamista käsittelevä luku on mie- lestäni erityisen hyvin kirjoitettu Coriolis-ilmiöineen, termohaalii- nikiertoineen, kumpuamisineen, pysyvine merivirtoineen, pasaati- tuulineen, aaltoliikkeineen ja vuo- rovesineen. Havainnolliset kuvat auttavat ymmärtämään, miten ko- ko suuri koneisto oikein toimii ja mitkä tekijät milläkin alueella sii- hen erityisesti vaikuttavat. Hyvin tehtyä on mukava lukea.

Sama koskee lukua ”Merten jäät”, joka on tietysti ainakin mi- nulle rannikolla asuvana vuosittai- sen havainnoinnin kohteena. Eri- tyisen kiinnostavaksi luvun tekee kertomukset jään muodostumi- sesta, iästä, sen suolaisuudesta ja suolaisuuden vähenemisestä. Me- rivedestä syntyvä jää sisältää aluk- si suolaa melkein yhtä paljon kuin merivesikin, mutta suolapitoisuus vähenee aikaa myöten erityisesti kesäaikana. Niinpä kesän yli säily- vä jää on taas melkein suolatonta ja senhän ovat paikalliset asukkaat, inuiitit tietäneet iät ja ajat ja käyttä- neet sinertävää merijäätä talousve- tensä lähteenä.

Merten ja ilmakehän vuoro- vaikutukset, sadanta ja haihdun- ta, merten lämpötalous, tuulten ai- heuttama aallokko, El Niño- ja La Niña -ilmiöt sekä erilaiset indeksit on selvitetty kirjassa mainiosti. Se- kin selviää, että Suomessa suurin osa sateista liittyy rintamatoimin- taan ja miten maa- ja merituulet oi- kein syntyvät.

”Elämä merissä” -luku, joka kertoo meriekologian perusteista, ekologisista vyöhykejaoista ja ra- vintoverkoista, jää puolestaan aika ohueksi meriekologiseksi tarinak- si. Kirjoittajat palaavat tässäkin us- kollisesti merien fysikaalisiin ilmi-

öihin ja toteavat, että fysiikka on se, joka määrää ekologian reuna- ehdot. Varmaankin näin on, mut- ta fysikaaliset taustatekijät ja ve- den laatu, valon kulku merivedes- sä, valon sironta, konvektio ja kum- puaminen eivät kerro kovin paljon elämästä merissä. Olisin odotta- nut tässä enemmän tietoa eri laji- en vuorovaikutussuhteista, lajien välisestä kilpailusta, peto–saalis- suhteista ja muista merielämään liittyvistä kiehtovista riippuvuuk- sista ja sopeutumista. Maininta sii- tä, että merikäärmeet ovat erittäin myrkyllisiä, ei oikein lisää elämää tähän lukuun.

Lisäksi merten ravinnontarjon- nasta kertova kappale käyttää vali- tettavasti hieman jo vanhentuneita tietoja, kuten vuoden 2005 ja 2007 FAO:n tilastoja. Uudempiakin oli- si ollut saatavilla, sillä vuonna 2012 maailman meriltä nostettiin kaik- kiaan 158 miljoonaa tonnia ravin- tovaroja 90 miljoonan tonnin sijas- ta. Lisäksi tekstitaulukossa tuhan- net ja miljoonat tonnit ovat men- neet klassisesti sekaisin ja määrät ovat tuhatkertaisia tekstiin verrat- tuna. Numerot ovat joskus vaikei- ta jopa kokeneille ammattilaisille.

Euroopan merialueet saavat perustellusti oman lukunsa kirjas- sa. Luku painottuu Itämereen, kii- tokset siitä. Toisaalta muiden meri- alueiden kuvaukset jäävät hieman lyhykäisiksi katsauksiksi kulttuu- rihistoriaan ja merialueiden pe- rustietoihin. Mustanmeren ja Itä- meren välinen lähempi vertailu samankaltaisuuksineen ja erilai- suuksineen olisi ollut paikallaan.

Tässäkin luvussa on käytössä eri- laisia lukuarvoja muun muassa merten keskisyvyyksille ja pinta- aloille. Pohjanmeren keskisyvyys on joko 94 metriä (taulukossa) tai

80 metriä (tekstissä) tai Mustanme- ren pinta-ala joko 422 000 km² tai 461 000 km².

Lähes neljännes kirjasta keskit- tyy merestä kumpuaviin uhkiin ja tapahtuneisiin katastrofeihin, ku- ten tsunameihin ja hirmumyrs- kyihin, sekä ilmastonmuutokseen ja merien tulevaisuuteen. Nykyai- kaan näytää kuuluvan selvästi se, että erityistietoja ja -taitoja osaa- vien on tavalla tai toisella varoitel- tava kanssaihmisiään uhista ja tule- vista vaikeuksista. Kirjoittajat ovat ottaneet kopin tästä kierrepallos- ta, sillä uusin tekniikka mahdollis- taa merien ajantasaisen seurannan.

Erilaistet ilmaston ja merien mate- maattiset mallit sekä niiden yhdis- telmät mahdollistavat hämmästyt- tävän yksityiskohtaisten ennustei- den laadinnan ja varoitusjärjestel- mien kehittämisen.

Kirjasta saa runsaasti lisävalais- tusta sekä tsunamien että hirmu- myrskyjen syihin ja seurauksiin.

Trooppisten hirmumyrskyjen ni- meämiseen liittyvä tarina on haus- ka. Aiemmin ne nimettiin naisten ja epäsuosittujen poliitikkojen mu- kaan, mutta nykyään kaiketi tasa- arvoisuuden takia myrskyt nime- tään vuoden alusta lukien aakkos- järjestyksessä käyttäen vuorotellen miesten ja naisten nimiä. Aakkos- listalta on kuitenkin poistettu Q ja U kirjaimet sekä Atlantin alueella X, Y ja Z, koska englannin kieles- sä ei ole riittävästi niillä alkavia ni- miä. Taifuunit nimeää puolestaan taifuunikomitea ja jokainen komi- tean jäsenmaa saa ehdottaa kahta nimeä käytettäväksi. Hurraa, tasa- arvo ja komiteat!

Merivesitulvista kertovassa kappaleessa kirjoittajat palaavat vuoden 2005 alussa riehuneeseen Gudrun-myrskyyn, joka sai aikaan

Itämerellä uudet vedenkorkeusen- nätykset erityisesti Pärnussa ja Suo- men rannikolla Suomenlahdella, mutta miksi ei Pietarissa? Kysymys jäi Pietarin osalta auki ja kirjoitta- jat lupasivat palata siihen hieman myöhemmin. Harmi, että vastaus jäi kuitenkin antamatta.

Merten tilaa ja ilmastonmuutos- ta käsittelevä luku vie lukijan merien suojelun, merten hyötykäytön ja il- mastonmuutoksen pariin. Erityi- sesti he paneutuvat kasvihuoneil- miöön ja kansainvälisen ilmastopa- neelin toimintaan ja tuloksiin. Lu- ku sisältää paljon ajantasaista tietoja ja tieteen tuloksia, jotka saavat lu- kijan mietteliääksi. Vaikka esimer- kiksi Helsinki-komission (Itäme- ren suojelukomissio HELCOM pe- rustettiin vuonna 1974) ansiot ovat toki kiistattomat, lukija kuitenkin jää miettimään työn tuloksellisuut- ta, sillä HELCOMin noin 40 vuoden toiminnan jälkeen Itämeri on edel- leen yksi maailman saastuneim- mista meristä. Itämeren leväkukin- nat ovat lisääntyneet, sen keskusal- taan hapettomat pohja-alueet ovat laajentuneet ja kalakannat ovat sel- västi pienentyneet. Miten tähän on päädytty yli 40 vuoden aherruksen jälkeen? Edelleen kirjoittajat totea- vat, että suojelun epäonnistuminen maksaa paljon enemmän kuin suo- jeluun käytetty raha, koska tällöin meren tarjoamat resurssit eivät enää olisi nykyisessä mitassa käytössäm- me. Kuinka päin nämä oikein me- nevät? Periaate on kyllä selvä, mut- ta ilmeisesti merkittäviä muutoksia ei voida käytännössä toteuttaa Itä- meren vesimassan vaihtoaikaa no- peammin, joka on 40–50 vuotta.

Kirjoittajat käyttävät muuta- missa kohdissa ilmaisua ”ryös- tökalastus”. Itse olisin varovai- nen sanan käytössä, sillä ryöstö

yleensä tarkoittaa jonkun hallus- sa olevan anastamista, ryöstämis- tä; silloin pitäisi määritellä, kenel- tä anastettiin, mitä vietiin ja kuka vei! Liika- ja ylikalastus ovat var- sin käyttökelpoisia sanoja oikeisiin yhteyksiin sijoitettuna. Kalakan- tojen ekologia ja dynamiikka on kuitenkin niin monimutkainen ja -muotoinen ilmiö, ettei sitä voi kui- tata pelkästään liikakalastuksella, sillä kalakantojen kasvupotentiaa- lia voidaan liikakalastaa ja lisäänty- miskapasiteettia voidaan verottaa liikaa, mutta nämä liikakalastukset ovat ominaisuuksiltaan täysin eri- laisia. Kalastuksen oikein tehtyyn säätelyyn ja niitä vastaaviin saa- liisiin liittyy tieteestä tuleva vanha käytännön paradoksi, jonka mu- kaan kalastamalla vähemmän saa- daan enemmän saalista. Sitä ei kui- tenkaan tahdota uskoa ja alan ih- misiä on erittäin vaikea vakuuttaa sen toimivuudesta.

Kirjoittajille myös tiedoksi, et- tä eräiden lähteiden mukaan, jo- ta kirjoittajat ovat käyttäneet, noin kolmasosa maailman kalakannois- ta on romahtanut ja eräiden toisten lähteiden mukaan, joita ihan yhtä hyvällä syyllä voi käyttää, näin ei ole tapahtunut. Riippuu siitä, ke- neltä kysytään ja missä tarkoituk- sessa sekä mitä ajanjaksoa ja laje- ja tarkoitetaan. Samalla tavoin, ku- ten kirjoittajatkin huomioivat, on kiistanalaista, romahtavatko kaik- ki kalakannat jopa alle 50 vuodes- sa, mikäli nykyistä liikakalastusta jatketaan. Matemaattisten mallien käyttäjinä kirjoittajien on täytynyt tietää, että kyseinen Nature-lehdes- sä julkaistu artikkeli perustui mo- notoniseen, vain yhteen suuntaan muuttuvaan malliin, jolla ei ollut kovinkaan vahvoja sidoksia kalas- tukseen, sen ekonomiaan, merie-

kosysteemien toimintaan ja riip- puvuuksiin. Niinpä mallin mukai- sesti tietyn ajanjakson jälkeen pää- dytään lukuarvoon nolla, jolloin kaikki on loppu.

Ilmasto, säätila ja merien tila ovat lähes päivittäin esillä tiedotusväli- neissä. Merien rooli sään ja ilmas- ton kehityksessä on merkittävä. Tut- kimustieto tästä vuorovaikutukses- ta lisääntyy ja tarkentuu jatkuvasti.

Kuten kirjoittajatkin hyvin toteavat, ilmasto on tilastollinen käsite, joka määritellään ilmakehän pitkän ajan tilastollisten ominaisuuksien perus- teella. Käsitys ilmastosta sääolojen pitkäaikaisena keskiarvona on syntynyt jo kauan sitten. Nykyisin käytössä oleva ilmastollinen nor- mijakso on 30 vuotta. Kirjaan on sisällytetty ilmastonmuutoksesta oma, kansainvälisen ilmastopanee- lin raportteihin perustuva kappale odotettavissa olevasta muutoksis- ta ja eri vaihtoehdoista. Palautekyt- kennät, ilmastomallit ja muutokset merissä havainnollistetaan mieles- täni oikein hyvin. Erilaisten ilmas- tomallien epävarmuudet tuodaan esiin ja todetaan, että kirjassa oleva esitys ilmastomuutoksesta pohjau- tuu valtaosan alan tutkijoiden nä- kemykseen ja siksi se on tällä het- kellä paras käsitys asiasta. Tästä olen hieman eri mieltä. Näkemys on var- maankin suosituin, mutta parhaak- si nimeäminen on harhaanjohta- vaa, sillä toistaiseksi monet tietom- me ovat epävarmoja. Parasta on tur- ha nimetä, sekin on toistaiseksi aika huono. Edellisen perusteella allekir- joitan kirjan kappaleen ”Ilmaston- muutosskeptikot” kokonaisuudes- saan ja mielihyvin.

Kirjan lopussa tekijät vetävät lyhyesti yhteen kirjansa sisällön, antavat muutamia viitteitä alan muuhun kirjallisuuteen sekä selvit-

tävät ja selittävät meritieteen sanas- toa. Hyvä niin, sillä niistä kaikista on lukijalle apua, erityisesti meri- tieteen sanastosta.

Kirjan tekijät ovat suomalai- sen fysikaalisen merentutkimuk- sen osaajia, joiden pitkäaikainen kokemus sekä tieteentekijöinä että opettajina näkyy kirjan sisällössä.

Toisaalta tieteentekijän taustat vai- kuttavat tekstin laatuun eikä luki- jalla, kokeneemmallakaan, ole aina helppoa, sillä tasapainoilu tieteelli- sen kirjoittamisen ja yleistajuisen, perusasioihin paneutuvan tekstin tuottamisen välillä osoittautuu kir- jassakin vaikeaksi. Tieteen popula- risointi on vaikea laji. Kirjoittajilla on paikoin ollut ongelmia tuottaa sellaista tekstiä, joka ei olisi liiak- si rautalangasta väännettyä tai toi- saalta liian teoreettista ymmärret- täväksi ja omaksuttavaksi. Kirjan monet esimerkit toki helpottavat tilannetta ja auttavat lukijaa ym- märtämään ja skaalaamaan ilmiöi- tä, mikä on kirjoittajilta hyvin aja- teltu. Toisaalta kirjassa on myös tarpeettomia tekstinpätkiä, jois- ta tarkemmalla toimitustyöllä olisi päässyt eroon. Esimerkiksi seuraa- van tekstin olisi voinut huoletta jät- tää pois: ”Purjehdus perustuu tuu- len voimaan. Tuulen voima työn- tää purjeen avulla venettä eteen- päin, ja liikettä vastustaa veneen ja veden välinen kitka.”

Kirjan alussa tekijät esittävät kirjansa erityisiksi kohderyhmik- si meristä kiinnostuneet luonto- harrastajat, kalastajat, veneilijät, sukeltajat ja rantalomakohteisiin matkustavat. Nähtäväksi jää, löytä- vätkö nämä kohderyhmät kirjan.

Toivottavasti, sillä tekijät ovat mie- lestäni onnistuneet mainiosti mo- nitieteellisten ilmiöiden selittämi- sessä ja yhdistämisessä. Suosittelen

kirjaa luetettavaksi ja luetettavaksi mahdollisimman monissa yhteyk- sissä. Suomenkielinen pioneerityö valtameristä teksteineen, kaavaku- vineen ja kuvineen on laadukkaas- ti tehty ja painettu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on toiminut riista- ja kalatalouden tut- kimuslaitoksen erikoistutkijana.

Kirjoitettua elämää

Biografia ja historiantutkimus.

Toimittaneet Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Elämäkertoja on kirjoitettu pit- kään, mutta vasta viime vuosikym- meninä ne ovat alkaneet nauttia ar- vostusta, joka niiltä on aikaisem- min erityisesti tutkimusyhteisöissä puuttunut. Elämäkertoja kirjoitta- vat tutkijoiden lisäksi journalistit ja myös monenlaiset harrastajat. Elä- mäkerta voi olla vuosien tutkimus- työn tulos tai nopeasti hahmoteltu luonnostelma. Vasta melko hiljat- tain tiedepiireissä on ryhdytty poh- timaan elämäkertatutkimuksen te- kemisen tapoja.

Elämänkertoja on tyypillises- ti kirjoitettu erilaisista merkkihen- kilöistä, ”suurmiehistä”, mutta ny- kyään elämäkerran kohteeksi so- pii myös aivan tavallinen ihminen tai jopa ihmisryhmä. Varhaiset elämänkerrat olivat usein selkeäs- ti kohdettaan sankarillistavia, jois- sa kaikki selitettiin parhain päin tai

mahdollisesti negatiivisiksi tulkit- tavista osa-alueista tietoisesti vai- ettiin.

Oulun yliopiston historiantut- kijat ovat tarttuneet kysymykseen elämäkertakirjoittamisesta ja jul- kaistujen elämäkertojen tulkitse- misesta historiantutkimukselli- sesta näkökulmasta. Historialli- nen elämä -teoksen kirjoittajina on kaksikymmentä historiantut- kimuksen asiantuntijaa Suomes- ta ja ulkomailta. Teos on jaettu kolmeen osaan, ”Kirjanmerkke- jä”, ”Yhdet askeleet” ja ”Monet jäl- jet”. Näistä ensimmäinen sisältää aiheeseen johdattelevia artikke- leita, seuraavissa käsitellään ensin yhden henkilön elämään keskitty- viä elämäkertoja ja jälkimmäisessä osassa elämäkerrallista tutkimusta, joka kohdistuu useampaan henki- löön yhdessä.

Käsitteitä ja mahdollisuuksia Toimittajien johdannon jälkeen ensimmäinen ”Kirjanmerkkejä”- osa sisältää kolme artikkelia, jois- sa tarkastellaan elämäkertakirjoit- tamisen historiaa ja kirjoittajan vastuuta sekä yksilö-, ryhmä- ja joukkobiografian peruskysymyk- siä. Christina Florin tarkastelee ar- tikkelissaan ”Biografia rajoja rik- komassa” kolmea elämäkertatut- kimusta, joiden kohteena ovat ruotsalaiset naisasianaiset, nais- professorit sekä pariskunnat, jois- sa molemmat puolisot ovat kor- keasti koulutettuja ja yhteiskun- nallisesti aktiivisia. Heini Hakosa- lo puolestaan käsittelee varhaisten suomalaisten naislääkärien elämä- kertatutkimusta artikkelissa ”Taso- hyppelyä”. Molemmissa artikke- leissa osoitetaan merkittäviä seik- koja, jotka nousevat esiin tarkastel- taessa useamman henkilön elämää

yhdessä, mutta jotka todennäköi- sesti jäisivät huomaamatta yksilö- elämäkerrassa. Erityisesti Hakosa- lo myös täsmentää ja selkeyttää ar- tikkelissaan elämäkertatutkimuk- sen keskeisiä käsitteitä.

Elämäkertojen lukija voi joskus ihmetellä, miten yhdestä ihmises- tä voidaan kirjoittaa niin erilaisia elämäkertoja, että on vaikea uskoa elämäkerran käsittelevän samaa henkilöä. Läheskään aina kyse ei varsinaisesti ole tarkoituksellises- ta vääristelystä, vaan näkökulman valinnasta. Nykyään voidaan myös ymmärtää, ettei elämäkerran tar- vitse olla johdonmukainen ja eheä, vaan se voi olla myös katkonainen ja sirpaleinen; saman ihmisen elä- mänhistoriassa voi erottaa mon- ta elämää. Artikkelissaan ”Elämä pelissä” Birgitte Possing korostaa myös elämäkerran kirjoittajan vas- tuuta, kun hän toimii ”päähenki- lönsä nukkemestarina”.

Kehdosta hautaan – näinkö se meni?

Elämäkerran kokoamisen ja tul- kitsemisen kysymyksiin tartutaan kirjan toisessa osassa, joka sisäl- tää seitsemän artikkelia. Kuusi ar- tikkeleista käsittelee ihmiselämä- kertoja. Seitsemäs on Katri Helmi- sen artikkeli ”Juoksijaori Lapukan tarina ja eläinelämäkerran mah- dollisuus”, jossa Helminen pohtii, mistä eläimen elämäkerta oikeas- taan kertoo. Lapukka-hevosen elä- mäkerran kohdalla hevosen itsensä lisäksi mukana ovat ainakin jännit- tävät juonteet ravitoiminnasta, he- vosjalostuksesta ja pirtun salakul- jetuksesta. Kuten Helminen toteaa, ne kuuluvat osaksi Lapukan elä- män kontekstia, mutta myös ih- misten toimintaa.

Usein tarkasteltavan henkilön elämänvaiheista nostetaan esil-