KlRjALı L ı lnSUUTTA
vÄı TösK ı RjAAuNuKsENKARJALAN NYKYTı LAsTA
Raija Pyöli Vena/öistyva aunuksenkarjala. Kie/enu/koiset ja -sisaiset indikaattorit kielenvaihto- tilanteessa. Joensuun yliopiston hurnanistisia julkaisuja I8. Joensuu l996. 376 s. ISBN 95l- 708-4 l 5-3.
J
oensuun yliopiston Karjalan- ja karja- lantutkimuksen uusimpia tuloksia on Raija Pyölin keväällä 1996 valmistunut väi- töskirja ››Venäläistyvä aunuksenkarjala».
Kirjoittaja on toisaalta omien salmilaisten sukujuurtensa, toisaalta venäjänopettajan koulutuksensa ansiosta kiinnostunut aunuk- senkarjalaisten nykyisen puheen venäläi- syyksistä ja laajemmin koko kielen venä- läistymisilmiöstä. Kenttätyömatkojensa saaliin pohjalta hän pyrkii monitieteisesti tarkastelemaan aunuksenkaıjalaistenkielen ja kielenkäytön nykytilaa.
JOHDANTO JA LÄHTÖKOHDAT
Lyhyehkössä johdannossa Pyöli selostaa Karjalan ja karjalaisten historiaa ja tutki- mushistoriaa (s. 17-27). Johdanto hie- man sekavaksi koosteeksi, ilman että kir- joittaja kykenisi välittämään lukijalle omaa näkemystään tutkimuksensa taustasta, mer- kityksestäja liittymisestäjoihinkin tiettyi- hin tutkimustraditioihin. Laajasta lähdekir- jallisuudesta keräillyt ainekset tuntuvat
enemmän väkinäiseltä lukeneisuuden osoit- tamiselta kuin luontevan asiakokonaisuu- den osilta.'
Johdannon asutushistoriallisessa kat- sauksessa on asiavirhe: Karjalan venäläis- asutus ei ole peräisin 700-luvulta, kuten Pyöli (s. 19) väittää, vaan 1000-luvun alku- puolelta; nykytietämyksen valossa slaavit saapuivat Staraja Ladogaan, siis vasta Kar- jalan eteläpuolelle, vuoden 850 tienoilla.
Asutushistorian osuus on muutenkin epä- selvästi, lähes harhaanjohtavasti käsitelty:
tekstistä voi jopa saada sen kuvan, että Karjalaan tuli pysyvää asutusta vasta venä- läisasutuksen voimistuessa l l00-l200-lu- vulla. Alueen ensimmäistä tiedettyä alku- peräisväestöä, saamelaisia, Pyöli ei mainit- se lainkaan. Hän määrittelee Aikioon (1988) vedoten alkuperäiskansaksi kansan, joka on asunut alueellaan jo kauan ennen nykyisen valtaväestön tuloa (s. l9)ja pitää sen perusteella Karjalan alkuperäiskansana karjalaisia. Karjalaisten osalta määritelmä herättää kuitenkin useita kysymyksiä. Mikä on kauan? Miksi saamelaiset olisivat Suo- messa alkuperäiskansa, joka on joutunut
'Hyvänä esimerkkinä sulattelematta referoiduista lähdetiedoista on ››karjalaisen kulttuurin vaiheiden» esitte- ly R. F. Taroevan 1965 julkaistun tutkimuksen pohjalta. Kysymys on marxilaisessa kulttuurintutkimuksessa käytetystäja monelle länsimaiselle lukijalle oudosta kulttuuritraditioiden taksonomiasta,jonka relevanssi Pyölin tutkimuksen kannalta täysin hämäräksi.
VIRITTÄIÄ l/l997
väistymään itämerensuomalaisen kansan tieltä, kun taas Karjalassa alkuperäiskansaa olisivatkin nuo samat itämerensuomalai- set?2
Tutkimusaineiston kokoamisesta ja työstämisestä Pyöli ansaitsee yl'en šuuren paššibon. Aineisto on riittävän laaja ja monipuolinen: nauhatunteja siihen sisältyy 30ja informantteja 33 (kielianalyysi) tai 54 (asenteita ja kielenkäyttöä selvittelevät lu- vut 3 ja 4). Informanttien valintakriteerit vaikuttavat onnistuneilta. Alaluvussa 1.7.3 esitellään tutkimuksen toteuttamisen mene- telmiä varsin yleisellä tasolla mutta riittä- vän selkeästi. Luvussa käsitellään myös metodologiaa (s. 31-32), minkä olisi voi- nut lukijaa ajatellen mainita myös otsikos- sa.
Yksi merkillinen metodologinen ratkai- su jää kuitenkin vaille kunnollisia peruste- luja. Pyöli nimittäin katsoo muitta mutkit- ta välttäneensä haastattelijan paradoksin aunuksen- ja venäjäntaitonsa ansiosta: ››Ul- komaalaisenakin tutkijana minut koettiin 'omaksi' - ehkäjuuri kielenkäyttöni vuok- si» (s. 38). Metodologisesti tämänkaltaisen kannan ottaminen on hyvin arveluttavaa:
Pyöli ei näin ollen päätelmiä tehdessään ota lainkaan huomioon haastattelijan vaikutus- ta kielenvalintaan ja kielenkäyttömoodiin, vaikka hänen täytyy tietää sen vaikuttaneen esimerkiksi Galin (198 l ) ja Aikion (1988) tutkimuksissa merkittävästikin. Ratkaisun tueksi esitetty hyväuskoinen awelu puoles- taan ei argumenttina täytä tieteellisyyden kriteereitä: ensinnäkään kyseessä ei ole seikka, jota tutkija itse voi arvioida; toiseksi vaikuttaa varsin epäuskottavalta, että mis- sään (kylä)yhteisössä satunnainen vieras, vieläpä ulkomaalainen, voisi tulla yhdeksi omista muutaman päivän tai viikonkaan
kuluessa. Myöhemminkin tutkimuksessa Pyöli tuntuu pelottavan lujasti luottavan omaan kielitaitoonsaja sen antamaan intui- tioon.
YMPÄRı sTöNvAı KuTus JA Yı ‹s ıı .öNAsENTEET
Luvussa 2 (s. 42-93) Pyöli tarkastelee kar- jalaisten kielisosiologista vähemmistöase- maa. Jäsentely noudattelee enimmäkseen Hyltenstamin ja Stroudin (1991) ruotsinsaa- melaistutkimuksen vastaavaa osuutta. Pyöli esittelee tässä luvussa useita yhteiskunta- ja ryhmätason vaikuttajia sekä arvioi aunuk- senkarjalaisten kielisosiologista tilannetta niiden kannalta asteikolla 1-4, jossa arvo 1 on negatiivisin. Näin esimerkiksi kohta
››Enemmistöyhteiskunnan ideologia» (s.
44-45) saa peräänsä arvosanan 1, koska siinä käsitelty neuvostoideologia (jota ei ole esitelty alkuperäisten neuvostolähteiden vaan Virolaisten Mati Hintin ja Mart Ran- nutin esittämän kärkevän kritiikin pohjalta) tähtäsi tulevaan ylikansalliseen kommuni- kaatiokieleen, kansallisuuksien ja kulttuu- rien häviämiseen.
Kielisosiologinen kuvaus on laajuudes- saan ansiokas kooste enimmäkseen yleisesti tiedossa olevista asioista. Lukijajää kuiten- kin kaipaamaan kootun tiedon erittelyä ja oivaltavaa pohdiskelua. Olisi ollut muun muassa kiintoisaa tietää, mihin Pyöli perus- taa melkoisen kategorisen näkemyksensä siitä, että venäläinen - ei siis yksinomaan sosialistinen - valtakulttuuri on merkinnyt karjalaisen kulttuurin tuhoa (s. 52-53; sama ajatus jo s. 22), kun taas suomalainen kult- tuuri -jonka olettaisi karjalaisten liki tu- hatvuotisen ››itäisen›› historian huomioon ottaen olevan karjalaisille vielä vieraampi
:Alaviitteessä 2 Pyöli mainitsee termin auıoktoniıı enviihemmisıii.joka olisi itse asiassa soveltunut karjalai- siin paremmin: ero siinolaisvähemmistöihin olisi tullut terminologisestikin selväksi eikä saamelaisten ase- maa alueen alkuperäiskansana olisi tarvinnut kyseenalaisin perustein kyseenalaistaa.
l>
kuin venäläinen kulttuuri _ on yksinomaan tukenut karjalaisuuden säilymistä. Sivulla 71 Pyöli toteaa, että ››[p]uuttuvaa kirjakieltä on Karjalassa ollut korvaamassa suomi››, minkä jälkeen hän esittelee suomeksi kir- joittaneita (vienankarjalaisia) kirjailijoita;
aunuksenmurteiden aika kirjallisuudessa
alkaa Pyölin mukaan vasta vuodesta 1980,
jolloin ilmestyi Brendoevin runokokoelma
››Anusrandaine››. Kun tietää aunuksen ja suomen olevan huomattavan erilaisia kieliä, joiden keskinäisen ymmärrettävyydenkin laita on niin ja näin, on vaikea kuvitella, että aunuksenkarjalaiset olisivat olleet innok- kaita suomenkielisen kirjallisuuden kulut- tajia _ seikka, jota Pyölin olisi kannatta- nut itse asiassa tutkimuksessaan selvittää.
Kannanotto suomen kielen paremmuudes- ta lainaamisen lähteenä verrattuna venäjään (mm. s. 49) olisi kannattanut niin ikään perustaa enemmän lingvistiselle kuin kan- sallishenkisen kielenhuollon pohjalle. Täl- löin olisi voinut pohtia, mikä merkitys uu- den kirjakielen käyttökelpoisuuden kannal- ta saattaa olla sillä, että venäjä ja venäläi- nen terminologia on tuttua kaikille karjalai- sille, kun taas suomenkieliset uudissanat on voittopuolisesti opeteltava. Samalla olisi syytä ottaa huomioon se Pyölinkin (s. 68) mainitsema tosiasia, että kun karjalaisille tarjottiin useaan otteeseen kirja- ja sivistys-
kieleksi suomea, nimenomaan aunuksen-
karjalaisista suurin osa valitsi venäjän (ks.
tarkemmin Afanas'eva 1989: 40-62).
Asioiden pohdiskeluja esitettyjen fak- tojen keskinäinen suhteuttaminen olisi to- dennäköisesti tehnyt luvussa 2 esitetystä tutkimuksen osuudesta myös metodologi- sesti vähemmän arveluttavan, etenkin jos Pyöli olisi tarkastellut luvussa esittele- määnsä tietoa Thomasonin ja Kaufmanin (1988) esittämää yleistä kontaktiskeemaa vasten ja teoksessa esiteltyihin tapaustut- kimuksiin veıtaillen. Nykymuodossaan Pyölin kielisosiologiseksi luonnehtimaan
lähestymistapaan sisältyy monia heikkouk- sia, joista työn yleistä validiteettia ajatel- len vakavimmat liittyvät käytettyyn ana- lyysimetodiin.
Pyölin kehittämässä neljän pisteen jär- jestelmässä negatiivisin arvosana 1 tarkoit- taa, että tarkasteltujen tekijöiden yhteisvai- kutus ei vaikuta kieltä säilyttävästi. Arvo- sanat 2-4 puolestaan tarkoittavat eriasteis- ta positiivista vaikutusta siten, että arvo 4 on positiivisin; arvoja 2ja 3 ei luonnehdita tarkemmin. Ongelmalliseksi metodin tekee ensinnäkin se, että arvosanojen antoperus- teita ei esitellä yksityiskohtaisesti _ ilmei- sestikin Pyöli sijoittaa ilmiöt numeroastei- kolleen vain oman subjektiivisen tuntuman- sa varassa. Niinpä pisteytyksestä voi olla useimmissa kohdissa eri mieltä kirjoittajan kanssa. Lisäksi samankin arvosanan anta- misen perustelut vaihtelevat niin paljon, että on vaikea hahmottaa mitään yleislinjaa ar- vostelun pohjaksi: esimerkiksi arvosana 2 tulee annetuksi ››positiivisen suuntauksen olemassa olosta» (s. 49), »varsin vähäises- tä säilyttävästä vaikutuksesta» (s. 44) ja jopa ››jossain määrin negatiivisesti vaikut- tamisesta›› (s. 68). Kaikki edellä mainittu vie tyystin pohjan siltä ››suuremmalta tark- kuudelta>›, jota Pyöli (s. 42 alav. 21) kertoo tavoitelleensa valitessaan Hyltenstamin ja Stroudin käyttämien plus- ja miinusmerkin- töjen tilalle numeerisen asteikon. Epäsel- väksi jää myös aikaulottuvuuden osuus:
arviot perustuvat joskus menneisyyden _ siis neuvostoajan _ arviointiin (esim. s. 45, 50-52), joskus taas toivottuun tulevaisuu- den tilanteeseen (esim. uusimmat vähem- mistökielten elvytyspyrkimykset s. 49).
Kaiken kaikkiaan tämän luvun uskottavuut- ta heikentävät subjektiivisuus ja epätark- kuudet. Ikävimpiä harhaanjohtavuuksia on nimikkeiden ››kansallinen kulttuuri» ja
››kansallinen kieli» käyttäminen viittaamas- sa Karjalassa käytettyyn suomen kieleen ja
suomenkieliseen kulttuuriin (mm. s. 49,
53).
Luvussa 2 Pyöli tulee linjanneeksi myös lingvististä näkemystään. Siihen sisältyy niin ikään eräitä metodologisesti ja teoreet- tisesti arvcluttavia lähtökohtia, joista otam- me tässä yhteydessä tarkasteltavaksi yhden.
Sivulla 69 hän kirjoittaa: ››Seuraava sitaat- ti edustaa tyypillistä aunukselle outojen termien käyttäytymistä puheessa: insrruk- torannu raíkomas parfijan minä ruavoiıı, a sit, koriešno, obrazovaariii kaikin tietäh vedi cpeıı ne-rexnvmeckoe»Esimerkin venäläisperäisiä sanoja ei kuitenkaan voi pitää ››aunukselle outoina›› missään mieles- sä. Osa niistä on täysin omaperäisen tapaan käyttäytyviä, jopa ikivanhoja lainoja (ruavoin). Uudemmatkin lainat ovat var- masti ymmärrettäviä kaikille aunuksenpu- hujille _ toisin kuin vaikkapa vastaavat suomenkieliset sanat olisivat _ eikä niille välttämättä edes ole vähemmän outoa, omaperäistä vastinetta. Kielitieteellisesti- kään ei ole sinänsä mitään outoa sanojen lainaamisessa naapurikielestä. Toisen sa- mantapaisen esimerkin käsittelyn jälkeen Pyöli tuo esiin sen perusnäkemyksensä, että venäjän kielen ilmaisuvarojen hyödyntämi- nen karjalankielisessä puheessa on epäter- ve kielenkäyttömoodi, josta aunuksenkar- jalaisten tulisi pyrkiä eroon (s. 70). Kannan- otosta juontuu varsin vakava teoreettis- metodologinen ongelma: onko mahdollis- ta tutkia koodinvaihtoa, lainaamistaja koo- dien sekoittamista objektiivisesti, jos liittää tutkimuskohteeseensa näin voimakkaita negatiivisia konnotaatioita?
Luvussa 3 (s. 94-121) Pyölijatkaa kie- lisosiologiseen tilanteeseen vaikuttavien tekijöiden tarkastelua, nyt yksilöiden asen- teiden pohjalta. Esiteltyään sosiologisen ja sosiolingvistisen asennetutkimuksen ter- minologiaa ja tutkimusmenetelmiä (s. 94- 100) Pyöli käsittelee ja arvioi 54 aunuksen- karjalaisen informanttinsa haastattelujen tulokset. Vapaamuotoisten haastattelujen
tukena on käytetty muutaman kymmenen kysymyksen luetteloa (liitteenä s. 363- 365): informanteilta on kysytty mm. mitä kieltä he lapsuudenkodeissaan omaisilleen tai vieraille puhuivat, mitä kieltä he missä- kin tilanteessa käyttävät tai mitä he itse ar- velevat karjalaisten nykyisestä kielitaidos- ta tai kielensä tulevaisuudesta.
Haastattelututkimuksen anti on selkeäs- ti esitetty ja kiintoisaa luettavaa. Tosin vas- tauksien tulkinnassa on vaikeuksia, jotka Pyöli tuntuu joskus ohittavan kevyenlaises- ti. Esimerkiksi arviot karjalan kielen tule- vaisuudesta luokitellaan joko 1) pessimis- tisiksi, 2) varovaisen epävarmoiksi tai 3) toiveikkaiksi, ja vaikka Pyöli huomauttaa- kin (s. 107) ehtolauseiden (››ei häviä [kie- li], jos ruvetaan enemmän puhumaan ko- deissa››) tulkinnan ongelmallisuudesta ja kertoo lukeneensa ne ryhmään 2, lukija ih- mettelee edelleen, mitä olennaista eroa on näiden ja semmoisten ryhmään 3 luokitel- tujen vastausten välillä kuin ››nykyään yri- tetään kovasti, ehkä vielä tulee jotakin››.
Vastausten arvioinnissa on siis samantapai- sia subjektiivisuusongelmia kuin edellises- säkin luvussa. Kun Pyölin tulosten mukaan kaikkien ikäryhmien asenteissa näkyy sel- vä ››positiivinen yleissävy, joka viittaa pi- kemminkin kieltä säilyttävään tendenssiin kuin sen odotettavissa olevaan vaihtumi- seen›› (s. 121), toivoisi hänen edelleen poh- tivan, miksi tämä asenne ei heijastu aktu- aaliseen kielenkäyttöön. Saako haastatteli- ja, niin omasta ihmisestä kuin uskookin käyvänsä, informanteiltaan täysin totuu- denmukaiset vastaukset?
ı‹ıELENvAıı-ıTAJA'r JA ı‹ıELENsÄıı.YT'rÄJÄT
Luvussa 4 (s. 122-179) Pyöli selvittelee haastattelututkimuksensa pohjalta kolmen aunuksenkarjalaisen sukupolven kielen- käyttöstrategioita ja niiden muuttumista.
l>
QD
Samat tulokset ovat yleisellä tasolla luetta- vissa jo Klemenfevin l970-luvullajulkai- semista tutkimuksista, mutta tässä ne esite- tään tarkemminja tilastollisen sosiolingvis- tiikan menetelmiä ansiokkaasti hyödyn- täen. Mitä nuorempiin informantteihin tul- laan, sen selvemmin nousee venäjä eri do- meeneissa (esim. vanhempien kanssa kes- kustelu, tuntemattoman puhuttelu, kaupassa asiointi) jopa ainoaksi kieleksi; vastaavasti vanhempiensa kanssa puhuu pelkästään karjalaa oman ilmoituksensa mukaan yli seitsemänkymmentä prosenttia informan- teista, lastenlastensa kanssa vain muutama prosentti. Keskeisiä tekijöitä kielenvalin- tastrategioiden murroksessa ovat, kuten odottaa saattaa, olleet kouluel, yhteiskunnal- liset tekijät sekä puolisonvalinta. ››Tyypil- listä karjalan puhujaa›› ei kuitenkaan tästä aineistosta löydy, vaan domeeneittaisia poikkeamia on paljon. Kymmenen keskei- simmän domeenin kielivalintojen perus- teella Pyöli on laskenut kunkin kielenkäyt- täjän kielenkäyttöindeksin (samaan tapaan kuin saamelaisten kielenvaihtoa tutkinut Marjut Aikio). Indeksi tuntuu myös korre- loivan sen kanssa, kumman kielen puhujat ovat itse ilmoittaneet dominoivaksi kielek- seen.
Taulukot ja diagrammit ovat selkeitä ja pätevän tuntuisia. Pyöli olisi päässyt vielä- kin parempaan tulokseen, jos olisi lasket- tanut taulukoiden 4: 1-4:22 esiin nostamien sukupolvierojen tilastollisen merkitsevyy- den, jolloin olisi selvinnyt myös se, olisi- vatko ne voineet periaatteessa syntyä sattu- maltakin; tiukasti ottaen vertailulla ei tällai- senaan ole kunnollista tilastollista pohjaa.
Taulukon 4:23 (yksilötason kielenkäyttö kymmenessä keskeisessä domeenissa) tie- toja olisi ollut mahdollista analysoida ja
testata monilla tilastollisilla malleilla. Si- vulla 161 esitetylle skalabiliteetin mitalle (korkea skalabiliteetti kertoo tietynsuuntai- sesta, systemaattisesta prosessista) olisi kannattanut esittää otosjakauma, jolloin olisi ollut mahdollista arvioida, ovatko pää- telmät tilastollisestikin päteviä.
Pyöli pyrkii soveltamaan tilastollista tarkastelua myös kielenkäyttöstrategioiden muuttumiseen, näennäisaikamenetelmän avulla. Menetelmää ei liene kovin paljoa käytetty kielen käyttöä koskevien muutos- ten tutkimuksessa: yleensä sillä on pyritty tuomaan esiin konkreettisten kielenpiirtei- den vakiintumista tai yleistymistä. Tässä sen käyttö tuntuisi implikoivan, että kielen- käyttöstrategiat pysyvät lapsuudesta alkaen periaatteessa samoina; näinhän ei kuiten- kaan välttämättä ole, kuten mm. Aikion tutkimus (johon Pyölikin moneen otteeseen viittaa) on osoittanut.
Luku 4.4 (s. 169-179) sukupolvittaisi- ne tarkasteluineen on hankalammin avau- tuva eikä tunnu tuovan edeltävään tarkas- teluun mitään olennaisesti uutta. Pyöli kä- sittelee siinä lähemmin kolmen sukupolven mitalta kahta perhettä, ››kielenvaihtajia›› ja
››kielensäilyttäjiä››, joiden kielenkäyttöstra- tegioista lähemmin kertomalla hän konkre- tisoi aunuksenkarjalaisten kielisosiologis- ta kokonaistilannetta.
Mı LLAı sTAoN vENÄLÄısTYvÄ AuNuKsENKARJALAz
Kun karjalaisten kielisosiologinen tilanneja sen kehityssuunta on ainakin pääpiirteis- sään jo ennestäänkin tunnettu, tutkimuksen kiintoisimman annin voisi odottaa löytyvän aineiston lingvistisestä analyysista (luku 5, s. 180-328). Siinä Pyölin odottaisi käsitte-
lPyölin G3-sukupolveen luokittelcmat inlormantit olivat aloittaneet koulunkäyntinsä 1960-70-luvulla jok- seenkin venäjäntaidottominaja ilmeisesti säästääkseen omat lapsensa samoilla vaikeuksilta alkaneet kotikie- lenään käyttää venäjää.
Gã
levän mm. sellaisia kysymyksiä kuin mis- sä määrin puhetilanne ja puhekumppani vaikuttavat venäläisperäisten piirteiden frekvenssiin yhden tietyn yksilön karjalan- kielisessä puheessa, onko yksilöiden välil- lä tässä suhteessa osoitettavissa selviä yh- täläisyyksiä tai eroja ja mitkä tekijät (íkä?
koulutus? muut?) näyttäisivät niiden kans- sa korreloivan. Yllättäen Pyöli on kuitenkin valinnut tyystin toisen tien, minkä vuoksi työn lingvistinen osa ei oikein nivelly yh- teen kielisosiologisen ja sosiolingvistisen osuuden kanssa.
Pyöli etenee lingvistisessä analyysis- sään alueittain: käsiteltävinä ovat ensin lai- nasanat, sitten käännöslainat, venäjän mor- fosyntaktinen interferenssi sekä koodin- vaihdot. Näistä kaikista Pyölillä olisi run- saanja omakohtaisesti hallitun materiaalin- sa pohjalta hyvät mahdollisuudet esittää mielenkiintoista tutkimustietoa. Valitetta- vasti työn luotettavuutta syövät lukuisat tekniset ja terminologiset sekavuudet ja kömmähdykset, ja koko analyysin lähtö- kohtia on mm. edellä mainituista syistä vaikea ymmärtää. Jo luvun 5 johdanto-osas- ta ilmenee, että Pyölillä on vaikeuksia hah- mottaa monia keskeisiäkin kielitieteen ter- mejäja käsitteitä: normin ja uusuksen, pu- hunnan (parole)ja kielen (langue), kirjakie- lenja puheyhteisön käytännön, diakronisen vakiintumisprosessin ja kirjakielen normit- tumisen käsitteet menevät keskenään limit- täin ja sekaisin.
Kielikontakti- ja kaksikielisyystutki- muksen termejä koskeva käsiteanalyysi (s.
181-182) on niin ikään melkoisen sekava ja jäsentymätön, eikä se vakuuta lukijaa kirjoittajan asiantuntemuksesta, vaikka läh- deviitteitä onkin sisällytetty tekstiin lukui- sia. Eri tutkimustraditioiden piiristä peräi- sin olevat termit rinnastetaan ja sekoitetaan tavalla, joka tekee tekstistä mieletöntä tai truistista, esimerkiksi s. 184: ››Sanalainoil- la tarkoitetaan aineksia, jotka siirtyvät kie-
lestä toiseen, tavallisesti [l] L2:sta eli lai- nanantajakielestä (source language) kohde- eli vastaanottajakieleen (recipient langu- age).›› Kirjoittaja ei itsekään tunnu kykene- vän pitäytymään määritelmiensä edellyttä- mässä termien käytössä: esimerkiksi s. 184 otsikossa puhutaan sanalainoista, kun taas sen alla termi saakin toisinaan muodon lai- nasanat tai leksikaalíset lainat. Tuiki mer-.
killistä on termin repertuaari käyttö kon- tekstista päätellen merkityksessä ”puheen tason interferenssi” (esim. s. 189).
Osa nimenomaan Pyölin oman tutki- muksen kannalta olennaisen tärkeistä kon- taktilingvistisistä termeistä, mm. sekakie- len käsite, jää määrittelemättä, osaa taas käytetään monimerkityksisesti (esim. kie- lenvailııo s. 120 ja kíelenvaihto s. 28) tai vakiintuneista käytänteistä poikkeavasti.
Esimerkiksi käsitys siitä, että termit kielen- vaihtoja kíelensäiljimínen (tai, tarkasti ot- taen, niiden englanninkieliset vastineet) viittaisivat ensisijaisesti prosesseihin, on peräisin Lauttamukselta (1992). Yleisem- pää kuitenkin on, että termit assosioituvat varsin voimakkaasti kontaktin jo olemassa olevaan tai todennäköisesti toteutuvaan lop- putulokseen, ts. siihen, säilyykö tarkastel- tava kieli vai vaihtuuko se toiseen; päinvas- toin kuin Pyöli esittää, tämä implikaatio sisältyy myös Thomasonin ja Kaufmanin ( 1988) malliin jo sen vuoksi, että malli pyr- kii olemaan paitsi selittävä myös ennusta- va. Varsin omintakeinen on myös Pyölin käsitys siitä, että kielen säilymiseen kytkey- tyisi ilman muuta tarkasteltavan kieliyhtei- sön sosiaalisesti heikko asema (s. 28-29).
Lainasanoja käsittelevän osuuden (s.
184-237) aluksi Pyöli käsittelee sanojen lainautumisen taustatekijöitä ja esittelee muutamia siihen liittyviä oletuksia, joista ainakin ns. dominanssisuhdehypoteesi (si- sältösanat eli substantiivit, verbit ja adjek- tiivit lainautuisivat muotosanoja eli kon- junktioita, partikkelejaja pronomineja her- i>
Q?
kemmin) osoittautuu tämän aineiston valos- sa kestämättömäksi (tosin tämä liittyy myös koodinvaihdon määrittelyn ongelmiin, jois- ta tuonnempana). Pyöli toteaa tämän tutki- muksen kannalta kiinnostavimmiksi yksin- omaan aunukselle ominaiset venäläislainat ja väittää pääpainon tarkastelussa olevan (s.
189) uusimmassa, 1900-luvun murrosten synnyttämässä sanastossa. Tästä huolimatta hän on ottanut laskuihinsa mukaan vanhim- matkin, jopa yleisitämerensuomalaiset lai- nat! Niinpä kvantitatiivinen tarkastelu vi- noutuu, eivätkä sanaluokittaiset (s. 190) tai puhujittaiset (s. 217-220) lainasanatilastot ainakaan kovin hyvin kerro nimenomaan aunuksenkarjalan venäläistymisestä. Sama ongelma näkyy käsiteltäessä lainasanojen integroitumista sananmuodostukseen: suh- teellisen nuoria lainoja sisältävien yhdyssa- nojen rinnalla esitetään (s. 215-216) sellai- sia, joiden osana on vanhasta lainasta oma- peräisin aineksin muodostettujohdos (esim.
ruadorahvas `työväki`g yhdyssanoissa muuten saattaa olla suomenvaikutteisuuk- siakin, kuten voisi päätellä kontekstista Kekkozen roıjindukoiš kävel 'immo sie).
Lainasanojen foneettis-fonologista in- tegroitumista esittelevä osuus on varsin yl- lätyksetön, varsinkin kun odotuksenmukai- set ilmiöt _ nuoremmissa lainoissaja nuo- remmilla puhujilla on vähemmän fonolo- gista adaptaatiota aunuksen järjestelmään _ esitetään yleisinä toteamuksina, ilman tilastoja tai kovin havainnollisia esimerkke- jäkään. Sitä paitsi käytetty transkriptio ja ilmeisesti myös aineiston äänneopillinen analyysi _ litteroinnin kysymyksiä Pyöli ei missään kohdassa tarkemmin pohdi _ on karkea eikä pystykään hienompia ääntä- myksen vivahteita ilmaisemaan. Transkrip- tio muuten on osittain epäjohdonmukainen:
y-kirjainta on käytetty sekä [ü]:n (esim.
nygöi `nyt”) että venäläisten lainasanojen ° blin merkkinä (esim. nazyvaıjakseli`olla ni- meltäänfiks. s. 193), ja horjahtelut liuden-
nuksen merkinnässä (esim. Tanja, Kolja pro Taría, K01'a?) panevat epäilemään litteroin- nin luotettavuutta ylipäätään.
Lainasanojen grammatikaalinen inte- groituminen on käsitelty venäjän näkökul- masta käsin, mikä ei tunnu kovin mielek- käältä. Esimerkiksi venäjän genusjärjestel- män heijastuminen aunukseen erivokaalisi- na vartalotyyppeinä _ muutahan ei genuk- settomaan aunukseen voikaan siirtyä! _ venytetään tarpeettoman mutkikkaiksi tau- lukoiksi sen sijaan, että todettaisiin lyhyesti useimpien lainasubstantiívíen mukautuvan omaperäisten i- tai A- (määräehdoin nomi- natiivissa > U) vartaloiden malliin. Ylipää- täänkin venäläisen (normatiivisen) kieli- opin vaikutus näkyy sekä käsitteiden mää- ritelmissä että aineiston merkintätavoissa.
Eroavatko esimerkiksi liudentuneen ja liu- dentumattoman konsonantin jälkeiset vo- kaalit _ s. 199: ››Vartalovokaali on useim- miten -a, -'a, tai -ı`›› _ toisistaan muuten kuin kyrillisen ortografian kannal- ta katseltuina?
Lainasanoja käsittelevän osuuden pää- asialliseksi anniksi jääkin temaattisesti luo- kiteltu (mutta ikärakenteeltaan enimmäk- seen erittelemätön ja venäläistymisilmiön diakronian kannalta siksi melko mitäänsa- nomaton) laaja esimerkkiluettelo aineistos- sa esiintyvästä lainasanastosta (s. 221-237).
Sama koskee paljolti käännöslainojen tar- kastelua (s. 238-248). Käännöslainojen määritteleminen ei tunnetusti ole ongelma- tonta, eikä Pyölinkään käännöslainoiksi tulkitsemista tapauksista voi aina olla yhtä mieltä. Onko esimerkiksi ››konsertin näyt- täminen›› (kaksi kanzerttua osutímma, s.
240) ilman muuta käännöslaina Venäjästä,
missä konsertti ››annetaan››? Entä`voiko
verbinmuotoa suksitin ”hiihtelin” (s. 242) pitää käännöslainana vain sillä perusteella, että ”hiihtääfiverbin vastineena venäjässä on 'suksi-sanan sisältävä rakenne (››kul- kea/ajella suksilla>›)?
Morfosyntaktisen interferenssin tarkas- telun (s. 249-281) aluksi Pyöli esittää jär- keviä periaatteita: johtopäätökset mahdol- lisesta venäjän interferenssistä on tehtävä varoen, koska kysymys voi olla omaperäi- sistä piirteistä tai kielen sisäisestä kehityk- sestäja aunuksessa voi odottaa olevan myös suomen vaikutusta. Jatkossa kuitenkin il- menee sama ongelma kuin jo edellä kään- nöslainojen yhteydessä, nimittäin lähtökoh- tien epäselvyys ja kirjoittajan baltofennis- tisen asiantuntemuksen hataruus. Pyöli ei aina tee selväksi, mihin hän perustaa käsi- tyksensä aunuksen alkuperäisestä kannas- ta tiettyjen morfosyntaktisten ilmiöiden suhteen. Joskus nykyisen edustuksen vertai- lukohdaksi on esitetty vanhempien lähtei- den tietoja, muttajoskus Pyöli puhuu esim.
››aunuksen omasta systeemistä›› perusta- matta tätä ilmeisesti mihinkään muuhun kuin omaan kieli-intuitioonsa. Karkein kömmähdys kattaa koko alaluvun ››Elolli- suus _ elottomuus -oppositio›› (s. 270- 271). Pyöli uskoo kirjasuomen oppitekoi- sen hän/se-opposition (jossa siinäkään ei muuten kyse ole elollisuudesta vaan inhi- millisyydestäl) edustavan itämerensuomen ja aunuksenkin alkuperäistä kantaa ja tul- kitsee siksi häi- ja hyöi-pronominien käytön elottomista tarkoitteista venäjän vaikutuk- seksi.
Tarkasteltaviksi venäläisvaikutteisiksi interferenssipiirteiksi Pyöli on valinnut eräät rektioseikat, omistusrakenteissa ilme- nevän venäjän vaikutuksen, elollisuus-elot- tomuus-opposition katoamisen (väärinkäsi- tyksen pohjalta, kuten edellä todettiin) sekä
››varsinaiset poikkeamat ja murentumat››.
Viimeksi mainituilla Pyöli tarkoittaa esim.
vääriä sijanvalintoja tai poikkeavia taivutus- muotoja, jotka saattavat kertoa sekä venä- jän vaikutuksesta että ylipäätään karjalan kielen hallinnan heikkenemisestä. Näiden ilmiöiden esittelyn ohella Pyöli suhteuttaa niitä informanttiensa ikäryhmiin ja osin
@
koulutustaustaankin ja saa sen kiintoisan tuloksen, että informanttisukupolvista kes- kimmäisellä (G2) interferenssipiirteitä on yllättävän vähän. Pyölin oma arvelu yksi- löllisen variaation merkityksestä ja muuta- mien erittäin taitavien G2-puhujien huo- mattavasta osuudesta varmaankin osuu oi- keaan, mutta toisaalta on muistettava, että koko analyysin lähtökohdat ovat osin epä- varmat, osin suorastaan erheelliset.
Lingvistisen analyysin osuusjää kirjan heikoimmaksi osaksi juuri lähtökohtiensa epämääräisyyden ja pinnallisuutensa takia.
Käsiteltäviksi valitut interferenssipiirteet ovat eri-ikäisiä (jotkut eivät edes ole kiis- tattomia venäläisperäisyyksiä) ja vaikutta- vat umpimähkään valituilta, eikä Pyöli poh- di niiden kehitystäja asemaa koko kielisys- teemin kannalta. Suomensukuisten kielten kannalta olisi tutkittavaksi voinut yhtä hy- vin poimia muitakin kiintoisia piirteitä, vaikkapa astevaihtelun mahdollisen rapau- tumisen yhtenä uhkaavan kielikuoleman indikaattorina tai venäjän tapaan passiivin merkityksessä käytetyt refleksiivimuodot (s. 201). Russisti taas ihmettelee mm. sitä, onko aunukseen kontaktoivana kielimuoto- na Pyölin mielestä tosiaankin ollut yksi ai- noa monoliittinen standardivenäjä, jonka mahdollista variaatiota ei sen ››pitkien kir- jakielen perinteiden» ja niiden myötä syn- tyneiden selkeiden oikeakielisyysnormien (s. 183) ansiosta tarvitse laajemmin pohtia;
ainoa Pyölin esiin nostama murrepiirre on pohjoisisovenäläisten murteiden okanje-il- mı o.
ı‹ooDıNvAıı-ıoo1'=
VENÄJÄ osANA AuNuKsı sNKARJALAAz Luvun 5 vahvimpana osiona voisi pitää koodinvaihtojen tarkastelua (s. 282-328).
Pyöli näyttää lukeneen runsaasti koodin- vaihtoa käsittelevää tutkimusta (jonka kä-
D
sitteet ja terminologian hän myös hallitsee selvästi vankemmin kuin luvun 5 alkuosas- sa esitellyt)ja pyrkii jossain määrin suhteut- tamaankin sitä omiin tutkimustuloksiinsa.
Tässäkin sekä lähtökohtien hämäryys että jotkin metodologiset ratkaisut kuitenkin
verottavat esityksen uskottavuutta.
Koodinvaihtojen ja lainasanojen erotta- minen toisistaan ei aina ole helppoa. Pyöli on päätynyt jättämään koodinvaihtoilmiön tarkastelun ulkopuolelle kaikki ››partikke- lit››, taajakäyttöisten konjunktioiden tms.
lisäksi siis myös sellaiset venäläiset adver- bit kuin Pubovno, bol'še,jotka ››v0isi hyvin laskea yksisanaisiin koodinvaihtoihin›› (s.
283 alav. 193), ja ottaa ne huomioon kor- keintaan koodinvaihdon mahdollisina lau- kaisijoina. Tämä rajaus ilman muuta helpottaa koodinvaihtojen erottamista lai- nasanoista, mutta samalla se hämärtää koo- dinvaihtojen rajoja tekstissä.
Lukija hieman ihmettelee sitä varmuut- ta, jolla Pyöli vakuuttaa, ettei ››hyvin har- voja poikkeuksia lukuun ottamatta ole juu- ri havainnut hankaluutta erottaa koodin- vaihtoja lainoista›› (s. 283). Pyöli väittää koodinvaihtojen erottuvan selvästi jo ään- tämyksenkin perusteella. Tämä epäilyttää, koska toisaalta integroituneissakin lainasa- noissa voi Pyölinkin mukaan esiintyä esim.
keskivokaalia tai venäjänmukaista jälkita- vujen painotusta (s. 192-193). Esimerkkien karkean transkription takia _ koodinvaih- toilmaukset sitä paitsi on litteroitu kirjave- näjäksi kyrillisin kirjaimin _ ainoaksi rat- kaisevaksi kriteeriksi taaskin kirjoit- tajan subjektiivinen arvio.
Koodinvaihdot Pyöli jakaa edelleen sujuviin ja »liputtaviin» (flagging, so. tauol- la, demonstratiivilla tms. epäröintisignaalil- la merkittyihin) sekä näiden välimuotoihin;
kaikilla informanttisukupolvilla suurin osa vaihdoista on sujuvia. (Tarkemmin ei kui- tenkaan eritellä, korreloiko koodinvaihdon laatu jotenkin sen syntaktiseen asemaan.)
GE
Ikäryhmittäinen erittely osoittaa, että koo- dinvaihtojen määrä jonkin verran kasvaa nuorimpaan informanttisukupolveen tulta- essa; vanhimmista (Gl) löytyy jopa kaksi informanttia, joilla Pyölin tulkinnan mukai- sia koodinvaihtoja ei esiinny lainkaan. Si- vulla 323 esitetty arvelu koodinvaihtojen lisääntymisestä tulevaisuudessa vaikuttaa- kin uskottavalta.
Koodinvaihtojen frekvenssin ja tyypeit- täisen jakauman tilastolliselle tarkastelulle eri puhujien, näiden ikäryhmänja koulutus- tason kannalta omistetaan kolmattakym- mentä taulukkoa. Nämä tilastolliset tulok- set tuntuvat sinänsä korrekteilta, kiinnosta-
viltakin. Ongelmana vain ovat jälleen ker- ran koko analyysin lähtökohdat: koodin- vaihdoiksi tulkittavien ilmausten rajauksen ohella olisi voinut pohtia mm. sitä, onko perinteisen lauseenjäsennyksen mukainen syntaktinen käsitteistö tässä mielekkäin mahdollinen. Ylipäätään koodinvaihtojen syntaktinen analyysijää kovin pinnallisek- si, eikä syntaktisten tekijöiden mahdollista vaikutusta koodinvaihtoon juuri pohdita.
Kun Pyöli moneen otteeseen toteaa koo- dinvaihtojen aunuksenkarjalaisten puheessa lisääntyvän ja kuuluvan jo tavallisiin ja yhteisön hyväksymiin kielenkäyttöstrate- gioihin, olisi odottanut enemmän pohdiske-
lua siitä, mitä vaikutuksia tällä on koko kir- jan johtoajatuksen, aunuksenkarjalan säily- mismahdollisuuksien kannalta. Vaikka Pyö- li väittää, etteivät ››kielten grammatikaali- set rakenteet» rikkoudu vaihtojen vuoksi (s.
323), on vaikea olla näkemättä koodinvaih- tojajo nykyiseen aunuksen kielioppiin kuu- luvana osana. Pyöli itsekin kirjoittaa (s.
120): ›› - - aunuksenkarjalaiset olivat yksi-
mielisiä puhumansa aunuksen, sekä oman että muiden, venäläispitoisuudesta, mutta antavat ymmärtää, että se on yleisesti hy- väksyttyä. Puhetapaa voitaneen siis pitääjo kielenkäyttöön vakiintuneena. Vastaavissa kielenvaihtoa enteilevissä tilanteissajoskus
esiintyvää taipumusta puristisuuteen ei edes vanhemmilla kielentaitajilla ole havaittavis- sa››. Kaiken Pyölin tutkimuksessaan esittä- män evidenssin valossa on sangen selvää, että Thomasonin ja Kaufmanin (1988: 76) asteikolla aunuksenkarjala nykytilassaan kuuluujo selvästi luokkaan 5, jossa ero kie- len normaalin transmission (seuraavalle sukupolvelle välittymisen) katkeamiseen on hiuksenhieno. Onko siis perusteltua pää- tellä, että aunuksenkarjala sellaisena, kuin se nousevalle sukupolvelle vanhempien puhumassa muodossa esittäytyy, olisi sel- keästi yksi kokonainen kieli eikä kielimuo- to, joka sisältää aineksia kahdesta eri kie- lestä? Eikö aunuksenkarjala sittenkin Pyö- lin tulostenkin valossa ole pikemminkin sekakieli?
YLEı sı ÄKoMMENTTEJA Raija Pyölin väitöskirjaa lukee ristiriitaisin tuntein. Hyvistä tarkoituksista ja monista ajatuksia herättävistä yksityiskohdista huo- limatta työssä on painetuksi tieteelliseksi opinnäytetyöksi luvattoman kypsymättö- miä piirteitä. Lähteitä on käytetty ja sitee- rattu runsaasti, mutta usein kritiikittömäs- ti, ja jotkin lähteet (esim. kielikontaktitut- kimuksen merkkiteos Thomason & Kauf- man 1988, jossa esitettyjä skeemoja ja ta- paustutkimuksia olisi hyvin voitu tässäkin hyödyntää) näyttävät esiintyvän pelkkinä lähdeviitteistön ja bibliografian laajentaji- na. Jäsentely ja analyysimallit on selvästi- kin usein otettu suoraan muista tutkimuk- sista harkitsematta loppuun saakka, miten
mielekkäitä ne tässä tapauksessa ovat.
Pyölillä olisi mainion aineistonsa poh- jalta hyvät edellytykset kiintoisaan kielitie- teelliseen analyysiin, mutta hänen lingvis- tinen teoriataustansa vaikuttaa oudon hata- ralta. Tämä näkyy niin analyysiperiaattei- den epämääräisyyksissä kuin siinäkin, että monia termejä käytetään sekavasti (esim.
em. termit ››lainasana››, ››sana1aina›› ja ››lek- sikaalinen laina››), toisinaan harhaanjohta- vasti tai virheellisestikinf* Selitystä vaille tai ristiriitaisiksi jäävät monet semmoisetkin termit, jotka ehdottomasti olisi tullut mää- ritellä. Jotkin läheiset termit myös sekaan- tuvat ikävästi kautta teoksen, esim. kansal- lisuus ja kansalaisuus, ja karjalaisista pu- huttaessa viitataan joskus kansallisuudel- taan karjalaisiin, joskus Karjalan asukkai- siin ylipäätään.
Lopullisen pohdinnan puutetta osoitta- via naiiviuksia voisi kirjan tekstistä poimia lukemattomia, esim. s. 33: ››Tutkittavan kohteen ominaislaatu on ollut ratkaiseva valittaessa myös tämän tutkimuksen meto- deja››; s. 187: ››Jos lähtökohta on se, että aineksia kulkeutuu kielestä toiseen vain ihmisten kautta - - ››; s. 302: »Aunuksen kielisysteemin mukaan nominit esiintyvät subjektina, objektina, predikatiivina ja ad- verbiaalina›› jne. Eri kypsyttelyvaiheiden jäljiltä tekstissä on koheesion puutetta ja
sisäisiä ristiriitaisuuksiakin.
Teoksesta huokuvan lämpimän entusi- asmin kääntöpuolena on paikoitellen tun- teenomainen asenteellisuus sekäjoidenkin lähtökohtien vinoutuneisuus. Pyöli tuntuu pitävän venäläistymistä ja venäläisiä vai-
* Yksi kiusallisimmista terrninologisista kömmähdyksistä esiintyy jo tutkimuksen alaotsikossa,jossa Pyöli rin- nastaa käsitteet kielenulkaiset ja -sisiiiset indikaattorit. Ensin mainituilla Pyöli tarkoittaa Karjalan kielioloja, aunuksenpuhujien kielenkäyttöäja asenteitajälkimmäisillä taas sellaisia ››kielikontaktipiineitä» kuin lainat, syntaktinen interferenssi ja koodinvaihto (s. 27). Termillä kieleııulkoiseı indikaattorit Pyöli viittaa siis ei-kie- lellisiin eli ekstralingvistisiin tekijöihin, kielensisiiisillä taas kielellisiin. Kielen muutoksen tutkimuksessa molemmat käsitteet ovat kuitenkin Vakiintuneet tarkoittamaan nimenomaan kielellisiä seikkoja: kielensisäi- nen (engl. language-internal) viittaa kielen omasta systeemistäjuontuvaan kehitykseen, kielenulkoinen (engl.
language-external) taas toisen kielen vaikutukseen (ks. esim. Dorian 1993).
D
Q?
kutteita ilman muuta yksinomaan negatii-
visena asiana, siitä piittaamatta, mitkä pu-
hujien omat asenteet sekä muiden että hä- nen omankin tutkimuksensa mukaan ovat.
Kun tarkastelussa painottuvat venäläistymi- sen tuoreimmat, tämän vuosisadan ja eten- kin neuvostoajan ilmiöt, asiaan perehtymä- tön lukija saattaa myös saada sen varsin erheellisen kuvan, että näitä viimeaikaisia kehityksiä edeltänyt karjalainen kulttuuri olisi ollut jotakin lähiseutujen venäläis- väestön kulttuurista täysin poikkeavaa.
Korostaessaan karjalaisuuden ja venä- läisyyden eroja Pyöli tuntuu samalla hämär- tävän ja vähättelevän suomalaisuuden ja karjalaisuuden, suomen ja karjalan kielen eroja. Suomen- ja karjalansuomalainen kulttuuri on Pyölin mielestä näköjään itses- täänselvästi ja yksiselitteisesti tukenut kar- jalaisuuden säilymistä _ vaikka suomen- kielinen kirjallisuus ja kulttuuri on aunuk- selaisille oudompaa ja korkeamman kieli- muurin takana kuin venäläinen. Jopa eri domeenien perusteella kielenkäyttöindek- sejä laskiessaan (s. 164) Pyöli antaa suo- melle yhtä suuren (siis suurimman mahdol- lisen) numeroarvon kuin karjalalle! Kenties ikävintä on tämän näkemyksen heijastumi- nen lingvistiseen tarkasteluun. Suomen kie- len vaikutusta infoimanttien kielenkäyttöön ja sen tutkimiseen ei juuri käsitellä, saati että suomalaisuuksia yritettäisiin seuloa aineistosta (tai informanttien asenteita suo- men kieltä kohtaan selvitellä). Kuitenkin sekä Pyölin omasta tekstistä että siteeratuis- ta aunukselaisten lauseista ilmenee, että jotkut informanteista ovat käyneet suomen- kielistä koulua, pitäneet yhteyksiä suoma- laisiin, harrastavat tai jopa opettavat itse suomen kieltä, ja ainakin jotkut informan- tit pyrkivät puhumaan haastattelijalle suo- mea tai tapailivat yksittäisiä suomen sano- ja.
Tässä esittämämme paljolti kielteiset huomiot on nähtävä sitä vasten, että Pyölin
tutkimus on hyväksytty tieteelliseksi opin- näytteeksi. Emme halua kiistää teoksen hyviä puolia: tekijän intoa ja tunnollista keruutyötä, kunnianhimoista monitieteistä otetta sekä korrektisti laadittuja ja selkeitä tilastollisia osuuksia luvuissa 4ja 5. Edellä ruotimiemme teoreettisten ja metodologis- ten puutteiden takia teoksen julkaiseminen nimenomaan tieteellisenä tutkimuksena ei kuitenkaan ole onnistunein mahdollinen ratkaisu. Kirjan sosiologista osuutta vinout- taa tunteenomainen subjektiivisuus,ja kie- litieteelliseksi tutkimukseksi siinä on pal- jon heikkouksia sekä teoriataustan ja käsit- teistön hallinnan että analyysin yksityiskoh- tien tasolla. Suomensukuisten kielten tutki- muksen kannalta teoksesta on hyötyä lähin- nä muutaman konkreettisen yksityiskohdan lisääjänä ennestäänkin pääpiirteissään tun- nettuun kuvaan, ja venäjän kielen väitöskir- jaksi sen russistinen anti on marginaalista.
››Venäläistyvä aunuksenkarjala›› onkin otet- tava enemmän yhtenä lämminhenkisenä huomionosoituksena uhanalaiselle kielelle ja sen puhujien identiteetille: toivottavasti se antaa aunuksenkarjalaisille toivoa ja tu- levaisuudenuskoa.I
JOHANNA LAAKSO Suoı naIais-ugrilaínenlaitos, PL 25 (Franzenitık. 13), 00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: Johanna.Laaks0@Helsinki.Fi ANNELI SARHIMAA
Sähköposti: Anneli.Sarhímaa @Helsı 'nkFiı '.
LÄHTEET
AFANASHEVA, A. J. 1989: Kul`tumye preobra- zovanija v Sovetskoj Karelii 1928-
1940. Karelija, Petrozavodsk.
Aikio, MARJUT 1988: Saamelaiset kielen- vaihdon kierteessä. Kielisosiologinen
tutkimus viiden saamelaiskylän kie- lenvaihdosta 1910-1980. SKST 479.
SKS, Helsinki.
DoRı AN,NANCY 1993: Internally and ex- temally motivated change in language contact settings: doubts about di- chotomy. - Charles Jones (toim.), Historical linguistics. Problems and perspectives s. 131-155. Longman, London.
GAL, SusAN 1981: Language death. The life cycle of a Scottish Gaelic dialect.
University of Pennsylvania Press,
Philadelphia.
HYLTENSTAM, KENNETH - STRoUD, Cnkı sro- PHER 1991 : Språkbyte och språkbeva- rande. Om samiskan och andra mi- noritetsspråk. Studentlitteratur, Lund.
LAUTTAMUS, TıMo 1992: Lainaaminen ja koodinvaihto. Havaintoja amerikan- suomalaisten kielestä. -Virittäjä 96 s.
3-16.
THoMAsoN, SARAH GREY - KAUFMAN, TER- RENCE 1988: Language contact, creol- ization and genetic linguistics. Uni- versity of Califomia Press, Berkeley.
LAPsET ı‹YsYvÄT
Raija Kangassalo /Vlastering the question. The acquisition ofınterrogativeclauses by Finnish- speaking children. Umeå 1995. Swedish Science Press, Uppsala. Xlll + 289 s. ISBN 91-7191-
103-0.
apset esittävät monenlaisia kysymyk- L siä. Psykologithan puhuvatjopa kyse- lykausista, joiden aikana lapset tekevät kau- delle ominaisia kysymyksenasetteluja. Rai- ja Kangassalo on tutkinut, minkälaisia ovat lasten kysymykset. Tätä ennen suomalais- lasten kysymyksiä ovat tutkineet lähinnä Kangassalo (1980, nti/ku-kysymykset), Halme (1984, vaihtoehtokysymykset) ja Toivainen (1984, kysymyssanat). Kangas- salon väitöskirjatutkimuksen tavoitteena on ollut selvitellä 1-4-vuotiaiden lasten kysy- myslauseiden kehitystä, erityisesti erityyp- pisten kysymyslauseiden ilmaantumis- järjestystä ja -ikää sekä käyttötaajuutta.
Lisäksi tarkoitus on ollut kirjata, missä dis- kurssifunktioissa lapset kysymyslauseita käyttivät. Puhetta on koottu 11 lapselta, jotka asuvat Ruotsissa mutta puhuvat äidin-
kielenään suomea.
@
Aineisto koostuu nauhoitteista (37 t 43 min) ja niiden tueksi tehdyistä kynä- muistiinpanoista. Transkriptio on tehty mahdollisimman pian nauhoitusten jälkeen morfemaattisella tarkkuudella pääasiassa suomen kielen ortografiaa noudattaen. Las- ten kysymyslauseita on verrattu niihin kysymyslauseisiin, joita käyttävät suo- malaiset suomenpuhujat _ sekä aikuiset että lapset _ ja muunkieliset lapset. Tut- kimuksessa on käytetty pääasiassa kahta vertailuaineistoa, ns. Oulun-otosta, joka koostuu oululaislasten puheesta (ks. tar- kemmin esim. Matihaldi 1981, Toivainen 1980) ja radiokorpusta, joka käsittää 500 radiotoimittajan esittämää kysymystä ja jonka Kangassalo on nauhoittanut Ruotsin radion suomenkielisestä haastatteluoh- jelmasta. Aineiston luonteen vuoksi tutki-
muksessa oli mahdollista tehdä huomioita
D
VıRıTTAJAi/i997
