"Minun mieheni, toi yks <3 ja seurusteluasia" : kumppaninnimitysten tilanteista vaihtelua

(1)

”Minun mieheni, toi yks <3 ja seurusteluasia”:

Kumppaninnimitysten tilanteista vaihtelua

Maisterintutkielma Hanna Hassinen Suomen kieli

Kieli- ja viestintätieteidenmais laitos, Jyväskylän yliopisto

2020

(2)

JYVÄSKYLÄNYLIOPISTO

Tiedekunta – Faculty

Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta

Laitos – Department

Kieli- ja viestintätieteiden laitos Tekijä – Author

Hanna Hassinen Työn nimi – Title

”Minun mieheni, toi yks <3 ja seurusteluasia”: Kumppaninnimitysten tilanteista vaihtelua

Oppiaine – Subject Suomen kieli

Työn laji – Level Maisterintutkielma Aika – Month and year

Huhtikuu 2020

Sivumäärä – Number of pages 111 sivua + liite (12 sivua) Tiivistelmä – Abstract

Tämä maisterintutkielma käsittelee kumppaninnimityksiä sekä niiden tilanteista vaihtelua. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisin kielellisin keinoin eri ikäiset, eri sukupuolia ja seksuaalisia suuntautumisia edustavat, parisuhteessa elävät suomenpuhujat viittaavat erillissuhteensa tai avo- tai avioliittonsa kumppaniin eri tilanteissa.

Erityisesti tarkastellaan tilanteita, joissa kumppani tai puoliso itse ei ole läsnä, eikä keskustelukumppani tunne tätä aiemmista yhteyksistä.

Tutkimus asettuu sosiolingvistisen variaationtutkimuksen kentälle. Aineisto on kerätty sähköisellä kyselylomakkeella keväällä 2017. Kyselyyn vastasi 374 henkilöä. Aineistosta on ristiintaulukoinnin sekä kvalitatiivisen analyysin keinoin haettu vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1. Mitä nimityksiä puhujat käyttävät kumppaneistaan? 2. Mi- ten käytettyihin nimityksiin vaikuttavat a. suhteen virallisuus b. vastaajan ja hänen kumppaninsa sukupuoli, ikä ja seksuaalinen suuntautuminen c. puhunnan konteksti? 3. Mitä tekijöitä puhujat ottavat huomioon valinnassaan?

Analyysi osoittaa, että suomenpuhujilla on käytössään suuri määrä erilaisia kumppaninnimityksiä, joista he voivat valita käyttöönsä eri tilannekonteksteissa. Nimityksiä vaihdellaan tilanteittain sen mukaan, millaisia funktioita ni- mityksellä pyritään täyttämään. Puheen funktion lisäksi nimityksen valintaan vaikuttavat kuitenkin myös kumppanin sukupuoli, puhujan ja hänen kumppaninsa ikä, tilannekontekstin virallisuus tai arkisuus. Erittäin suuri vaikutus on myös vuorovaikutustilanteen toisella osapuolella, jonka kielenkäyttöön, arvoihin ja asenteisiin monet puhujat pyrkivät sopeuttamaan omaa puhettaan.

Tutkimuksen perusteella voidaan todeta myös, että heteronormatiivisessa suhteessa elävät ja seksuaali- ja sukupuo- livähemmistöihin kuuluvat henkilöt käyttävät erilaisia nimeämisstrategioita eri tilanteissa ja että heidän valintoihinsa vaikuttavat erilaiset kielenulkoiset muuttujat. Myös polyamorisissa suhteissa elävät käyttävät monogami- sista vastaajista poikkeavia nimitystapoja.

Asiasanat – Keywords kumppaninnimitykset, sosiolingvistiikka, tilanteinen vaihtelu, seksuaalivähemmistöt Säilytyspaikka – Depository

Muita tietoja – Additional information

(3)

Sisällysluettelo

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Tutkimuksen motivointi ja tutkimuskysymykset ... 1

1.2 Parisuhteet Suomessa ja lainsäädännössä ... 3

2 TEORIA ... 7

2.1 Sosiolingvistinen tutkimusperinne viitekehyksenä ... 7

2.2 Kumppanin nimeämisen sosiaalinen vaihtelu ... 8

2.3 Tilanteinen vaihtelu ja kumppanin nimeäminen ... 12

2.4 Leksikaalinen vaihtelu ja henkilöön viittaaminen ... 15

2.5 Pariskunnat puhujina ja kumppaninnimitykset aiemmassa tutkimuksessa ... 19

3 AINEISTON KERUU- JA ANALYYSIMETODIT ... 21

3.1 Kyselylomake ja aineiston keruu ... 21

3.2 Tilannekontekstit ... 22

3.3 Aineisto ... 26

3.4 Analyysimetodit ja analyysin kulku ... 29

4 ANALYYSI ... 31

4.1 Käytetyt nimitykset ja niiden semantiikka ... 31

4.1.1 Käytetyimmät nimitykset ... 33

4.1.2 Puhekieliset nimitykset ... 40

4.1.3 Erisnimet ja hellittelynimet ... 46

4.1.4 Puhujan ja referentin relaation osoittaminen ... 54

4.1.5 Pronominiviittaukset ja pronominit tarkenteina ... 55

4.1.6 Kumppanin määrittely muun ihmissuhteen kautta ... 57

4.2 Kielenulkoisten muuttujien vaikutus ... 59

4.2.1 Suhteen virallisuus ... 59

4.2.2 Monisuhteisten vastaajien monitahoiset suhteet ... 63

4.2.3 Puhujan ja tämän kumppanin ikä ja sukupuoli ... 64

4.2.4 Seksuaalinen suuntautuminen ... 68

4.3 Tilanteinen vaihtelu ... 70

4.3.1 Variaatio arkikeskustelussa ... 73

4.3.2 Variaatio institutionaalisen vuorovaikutuksen tilanteissa ... 77

4.3.3 Variaatio yleisötilanteissa ... 83

4.3.4 Puheen funktio ja puhujan asenteet puhetta ohjaamassa ... 86

4.3.5 Keskustelukumppanin ominaisuuksien vaikutus... 89

4.4 Miksi kumppanista ei puhuta? ... 97

(4)

5 PÄÄTÄNTÖ ... 100

5.1 Yhteenveto ... 100

5.2 Tutkimuksen arviointi ja pohdinta ... 104

LÄHTEET ... 108

LIITTEET ... 112

(5)

tia (%) kaikista tilanteen nimityksistä.

Kuvio 2. Ystävä ja kaveri-perusosaiset nimitykset tilanteessa, jossa keskustelukumppani ei tunne kumppania.

Kuvio 3. Etunimen käyttö eri tilannekonteksteissa. Prosenttia (%) ryhmän vastaajista käyt- tää eri tilannekonteksteissa.

Kuvio 4. Prosenttia (%) mainituista etunimiviitteistä sisältää määriteosan.

Kuvio 5. Rakas, kulta ja muru -nimitysten käyttö. Kappaletta tilanteessa.

Kuvio 6. Avio -etumääritteen käyttö alle ja yli 30 -vuotiailla heteronaisilla eri tilanteissa.

Prosenttia (%) ryhmän vastaajista käyttää tilanteessa.

Kuvio 7. Puoliso-nimityksen käyttö. Prosenttia (%) ryhmän vastaajista käyttää jossakin ti- lanteessa.

Kuvio 8. Kumppani-nimityksen käyttö. Prosenttia (%) ryhmän jäsenistä käyttää vähintään yhdessä tilanteessa.

Kuvio 9. Poikaystävä ja miesystävä -nimitysten osuus kaikista nimityksissä alle 30-vuoti- aaseen, 30–49-vuotiaaseen ja yli 50-vuotiaaseen kumppaniin viittaamassa.

Kuvio 10. Sukupuolittuneen nimityksen käyttö tilanteittain. Prosenttia (%) ryhmän vastaajista käyttää tilanteessa.

Kuvio 11. Nimitysten kokonaismäärä tilanteittain (kaikki vastaajat).

Kuvio 12. Erillisten nimitysten määrä tilanteittain. Erillisten nimitysten kappalemäärä tilanteessa.

Kuvio 13. Puhekieliset tai tyyliltään leikilliset tai hellittelevät nimitykset tilanteittain. Kap- paletta tilanteessa.

Kuvio 14. Mun ja miun -genetiivimääritteiden määrä eri tilanteissa miehen kanssa elävien naisvastaajien vastauksissa.

Kuvio 15. Possessiivisuffiksin määrät tilanteittain. Nainen-mies -parit.

Kuvio 16. Sukupuolittuneen nimityksen käyttö tilanteittain. Prosenttia (%) ryhmän vastaajista käyttää tilanteessa.

Kuvio 17. Poikaystävä, avopuoliso/avomies, puoliso ja mies -nimitysten käyttö. Alle 30- vuotiaat heteronaiset. Kappaletta tilanteessa.

Kuvio 18. Seurustelukumppani-nimityksen käyttö. Kappaletta tilanteessa.

Kuvio 19. Keskustelukumppanin uskonnollisen vakaumuksen ja poliittisen sitoutumisen vaikutus. Prosenttia (%) ryhmän vastaajista.

Kuvio 20. Prosenttia (%) ryhmän vastaajista ei puhuisi kumppanistaan tässä tilanteessa.

(6)

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen motivointi ja tutkimuskysymykset

Tämä tutkimus käsittelee kumppaninnimityksiä ja niiden tilanteista vaihtelua. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisin kielellisin keinoin eri ikäiset, eri sukupuolia ja seksuaalisia suuntautumisia edustavat, parisuhteessa elävät suomenpuhujat viittaavat seurustelukumppa- niinsa tai avo- tai aviopuolisoonsa eri tilanteissa, joissa aiheena oleva kumppani itse ei ole läsnä.

Erityisesti tarkastellaan sellaisia tilanteita, joissa keskustelukumppani ei tunne kumppania en- nestään.

Suomalaisten parisuhdekäytännöt ovat muuttuneet paljon lyhyessä ajassa modernin kau- pungistumisen aikakaudella 1970-luvulta 2000-luvulle. Siinä missä suomalainen 1970-luvulla solmi avioliiton 22–26-vuotiaana, asettuu hän 2000-luvulla saman ikäisenä asumaan ensimmäi- seen avoliittoonsa ja solmii avioliiton vasta yli 30-vuotiaana. Avoliitossa eletään hyvä osa ai- kuisuutta ja kolmasosa esikoislapsista syntyy avoliittoon. Myös erillissuhde on yhä useampien aikuisten vakiintunut parisuhdemuoto, jota ei koeta merkitykselliseksi päivittää avo- tai avioliitoksi. (Tilastokeskus 2010; Väestöliitto 2014; 2019.)

Suhteiden monimuotoistuessa ei ole ihme, että sopivan nimityksen löytäminen kumppanille voi olla ajoittain haasteellista. Semantiikaltaan tyttö- ja poikaystävä viittaavat nuoreen henkilöön, vaimo ja aviomies selvästi avioliiton osapuoliin. Kuinka siis puhua esimerkiksi avo- liiton 39-vuotiaasta tai 50-vuotiaasta erillissuhteen osapuolesta? Tällaisesta kumppaninnimitysten semantiikan problemaattisuudesta nousee ajoittain erityisesti kolumnien aiheita (mm.

Kotro 2007) sekä opinnäytetöitä (mm. Kynkäänniemi 2018). Niistä käy ilmi, että ilmiö on tun- nistettu ja tunnustettu ja herättää keskustelua arkipäiväisessä elämässä.

Ulkoisesta ”keveydestään” huolimatta aihe kytkeytyy moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kenen suhde saa näkyä ja millaisin kielellisin keinoin? Ketkä joutuvat tekemään valintoja suhteensa esille tuomisessa ja pohtimaan käyttämiään nimityksiä välttääkseen ympäris- tön provosoitumisen, mikäli valittu nimitys viittaa ympäristön normeihin sopimattomaan suh- teeseen? Millaisia nämä mahdolliset kielelliset valinnat ovat, millaisissa tilanteissa valintoja tehdään ja poikkeavatko nämä valinnat jotenkin muiden kielenpuhujien tekemistä valinnoista?

Pariskuntien välistä vuorovaikutusta on tutkittu paljon. Erityisesti keskustelunanalyysin keinoin on tutkittu pariskuntia yhteisten kokemusten kertojina ja parisuhteen kuvaajina sekä aktiivisina tai passiivisina toimijoina näissä kertomuksissa (mm. Tainio 2000). Kielellisistä

(7)

piirteistä on tällöin tarkasteltu pronominien käyttöä näissä kertomuksissa. Erityisesti on kiinni- tetty huomiota pariskuntaa tiiminä tai yhteisenä toimintayksikkönä rakentavaa me-puhetta ja heitä toisistaan erottavia pronominivalintoja (mm. Rohrbaugh et al. 2008, 2012; Rentscher et al. 2017). Myös erilaisten parien kahdenvälisten hellittelynimien rakennetta ja vaikutusta suhteen hyvinvointiin on tutkittu (mm. Bruess & Pearson 1993). Hellittelynimiä ovat koonneet myös erilaiset mediatoimijat (mm. Rummukainen 2013). Sen sijaan vähemmän on tutkittu sitä, miten parisuhteesta puhutaan kolmansille, suhteen ulkopuolisille osapuolille silloin, kun pariskunnan toinen osapuoli ei ole paikalla eikä voi siis osallistua tähän parisuhdekuvan rakentamiseen.

Parisuhteesta puhumista kolmannelle osapuolelle on käsitelty pääasiassa seksuaali- ja su- kupuolivähemmistöihin keskittyvissä tutkimussuunnissa, kuten queer-lingvistiikassa. Tällöin kiinnostuksenkohteena on ollut kumppaninnimityksen valinnan ongelmallisuus heteronormatiivisessa yhteiskunnassa, jossa kumppanin ”väärän” sukupuolen paljastuminen voi johtaa syr- jintään ja pahimmillaan fyysiseen väkivaltaan (mm. Harvey 1997: 60). Esimerkiksi vuonna 2012 Ruotsissa tehtiin 750 viharikosilmoitusta, joissa motiivi liittyi seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuolivähemmistöasemaan, Suomessa 30 (Urpola 2013). Tällaisten uhkien vuoksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voivat puhua parisuhteestaan niin, ettei kumppanin sukupuoli käy ilmi tai hänestä voidaan vaieta täysin (Heikkinen 2002: 35). Kaksi- tuhattaluvun alussa tehdyt tutkimukset esittävät varsinkin työelämän erityisen heteroseksuali- soituna tilana, jossa seksuaalivähemmistöt eivät useinkaan kerro suuntautumistaan työyhteisön muille jäsenille (Lehtonen 2002: 10; Heikkinen 2002: 35–37).

Heteroparien käyttämät kumppaninnimitykset ovat tulleet esille pääasiassa eroja uus- perheitä sekä ”epänormatiivisessa” iässä solmittuja parisuhteita käsitelleissä tutkimuksissa.

Systemaattisimmin aihetta on Suomessa tutkinut Jaana Szinovatz vuonna 2008 valmistuneessa pro gradussaan.

Aiempi tutkimus tuntuu useimmiten keskittyneen ensisijaisesti parisuhteesta vaikenemi- sen kuin siitä puhumisen tutkimiseen. Parisuhteesta ja siviilisäädystä puhuminen ei olekaan ongelmallista yksin seksuaalivähemmistöille. Kärjistäen voidaan sanoa, että yhteiskunnan nor- mit täyttävä aikuinen ihminen on heterosuhteessa elävä äiti tai isä. Yksin eläviä naisia tutkinut Arja Mäkinen tiivistää väitöskirjassaan ydinperheen edustavan ihanteellista normaalitilannetta, johon muita parisuhteita ja perhemalleja verrataan. (2008: 60.) Itselliset sinkkunaiset jättävät usein oman parisuhdestatuksensa ilmaisematta työtovereilleen, sillä sosiaalisesta normista poikkeaminen johtaa usein kiusallisiin kysymyksiin tai jopa puolisottoman henkilön vähätte- lyyn yksilönä, työntekijänä tai molempina (Mäkinen 2008: 63). Myös iäkkäämpien ihmisten

(8)

uusiin, myöhemmällä iällä solmittuihin suhteisiin voi liittyä ennakkoluuloja, joten niistä ei vält- tämättä kerrota kaikille oman sosiaalisen verkoston jäsenille (ks. Määttä 2005: 206). Näissä suhteissa kumppanista puhumista voivat rajoittaa tosin myös sopivien, kumppania kuvaavien nimitysten puute (Määttä 2005: 207). Eronneet, yksinhuoltajat ja uusperheen rakentaneet voivat kokea – avioerojen yleisyydestä huolimatta – itsensä ja oman asemansa stigmatisoitu- neiksi, ”epänormaaleiksi”. Kokemus epänormaaliudesta korostuu erityisesti, jos ero ei ole ollut toivottu tai jos se ei vastaa omia ihanteita parisuhteesta. (Hokkanen 2005: 140–141.) Tämä to- dennäköisesti vaikuttaa siihen, miten omasta parisuhteesta ja perheestä yleensäkin puhutaan ulkopuolisille, esimerkiksi silloin, kun kyse on eron jälkeen solmitusta, vielä vakiintumatto- masta erillissuhteesta.

Tässä tutkimuksessa tarkoitukseni on selvittää, miten suomalaiset nimeävät omia seurus- telukumppaneitaan sekä avo- ja aviopuolisojaan eri tilanteissa. Tutkimukseni sijoittuu sosiolingvistisen tutkimuksen kentälle. Tarkastelen aihetta seuraavien kolmen tutkimuskysymyksen kautta:

1. Mitä nimityksiä puhujat käyttävät kumppaneistaan?

2. Miten käytettyihin nimityksiin vaikuttavat a. suhteen virallisuus

b. vastaajan ja hänen kumppaninsa sukupuoli, ikä ja seksuaalinen suuntautuminen c. puhunnan konteksti?

3. Mitä tekijöitä puhujat ottavat huomioon valitessaan kumppaninnimitystä eri tilanteissa?

Tutkimuskysymyksistä ensimmäisen on tarkoitus selvittää, millaiset suomenkieliset kumppaninnimitykset tutkimuksen tekohetkellä 2010-luvun loppupuolella ovat tavanomaisia viittaamassa seurustelukumppaniin, avo- tai aviopuolisoon. Sen sijaan tutkimuskysymysten 2a–b avulla pyrin selvittämään, kuinka erilaiset kielenulkoiset muuttujat vaikuttavat vaihteluun. Tar- koitus on selvittää, vaikuttavatko suhteen juridinen asema tai parisuhteen osapuolten sukupuoli tai ikä vaihteluun. Tutkimuskysymyksessä 2c sen sijaan paneudun kumppaninnimitysten tilan- teiseen vaihteluun. Tutkimuskysymyksellä 3 pyrin löytämään myös niitä mahdollisia tekijöitä, jotka aiemmissa tutkimuksissa eivät ole nousseet esiin.

1.2 Parisuhteet Suomessa ja lainsäädännössä

Parisuhde on Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’kiintymykseen ja seksuaalisuuteen perustuva kahdenvälinen suhde’ (KS s.v. ’parisuhde’). Sosiologi Jaana Maksimaisen mukaan nyky- suomessa termiä parisuhde voidaan pitää kaikenlaiset rakkaussuhteet kattavana yleiskäsitteenä,

(9)

jolla pystytään neutraalisti kuvaamaan kahden ihmisen välistä intiimiä suhdetta (Maksimainen 2010: 15). Tässä luvussa pyrin tiivistetysti esittelemään, millaisia parisuhteita suomalainen lainsäädäntö tunnustaa ja millaisia suhteita tässä tutkimuksessa käsittelen.

Ennen vuotta 1985 Suomessa ei ollut tehty juuri lainkaan parisuhdetta koskevia tutkimuksia, vaan tutkimusten peruskohteena pidettiin perheyksikköä. Syynä tähän pidetään sitä, että ennen toista maailmansotaa syntynyt sukupolvi piti ihmissuhteita itsestäänselvyytenä eikä niitä ollut tarvetta problematisoida tai tutkia. Toisena syynä nähdään Suomen melko myöhäinen kaupungistuminen: vasta kaupungistuminen mahdollisti parisuhteen korostamisen ja esiin nosta- misen ja individualististen arvojen painottamisen. (Tolkki-Nikkonen 1985: 21–23).

Vuonna 2016 Tilastokeskuksen tilastojen mukaan avo- tai avioliitossa eli yhteensä 2,6 miljoonaa suomalaista. Suomen laki määrittelee viisi siviilisäätyä, jotka määräävät henkilön perheoikeudellista asemaa. Lakijärjestelmän tunnustamia siviilisäätyjä ovat naimisissa, rekis- teröityneessä parisuhteessa, eronnut, naimaton ja leski.

Avioliitto on kahden ihmisen solmima juridinen liitto, jossa osapuolilla on erilaisia juri- disia oikeuksia ja velvollisuuksia toisiaan kohtaan sekä tietty asema perheoikeudessa. Avioliitto solmitaan nykyään aiempaa myöhemmin ja sen solmineita on eniten vanhemmissa ikäluokissa.

Vuonna 2016 ensimmäisen avioliiton solmineiden naisten keski-ikä oli 31,4 ja miesten 33,7 vuotta. (Tilastokeskus 2017a.) Vuonna 2015 Suomessa eli yhteensä 952 724 avioparia. Lisäksi rekisteröityjä miespareja oli 1023 ja naispareja 1585. (Tilastokeskus 2016.) Maaliskuun 2017 jälkeen Suomessa ei ole enää voinut tehdä uusia parisuhteen rekisteröintejä, vaan myös saman- sukupuoliset parit solmivat nykyään avioliiton. Aiemman lainsäädännön mukaisesti solmitun rekisteröidyn parisuhteen voi muuttaa avioliitoksi ilmoitusluontoisesti niin halutessaan (Avioliittolaki, 249/2016, 1 a §). Se ei kuitenkaan ole pakollista, minkä vuoksi samansukupuo- lisissa pariskunnissa on sekä avioliitossa että rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä. Rekisteröity parisuhde vastaa pääpiirteittäin avioliittoa, joskaan sen osapuolilla ei ole kaikkia avioparin oikeuksia. Säädöskielessä puoliso tarkoittaa aina avioliiton osapuolta, kun taas rekisteröidyn parisuhteen kumppaniin viitataan laissa rekisteröidyn parisuhteen osapuolena.

Avoliitto on Suomessa erityisesti alle 30-vuotiaiden tyypillisin parisuhdemuoto ja usein ensimmäinen solmittu liitto (Kontula 2016: 10). Avoliitolla tarkoitetaan jossain määrin avioliittoon rinnastuvaa asuinliittoa, jossa pariskunta asuu samassa osoitteessa ilman juridisia oikeuksia tai velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Avoliitto ei ole virallinen siviilisääty, mutta esimerkiksi Kansaneläkelaitos katsoo avopuolisot jossain määrin elatusvelvollisiksi, vaikkei lain- säädäntö heitä siihen velvoita (Kela 2018). Avoliitossa eletään nykyään varsin hyvä osa nuo- ruutta ja varhaisaikuisuutta. Yli puolet esikoislapsista syntyy nyky-Suomessa avoliittoon

(10)

(Kontula 2016: 10). Lain silmissä sekä avo- että avioliittoon syntyvän lapsen oikeudet ovat yhdenvertaiset (Väestöliitto 2019).

Erillissuhde on suhde, jossa pariskunnan osapuolet asuvat eri osoitteissa ilman avioliittoa.

Näiden suhteiden määrästä ei ole saatavilla luotettavaa tilastotietoa, sillä avio- ja avoliitoista poiketen näitä suhteita ei tilastoida. Vuonna 2016 Suomessa oli 1,1 miljoonaa yksin asuvaa henkilöä (Tilastokeskus 2017a) ja on melko todennäköistä, että ainakin osa heistä eli erillissuhteessa. Erillissuhteita solmivat kaikenikäiset, joskin hieman muita ikäluokkia yleisempiä ne ovat alle 30-vuotiaiden keskuudessa. FINSEX-tutkimuksen mukaan erillissuhteissa koettu pa- risuhdeidentiteetti saattaa olla muita suhteita epäselvempi (Kontula 2016: 30–34).

Vaikka erillissuhde monesti näyttää edeltävän avoliittoa, voi erillään asuminen olla myös toivottu, pysyvä tila. Tutkimusten mukaan näin on erityisesti vanhemmissa ikäluokissa ja yk- sinhuoltajaperheissä sekä noin 30-vuotiaiden urbaanien aikuisten parissa. (Régnier-Lollier et al.

2009: 100; Smart 2011: 45.) Tämän vuoksi englanninkielisessä sosiologiantutkimuksessa toisistaan erotetaan vielä tapailevat erillissuhteessa (LAT, living apart together) elävät (dating LATs) sekä syvemmän kumppanuussuhteen jo solmineet, vakiintuneemmat parit (partner LATs), joilla ei kuitenkaan ole suunnitelmissa muuttaa lähiaikoina yhteen. (Smart 2011: 46.) Näissä suhteissa kumppanuusidentiteetti rakentuu todennäköisesti varsin eri tavalla, mikä vai- kuttanee myös käytettyihin kumppaninnimityksiin.

Kaikki parisuhteet eivät ole vain kahden ihmisen välisiä. Viime aikoina näkyvämmin yh- teiskunnalliseen keskusteluun ovat nousseet erilaiset monisuhteisuuden muodot sekä polyamo- ria. Suomen laki kieltää moniavioisuuden (Avioliittolaki 1929/234 § 6), mutta erilaisia monen- välisiä avoliittoja tai erillissuhteita laki ei kiellä. SETA ry:n Sateenkarisanasto (2019) määrit- telee monisuhteisuuden tarkoittavan sellaisia ”kaikkien osapuolten yhteisymmärrykseen pe- rustuvia intiimeitä, seksuaalisia ja/tai romanttisia suhteita, joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta tai joissa osapuolilla on rinnakkain useampia rakkaus-, seksi-, tai muulla tavoin intiimejä suhteita.” (s.v. monisuhteisuus). Yhdysvaltojen väestöstä noin 4–5 % on arveltu olevan osa va- paaehtoisuuteen perustuvaa suhdetta, jossa on enemmän kuin kaksi jäsentä (Balzarini et al.

2017: 1). Suomesta vastaavaa dataa ei ole saatavilla. Vuoden 2015 FINSEX -tutkimuksessa naisista 10 % ja miehistä 20–30 % raportoi useammasta kuin yhdestä samanaikaisesta suhteesta (Kontula 2016: 34). Niiden motiiveista ei kuitenkaan raportoitu tarkemmin.

Polyamorisen suhteen kumppaneita voidaan kuvata primaareiksi eli ensisijaisiksi tai se- kundaareiksi eli toissijaisiksi kumppaneiksi. Primaarin kumppanin kanssa eletään usein avo- liitossa ja jaetaan kotitalous sekä sen taloudellinen vastuu, kun taas sekundaarin kumppanin kanssa eletään erillissuhteessa (Balzarini et al. 2017: 2). Käytännöt vaihtelevat ja polyamorisen

(11)

kokonaisuuden jäsenet neuvottelevat suhteen olemuksesta itsenäisesti. Siinä missä useimmat kahden ihmisen väliset (hetero)suhteet (kuten erillissuhde ja avoliitto) ovat jo normalisoituneet yhteiskunnassa, liittyy polyamoriaan vielä ennakkoluuloja, jotka usein aiheuttavat sen, etteivät polyamoriset henkilöt useinkaan ilmaise avoimesti polyamorisuuttaan.

(12)

2 TEORIA

2.1 Sosiolingvistinen tutkimusperinne viitekehyksenä

Tämän tutkimuksen laajana teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiolingvistiikka. Sosioling- vistiikka on kielitieteen suuntaus, jonka tavoitteena on selvittää syitä kielessä havaitulle vaih- telulle eli variaatiolle. Variaatiota ei pidetä kaoottisena tai sattumanvaraisena, vaan sillä on aina jokin funktio ja sen syyt ovat selitettävissä kielen itsensä ulkopuolisilla tekijöillä. (Nuolijärvi 2008: 14–16.) Kielenkäytön ja yhteiskunnallisen todellisuuden välillä nähdään olevan selvitet- tävissä ja selitettävissä oleva suhde, jossa sosiaalinen todellisuus vaikuttaa kielenkäyttöön. Sa- malla kielessä havaittu vaihtelu on sosiaalisesti kerrostunutta ja jotkin kielenpiirteet ovat omi- naisempia toisille sosiaalisille ryhmille kuin toisille. (ks. Lappalainen 2004: 13; Nuolijärvi 2008:

14, 24.)

Perinteisesti sosiolingvistiikka jakautuu kahteen päähaaraan: mikro- ja makrososioling- vistiikkaan eli pieni- ja laaja-alaiseen tutkimukseen. Mikrososiolingvistinen tutkimus tarkaste- lee, miten sosiaaliset rakenteet ja kielenulkoiset muuttujat vaikuttavat yksilön kielenkäyttöön.

Kielenulkoisilla muuttujilla tarkoitetaan sellaisia kielestä itsestään irrallisia muuttujia kuten ikä, sukupuoli, etnisyys, koulutus, paikkakunta ja sosioekonominen asema (ks. tarkemmin luku 2.4).

Makrososiolingvistiikka sen sijaan keskittyy tutkimaan yhteisöjen vaikutusta kieleen. Keskei- siä teemoja ovat kielen muuttuminen, vaihtaminen, kuoleminen sekä kieleen liittyvät asenteet ja eri kielimuotojen funktionaaliset tehtävät. (Nuolijärvi 2008: 15.)

Toinen tapa jakaa sosiolingvistiikan laajaa tutkimuskenttää on jako demografiseen, eli taustamuuttujien ja havaitun variaation korrelaatiota tutkivaan suuntaukseen ja interaktionisti- seen, eli puhetilanteita tutkivaan vuorovaikutuksen sosiolingvistiikkaan. (Nuolijärvi 2008: 15.) Demografista tutkimusta edustavat William Labovin yksittäisten morfeemien ääntämistä kar- toittavat tutkimukset, joissa kielenulkoisten muuttujien avulla muodostettuja ryhmiä pyrittiin kuvaamaan kielenkäytöltään homogeenisiksi ja havaittua vaihtelua kytkemään erityisesti sosiaaliluokkiin (Paunonen 1982: 58–62; Nuolijärvi 2008: 22).

Vuorovaikutussosiolingvistiikalle sen sijaan keskeisintä on selvittää, mitä variaatiolla tehdään ja millaisia merkityksiä osallistujat vuorovaikutuksessa antavat kielelle itselleen sekä sen variaatiolle (Lehtonen 2015: 31). Tutkimus on kiinnostunut kielellisten resurssien ja sosiaalisten identiteettien välisestä, indeksisestä suhteesta. Kielellisten resurssien nähdään kantavan paikallista ja sosiaalista merkitystä ja olevan puhujalle keino, jota käyttää persoonan tai identi- teetin luomiseen sekä itsen asemoimiseen ja subjektina toimimiseen. (Lehtonen 2015: 37–38.)

(13)

Oma tutkielmani on ensisijaisesti mikrososiolingvististä, demografisen sosiolingvistiikan kentälle sijoittuvaa tutkimusta, jossa keskeisiksi nousee vuorovaikutussosiolingvistiikan näke- mys vaihtelusta. Ensisijaisena pyrkimyksenäni on mikrososiolingvistiselle tutkimukselle tyypillisesti hahmottaa sosiaalisten rakenteiden vaikutusta kumppaninnimitysten valintaan sekä löytää vastauksia siihen, ovatko jotkin nimitykset tyypillisempiä toisille sosiaaliryhmille kuin toisille ja kuinka erilaiset kielenulkoiset muuttujat vaikuttavat vaihteluun. Toisaalta yhtä mer- kittäviksi nousevat makrososiolingvistisen tutkimuksen sekä vuorovaikutussosiolingvistiikan kysymykset siitä, mitä eri nimityksillä tehdään eri tilanteissa, millaisia funktioita ne saavat sekä jokseenkin merkittäväksi se, millaisia asenteita kielenpuhujilla on eri nimityksiä kohtaan.

2.2 Kumppanin nimeämisen sosiaalinen vaihtelu

Sosiaalisesta vaihtelusta puhutaan silloin, kun voidaan todeta, että joidenkin tiettyjen sosiaalisten taustamuuttujien avulla muodostetut ryhmät eroavat kielenkäytöltään muista ryhmistä. Täl- löin jollakin kielenulkoisin muuttujin jaetulla ryhmällä voi olla käytössään yhteisesti jaettu sosiolekti. Sosiolektillä tarkoitetaan kielen varieteettia, jonka voidaan osoittaa olevan kytköksissä puhujan sosiaaliseen asemaan esimerkiksi asuinpaikan sijaan ja jolla puhuja osoittaa tiettyihin viiteryhmiin kuulumista (Trudgill 1992: 68). On mahdollista, että kumppaninnimityksissäkin on tällaisia nimityksiä, jotka asemoivat niitä käyttävän henkilön johonkin viiteryhmään kuulu- vaksi.

Ryhmittelyyn perinteisesti käytettyjä kielenulkoisia taustamuuttujia ovat esimerkiksi yk- silön sukupuoli, ikä sekä sosiaalinen tausta, joka voi muodostua paitsi ammatista, koulutuksesta ja varallisuudesta, myös esimerkiksi etnisestä taustasta. Tässä tutkielmassa kielenulkoisina muuttujina toimivat ikä ja sukupuoli sekä seksuaalinen suuntautuminen. Näistä seksuaalinen suuntautuminen toimii tässä tutkimuksessa eräänlaisena sosiaalisena taustana. Useimmiten so- siolingvistisessä tutkimuksessa tällaisena taustana toimivat koulutus, ammatti tai varallisuus.

Ikää pidetään yhtenä kielen vaihtelua parhaimmin selittävänä muuttujana (mm. Paunonen 1982: 62–64; Lappalainen 2004: 22). Esimerkiksi slangia pidetään tyypillisesti nuorille kuulu- vana, niin sanottuna ”ikäkausipuheena” (Lappalainen 2004: 36), jota nuoret käyttävät vanhem- pia ikäpolvia enemmän. Keski-ikään tultaessa yksilöiden kielenkäyttö yleensä yleiskielistyy ja muuttuu konservatiivisemmaksi, kun yksilöt sopeutuvat yhteiskunnan asettamiin odotuksiin so- pivasta kielestä ja kielenkäytöstä (Tagliamonte 2012: 47).

Iän ohelle (tai tilalle) on ehdotettu myös muita yksilöiden ryhmittelyperusteita. Tällainen on esimerkiksi Penelope Eckertin ehdottama yksilön elämänvaihe (1997: 154–158).

(14)

Kumppaninnimitysten osalta tällainen ryhmittely kiinnittäisi huomion esimerkiksi opiskelun tai perheen pikkulapsivaiheen vaikutukseen kumppaninnimityksen valintaan. Elämänvaihe kie- lenulkoisena muuttujana onkin omalle tutkimukselleni hedelmällinen. Vaikkapa avioliiton sol- miminen voidaan nähdä siirtymänä uuteen elämänvaiheeseen, jolla voi olla vaikutusta kumppaninnimitysten käyttöön. Tätä vaikutusta ei tosin ole heteroparien osalta tutkittu Suomessa.

Sen sijaan parisuhteen rekisteröimistä siirtymäriittinä tutkinut Emilia Karjula havaitsi, että parisuhteen rekisteröinti oli esimerkiksi lesbopareille kielellisiin valintoihin vaikuttava siirtymä- vaihe, jossa luovutaan naisystävästä ja siirrytään käyttämään ensisijaisesti vaimoa ja puolisoa (Karjula 2009: 65). Myös vaikkapa pikkulapsiperheessä omaan kumppaniin lienee tavallista viitata miehen tai vaimon lisäksi myös vanhemmuutta korostavalla nimityksellä isi tai äiti, ja naimisiin juuri mennyt nuori voi haluta korostaa parisuhteeseen sitoutuneisuuttaan eri tavalla kuin naimisissa 40 vuotta ollut käyttämällä korostetusti nimityksiä kuten aviomies tai aviopuo- liso.

Iän ohella sukupuoli on merkittävä sosiaalinen muuttuja, jonka on katsottu ohjaavan yk- silön tapaa käyttää kieltä. Useimmin toistettuja sukupuoleen liittyviä tutkimustuloksia on se, että naiset suosivat prestiisimuotoja, standardikieltä ja neutraalia yleiskieltä ja vaihtavat rekis- teriä jyrkemmin kuin miehet, jotka taas suosivat puhekielisiä muotoja useammissa tilannekonteksteissa (Trudgill 1974: 90–91; Nuolijärvi 1988: 78–79). Hanna Lappalaisen käydessä vuonna 2001 läpi tuoreempia suomen kielen pro gradu -töitä, tällainen tutkimustulos toistui 15:ssä kaikista 24 tutkielmasta. Erot puhekielisyyksien määrässä miesten ja naisten välillä olivat kuitenkin pieniä. Jopa yhdeksässä tutkituista pro graduista sukupuolieroja ei ollut lainkaan.

(Lappalainen 2001: 84.) Lappalaisen oman väitöskirjan tutkimustulokset sen sijaan vahvistivat aiempaa näkemystä naisista miehiä yleiskielisempinä puhujina (Lappalainen 2004: 149–150).

Määrällisten erojen lisäksi sukupuolten käyttämissä puhekielisyyksissä on joitakin laa- dullisia eroja. Nuorten puhekieltä tutkittaessa on havaittu, että vaikka tytöt eivät ole puhujina sen vähemmän puhekielisiä kuin pojatkaan, he suosivat erilaisia puhekielisyyksiä. Siinä missä pojat käyttävät murteellisia variantteja ja jopa taantumassa olevia murteellisuuksia, suosivat tytöt leimautumattomia puhekielisyyksiä. Poikien käyttämä slangi on tyttöjen slangia affektii- visempaa ja sisältää tabumaisempia ilmauksia. (Lappalainen 2001: 84–87.) Kumppaninnimi- tyksissäkin tämä on heijastunut jonkin verran aiheesta tehdyissä opinnäytetöissä. 1990-luvun alkupuolella nuorta naista tarkoittava slangilekseemi muija näyttää olleen lounaissuomalaisten nuorten miesten ensisijainen nimitys omalle naispuoliselle kumppanille silloin kun tämä ei ollut paikalla (Szinovatz 2008: 83). Sekä sanakirjamääritelmien että aiempien aiheesta tehtyjen

(15)

tutkielmien perusteella voidaan muijaa pitää varsin pejoratiivistuneena, ehkä jopa hieman ta- bumaisena (ks. KS s.v. muija, Kynkäänniemi 2018: 47).

Sosiolingvistinen tutkimus lähestyy sukupuolta usein binäärisen sukupuolijärjestelmän kautta erotellen informantit miehiksi ja naisiksi. Puhujat, jotka eivät identifioidu kumpaankaan dikotomisen sukupuolijärjestelmän puoleen, jäävät usein tutkimuksen ulkopuolelle. Käytän näistä henkilöistä tässä tutkimuksessa nimitystä muunsukupuoliset. SETA:n Sateenkaarisa- nasto (2019) määrittelee muunsukupuolisuuden tarkoittavan ”sukupuoli-identiteettiä, joka ei ole yksiselitteisesti miehen tai naisen identiteetti, vaan näiden yhdistelmä tai jotain aivan muuta”

(Sateenkaarisanasto s.v. muunsukupuolisuus). Käsitteen alle voivat identifioida itsensä yksilöt hyvin moninaisin ja varioivin sukupuolikokemuksin, mutta yhteistä heille kaikille on, etteivät he tunne yksiselitteisesti kuuluvansa vain toiseen sukupuoleen.

Suomessa muunsukupuolisia henkilöitä on tutkittu pääasiassa pro graduissa, maisterin- tutkielmissa sekä ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä. Yleensä pro graduissa on tutkittu yhteiskunnan asenteita muunsukupuolisuutta kohtaan (esim. Mustonen 2019) tai esimerkiksi muunsukupuolisten asiakkaiden kohtaamista terveyspalveluissa (esim. Kuoksa 2017). Katta- vimmin muunsukupuolisten asemaa Suomessa on käsitelty sateenkaarinuorten yleistä asemaa selvittäneessä Nuorisotutkimusseuran tutkimuksessa vuonna 2014 (Aulanko 2014). Melko paljon on tutkittu myös sitä, kuinka muunsukupuoliset kielentävät omaa sukupuolikokemustaan (mm. Kirtley 2015).

Kielitieteen puolella muunsukupuolisten itserepresentaatiota on tutkinut maisterintutkiel- massaan Sara Juntunen (2017). Juntusen analyysista käy ilmi, että suomeksi muunsukupuoliset voivat representoida omaa sukupuoli-identiteettiään hyvin moninaisin kielellisin keinoin. Toi- saalta olemassa on niin kutsuttuja sukupuolivähemmistötermejä, joiden avulla yksilö voi käsit- teellistää omaa sukupuoltaan (mm. genderfluid, agender, transgender, muunsukupuolinen), mutta toisaalta representointiin voidaan käyttää myös vakiintuneita sukupuolittuneita nimityk- siä. Joskus sopivan nimityksen löytäminen olemassa olevasta sanastosta voi olla täysin mahdotonta. (Juntunen 2017: 59.) Tämä mahdottomuus tai vaikeus voi heijastua myös kumppaninnimityksiin, mikäli yksilö kokee, ettei olemassa olevista sukupuolettomista kumppaninnimityk- sistä ole riittävän neutraali kuvaamaan kumppania.

Vaikka muunsukupuolisuuden vaikutuksesta yksilön kielenkäyttöön ei ole tehty samanlaisia kattavia tutkimuksia kuin seuraavassa kappaleessa mainittavien seksuaalivähemmistöjen slangista, sukupuolta kuvaavia vähemmistötermejä voitaneen pitää eräänlaisena muunsukupuolisten slangina. Tämän tutkimuksen kannalta muunsukupuolisiin henkilöihin liittyvistä sei- koista keskeisimpiä onkin se, etteivät binaarisen sukupuolijärjestelmän mukaisia sukupuolia

(16)

ilmaisevat kumppaninnimitykset kuten tyttöystävä, mies tai vaimo välttämättä sovi viittaamaan muunsukupuoliseen kumppaniin. On myös mahdollista, että muunsukupuoliset voivat olla myös muita sukupuolia tietoisempia joidenkin kielimuotojen, tyylien sekä nimitysten ”feminii- nisyydestä” tai ”maskuliinisuudesta”.

Hanna Lappalainen esittää suomalaisten, sosiolingvististen pro gradujen tutkimustuloksia koostavassa artikkelissaan, että sukupuolta merkittävämpiä kielikäytänteisiin vaikuttavia muuttujia suomessa näyttäisivät olevan sosiaalinen tausta sekä koulutus, harrastukset ja viiteryhmät sekä asenteet esimerkiksi murteita kohtaan. (Lappalainen 2001.)

Tämän tutkimuksen kannalta merkittävä sosiaalinen muuttuja on iän ja sukupuolen ohella seksuaalinen suuntautuminen. Seksuaalinen suuntautuminen on identiteettikategoria, jolla on todettu olevan varsin paljon vaikutusta yksilön kielenkäyttöön. Siinä, missä heteroseksuaali- suutta tuotetaan huomaamattomasti osana arkista, jokapäiväistä keskustelua, tuotetaan seksu- aalivähemmistöidentiteettejä huomattavasti rajatummissa tilanteissa. Celia Kitzinger esittää, että heteroseksuaalista identiteettiä tuotetaan nimenomaan (hetero)seksiin ja (hetero)parisuhteisiin liittyvissä keskusteluissa. Tällaisten keskustelujen aiheita voivat olla esimerkiksi kumppani, appivanhemmat, kihloihin- ja naimisiinmeno. Näistä puhuttaessa puhuja voi nimitysvalinnoil- laan tuottaa omaa heteroidentiteettiään erityisesti sukupuolittamalla kumppaninsa. (2005: 228–

229, Salo 2002: 185.) Näihin keskusteluihin itselleen uusien ihmisten kanssa osallistuessaan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva joutuu jokaisella kerralla tekemään valinnan kaapista tulemisesta tai tulemattomuudesta (Mustola ja Vanhala 2002: 37).

Tässä tutkimuksessa seksuaalinen suuntautuminen toimii yhdessä siviilisäädyn kanssa eräänlaisena sosiaalisen taustan määritteenä. Tälle tutkimukselle keskeisimpiä seksuaalivähem- mistöjä koskeva tutkimushavainto on Keith Harveyn tekemä huomio siitä, että ainakin seksu- aalivähemmistöön kuuluvat miehet erottelevat heteroseksuaaleja miehiä jyrkemmin toisistaan tilanteita sekä varioivat niissä käytettyä kieltä. Siinä missä heteromiehet erottelevat konteksteja sen mukaan, tuntevatko he keskustelukumppaninsa vai eivät, homomiehet erottelevat niitä sen mukaan, tapahtuuko vuorovaikutus niin sanotusti homo- vai heterokontekstissa. (Harvey 1997:

70.)

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvien puhujien kielenkäyttöä on queer-lingvistisessä kie- lentutkimuksessa tutkittu monista eri näkökulmista. Erityisesti pohjoisamerikkalaisten ho- momiesten amerikanenglannin slangista on tehty useita katsauksia ja sanakirjakokoelmia. Sek- suaalivähemmistöjen asema marginaalissa on edesauttanut erilaisten slangien syntymistä. Kun omasta suuntautumisesta ei ole voinut puhua avoimesti rikossyytteen, sairausdiagnoosin tai syr- jinnän pelossa, ja seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen yleisesti on ollut tabuasemassa, on

(17)

käyttöön kehittynyt erilaisia tapoja puhua itsestä ja omaan suuntautumiseen liittyvistä tekijöistä.

Keskeisiksi nimeämisen kohteiksi slangissa ovat osoittautuneet muun muassa epäseksuaaliset ja seksuaaliset ihmissuhteet, identiteetti, ikä, tilat ja paikat, roolit yhteisössä sekä homoseksuaalinen tai epähomoseksuaalinen käytös (gay or nongay behavior) (Jacobs 1996: 55). Kump- paninnimitykset ovat siis merkittävä osa näiden slangien sanastoa. Suomen seksuaali- ja suku- puolivähemmistöjen sosiolekteistä ei ole saatavilla läheskään samanlaista tutkimusta. Kump- paninnimityksistä esimerkiksi sanaa kumppani on, osittain sukupuolineutraaliutensa vuoksi, pidetty jokseenkin leimallisena seksuaalivähemmistöille (Jantunen 2014: 3). Muista kielistä tehtyjen tutkimusten perusteella voitaneen olettaa, että myös suomesta voi olla mahdollista löytää seksuaalivähemmistöjen käyttämiä slangi-ilmauksia omalle kumppanille.

Siinä missä edellä käsitelty sosiolekti, kuten erilaiset yhteisönsisäiset slangit, on jaettu, idiolekti on yksityinen ja jakamaton, kullekin kielenpuhujalle itselleen ominainen tapa käyttää kieltä. Se koostuu kullekin yksilölle tyypillisistä kielenpiirteistä, joiden omaksumiseen vaikuttavat kielenulkoiset muuttujat kuten kotipaikka, perhetausta ja koulutus. Idiolektejä on vanhas- taan pidetty muuttumattomina, mutta uudempi tutkimus on osoittanut, että ne muuttuvat pal- jonkin ihmisen elämänkulun varrella. Erityisesti idiolekteissä muuttuvat ne piirteet, jotka puhujat tiedostavat hyvin, kuten sanasto. Sen sijaan fonologisia tiedostamattomia piirteitä voidaan pitää melko pysyvinä. (Kurki 2005: 34–36; idiolektin muuttumisesta ks. myös Paunonen 2005:

182–192.) Aiemmissa pro gradu -töissä tehtyjen havaintojen mukaan kumppaninnimitysten yk- silöllinen vaihtelu on hyvin suurta, ja monilla kielenpuhujilla on käytössään vain heille tyypil- lisiä nimityksiä – erityisesti hellittely- ja vastavuoroisuusnimiä (ks. Szinovatz 2008). Vaikken tutkimuksessa voikaan tarkastella kumppaninnimitysten ajallista vaihtelua yksittäisen puhujan idiolektissä, voidaan pitää melko todennäköisenä, että niiden käyttö muuttuu tilanteisen lisäksi myös ajallisesti.

2.3 Tilanteinen vaihtelu ja kumppanin nimeäminen

Se, että kieli vaihtelee eri tilanteissa, on jokseenkin kiistämätöntä. Sosiolingvistisen tutkimuksen keskeisenä tehtävänä on selvittää, miksi kieli vaihtelee, miten se vaihtelee ja millaiset kielenulkoiset muuttujat siihen vaikuttavat. Keskeisimmäksi vaihtelun syyksi nähdään aiemmin esitettyjen sosiaalisten tekijöiden lisäksi tilannekonteksti sekä sen muutokset.

Tilanteen ja kielen vaihtelun suhde on vuorovaikutuksellinen. Vaikka se, miten puhutaan, vaihtelee tilanteittain, muokkaa ja rakentaa käytetty kieli myös itse tilannetta. Kuten

(18)

esimerkiksi Pirkko Nuolijärvi (2008) toteaa, tilannekonteksti on dynaaminen kokonaisuus, jonka säännöistä, osallistujarooleista ja merkityksistä sen osallistujat neuvottelevat koko vuo- rovaikutusprosessin ajan ja jota kukin osallistuja tuottaa, uusintaa ja muokkaa omien tar- peidensa ja tavoitteidensa pohjalta. Puhujat käyttävät yhdenkin tilanteen sisällä eri variantteja ja kielimuotoja. Tällöin niillä on vuorovaikutuksessa eriytyneitä, yksilöllisiä funktioita. Puhu- taan tilanteen sisäisestä koodinvaihdosta. (Nuolijärvi 2008: 26–27.)

Tilannekonteksteja voidaan pilkkoa osatekijöihin eli tilannekohtaisiin muuttujiin, jotka vaikuttavat tilannekontekstin muovautumiseen. Esimerkiksi Dell Hymes (1986) erottelee 16 tilannetekijää eli parametriä, joiden hän olettaa vaikuttavan puhetoiminnan luonteeseen. Ly- hentäen nämä vaihteluun vaikuttavat tilannetekijät voidaan niputtaa seuraavanlaiseksi kahdek- sankohtaiseksi listaksi: 1) tilanne (aika, paikka, tilanteen puitteet), 2) osallistujat, 3) kommuni- kaation päämäärät ja tavoitteet, 4) sanoman sisältö ja muoto, 5) ”sävy”, 6) diskurssin kanava ja puheen muodot, 7) tulkinta ja vuorovaikutusnormit, 8) genre. (Hymes 1986: 58–65.) Tältä lis- talta esimerkiksi Hanna Lappalainen nostaa omassa väitöskirjassaan tärkeimmiksi tilannemuut- tujiksi osallistujat, topiikin ja puitteet, jotka ovat muissakin tutkimuksissa olleet yleinen analyysissa tarkasteltu joukko. (Lappalainen 2004: 45–48.) Huomioitava kuitenkin on, että ulkoi- silta tilannemuuttujiltaan identtisten tilannekontekstienkin sisällä puhujalla on aina mahdollisuus valita, mitä kielellisiä resurssejaan hän tilanteessa hyödyntää. Puhujanulkoisten muuttujien lisäksi variaatioon vaikuttaa myös puhujan oma asennoituminen tilanteeseen eli se, kuinka hän itse suhtautuu sanomaansa ja kuinka hän asemoi itsensä suhteessa läsnä vuorovaikutustilanteessa ja yhteiskunnassa oleviin kategorioihin (Lehtonen 2015: 39).

Eniten vaihteluun vaikuttavana yksittäisenä muuttujana pidetään vastaanottajaa tai kuuli- jaa (ks. esim. Bell 1984: 178–182). Pelkkä mielikuva viestin vastaanottajasta voi vaikuttaa puhujan vuorovaikutustilanteessa käyttämiin rekistereihin. Jo muutokset vastaanottajaa tai yleisöä koskevissa mielikuvissa voivat muuttaa koko vuorovaikutustilanteessa käytettyä kielellistä tyy- liä. (Labov 2001: 87.) Useimmiten puhujat pyrkivät muotoilemaan lausumansa niin, että vas- taanottajalla on mahdollisuus ymmärtää niiden sisältämät viittaussuhteet. Tätä vastaanottajan huomioivaa käytännettä kutsutaan keskusteluntutkimuksessa recipient designiksi (ks. Londen 1998: 64). Samalla kun puhuja pyrkii muotoilemaan viestinsä mahdollisimman helposti ym- märrettäväksi, hän usein myös mukauttaa puhettaan keskustelukumppanin kieleen.

Vastaanottajan, yleisön ja kuulijan käsitteitä voidaan pitää jossain määrin päällekkäisinä, joskin eroja niiden käytössä on keskustelunanalyysin, viestintätieteiden ja sosiolingvistiikan välillä. Tässä tutkielmassa käytän nimityksiä ristiviitteisesti, joskin yleisön käsitteellä viittaan analyysissa vain useammasta kuulijasta koostuviin vastaanottajaryhmiin.

(19)

Tilannekontekstit jaetaan sosiolingvistisessä tutkimuksessa muodollisiin eli virallisiin eli formaaleihin tilanteisiin sekä vapaisiin eli informaaleihin tilanteisiin. Jyrkkä rajanveto niiden välille ei kuitenkaan ole mielekästä, sillä erilaisia arkipäiväisiä tilanteita voi olla haastavaa luo- kitella yksioikoisesti vain virallisiksi tai vapaiksi. Hedelmällisempää onkin nähdä tilannekontekstit lineaarisena jatkumona, jonka eri ääripäitä muodollinen ja vapaa tilanne ovat. Niissäkin tilanteissa, joiden voidaan katsoa sijoittuvan selvästi ja yksiselitteisesti jatkumon jompaankum- paan päähän, esiintyy runsaasti toiselle ääripäälle tyypillisiä kielellisiä piirteitä. (Nuolijärvi 1990: 121, 130–131.)

Muodollisille ja vapaille tilanteille tyypillisiä kielellisiä piirteitä on tarkasteltu useissa so- siolingvistisissä tutkimuksissa. Tutkimusten pohjalta muodostettuna perusajatuksena on, että virallisissa tilanteissa suositaan yleiskielisempiä, lähempänä normitettua standardikieltä olevia muotoja murteellisuuksien ja slangi-ilmausten karsiutuessa: käytössä ovat prestiisin aseman saavuttaneet variantit ja puhe on usein huolitellumpaa. Näissä tilanteissa myös yksilökohtainen variaatio on vähäisintä (Paunonen 1982: 100). Vastaavasti vapaissa tilanteissa puhekielisyydet, murteellisuudet ja slangisanaston käyttö lisääntyvät (Lappalainen 2004: 136–137) ja yksilökoh- tainen vaihtelu voi olla suurempaa kuin virallisissa tilanteissa.

Aiempien kansanlingvististen tutkimusten perusteella voidaan sanoa, että kielenpuhujat tiedostavat hyvin virallisten ja vapaiden tilanteiden eron sekä sen, millaiset kielelliset piirteet niissä olisivat odotuksenmukaisia. Kun tutkimuksissa on kysytty kielenpuhujien havaintoja ti- lanteisesta vaihtelusta, on paljastunut, että puhujat uskovat puhetapansa muuttuvan erityisesti virallisissa tilanteissa. Tällöin oman puheen on kuvattu muuttuvan kirjakielisemmäksi, viralli- semmaksi ja siistimmäksi. Nuoret tutkittavat ovat arvelleet puhetapansa muuttuvan myös koti- paikkakunnan ulkopuolelle lähdettäessä sekä vanhempien ihmisten kanssa puhuttaessa. Tällöin mainintoja on tullut muun muassa teitittelyn lisääntymisestä, kiroilun vähentämisestä ja murteellisuuksien karsiutumisesta. (Lappalainen 2008: 86.)

Todellisissa tilanteissa kielellisten piirteiden vaihtelu eri tilanteissa voi olla hyvin pientä ja huomaamatonta ja yksilökohtaiset erot samankin tilannekontekstin sisällä hyvin suuret (Lap- palainen 2004: 339). Tätä voidaan selittää useammalla tavalla. Ilmiö voi johtua ensiksikin siitä, etteivät puhujat hallitse muita kuin puhekielisiä rekistereitä. Puhujalla ei siis ole osaamista ilmaista itseään muilla tavoin kuin puhekielisiä ilmauksia käyttämällä. Toisekseen suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen puhekieleen ja murteellisuuksiin on vuosien varrella lientynyt, joten puhekielisiä rekistereitä voidaan pitää jo kaikkiin tilanteisiin sopivina. Useimmissa amma- teissa on Suomessa hyväksyttyä puhua puhekielisesti eikä normitetun yleiskielen käyttöä vaa- dita. (Paunonen 2005: 101; Lappalainen 2008: 86–88.) Kuten aiemmin mainittua, normitetun

(20)

kirjakielen variantit voidaan puhutussa kielessä myös helposti kokea hyperkorrekteiksi, jolloin ne eivät palvele tarkoitustaan. Tämän vuoksi on mahdollista, että monen nykysuomenpuhujan mielestä esimerkiksi puhekieliset tai slangimaiset kumppaninnimitykset avokki ja poikkis sopivat yhtä useaan tai jopa useampaan tilanteeseen kuin niiden yleiskieliset vastineet avopuoliso ja poikaystävä.

Virallisista tilanteista eniten on tutkittu institutionaalisen tilannekontekstin piiriin kuuluvia vuorovaikutustilanteita niin sosiolingvistiikan kuin keskustelunanalyysin alueella. Institu- tionaalinen vuorovaikutus ei ole paikka- tai tilannesidonnaista, vaan institutionaalista vuorovaikutusta voi tapahtua myös hyvin arkisten vuorovaikutuskontekstien sisällä (Peräkylä 1997:

180; Nuolijärvi 2008: 27). Kaikki instituutioiden sisällä tapahtuvakaan vuorovaikutus ei ole institutionaalista, vaan institutionaalista vuorovaikutusta katsotaan tapahtuvan silloin, kun keskustelun osapuolet suuntautuvat tiettyihin institutionaalisiin rooleihin (kuten asiakaspalvelijan ja asiakkaan tai lääkärin ja asiakkaan) ja suorittavat tilanteessa jotain institutionaalista tehtävää (Peräkylä 1997: 177–180). Erityisesti rooleihin liittyvät rooliodotukset voivat ohjata vuorovaikutustilanteen kielenkäyttöä (Raevaara et al. 2001: 13). Samalla vuorovaikutusta ohjaavat tilanteissa sosiaalinen välimatka ja statuserot osallistujien välillä (Hämäläinen 1982: 142).

2.4 Leksikaalinen vaihtelu ja henkilöön viittaaminen

Sama asia voidaan kielessä ilmaista monin eri tavoin erilaisia kieliopillisia rakenteita ja lähi- synonyymeja käyttämällä. Esimerkiksi metsä ~ mettä ~ mehtä ovat saman lekseemin samatar- koitteisia variantteja. Sen sijaan esimerkiksi kissa ~ katti ~ mirri ovat toistensa lähisynonyy- meja eli ne viittaavat samaan tarkoitteeseen, mutta niissä on vähintään sävyeroja (Kangasniemi 1997: 42). Täyssynonyymit, joissa tällaisia sävyeroja ei olisi, ovat kielessä erittäin harvinaisia tai olemattomia tai, kuten Alan Cruse toteaa, niitä on lähes mahdotonta löytää, sillä niiden tulisi täyttää varsin tiukat vaihdettavuuden ehdot (Cruse 2000: 157). Synonymiaan palataan tässä luvussa vielä myöhemmin.

Kun sosiolingvistisessä tutkimuksessa puhutaan vaihtelusta, puhutaan ensisijaisesti siitä, kuinka eri lekseemien variantit vaihtelevat puhuja-, alue- ja tilannekohtaisesti. Kumppaninni- mitysten tilanteinen vaihtelu on ensisijaisesti leksikaalista vaihtelua, minkä vuoksi käsittelen tässä osiossa leskikaalisen vaihtelun teoriaa. Suomalainen sosiolingvistiikka on keskittynyt paljon morfologisten ja syntaktisten piirteiden vaihteluun puhutussa kielessä, mikä on jättänyt leksikaalisen vaihtelun jokseenkin vähän tutkituksi ilmiöksi. Sitä on kuitenkin tutkittu mm. per- soonapronominien (mm. Vikberg 1997) sekä slangisanaston osalta (mm. Lappalainen 2004).

(21)

Osaltaan tämän nyt tehtävän tutkielman tarkoituksena on täydentää tätä olemassa olevaa tutki- musaukkoa.

Perinteisesti sosiolingvistiikassa vaihtelua selitetään rekisteriteoriaksi kutsutun mallin kautta. Rekisteriteoriassa kielen piirteiden nähdään jakautuvan erilaisiin piirrekimppuihin, joista kukin muodostaa erilaisia rekistereiksi kutsuttuja kielenlajeja tai kielityyppejä. Erilaiset piirteet asettuvat jatkumolle, jonka ääripäiksi suomalaisessa tutkimuksessa on usein asetettu normitettu yleiskieli ja vapaa puhekieli. Puhekieli jaetaan usein eri alueiden puhekieliksi. Li- säksi erillisiksi rekistereiksi käsitetään eri paikkakuntien perinteiset murteet. Tällöin esimerkiksi äänteellinen variantti metsä edustaa normitettua yleiskieltä, mehtä itäisiä murrepiirteitä ja mettä läntisiä (murrepiirteiden ryhmittelystä ks. Hurtta 2007). Yksi rekisteri voi sisältää piirteitä molemmista ääripäistä. Rekistereitä on kullakin kielenpuhujalla käytössään eri määrä ja rekis- terit voidaan hallita eritasoisesti. Erityisesti standardoidun yleiskielen hallinta vaihtelee puhu- jittain. (Lappalainen 2008: 88–90.)

Tämän tutkielman kannalta rekisterin käsite on sikäli epärelevantti, ettei yhtä laajem- masta puheaktista irrallista lekseemiä vielä voida pitää minkäänlaisen kokonaisvaltaisen rekisterin ilmentymänä eikä useimpien nimitysten jakaminen esimerkiksi tiettyihin murteisiin tai tiettyjen alueiden puhekieleen kuuluviksi ole yleensä mahdollista. Yksittäisillä sanavalinnoilla voi olla suurikin merkitys sille, millaisena tyylillisenä esityksenä koko puheakti tulkitaan. Esi- merkiksi Hanna Lappalainen (2008: 89) toteaa nuorten kielellistä vaihtelua käsittelevässä artikkelissaan, että jo yksi leimallinen slangisana tai jollekin rekisterille tyypillinen ilmaus voi olla puhetavasta syntyvän vaikutelman kannalta olennaisempaa kuin muut kielimuodon raken- teelliset piirteet. Tässä tutkimuksessa käsitellyistä kumppaninnimityksistä jotkin nimitykset ovat toki selvästi esimerkiksi slangiin kuuluvia (mude) ja joillain on sekä yleiskielisiä ja melko neutraaleja että slangimaisia tai mahdollisesti leimautuneita puhekielisiä variantteja (poikays- tävä ~ poikkis ~ pojuyde).

Rekisteriteoria on tälle tutkimukselle hyödyllinen kuitenkin siksi, että tutkimani vaihtelu noudattanee pitkälti rekisterivaihtelun yleisiä linjoja: virallisissa tilanteissa suositaan yleiskie- lisempiä muotoja ja ”virallisempia” rekistereitä kun taas arkisessa vuorovaikutuksessa käyte- tään enemmän puhekieltä ja murteellisia muotoja. Tämä löyhä jako kahteen rekisteriin riittääkin pääasiassa tämän tutkimuksen rekisteriteoriaksi varsin hyvin.

Leksikaalinen vaihtelu tarkoittaa lekseemien eli sanojen vaihtelua. Se on aina riippuvaista sanojen semantiikasta ja sen tutkimisessa on otettava huomioon monia semanttispragmaattisia tekijöitä. Geeraerts, Grondelaers ja Bakema ovat esittäneet, että kaikista kielenulkoisista muuttujista (ks. 2.4) huolimatta puhujan lekseeminvalintaa ohjaavat vahvimmin semanttiset tekijät.

(22)

Heidän mukaansa puhuja valitsee tarkoitteelle sanan ensisijaisesti siitä kategoriasta, jonka keskeinen jäsen tarkoite on. (1994: 8.) Kun tarkoite on henkilö, mahdollisia kategorioita on kuitenkin usein varsin monta.

Sanan tai muun kielellisen ilmauksen suhdetta merkitykseen säätelevät kolme tekijää.

Ensiksikin jokaisella sanalla on kielenulkoisessa todellisuudessa viittauskohde tai -kohteita, joista syntyvät sanan päämerkitys ja mahdolliset sivumerkitykset. Toisekseen konteksti määrit- telee, mihin sanalla todella viitataan. Kolmanneksi suhdetta määrittelee sanan suhde muihin sanaston sanoihin. (Cruse 2000: 21–22, 87–261.) Ilmauksen merkitys koostuu aina varsinai- sesta eli denotatiivisesta eli viittaavasta merkityksestä sekä siihen liittyvistä assosiatiivisista merkityksistä eli liitännäsimerkityksistä, jotka voivat olla konnotatiivisia tai affektiivisia. Li- säksi merkitykseen voi liittyä myös erilaisia tyylisävyjä. Erilaisiin ilmauksiin voi myös liittyä heijastusmerkityksiä, jotka ovat tyypillisiä sanoille, joilla on jonkinlaista tabukäyttöä (esim.

naida). (Kangasniemi 1997: 13–14.) Jotkin sanat voivat muodostaa yhdessä kollokaation eli leksikaalisen myötäesiintymän. Tällöin sanat esiintyvät tilastollisesti merkittävän usein toistensa kanssa. (Jantunen 2009: 358.) Niiden esiintyminen muiden sanojen kanssa voidaan kokea yllättäväksi. Tällaisia ovat esimerkiksi monet samatarkoitteiset partikkelit kuten puti- ja ruti-, jotka edellyttävät tiettyä pääsanaa, jonka edellä niitä käytetään.

Edellä lueteltujen seikkojen vuoksi täyssynonymia kielessä on varsin harvinaista: sanoilla voi kyllä olla sama denotatiivinen merkitys, mutta niiden liitännäismerkitykset ovat toisistaan poikkeavia. (Kangasniemi 1997: 42, Cruse 2000: 156.) Koska merkitys syntyy osittain myös suhteessa esiintymiskontekstiin, voidaan sanalla ajatella olevan jokaisella esiintymiskerrallaan erillinen merkitys (Kangasniemi 1997: 21).

Jotkin ihmiselämän ilmiöt keräävät toisia ilmiöitä enemmän denotatiiviselta merkityksel- tään samanlaisia, mutta assosiatiivistilta merkityksiltään toisistaan poikkeavia sanoja. Erityi- sesti erilaiset tabut toimivat kielen attraktiokeskuksina. Tabujen ympärille syntyy jatkuvasti uutta sanastoa. Heikki Paunonen (2000: 32–35) listaa esimerkiksi Helsingin slangin keskeisiksi attraktiokeskuksiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden, tupakan, alkoholin ja humalassa olemisen ohella. Seksi ja seksuaalisuus ovat kuoleman, sairauksien, erilaisten huumaus- ja nautintoainei- den sekä joidenkin ruumiintoimintojen rinnalla varsin suuri tabu suomalaisessa ja yleisemmin- kin eurooppalaisessa kulttuurissa. Seksuaalisuudesta tabuasema on siirtynyt myös sukulaisuus- ja parisuhteeseen viittaavaan sanastoon, mikä selittää parisuhteisiin ja kumppaneihin liittyvän sanaston runsautta kielessä. (Varis 1998: 171.)

Tutkimukseni keskeinen kohde ovat erilaiset nimitykset. Nimityksiksi kutsutaan nimis- töntutkimuksen perinteessä kaikenlaisia appellatiiveja eli yleisnimiä. Sen sijaan nimi tarkoittaa

(23)

aina erisnimeä. Erisnimien lisäksi nimiin kuuluvat erilaiset epäviralliset nimet, jotka ovat yksi- lön lisänimiä, kuten lempi- ja käyttäjänimet. Niillä ei ole virallista statusta nimisysteemissä.

(Ainiala, Saarelma & Sjöblom 2008: 12, 29, 173.)

Kielenpuhujilla on monia erilaisia keinoja viitata puheaktin kontekstissa läsnä- tai pois- saoleviin henkilöihin. Puhutaan niin sanotuista suorasta ja epäsuorasta henkilöön viittaamisesta.

Suora viittaus on muodoltaan nimi, persoonapronomini, verbin persoonapääte tai henkilöä tarkoittava substantiivi. Passiivi voidaan myös katsoa suoraksi henkilöön viittaamiseksi esimerkiksi ilmauksissa me mennään ja mennään jo. Epäsuoran viittauksen kieliopillisia rakenteita sen sijaan ovat passiivi, yksikön 2. persoona, ihminen-sana ja nollapersoona. (Seilonen 2013:

40.)

Kun puhutaan omasta elämänkumppanista, substantiivimuotoisen viitteen valintaa mut- kistavat lisäksi monet muutkin seikat. Kumppania ei välttämättä aina nimetä yksiselitteisesti vaimoksi, aviomieheksi tai avopuolisoksi vaan erilaiset kiertoilmaukset ja leikilliset nimitykset ovat hyvin yleisiä. Jo vuonna 1952 suomenkielistä sukulaisuusnimistöä tutkinut N. E. Nirvi mainitsee kumppaninnimitysten kohdalla mielenkiintoiseksi kuvaamansa ilmiön, kuinka ”si- vistyneistöönkin kuuluvat aviopuolisot saattavat korvata kirja- tai yleiskielisen aviovaimon tai -miehen nimityksen jollakin leikillisellä, tilapäisemmällä ilmauksella tai sanonnalla” (Nirvi 1952: 18). Kyse ei Nirvin mukaan ole pelkästä “leikillisyyden tavoittelusta”, vaan epätarkem- pien nimityksien valintaa voi motivoida myös “tietyistä syistä aiheutunut tunteen ilmaisemisen kaihtelu tai jonkinlaisen pateettisuuden tahallinen karttelu”. (Nirvi 1952: 18) Tässä näkemyk- sessään Nirvi tosin unohtaa parisuhteen perinteisen tabuluonteen, jolla lienee myös paljon vaikutusta erilaisten kiertoilmausten käyttöön.

Juuri kiertoilmausten ja leikillisten ilmausten sekä erilaisten pronominiviittausten vuoksi semanttispragmaattisilla tekijöillä on suuri rooli tulkittaessa eri lekseemejä kumppaninnimityk- siksi. Esimerkiksi kodinkonetarkoitteisen sanan tiskikone ymmärtäminen kumppaninnimi- tykseksi vaatii oikein tulkituksi tullakseen runsaasti kontekstuaalista tietoa. Sivumerkitysten tuntemusta sen sijaan vaatii esimerkiksi nimityksen hallitus ymmärtäminen leikilliseksi kump- paninnimitykseksi, vaikka sen päämerkitys onkin ’valtion ylintä toimeenpanovaltaa käyttävät viranomaiset, vars. ministeristö, valtioneuvosto’ (KS s.v. hallitus). Näiden seikkojen lisäksi kumppaninnimitysten vaihtelussa merkittäväksi muuttujaksi tulee se, kuinka ne hyvin ne mer- kitykseltään ja tyyliltään sopivat kulloiseenkin kontekstiin.

Merkitykselliseksi tulee ensisijaisesti puheen funktio: minkä seikan tähdentäminen on tärkeää, mihin informaatioon kuulijan on välttämätöntä päästä käsiksi. Tyylillisesti kumppa- ninnimityksiä voidaan jaotella esimerkiksi sanakirjoissa kuten Kielitoimiston sanakirjassa

(24)

esiintyvien kuvailujen avulla ”arkisiin” (söpöläinen), ”ylätyylisiin” (armas), ”leikillisiin” (vai- moke) tai ”halventaviin” (akka). Informaatiota puhuja voi antaa kumppanin sukupuolesta (mies, tyttöystävä), suhteen mahdollisesti institutionaalisesti vahvistetusta virallisuudesta (vaimo, aviomies) ja yhdessä asumisesta (avopuoliso, tapailuhenkilö). Toisaalta hän voi korostaa kiin- tymystään tai negatiivista tunnetilaa kumppaniaan kohtaan (rakas vaimokulta, meidän riemui- diootti).

Samalla tavalla kuin rekisteri, myös sosiolingvistiselle tutkimukselle tyypillinen prestii- sikielen käsite on tämän tutkimuksen kannalta jokseenkin ongelmallinen. Prestiisillä tarkoitetaan sosiolingvistiikassa sellaista kielenpiirrettä, jota pidetään puhujayhteisössä jollakin tavalla tavoiteltavana. Sen vastakohta on stigmatisoitunut piirre, joka on leimautunut niin, ettei sitä enää haluta käyttää. Perinteisesti sosiolingvistiikassa on nähty, että prestiisin asemassa olisivat normitetun yleiskielen muodot, jotka yhdistetään ylempiin sosiaaliluokkiin. (Paunonen 1982:

41.) Käsitteen ongelma on kuitenkin siinä, että prestiisiasema on hyvin kontekstisidonnainen.

Pirkko Nuolijärvi (2008: 21–22) toteaa, ettei yhteisön jäsenten arvottaessa kielen piirteitä eri tavoin ja tuottaessa erilaisia alueellisia ja sosiaalisia prestiisejä, ei prestiisikieltä voida enää ajatella yhdeksi, eikä normitetun yleiskielen asemaa prestiisinä pitää itsestään selvänä. Ne kielenpiirteet, joilla on kirjakielisen variantin lisäksi myös yleis- tai puhekielisiä variantteja, koetaan nykyisin puhutussa kielessä kirjakielisessä asussaan esiintyessään jopa hyperkorrekteiksi (Lap- palainen 2004: 338). Tässä tutkimusasetelmassa prestiisin asemassa voidaan ajatella olevan niiden neutraalien, yleiskielisten kumppaninnimitysten, jotka eivät esiintyessään eri konteksteissa herätä huomiota tai tunnu poikkeuksellisilta suhteutettuna puheaktin kontekstiin ja puhujan ikään ja sukupuoleen.

2.5 Pariskunnat puhujina ja kumppaninnimitykset aiemmassa tutkimuk- sessa

Pariskuntien väliseen vuorovaikutukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa kiinnitti ensimmäi- senä systemaattisemmin huomiota keskusteluntutkimuksen uranuurtaja Harvey Sacks, joka kä- sittelee luennoissaan ilmiötä, jota kutsuu käsitteellä spouse talk. Käsitteen on suomentanut Liisa Tainio pariskuntapuheeksi (2000).

Sacks tarkoittaa Tainion mukaan pariskuntapuheella puhetta, jolla niin sanottu ”pariskun- tuus” tehdään relevantiksi osaksi keskustelua. Se on puhetta, jolla pariskunta orientoituu toi- siinsa ja rakentaa ”meitä”. Pääosin pariskuntapuheen tutkimus onkin keskittynyt tilanteisiin, joissa molemmat pariskunnan osapuolet ovat paikalla ja tuottavat puhetta yhdessä eräänlaisena

(25)

tiiminä erilaisissa tilanteissa samalla neuvotellen suhteensa toimintatavoista (Tainio 2000: 24).

Erilaisia kielellisiä keinoja pariskuntuuden rakentamiseen ovat erityisesti monikon ensimmäi- sen persoonan pronominien ja verbitaivutuksen käyttö (niin sanottu me-puhe). Pariskuntapu- heen pronominivalintoja on Suomessa tutkinut systemaattisimmin Hille Tuominen pro gradussaan vuodelta 2016. Tuomisen aineistossa näkyi viitteitä siitä, että eri persoona- ja demonstra- tiivipronomineilla on pariskuntapuheessa jossain määrin eriytyneitä tehtäviä esimerkiksi lähei- syyden ja etäisyyden osoittamiseen, mutta nämä tehtävät ovat jokseenkin konteksti- ja funk- tiosidonnaisia. (Tuominen 2016: 100–105.)

Pronominien ja me-puheen lisäksi pariskuntuutta rakennetaan myös erilaisin kumppaniin viittaavin nimityksin. Heteroliitossa elävien suomalaisten kumppaninnimityksiä tarkastellaan systemaattisimmin Jaana Szinovatzin vuonna 2008 Turun yliopistossa valmistuneessa, kysely- tutkimuksena toteutettussa pro gradussa, jossa käsitellään sekä kumppanin suoraa puhuttelua että tähän viittaamista neljässä erilaisessa tilannekontekstissa. Vuosina 1991 ja 1995 18–52- vuotiailta lounaissuomalaisilta korkeakouluopiskelijoilta kerätyssä aineistossa on runsaasti uniikkinimityksiä sekä nimityksiä, jotka saavat koko aineistossa vain muutamia mainintoja.

Szinovatzin aineistossa on mielenkiintoisesti nähtävissä se, kuinka ”meitä” rakennetaan myös silloin, kun pariskunnan toinen osapuoli ei ole paikalla. Muiden läsnä ollessa tutkimuksen naisvastaajat puhuttelevat kumppaniaan ja viittaavat tähän tyypillisimmin nimityksillä kultsi, kulta, hani ja rakas (2008: 63, 76), jotka korostavat kiintymyssuhdetta puhujan ja kohteen vä- lillä. Miesinformantit sen sijaan puhuttelivat kumppaniaan näissä tilanteissa ensisijaisesti etu- nimellä (2008: 72). Kun kumppani ei ollut läsnä tilanteessa, häneen viitattiin huomattavasti useammalla eri nimityksellä. Tässä tilanteessa naisten eniten käyttämiä kumppaninnimityksiä olivat mieheni, isäntä, kulta ja mies. Miehet suosivat muijaa, tyttöystävää, eukkoa ja vaimoa.

(2008: 82.)

Lesboäitien neuvolavuorovaikutusta tutkinut Pauliina Kuosmanen havaitsi omassa tut- kimuksessaan, että lesboäidit toistivat tiettyä asioimisstrategiaa. ”Alkutunnustelussa” sosiaaliseen vanhempaan viitattiin sukupuolineutraalilla käsitteellä – asuinkumppani, puoliso joskus myös ystävä – ja sukupuoli tuotiin esiin vasta myöhemmin hienovaraisin kielellisin piirtein esimerkiksi puhumalla synnyttäneestä puolisosta. Itseä ja toista perheenä rakennettiin tuomalla sosiaalinen vanhempi mukaan neuvolaan ja puhumalla ”meistä”. Nämä strategiat kuitenkin ai- heuttivat usein hämmennystä hoitohenkilökunnassa ja johtivat moniin väärinymmärryksiin.

(Kuosmanen 2007: 202.)

(26)

3 AINEISTON KERUU- JA ANALYYSIMETODIT

3.1 Kyselylomake ja aineiston keruu

Aineisto koottiin alkukeväästä 2017 sähköisellä kyselylomakkeella. Lomaketta jaettiin pääosin sosiaalisessa mediassa, omalla ja tuttavieni Facebook-sivuilla sekä kahdessa julkisessa Setan paikallisjärjestön (Oulu ja Rovaniemi) ryhmässä. Omien kontaktieni kautta jaeltu kysely lienee saavuttanut vastanottajia pääosin Keski-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Uudenmaan alueilta.

Nelisivuisen kyselyn ensimmäisessä osassa selvitettiin vastaajan ja tämän kumppanin taustatiedot, eli ikä, sukupuoli, suhteen virallisuus (erillissuhde, avo- ja avioliitto tai rekisteröity parisuhde), yhdessäoloaika sekä mahdolliset muut kumppanit (polyamorinen tai avoin suhde).

Näitä muuttujia käytettiin analyysissa ryhmittelyperusteena. Vastaajien murretaustaa, koulu- tusta tai ammattia ei kyselyssä selvitetty eivätkä ne ole tutkimukselle keskeisiä muuttujia. Niitä tarkastellaan analyysissa vain niissä tapauksissa, joissa vastaaja itse on tuonut ne esiin avoimien kenttien vastauksissaan.

Kyselyn toisessa osassa vastaajalta tiedusteltiin hänen yleisimmin käyttämiään kumppa- ninnimityksiä tutussa ja vieraassa seurassa. Hypoteesina on, että näissä kentissä annetut vas- taukset toistuisivat myös eri tilannekonteksteissa.

Kolmas vaihe koostui kahdeksasta kuvitteellisesta tilannekontekstista. Näitä tilanteita olivat sukujuhlat, rennot illanistujaiset, lounas- tai kahvihuonekeskustelu uuden työtoverin kanssa, yleisöpuheenvuoro julkisessa puhetilanteessa (esim. keskustelutilaisuus, seminaari, luento), lääkärin vastaanotto, asiointitilanne virastossa (esim. KELA tai työvoimatoimisto), työhaastat- telu sekä päivitys sosiaalisessa mediassa. Tilannekontekstit sekä fyysisine tiloineen että osal- listujineen määriteltiin tarkoituksellisesti löyhästi, sillä esimerkiksi sukujuhlien kontekstin tie- dettiin assosioituvan eri ihmisillä hyvin eri tavalla riippuen paljolti oman suvun koetusta af- fektiivisesta ja fyysisestä läheisyydestä. Variaatiota pyrittiin saavuttumaan kuitenkin sekä po- tentiaalisen yleisön iässä, määrässä, sosiaalisessa statuksessa sekä koetussa affektiivisessa lä- heisyydessä.

Viimeiseksi vastaaja arvioi erilaisten vastaanottajaan ja tilannekontekstiin sekä itseensä ja kumppaniinsa liittyvien muuttujien vaikutusta valintoihinsa asteikolla yhdestä viiteen (tarkka lista muuttujista ks. LIITE 1). Erityisesti tämän osan muotoilussa hyödynsin Hymesin tilannekontekstia rakentavien muuttujien listaa (ks. Hymes 1986: 58–65) sekä oman kandidaatintut- kielmani tutkimustuloksia (Hassinen 2015), josta nostin listalle tässä tutkielmassa merkittäviä muuttujia. Tällaisia olivat esimerkiksi huumorintaju sekä kumppanin fyysiset ominaisuudet

(27)

kuten ikä, jotka eivät itsessään liity suoraan tilannekontekstiin vaan ovat todennäköisesti läsnä tilannekontekstista riippumatta. Keskustelukumppanin ollessa tutkimusten mukaan yksi vaihtelua eniten selittävä muuttuja (Labov 2001: 87), painottuivat tutkimusasetelmassa keskustelu- kumppaniin liittyvät muuttujat esimerkiksi tilannekontekstin fyysisten muuttujien (akustiikka, valaistus) sijaan. Kunkin esitetyn muuttujan vaikuttavuutta vastaaja arvioi asteikolla 1–5. As- teikko avattiin vastaajalle siten, että 1:n ilmoitettiin tarkoittavan ei lainkaan vaikutusta, 2 tar- koitti ei juurikaan vaikutusta, 3 - ei tiedostettua vaikutusta, 4 - jonkin verran vaikutusta, 5 - todella paljon vaikutusta.

3.2 Tilannekontekstit

Kyselylomakkeella vastaajille esiteltiin yhteensä kymmenen erilaista tilannekontekstia (1–2 ja A–H). Tilanteet 1 ja 2 olivat hypoteettisia kontrollitilanteita, joissa merkittävänä muuttujana oli ainoastaan keskustelukumppanin tuttuus. Tilanne 1 kuvattiin kyselylomakkeessa sanoin ”keskustelukumppani tuntee kumppanisi” ja tilanne 2 ”keskustelukumppani ei tunne kumppaniasi”.

Muita muuttujia tilanteissa ei esitetty.

Kahdeksan muuta, kirjaintunnisteilla A–H analyysissa merkittyä tilannekontekstia ovat sukujuhlat, rennot illanistujaiset, työpaikkakeskustelu, yleisöpuheenvuoro, lääkärikäynti, virastoasiointi (esim. KELA tai työvoimatoimisto), työpaikkahaastattelu ja julkaisu sosiaalisessa mediassa. Näistä tilanteista neljässä on kyse kasvokkain tapahtuvasta vuorovaikutustilanteesta, joissa keskustelun osallistujiksi on rajattu vastaaja ja yksi keskustelukumppani. Kasvokkais- vuorovaikutuksen tilanteista kolme (sukujuhlat, rennot illanistujaiset ja työpaikkakeskustelu), edustavat fyysisissä puitteissa tapahtuvaa arkikeskustelua, kun taas loput kolme (lääkärikäynti, virastoasiointi ja työpaikkahaastattelu) edustavat institutionaalista vuorovaikutusta. Kah- dessa tilanteessa, yleisöpuheenvuorossa ja sosiaalisessa mediassa, puhe tai kirjoitus on suun- nattu suuremmalle yleisölle. Näistä yleisöpuheenvuoroa voidaan pitää myös jossain määrin institutionaalisen vuorovaikutuksen tilanteena.

Tilannekontekstit on valittu niin, että ne ovat vastaajalle melko helposti hahmottuvia ja yksiselitteisiä. Valintaperusteena toimi myös se, että tilanteille tyypillisistä kielenpiirteistä ja kielenkäytön tavoista olisi saatavilla aiempaa (kieli)tieteellistä tutkimusta. Seuraavaksi esitte- len tilannekontekstit lyhyesti ja tarkastelen niihin keskeisesti liittyviä tekijöitä sekä aiempia tutkimustuloksia niiden kielellisistä piirteistä.

Sukujuhlat (A) ja rennot illanistujaiset (B) edustavat tilanteista yksiselitteisimmin ar- kikeskustelua. Vapaalle arkikeskustelulle tyypillisiä piirteitä ovat puhekielisyys, slangi- ja