Antisemitismin uusi nousu
Mikko Ketola & Matti Myllykoski
n Vartijassa on aikojen saatossa kirjoi- tettu paljon antisemitismistä. Tällä ker- taa kaikki artikkelimme tarkastelevat antisemitismiä jostakin näkökulmasta.
Päätöksen numeron koostumuksesta teimme jo alkukeväästä, jolloin ei ollut vielä hajuakaan siitä, että Israelin ja Ha- masin välit kärjistyisivät taas kerran so- daksi. Gazan tilanteeseen ei artikkeleissa puututa, vaikka yksi niistä liittyykin Lähi-idän tilanteeseen yleisemmin.
Israelin armeijan toiminta Gazassa on aiheuttanut myös siviiliuhreja, ja eri- tyisesti lasten kuoleminen pommituksis- sa on aiheuttanut laajasti suuttumusta.
Israelia on kritisoitu erityisesti länsimai- sissa tiedotusvälineissä liian kovista ot- teista ja iskuista kohteisiin, joihin siviili- väestöä on paennut turvaan. Israelin puolustajat taas ovat kysyneet, pitäisikö Israelin antaa terroristijärjestö Hamasin ampua rakettejaan ja rakentaa hyök- käystunneleitaan Israelin alueelle ilman vastatoimia. Ja miten välttyä siviili- uhreilta, kun Hamas käyttää tavallisia palestiinalaisia ihmiskilpinä Israelin soti- laita vastaan?
Yhdysvaltalainen ateisti Sam Har- rison ilmoittanut, että hän ei aio tuomita
Israelin toimia Gazassa vaikka vastus- taakin periaatteessa valtiota, joka on ra- kennettu uskonnon pohjalle. Hän on ke- hottanut miettimään vastausta kysy- mykseen, mitä kumpikin sodan osapuoli tekisi, jos sillä olisi mahdollisuudet tehdä toiselle osapuolelle täysin mitä haluaa.
Hänen mukaansa Israel pystyy jo nyt tekemään palestiinalaisille, mitä se ha- luaa, joten sen osalta tiedämme jo vas- tauksen. Entä Hamas? Se ei pysty teke- mään Israelille, mitä haluaa, mutta sen tavoitteet ovat koko maailman tiedossa:
Israelin valtion tuhoaminen ja kaikkien juutalaisten tappaminen. Sen se tekisi, jos pystyisi, ja se pyrkii siihen kaikin keinoin. Lienee ymmärrettävää, että Is- rael pyrkii estämään sen.
Helposti unohtuu, että sodalla on myös vastustajansa kummassakin maas- sa, eikä heidän osansa ole helppo. Gazas- sa Hamas on tiettävästi teloittanut pales- tiinalaisia, jotka eivät ole hyväksyneet sen toimia, ja israelilaiset pasifistit ovat myös saaneet kärsiä väkivallasta.
Gazan sota on nostattanut etenkin länsimaiden muslimisiirtolaisten kes- kuudessa mielenosoituksia Israelia vas- taan, mutta myös muut kuin muslimit
ovat organisoineet omia protestejaan.
Ikävä kyllä, sodanvastainen protestointi on muuntunut monin paikoin Eurooppaa yleisemmiksi juutalaisvastaisiksi vihan- purkauksiksi, uudeksi antisemitismin aalloksi. On osoittautunut, että vanhat juutalaisvastaiset ennakkoluulot elävät ja voivat hyvin, eikä tarvitse paljon pin- taa raaputtaa, kun ne pärskähtävät il- moille. Juutalaiset kaikkialla maailmassa on asetettu syytettyjen penkille Gazassa tapahtuneista surullisista kuolemista. Se on silkkaa antisemitismiä, ei pelkkää so- dan arvostelua tai ”vain” antisionismia.
Entinen Englannin päärabbiJonat- han Sackson kuvannut masentuneesti tilannetta niin, ettei hän olisi voinut ku- vitella, että 120 vuotta Dreyfusin ta- pauksen jälkeen ja 70 vuotta holokaustin jälkeen Ranskan ja Saksan kaduilla taas huudettaisiin kuolemaa juutalaisille.
Minni Leivoaloittaa numeron kir- joittamalla saksanjuutalaisestaHannah Arendtista, joka tuli tunnetuksiAdolf Eichmannin oikeudenkäyntiä koske- vasta raportistaanEichmann in Jerusa- lem. A Report on the Banality of Evil.
Arendtin pääteesin mukaan holokaustis- sa kuolleiden juutalaisten määrä ei olisi ollut niin korkea, mikäli he olisivat olleet paremmin organisoituneita ja heillä olisi ollut selkeä johtaja. Tämä aiheutti ison debatin, ja Arendtia syytettiin antisemi- tismistä ja rasismista. Leivo käsittelee kirjan saamaa vastaanottoa. Leivo on myös kirjoittanut Vartijan nettisivulle arvostelun Arendtia käsittelevästä tuo- reesta elokuvasta.
Timo Ruohokäsittelee holokaustin kieltämistä Lähi-idässä. Lähteenä hän on käyttänyt yhdysvaltalaisen Lähi-idän tutkimuslaitoksen, MEMRI:n, raportte- ja. Holokaustin kieltäminen tarkoittaa väitettä, jonka mukaan Saksan valloitta- massa Euroopassa ei tapahtunut syste- maattista juutalaisten joukkomurhaa.
Euroopassa holokaustin kieltäminen on eräissä maissa lainvastaista, ja muualla- kin tämän valheen edustajat pannaan nopeasti kuriin. Lähi-idässä sen sijaan holokaustin kieltäminen on varsin yleistä ja osa islamistisen liikkeen propagandaa Israelin valtiota vastaan. Ruoho analysoi ilmiötä monipuolisesti.
Saara Murron aiheena on pari vuotta sitten paljon huomiota saanut Kärkkäinen-konsernin mainoslehtiMag- neettimedia, joka joutui oikeuteen syytet- tynä antisemitististen ja juutalaisia vas- taan hyökkäävien artikkelien julkaisemi- sesta. Murto analysoi lehden julkaisemia artikkeleita ja tekee varsin ymmärrettä- väksi, miksi lehden julkaisija haastettiin oikeuteen.
Neljäs artikkelimme käsittelee nuo- renUrho Kekkosenoleskelua Saksassa 1930-luvulla. Siinä Oona Huttunen pohtii Kekkosen puolisolleen Sylville Saksasta lähettämien kirjeiden avulla, mikä oli Kekkosen suhde kansallissosia- lismiin ja erityisesti juutalaisiin. Voiko Kekkosen käyttämiä ilmaisuja juutalai- sista tulkita juutalaisvastaisiksi, ja mistä hänen mahdollinen juutalaisvastaisuu- tensa juontui? Mikä rooli asiassa oli rou- vaRosenbaumilla?
Oliko Hannah Arendt ainoa, joka todella ymmärsi natseja?
Minni Leivo
n Hannah Arendtin kirja Eichmann in Jerusalem, A Report on the Banality of Evil, julkaistiin vuonna 1963. Kirja oli oikeusraportti natsirikollinenAdolf Eich- manninoikeudenkäynnistä, joka käytiin 11. huhtikuuta – 2. joulukuuta 1961. Eich- mann tuomittiin kuolemaan syyllisenä rikoksista juutalaisia vastaan. Eichman- nin oikeudenkäynnin voidaan sanoa ol- leen aikansa mediatapahtuma, sillä sitä seurattiin laajasti ja intensiivisesti ympä- ri maailmaa. Hannah Arendt osallistui oikeudenkäyntiin omaehtoisesti ja teki raporttinsa The New Yorker -lehdelle.
Raportit julkaistiin osissa, ja myöhem- min raporteista julkaistiin kokonainen kirja. Arendtin kirjoitukset herättivät yleisön huomion, ja kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Erityisesti Arendtin motii- vit kirjoittajana joutuivat syyniin.
Arendtia syytettiin antisemitismistä ja natsismista. Syntyi skandaali, jossa ihmi- set kommentoivat kirjaa sekä Arendtin persoonaa yleisönosastonkirjoituksissa ja artikkeleissa. TeostaEichmann in Jeru- salem on kutsuttu yhdeksi 1900-luvun ristiriitaisimmista kirjoista.
Kirjoitukseni käsittelee teoksen vas- taanottoa. Kirjasta on kirjoitettu lukuisia
arvosteluita heti kirjan julkaisusta nyky- päivään asti, mutta keskityn suosituim- piin ja eniten keskustelua herättäneisiin arvosteluihin: Michael Musmannon arvosteluun New York Timesissä, Ger- shom Scholeminkirjeeseen Encounte- rissasekäLe Nouvel Observateur-lehden yleiskirjeeseen. Mikä Arendtin teoksessa oli niin arkaluontoista, että se saattoi aiheuttaa kohun, joka johti jopa Arendtin erottamiseen juutalaisyhteisöstä?
Hannah Arendt – jumalaton juutalainen
Hannah Arendt syntyi 14.10.1906 Sak- sassa juutalaisperheeseen, joka oli varsin maallistunut. Arendt näki oman juutalai- suutensa itseensä kuuluvana faktana, jo- hon hän ei itse voinut vaikuttaa. Arendt ei pitänyt juutalaisuutta itselleen uskon- tona, eikä muutenkaan uskonut trans- sendentin olemassaoloon. Arendt opiskeli filosofiaa Marburgissa ja hänen opettaji- naan toimivat muun muassa Nicolai Hartmann, Rudolf BultmannjaMar- tin Heidegger. Arendtin elämäntyö keskittyi poliittisen filosofian alalle ja hän pyrki luomaan teoriaa modernin po- liittisen elämän piirteistä. Arendt oli mu-
kana useissa järjestöissä, jotka toimivat Hitlerin natsihallintoa vastaan Saksassa, ja hän joutui jopa pidätetyksi tästä toi- minnasta. Holokaustin aikana Arendt lensi juutalaisvainoja pakoon ensin Parii- siin, sitten New Yorkiin. Yhdysvallat oli hänen kotimaansa vuodesta 1941 alkaen.
Siellä Arendt työllisti itsensä ensin ko- lumnistina sekä ajoittaisilla opetustehtä- villä, myöhemmin muun muassa Prince- tonin, Berkeleyn ja Columbian yliopisto- jen luennoitsijana. Arendt kuoli vuonna 1975.
Arendtin tunnetuimmat teokset ovat Totalitarismin synty(The Origins of To- talitarianism, 1951), joka on tutkielma totalitarismin ehdoista ja elementeistä sekä Vita Activa, Ihmisenä olemisen eh- dot (The Human Condition, 1958), joka tarkastelee ihmisenä olemista. Näiden li- säksi tässä käsillä oleva Eichmann in Jerusalem (1963) kuuluu Arendtin lue- tuimpiin teoksiin. Eichmann in Jerusa- lemlöi Arendtin otsaan leiman lopullises- ti, ja kirjasta alkanut debatti seurasi hän- tä hänen kuolemaansa asti. Heti kirjan julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa lansee- rattiin maailmanlaajuinen kampanja Arendtia vastaan, jonka kautta haluttiin laskea hänen akateemista arvoaan. Huo- limatta lukuisista kritiikeistä Arendt ei koskaan perääntynyt pääteesistään. Sen mukaan holokaustissa kuolleiden juuta- laisten määrä ei olisi ollut niin korkea, mikäli he olisivat olleet paremmin orga- nisoituneita ja heillä olisi ollut selkeä johtaja.
Adolf Eichmannin elämä ja oikeudenkäynti
Adolf Eichmann syntyi 19. maaliskuuta vuonna 1906 Solingenissa, Saksassa.
Hän liittyi vuonna 1932 kansallissosialis- tiseen puolueeseen, minkä ansiosta hän kävi sotakoulutuksen samaan aikaan kun Hitler oli nousemassa valtaan Sak- sassa. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Valtakunnan pääturvallisuusviras- ton (RSHA) päällikkönä. Hänestä kehit- tyi juutalaiskysymyksen spesialisti natsi- valtiossa: hän opiskeli hepreaa ja otti selvää kaikesta mahdollisesta juutalai- siin liittyvästä. Eichmann ehdotti muun muassa Euroopan neljän miljoonan juu- talaisen siirtämistä Madagaskarille, mut- ta ajatus osoittautui mahdottomaksi to- teuttaa. Vuonna 1942 Eichmann osallis- tui Wannseen konferenssiin, jossa pää- tettiin juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta. Lopullinen ratkaisu tarkoitti juutalaisten pakkotuhoa, toisin sanoen keskitysleiritoiminnan järjestämistä ja juutalaisten siirtämistä niille. Loppuvai- heessa sotaa Eichmann toimi erityisesti Unkarin juutalaisten tuhoamisessa.
Sodan päätyttyä vuonna 1945 Saksan häviöön lähti Eichmann pakoon ensin Itävaltaan ja sitten Italiaan, jossa Vati- kaani myönsi hänelle pakolaispassin.
Väärennetyn henkilöllisyyden turvin hän matkusti Argentiinaan. Siellä natsien maanalaisten joukkojen tuen sekä oman työntekonsa avulla hän sai kustannettua perheensä luokseen vuonna 1952. Argen- tiinassa ollessaan Eichmann kirjoitti ylös muistelmiaan toisen maailmansodan ta- pahtumista, Saksan valtiosta ja juutalai- sista. Kirjoituksissaan hän totesi olevan-
sa jo väsynyt piilotteluun ja anonymiteet- tiin. Eichmann kidnapattiin Buenos Ai- resissa hänen kotikadullaan 11. touko- kuuta 1960 Israelin turvallisuusjärjestö Mossadin toimesta. Hänet kuljetettiin Is- raeliin ja oikeudenkäynti alkoi Jerusale- missa 1961. Eichmann ei vastustellut kiinniottoaan, vaan alistui kohtaloonsa rauhallisesti.
Eichmannin oikeudenkäyntiä seurat- tiin kansainvälisessä mediassa tiivisti, ja sanomalehdet kommentoivat asiaa maailmanlaajuisesti päivittäin. Oikeu- denkäynnissä Eichmannia kohtaan luet- tiin yhteensä 15 syytettä, joista suurin oli miljoonien juutalaisten tappaminen.
Eichmannin rikos nähtiin ennen kaikkea rikoksena ihmisyyttä vastaan. Eichmann tuomittiin kuolemaan ja hänet teloitet- tiin 31. toukokuuta 1962. Kuolemaansa asti Eichmann pysyi uskollisena ideolo- gialleen ja lausui jopa viimeisinä sanoi- naan kliseet, jotka todistivat hänen tota- litaarista mielenlaatuaan: ”Hetken kulut- tua, herrat, me tapaamme jälleen. Sellai- nen on kaikkien miesten kohtalo. Kauan eläköön Saksa, kauan eläköön Argentina, kauan eläköön Itävalta. En tule unohta- maan niitä.”
Eichmann in Jerusalem– raportti pahuuden banaalisuudesta
Hannah Arendt ilmoitti itse The New Yorker -lehden toimitukselle, että tekisi raportin Eichmannin oikeudenkäynnis- tä. Arendt koki olevansa sen velkaa omal- le menneisyydelleen holokaustista selviy- tyjänä, juurettomana ihmisenä sekä so- siaalikriitikkona. Kirjan päälähteenä oli oikeudenkäynnin tiedonanto, jonka tuo-
mioistuin antoi Jerusalemin lehdistölle.
The New Yorkerjulkaisi Arendtin kirjan raportteina helmi- ja maaliskuussa 1963.
Arendt oli kiinnostunut ymmärtämään Eichmannin mieltä sekä sitä kokonaista moraalista romahdusta, jonka natsihalli- tus sai Euroopassa aikaan. Kuitenkin kirja on ennen kaikkea oikeudenkäynti- raportti, jossa käydään läpi Eichmannin kuulusteluiden vaiheet syytös kerrallaan.
Arendt aloittaa esitellen systemaattisesti oikeudenkäynnin puitteet, Eichmannin persoonan, Eichmannia kohtaan esitetyt syytteet, todisteet, todistajat ja tuomion.
Loppuun Arendt kirjoitti epilogin sekä jälkikirjoituksen, joista käy ilmi Arendtin oma näkemys asiasta. Kuitenkaan Arendt ei onnistunut, ainakaan kriitikoi- densa mielestä, välttämään oman näkö- kulmansa esiin tuomista koko kirjan ajan. Arendtin kirjeissä ystävälleenKarl Jaspersilletuli ilmi, että hänellä oli jo ennen kirjan kirjoittamista mielessään johtoaihe kirjalle: ”pahan tavanomai- suus”. Niinpä Arendtilla oli myös ennak- kokäsitys Eichmannin persoonallisuu- desta jo ennen oikeudenkäyntiä. Tämän valossa vaikuttaisi siltä, ettei Arendt tul- lut oikeudenkäyntiin täysin puhtaat jau- hot pussissa, vaan halusi oikeastaan Eichmannin tapauksen kautta löytää pe- rusteita teorialleen pahuudesta tavan- omaisuutena, ajattelemattomuutena.
Vastauksena Arendtille Jaspers totesi, että oikeudenkäynti olisi luultavasti rankka Arendtille ja kehotti tätä keskit- tymään enemmänkin tapauksen poliitti- seen kuin filosofiseen merkitykseen.
Arendt ei kuitenkaan noudattanut ystä- vänsä kehotusta.
Arendt oli toivonut Eichmannin ri- koksen tuomitsemisesta standardia mui- ta vastaavia rikoksia varten, mutta epilo- gissa Arendt tuomitsee oikeudenkäynnin epäonnistuneeksi. Oikeus ei ollut kyen- nyt ymmärtämään tuomitsemansa syyte- tyn luontoa tai määrittelemään päteväs- ti, mitä ”rikos ihmiskuntaa vastaan” tar- koittaa. Koko kirjan läpi Arendtilla kul- kee ajatus ”pahuuden tavanomaisuudes- ta”, siitä miten tavattoman normaali Eichmann oli. Eichmannilla ei ollut mi- tään motiivia – jos omalla uralla etenemis- tä ei lasketa – tappaa ketään. Eichmann totesi itsekin, että hänellä ei henkilökoh- taisesti ollut mitään juutalaisia vastaan.
Hän oli vain noudattanut annettuja käs- kyjä ja toiminut niiden mukaan. Hän ei tajunnut tekojensa vääryyttä, hänen mie- likuvituksensa ei riittänyt ymmärtä- mään tuhoa eikä hänen empatiakykynsä riittänyt asettumaan uhrien asemaan.
Arendtin kirjan suurimman huomion he- rättäneet teesit olivat juutalaisten osuus omaan tuhoonsa sekä oikeuden Eich- mannille langettaman tuomion epäonnis- tuminen. Lisäksi Arendt toteaa Eich- mannin auttaneen joitakin juutalaisia säilyttämään henkensä sekä olleen tietä- mätön Kristalliyön tapahtumista. Nämä teesit saivat lukijat raivostumaan.
Kirjan raivokas vastaanotto
Eichmann in Jerusalemsai hyvin ristirii- taisen vastaanoton. Jacob Robinson kirjoitti kokonaisen 400-sivusen kirjan And the Crooked Shall Be Made Straight Arendtin asiavirheistä vuonna 1965. Ro- binsonin kritiikki oli murskaavaa. Ylei- sesti ottaen Arendtin kirjan vastaanotto
oli raivokkainta Yhdysvalloissa ja nimen- omaan Yhdysvaltojen juutalaisyhteisös- sä. Euroopassa Arendtin kirjan vastaan- otto ei ollut näin tunnelatautunutta, vaan varsin hillittyä. Esimerkiksi Sak- sassa teoksesta kirjoitettiin vain muuta- mia arvosteluita. Jotkut saksalaiset kir- jakaupat boikotoivat Arendtin teosta, mutta yleisesti vastaanotto oli laimeaa.
Ainoastaan saksalaisuuteen liittyvät asiat nousivat keskusteluun se, mitä saksalai- nen saisi kirjoittaa holokaustista ja mitä ei. Ihmetystä aiheutti Arendtin into tuo- mita natsien uhrit.
Amerikkalaiset juutalaisyhteisöt aloittivat tarkoituksellisen kampanjan Arendtia vastaan. Kampanjan tarkoitus oli laskea Arendtin akateemista arvos- tusta ja vaikuttaa suuren yleisön käsityk- seen Eichmannista ja muista natsirikolli- sista. Juutalaisyhteisöt toimivat kam- panjassa yhteistyössä Israelin viran- omaisten kanssa. Kampanja oli osa laa- jempaa toisen maailmansodan jälkeistä juutalaispolitiikkaa, mutta Arendtia vas- taan hyökättiin harvinaisen rajusti. Tä- hän politiikkaan kuului levittää kuvaa natseista epäinhimillisinä hirviöinä, kammottavina pahantekijöinä, joissa ei ollut mitään inhimillistä, hyvää tai ym- märrettävää. Mikäli joku levitti toisen- laista kuvaa, hänen äänensä tuli hiljen- tää. Arendtia vastaan kirjoittivat useat juutalaisjohtajat ja -lehdet. Nämä syytti- vät Arendtia natsimyönteisyydestä.
Mielestäni Arendtia on vaikea ym- märtää ilman hänen muun tuotantonsa tuntemista, sillä Arendtin lähtökohdat olivat poliittisessa filosofiassa.Eichmann in Jerusalem on oikeusraportti, mutta
sillä on myös filosofinen tarkoitusperän- sä, eli pyrkimys holokaustin laajempaan ymmärrykseen. Kirjan kaksinaisen tee- man väärinymmärtäminen johti syytök- siin Arendtin puolueellisuudesta. Yksi mahdollinen selitys Arendtin kirjan rai- vokkaalle vastaanotolle oli hänen kirjoi- tustyylinsä. Arendtin tyyli oli sarkasti- nen, eikä hän välittänyt traumoista vaan puhui asioista avoimesti. Tämä loukkasi monia, sillä selviytyjien kokemukset ja Saksan kansan kantama syyllisyys pitä- vät holokaustia elossa yhä edelleen.
Arendt halusi kuvata natsien totalitaris- tista mielenlaatua pelkän tuomitsemisen sijaan. Totalitaristinen natsihallinto tap- poi ihmisen moraalisen minuuden, va- pauden ja spontaanisuuden, jolloin ihmi- sen yksilöllisyys kuoli ja hänestä tuli osa massaa. Tällaisessa ilmapiirissä yksilön oikeudentaju hämärtyi, eikä entinen nä- kemys oikeasta ja väärästä ollut enää voimassa. On myös huomautettava, että Eichmann puhui totta sanoessaan nou- dattaneensa lakia eikä rikkoneensa sitä vastaan. Kolmannen Valtakunnan lakiin kuului käsky tuhota kaikki juutalaiset.
Tämän lain kuuliaisesta toteuttamisesta Eichmannia myöhemmin sitten syytet- tiinkin.
Musmannon negatiivinen
kirja-arvostelu aloittaa polemiikin New York Times tilasi juristi Michael Angelo Musmannolta kirja-arvostelun Eichmann in Jerusalem -kirjasta. Mus- manno osallistui itse Eichmannin oikeu- denkäyntiin ja oli sitä ennen toiminut tuomarina kolmessa Nürnbergin sotaoi- keudenkäynnissä. Ammattinsakin puo-
lesta oikeudenkäyntiraporttien lukemi- nen oli Musmannolle tuttua. Musman- non arvostelu ”Man with an Unspotted Conscience: Adolf Eichmann’s Role in the Nazi Mania Is Weighed in Hannah Arendt’s New Book” julkaistiin heti Arendtin kirjan ilmestymisen jälkeen 19.5.1963. Musmanno kirjoitti Eichman- nin heräävän eloon Arendtin kirjassa.
Hän totesi Arendtin kirjan aiheen olevan Eichmannin tietoisuus sekä hänen rikok- sensa partikulaarisuus, ja näin Arendt oli tarkoittanutkin. Heidän käsityksensä
”rikoksesta ihmiskuntaa vastaan” kui- tenkin eroavat toisistaan. Arendtin mu- kaan oikeusistuin ei määritellyt rikosta oikein ja tuomitsi Eichmannin väärin, mutta Musmannon mielestä oikeus to- teutui. Musmanno tuomitsee Arendtin kirjan sanomalla, ettei sitä voisi koskaan lukea historiallisena työnä. Hän poimii esiin useita Arendtin esittämiä asiavir- heitä, kuten Eichmannin tietoisuuden kristalliyöstä, juutalaisten osallistumisen omaan tuhoonsa tai väitteen, ettei Eich- mann olisi koskaan nähnyt juutalaisten tappamista. Musmannon mielestä Arendt tuo Eichmannin tapauksen yh- teyteen asioita, jotka eivät siihen liitty- neet, kuten Israelin valtion perustami- sen, sillä se liittyy Arendtin omiin tarkoi- tusperiin. Eniten hämmennystä aiheutti- vat Arendtin sarkastiset kommentit. Kun Arendt esimerkiksi kommentoi Eich- mannin ajatusta ”minulla ei henkilökoh- taisesti ollut mitään juutalaisia vastaan”
toteamalla ”ikävää, mutta kukaan ei us- konut häntä”, Musmanno näkee tässä sympatian osoittamista Eichmannille.
Arendt puolustautui New York Ti-
mes-lehdessä. Hän vetosi julkaisijaansa:
julkaisisiko arvostettu aikakauslehtiThe New Yorkerhänen artikkelisarjansa, jos hän puolustaisi natsirikollista? Arendt väittää Musmannon ymmärtäneen hä- nen ilmauksiaan väärin: Arendt pyrkii tuomaan esiin Eichmannin totalitaristi- sen mielenlaadun, ei puolustamaan hän- tä. Arendtin tyyli on ironinen, mikä antoi tilaa monitulkintaisuudelle. Myös Eich- mann puhui kliseiden kautta, mikä saat- toi kenties sekoittaa Arendtin ja Eich- mannin ”huumorintajut” toisiinsa. Kai- ken kaikkiaan Arendt otti riskin kirjoit- taessaan näin herkästä aiheesta omalla erityislaatuisella tyylillään.
Musmanno vastasi Arendtille vielä kerran ja korosti haluaan tuoda yleisön tietoisuuteen Arendtin tekemät asiavir- heet. Samassa New York Timesin kesä- kuun numerossa julkaistiin Musmannon ja Arendtin käymän debatin lisäksi luki- joiden kirjoituksia Arendtin kirjasta.
Pelkkä Musmannon arvostelu yksinään toi yli 100 kirjettä lehdelle, joista suurin osa puolusti Arendtia ja torjui Musman- non. Yleisesti ottaen Arendtin puolus- tajat näkivät Eichmann in Jerusalem -teoksen arvon klassikkona ja holokaus- tin ymmärtämisen apuvälineenä sekä osana Arendtin laajempaa tuotantoa. He keskittyivät kirjan suurempiin moraali- teemoihin ja pahuuden arkipäiväisyyteen enemmän kuin kirjan yksityiskohtiin.
Osa lukijoista puolusti Musmannoa ja he kirjoittivat, ettei Arendtia voisi ottaa to- sissaan. Arendtin teosta kutsuttiin ”ru- maksi” ja sitä syytettiin asiavirheistä.
Gershom Scholemin ja Arendtin kirjeenvaihto
Gershom Scholem oli saksalaissyntyinen juutalainen historioitsija ja Hannah Arendtin ystävä. Hän kirjoitti Eichmann- kirjan vuoksi avoimen kirjeen Arendtille.
Kirje on päivätty 23.6.1963, mutta kirje sekä Arendtin vastaus julkaistiin En- counter -lehdessä tammikuussa 1964.
Kirjeenvaihdon myötä Arendtin ja Scho- lemin ystävyys katkesi.
Scholem näki Arendtin kirjassa kaksi teemaa: juutalaiset ja heidän merkityk- sensä holokaustissa sekä Eichmannin syyllisyyden. Kirjeessään Scholem kes- kittyi ainoastaan juutalaisuuteen ja juu- talaisiin. Scholem vetosi kirjeessään Arendtin juutalaiseen sydämeen. Hän esitteli konseptin ”juutalaisten keskinäi- sestä rakkaudesta” (”love of the Jewish people”), josta Scholem löysi Arendtista vain pienen jäljen. Scholem näki Arendtin pilkanneen sionismia kirjas- saan ja unohtaneen omat juutalaiset juu- rensa. Scholemin mielestä juutalaisten osuutta omaan tuhoonsa ei voitu tietää, sillä ei Arendt eikä Scholem ollut paikal- la, kun tuho tapahtui. Scholemin mieles- tä Arendt yrittää hämärryttää uhrin ja kiduttajan eron tuomalla heidät lähem- mäs toisiaan. Scholem itse näki uhrien todella olleen pakotettuja tuhoonsa, jol- loin heitä ei mitenkään voitu rinnastaa kiduttajiin. Scholem ei voinut ottaa vaka- vasti Arendtin ajatusta pahan arkipäiväi- syydestä, sillä se oli ristiriidassa Arendtin aiemman ajatuksen kanssa pahan radi- kaalisuudesta (kirjassa Totalitarismin synty, 1951). Scholem tunnisti oman su- kupolvensa vajeeksi historiallisen pers-
pektiivin puuttumisen holokaustin ta- pahtumiin, eli näki, että holokausti oli liian lähellä, jotta sitä voisi tarkastella objektiivisesti. Arendt vastasi, että holo- kaustia voidaan tosiaan tarkastella vasta myöhemmin kuin tapahtumahetkellä.
Arendtin mielestä parikymmentä vuotta aikaväliä tapahtumiin tuntui riittävän, kun taas Scholem ajatteli, ettei tuo aika ole vielä tarpeeksi.
Arendt vastasi Scholemille tuttavalli- sella ja ystävällisellä tyylillään. Hän tie- dustelee, milloin konsepti ”juutalaisten keskinäisestä rakkaudesta” on lanseerat- tu ja toteaa, ettei itse tunne rakkautta kansoja vaan ihmisiä kohtaan. Arendt näkee oman juutalaisuutensa itseensä kuuluvana faktana, jota ei halua muut- taa, mutta joka ei merkitse hänelle sen enempää kuin fyysinen ominaisuuskaan merkitsee. Arendt kyseenalaistaa sydä- men tai tunteiden roolin politiikassa yleensä. Näin ollen niiden läsnäoloa ei voi vaatia oikeusraportissakaan. Arendt to- teaa puhuvansa vain omasta puolestaan edustamatta mitään ideologiaa tai orga- nisaatiota, eli hän ottaa vastuun omista sanoistaan itsenäisenä ihmisenä. Schole- min viittaukseen Arendtin edellisessä kirjassa esittelemään ajatukseen ”pahan radikaalisuudesta” Arendt toteaa yksin- kertaisesti muuttaneensa mieltään.
Arendt ei omien sanojensa mukaan enää puhuisi ”radikaalista” vaan ”banaalista”
pahasta. Kirjeessään Scholemille Arendt toteaa, että ”radikaali” pahuus on huono kielikuva siinä mielessä, että se viittaa juuriin ja uudenlaisella pahuudella ei ni- menomaan ole juuria. Parempi metafora olisi ”sieni”, joka leviää nopeasti ja huo-
maamattomasti. Arendt kirjoittaa, että pahuudelta puuttui syvyys ja demoniset piirteet. Vain hyvällä on hänen mukaan- sa syvyyttä, ja vain hyvyys voisi olla radi- kaalia.
Arendtin kirjan negatiivista vastaan- ottoa nimenomaan Yhdysvallan juuta- laisten parissa selitti hänen ja Gershom Scholemin välirikko, sillä Scholem oli hy- vin arvostettu Yhdysvaltojen juutalaisten parissa. Scholem halusi kirjeensä julki- seksi, koska hän halusi vaikuttaa yleisön reaktioihin kirjan suhteen. Scholemin motiivina oli erottaa Arendt juutalaisyh- teisöstä, ja hän käytti auktoriteettiase- maansa hyväkseen kirjoittamalla Arendtille julkisen kirjeen, jossa tuomit- see hänet. Tässä olisi malli koko juuta- laisyhteisölle siihen, miten Arendtiin tu- lisi suhtautua. Arendtin sydämettömyys omaa kansaansa kohtaan oli Scholemille riittävä syy erottaa hänet juutalaisyhtei- söstä. Juutalaisen tradition mukaan juu- talaisjohtajien tuomio menee yksilön tuo- mion yläpuolelle, ja koska Arendt oli mennyt yksilöllisesti tuomitsemaan Eichmannin, hän myös rikkoi juuta- laisyhteisön sisäisiä normeja toiminnal- laan.
Le Nouvel Observateur-lehden raikas analyysi Arendtin teeseistä
RanskalainenLe Nouvel Observateur-leh- ti julkaisi vuonna 1964 katkelmia Arendtin kirjasta ja ihmiset kirjoittivat lehdelle reaktioistaan. Lehti kokosi kom- menteista yleiskirjeen, johon kerättiin yhteen ranskalaisten lukijoiden pääteesit aiheesta. Kirjeen otsikko oli ”Onko Han- nah Arendt natsi?” (Hannah Arendt est-
elle nazie?) ja sisällössä keskityttiin lä- hinnä siihen, miksi Arendt syytti juuta- laisia osallisuudesta omaan tuhoonsa.
Kirjeessä todettiin, että Arendt väitti juu- talaisten totelleen natseja melkein ilok- seen. Kirjeen mukaan uhrien syyttämi- nen oli Arendtin käyttämä kerronnalli- nen keino, ja syytös oli vailla todellisuus- pohjaa. Kirjeen mukaan Arendt onnistui kuvailemaan Eichmannin mielenlaatua tarkasti, ja kirjeessä kysyttiinkin, miksei Arendt tarkastellut natsien kanssa yh- teistyötä tehneiden juutalaisten mieltä samalla tavalla. Heitä Arendt tarkasteli vain ulkoisesti ja toiminnan tasolla, kun juuri yhteistyöntekijöiden mielenlaadun syvällinen analyysi olisi voinut tukea Arendtin argumenttia. Arendtin nähtiin syyttävän omaa juutalaista kansaansa henkilökohtaisista traumoistaan. Kirjeen mukaan olisi lapsellista kätkeä se tosi- asia, että juutalaiset toimivat yhteistyös- sä natsien kanssa, mutta vielä hullumpaa oli antaa suurin painoarvo tälle faktalle.
Kirjeen mukaan olisi ollut hedelmälli- sempää puhua esimerkiksi siitä, miksi suurin osa ranskalaisista istui kotonaan eikä tehnyt mitään, kun holokausti ta- pahtui. Traumaattisten tapahtumien jäl- keen syyllisiä on tapana etsiä vähän kaik- kialta, ja etsiessään usein löytää. Luon- nollisesti juutalaisetkin kuuluivat syyllis- ten ryhmään. Kirjeen mukaan tämän nostaminen tärkeimmäksi teemaksi holo- kaustissa oli kuitenkin virhe, jonka Arendt teki. Kirje ei suoraan syyttänyt Arendtia, vaan pohti juutalaisten ja nat- sien yhteistyöhön johtaneita syitä sekä yh- teistyöntekijöiden mielenlaatua Arendtin nostamina teemoina. Tämäntyyppistä
mielenlaadun analyysia kirje olisi kaivan- nut Arendtin kirjaltakin. Mielestäni ranskalainen kirje oli Yhdysvaltalaisiin lähteisiin verrattuna huomattavasti yleisluonteisempi keskittyessään yhteen Arendtin nostamaan teemaan, ei Arendtin persoonaan. Le Nouvel Obser- vateur-lehden kirje oli psykologinen ana- lyysi juutalaisten osuudesta omaan tu- hoonsa, ja keskittyen tähän yhteen Arendtin syytökseen se onnistui mieles- täni luomaan hyvin syvällisen katsauk- sen teemasta ja toimi hyvänä vastineena Arendtin teokselle.
Ihmisen ajattelemattomuus Arendtin filosofisena teemana
Näen, että Arendtin kirjan alaotsikkoA Report on the Banality of Evil aiheutti ristiriitoja. Arendt näki ihmisessä olevan uhkan; pahan tavanomaisuuden. Eich- mann halusi edetä urallaan ja teki sen noudattaen ylemmän tahon ohjeita. Hä- nen ajattelematon toimintansa ja oman edun tavoittelu johtivat kuitenkin valta- vaan kansanmurhaan. Holokausti kidut- taa elossa olevia; sen mahdollisuus ky- seenalaistaa ihmisen moraalisuuden ja ihmisyyden yleensä. Psykologit totesivat Eichmannin olevan normaali, vaikka hän kärsi puheentuottamisen vaikeuksista ja itsenäisen ajattelun puutteellisuudesta.
Hänellä ei ollut empatiakykyä eikä toimi- vaa muistia. Kaiken kaikkiaan Eichmann oli kuitenkin vain puutteellinen ja taval- lista tunnekyvyttömämpi ihminen, pelot- tavan normaali. Hän toimi natsikoneis- ton osasena kuten moni muukin, osaa- matta lainkaan kyseenalaistaa sen toi- mintaa, noudattaen tappamisen normia
sokeasti. Eichmann pysyi totalitaristises- sa kannassaan teloittamiseensa saakka, eli ideologia oli hyvin syvästi juurtunut hänen käytökseensä ja ajatteluunsa.
Arendtia vastustavat kirjoittajat näkivät Eichmannin sen sijaan läpikotaisin pa- haksi. Sen vuoksi Arendtin pyrkimys ym- märtää Eichmannia nähtiin natsimyön- teisyytenä ja juutalaisuuden pilkkana.
Suurimpana erimielisyyden aiheut- tajana tuntui olevan käsitys Arendtin motiiveista. Etenkin myöhemmin on Arendtin motiiviksi veikkailtu hänen opiskeluaikaista suhdettaan opettajaan- sa, filosofi Martin Heideggeriin. Arendtin ja Heideggerin suhde kesti noin vuoden ja myöhemmin Heidegger osoittautui natsimyönteiseksi maailmankansalai- suuden vastustajaksi. On ehdotettu, että Arendt olisi halunnut Eichmannin ta- pauksen kautta oikeastaan ymmärtää kerran rakastamansa ihmisen, eli Hei- deggerin, natsimyönteistä mielenlaatua ja totalitaristista vakaumusta, joiden täy- tyi olla shokki Arendtille. Näin ollen Arendtin motiivi olisi alusta lähtien ollut pahuuden tavanomaisuuden ymmärtä- minen hänen oman ihmissuhdehistorian- sa kautta. Omasta mielestäni tämä tul- kinta on ongelmallinen ja saanut aivan liikaa huomiota julkisuudessa. Nuoruu- den rakkaudet saattavat toki olla syviä ja jättää jälkensä, mutta Eichmannin ja Heideggerin rinnastaminen on mielestä- ni liioittelua. Molemmat olivat toki mu- kana Hitlerin puolueessa ja toimivat to- talitarismin palveluksessa, mutta Eich- mann oli enemmänkin ajattelematon käytännön toteuttaja kun taas Heidegger oli ajattelija, joka omalta osaltaan loi nat-
si-ideologiaa muille jaettavaksi. Uskon koko Toisen maailmansodan tapahtu- mien ja ilmapiirin vaikuttaneen Arendtin tuotantoon, enkä lähtisi nostamaan yk- sittäisiä henkilöhistorian tapauksia Arendtin filosofisen teorianmuodostuk- sen motiiveiksi.
Monen oli vaikea muistaa, että Arendt oli juutalainen, eli osa vainottua kansaa, mutta myös filosofi, joka pyrki ymmärtämään ilmiöitä laajemmin. Eich- mannin tapauksen hän näki yhtenä il- miönä, rikoksena ihmiskuntaa vastaan, josta tuli johtaa esimerkki tulevaisuuden tapauksia varten. Mikään tuomio ei olisi riittävä rikolliselle, joka aiheutti tuhan- sien kuoleman. Kuitenkin holokausti nähtiin ilmiönä niin pahana, ettei sitä pyritty heti tapahtumien jälkeen ymmär- tämään vaan kaikki rikolliset haluttiin pois päiviltä nopeasti. Moni ajatteli, ettei holokaustia voisi koskaan täysin käsit- tää: oli järjetön ajatus, että tavalliset ih- miset kaasuttivat kokonaisen kansan kuoliaiksi. Arendt ajatteli, että holokaus- tin käsittäminen vaati sen ymmärtämis- tä, että uhka on meissä ihmisissä itses- sämme, ei ulkopuolellamme. Tämä oli tekevä meistä hyvin haavoittuvaisia. Ih- misen mahdollisuus luisua sokeana tota- litarismin palvelukseen, toimia valtioval- lan aivottomana robottina oli mahdollis- tanut ennennäkemättömän pahuuden, jota Arendt halusi tutkia.
Oli Arendtin motiivi mikä hyvänsä, voidaan sanoa, että Arendtin teosEich- mann in Jerusalemtoimi sekulaarin pa- huuskeskustelun lähtölaukauksena, ja sen vuoksi sitä voidaan pitää ansiokkaa- na.Immanuel Kant(1724–1804) oli en-
simmäinen, joka loi puhtaasti sekulaarin teorian pahuudesta, mutta Arendtin mu- kaan Kantin teoria oli riittämätön. Kan- tin mukaan pahuus on moraalisen hyvän tahdon puuttumista ja kategorisen impe- ratiivin laiminlyömistä, eli itsekkäästi omien etujen mukaan toimimista univer- saalin moraalisäännön sijaan. Pahuus liittyy siis toimijan tahtoon, eikä sillä ole mitään tekemistä ihmisen ulkopuolisten tai yliluonnollisten voimien kanssa.
Arendtin mukaan pahuus ei kuitenkaan välttämättä liity toimijan hyvään tai pa- haan tahtoon, vaan on mahdollista myös ilman motiivia. Tällainen pahuus tapah- tuu huomaamattomasti, sillä se johtuu ajattelemattomuudesta: ihminen ei päät- tänyt tehdä hyvää tai pahaa, vaan toimi miettimättä toimintansa sisältöä ja sen seurauksia. Viimeistään toisen maail- mansodan aikana natsit osoittivat, että helvetti on mahdollista myös maan pääl- lä: kolmen miljoonan juutalaisen kaasut- taminen keskitysleireillä oli hirmuteko, jota ei ollut ennen nähty. Pahinta on, että holokausti oli ihmisten aiheuttamaa pa- huutta toisille ihmisille: se oli täysin maallisia, vailla luonnon tai Jumalan
puuttumista asiaan. Holokaustin ja eri- tyisesti Eichmannin tapauksen inspiroi- mana Arendt halusi luoda oman pahuu- den teoriansa ja teki sen teoksessaEich- mann in Jerusalem. Muidenkin maallis- ten pahuusteorioiden määrä kasvoi sel- västi toisen maailmansodan jälkeen Han- nah Arendtin aloittamana. Arendtin teo- ria pahuudesta ajattelemattomuutena on yksi lainatuimpia ja kiistellyimpiä pa- huuden teorioita. On selvää, että Arendtin käsitys pahuudesta ei olisi syn- tynyt ilman toisen maailmansodan ta- pahtumia ja erityisesti holokaustia, jotka osoittivat ihmisen ennennäkemättömän kyvyn pahuuteen.
Kirjallisuutta Arendt, Hannah
The Origins of Totalitarianism. Schocken Books. New York 1951.
Eichmann in Jerusalem. A report on the ba- nality of Evil. Viking Press. New York 1963.
Kristeva, Julia
Hannah Arendt. Columbia University Press. New York 2003.
Parvikko, Tuija
Arendt, Eichmann and the politics of the past. Helsinki University Press. Helsinki 2008.
Holokaustin kieltäminen – propagandaa Lähi-idässä
Timo Ruoho
Holokaustin kieltäminen länsimaissa Länsimainen historiantutkimus ei aseta holokaustia eli Hitlerin johtaman Saksan toisen maailmansodan aikana toteutta- maa juutalaisten kansanmurhaa kyseen- alaiseksi. Holokaustin kieltäminen tar- koittaa sellaisen väitteen levittämistä, että Saksan valloittamassa Euroopassa ei tapahtunut juutalaisten systemaattista tuhoamista. Holokaustin kieltäminen on länsimaissa äärioikeistolaisten piirien ja salaliittoteoreetikkojen retoriikkaa, joka on pysynyt marginaalissa. Kansallisso- sialismin mainetta on haluttu puhdistaa poistamalla kansanmurha sen historias- ta. Lähi-idässä holokaustin kieltäminen on kuitenkin osa islamistisen liikkeen propagandaa Israelin valtiota vastaan.
Tämä kirjoitus on yritys ymmärtää tätä ilmiötä, jossa suljetaan silmät massiivi- selta määrältä historiallisia todisteita ja yritetään selittää ne pois poliittisten ta- voitteiden ajamiseksi.
Holokaustin kieltäjien vaihtoehtoi- nen historia ottaa lähtökohdaksi sen, että kansanmurhaa ei tapahtunut. Juutalai- sia ei ollut nimittäin tavoite tuhota, vaan ainoastaan karkottaa Saksan alueelta.
Kaasukammioita ei ollut, ja tarinoiden
kuvaamat laitokset olisivat olleet liian tehottomia väitettyyn käyttöön. Laitok- set olivat pommisuojia ja Zyklon B leireil- lä tarpeellinen tuholaistorjunta-aine. Uh- reja oli joka tapauksessa paljon vähem- män kuin kuusi miljoonaa ja monet kuol- leet juutalaiset olivat partisaaneja, rikol- lisia ja vastaavia. Holokaustin kieltäjien tarinassa Saksa ei myöskään aloittanut sotaa, vaan liittoutuneet juutalaisten joh- dolla. Juutalaiset ohjasivat sodan kulun Saksaa vastaan, vaikka Neuvostoliitto olisi ollut oikea päävihollinen. Myöhem- min juutalaiset sitten keksivät kansan- murhan, jotta saisivat maailman sympa- tian. Tästä syystä holokaustin todisteet ovat väärennöksiä. Erityisesti laajalle le- vinnyt Anne Frankin päiväkirja oli juuta- laisten juoni maailman nuorten ajatusten ohjaamiseen siihen, että holokausti on totta. Kaiken lisäksi sodan jälkeen liit- toutuneiden tutkintaryhmä oli juutalais- valtainen, ja siksi sotasyyllisinä tuomit- tiin syyttömiä ihmisiä, kidutusten ja vää- rien todistajalausuntojen avulla. Holo- kaustin kieltäjien väitteiden taustalla on ajatus siitä, että saksalaiset olivat holo- kaustin varsinaisia uhreja, eivät juutalai- set. Ajatus jatkuu siten, että juutalaiset
ovat luoneet holokaustimyytin syyllistä- mällä länsimaita voidakseen perustaa Is- raelin valtion Palestiinaan sodan jälkeen.
Aina 1970-luvulle saakka holokaus- tin kieltäjät eivät yrittäneet puuttua his- torialliseen totuuteen, vaan keskittyivät tapahtuneen vähättelyyn ja juutalaisten mustamaalaamiseen. Vuosikymmenen lopulla tilanne muuttui, kun Kaliforniaan perustettiin laitos nimeltäänInstitute for Historical Review(IHR). Sen tavoitteena on ollut tehdä holokaustin kieltämisestä
”salonkikelpoista” historiallista revisio- nismia eli historian uudelleen tulkintaa uusien todisteiden valossa.
Lähi-idän juutalaisvastaisuuden poliittinen tausta
Toisen maailmansodan aikana natsit suuntasivat Lähi-itään voimakasta pro- pagandaa. Sen keskeinen viesti oli myytti kansainvälisen juutalaisuuden salaliitos- ta, joka oli ottanut vallan Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Neuvostoliitossa tuhotak- seen natsihallinnon ja Saksan kansan.
Tähän liittyen esitettiin myös, että juuta- laisten tavoitteena oli juutalaisvaltion pe- rustaminen Palestiinaan, sen arabiasuk- kaiden tuhoaminen ja lopulta islamin
”tuhoaminen”. Arabeja kehotettiin otta- maan asiat omiin käsiinsä ja ”tappamaan juutalaiset”, ennen kuin juutalaiset tap- pavat heidät. Natsien Lähi-itään suun- nattu propaganda lieneekin ollut osasyy- nä juutalaisvastaisuuden nousuun ja isla- min myöhempään radikalisoitumiseen.
Kun natsi-Saksan toteuttama kansan- murha paljastui keväällä 1945, järkytys oli maailmanlaajuinen. Juutalaiset saivat erityisesti Euroopan demokratioiden
sympatiat puolelleen.
Israelin valtio syntyi vuonna 1948 Palestiinaan arviolta 1,3 miljoonan ara- bin ja 650 000 juutalaisen välisen sisällis- sodan jälkeen. Itsenäisyysjulistuksen jäl- keen syttyi Israelin itsenäisyyssota, kun arabimaiden armeijat hyökkäsivät kär- sien kuitenkin tappion. Sotien seurauk- sena arviolta noin 700 000 Palestiinan arabia jäi kodittomaksi. Seuraavina vuo- sina, määrätietoisen politiikan tulokse- na, yhä kasvava määrä juutalaisia muutti Israeliin, ja sen identiteetti juutalaisval- tiona vahvistui ja selkeytyi. Palestiina- laispakolaiset järjestäytyivät 1960-luvun alussa sotilaallisesti ja poliittisesti Fatah- ja PLO-järjestöjen kautta. Fatah perus- tettiin taistelemaan Palestiinan vapaut- tamiseksi, ja sen lopullisena tavoitteena oli arabien yhdistyminen. Antisionismi, Israelin valtion ja sen politiikan vastusta- minen, oli arabeja yhdistävä tekijä, ja tämä johti yhä uusiin sotiin Israelin ja naapurimaiden välillä.
Palestiinalaisten kansannousu, inti- fada, muutti tilanteen vuonna 1987. Val- tioiden välinen konflikti muuttui Israelin ja palestiinalaisten väliseksi, Israelin si- säiseksi taisteluksi Gazassa ja Länsiran- nalla. Islamilainen vastarintaliike, Ha- mas, syntyi intifadan tuloksena. Samaan aikaan, kun poliittisen islamismi vahvis- tui arabien joukossa, äärioikeisto nousi vahvaksi poliittiseksi toimijaksi Israelis- sa. Äärioikeistolaisen ideologian hallitse- va piirre oli ultranationalismi ja epäilevä suhtautuminen ei-juutalaiseen maail- maan. Israelin oikeistorintaman tavoit- teena oli tukea siirtokuntien toimintaa ja vastustaa kompromisseja miehitetyistä
alueista. Vuonna 1991 järjestetty Madri- din rauhankonferenssi oli kansainvälisen yhteisön ensimmäinen suuri ponnistus Israelin ja arabien välisen konfliktin rat- kaisemiseen. Sitä seurasi Oslon prosessi vuosina 1993–2000, jonka tavoitteena oli palestiinalaisten itsehallinto Länsiran- nalla ja Gazassa. Epäonnistuneet rau- hanneuvottelut Camp Davidissa vuonna 2000 johtivat toiseen intifadaan ja rau- hanprosessin pysähtymiseen. Israelin valtion suurimmat ongelmat 2000-luvun alussa olivat suurin piirtein samat kuin valtion itsenäistyessä. Konfliktin ytimes- sä oleva kiista Palestiinan jakamisesta juutalaisten ja arabien välillä oli yhä rat- kaisematta.
Holokaustin kieltäminen Lähi-idässä 2000-luvulla
2000-luvulle tultaessa holokaustin kieltä- mistä esiintyi säännöllisesti suurimmas- sa osassa arabiankielisisiä sanomalehtiä.
Vuosi 1996 oli eräänlaista holokaustin kieltämisen kulta-aikaa, kun lehdet jul- kaisivat lukuisia artikkeleita ranskalai- sen filosofin Roger Garaudynjuuri il- mestyneestä kirjasta Les Mythes fonda- teurs de la politique israélienne (”Israeli- laisen politiikan perustavat myytit”). Kir- ja sai innostuneen vastaanoton arabimai- den poliittisissa ja akateemisissa piireis- sä. Roger Garaudy sai kotimaassaan syytteen antisemitismistä ja hänet myös tuomittiin siitä vuonna 1998. Tästä huo- limatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, hänen kirjansa oli arabimaissa menestys ja siinä esitetyt ajatukset saivat laajaa kaikupoh- jaa. Garaudyn kirjan lähtökohta on aja- tus siitä, että holokausti on ”Sionistinen
myytti” tai ”Sionistinen valhe”. Nämä ajatukset ovat saaneet keskeisen aseman nykyaikaisessa poliittis-historiallisessa keskustelussa arabimaissa. Huolimatta Euroopassa lisääntyneestä holokaustin kieltäjien torjunnasta ja sen kriminali- soinnista useissa maissa, toisen intifadan alku vuonna 2000 aiheutti ilmiön merkit- tävän lisääntymisen Lähi-idässä.
Miten holokaustin kieltäminen sitten näkyy Lähi-idän mediassa tänä päivänä?
Aineistoksi löytyy internetistä MEMRI (The Middle East Media Research Insti- tute) tutkimuslaitoksen raportteja.
MEMRI on yhdysvaltalainen tutkimus- laitos, joka tutkii Lähi-idän tapahtumia tuottaen käännöksiä ja analyyseja muun muassa arabian- ja farsinkielisestä me- diasta. MEMRI ilmoittaa olevansa riippu- maton ja voittoa tuottamaton organisaa- tio, jonka rahoitus on yksityisten lahjoi- tusten varassa, mutta se on saanut laajan käyttäjäkunnan lisäksi osakseen myös kritiikkiä. Sitä on verkkokeskustelussa arvosteltu valikoivaksi ja kantaaottavaksi ja jopa väitetty Israelin tiedustelupalve- lun Mossadin propagandaoperaatioksi.
MEMRI saattaa edustaa toista puolta käynnissä olevasta mediasodasta, mutta juuri siitä syystä sen aineisto holokaustin kieltämisestä on varmasti kattava.
MEMRI:n tietokannoista löytyy pal- jon materiaalia, joten rajoitan analyysin vain vuoteen 2011, niin kutsutun arabi- kevään aikaan. Rankan karsinnan jäl- keen aineistoon jää 16 raporttia, joissa holokaustin kieltäminen on pääaiheena.
Raportteja on useista medioista kuten televisiosta, internet-sivustoilta ja sano- malehdistä. MEMRI:n raporteille anta-
mat otsikot pyrkivät tiivistämään olen- naisen käsiteltävästä aiheesta, esimerk- kinä Iranin television keskusteluohjelma, josta raportoitiin otsikolla ”Holocaust Denial Discussed on Iranian TV: There Were No Gas Chambers; You Cannot Squeeze 2,000 Jews into 100 Square Me- ters” tai raportti Saudi-Arabiasta otsikol- la ”Column in Saudi Daily Denies Ho- locaust, Criticizes Mandatory Holocaust Studies for Arab-Israeli Pupils”.
Mitä Lähi-idän holokaustin kieltäjät väittävät?
Aineiston sisällönanalyysi paljastaa holo- kaustin kieltäjien tyypillisimmät väitteet.
Yleisimmät konkreettiset väitteet aineis- tossa liittyivät kaasukammioiden ole- massaolon kieltämiseen. Toinen keskei- nen väite oli uhrien lukumäärän väittä- minen paljon pienemmäksi kuin kuusi miljoonaa, erilaisilla perusteilla. Lisäksi väite siitä, että juutalaiset keksivät kan- sanmurhan syyllistääkseen länsimaita ja saadakseen niiden avulla perustettua Is- raelin valtion, esiintyi muodossa tai toi- sessa useimmissa teksteissä. Yleisesti voi sanoa, että Lähi-idässä esiintyvät holo- kaustin kieltäjien väitteet ovat samoja kuin länsimaissa käytetyt, kuitenkin eri painotuksella.
Ristiriitainen väite siitä, että juuta- laiset sionistit olisivat toimineet yhteis- työssä natsien kanssa omaa kansaansa vastaan sodan aikana, esiintyy monissa yhteyksissä. Yhteistyön tavoitteeksi mai- nitaan juutalaisten siirtäminen Saksasta muualle. Esimerkiksi Jordanian sionis- min ja rasismin vastaisen järjestön edus- tajaAli Hatartotesi iranilaisen TV-ka-
navan haastattelussa, ettäAdolf Hitle- rinhallinnon ja sionistiliikkeen välillä oli täydellinen koordinaatio, jonka tavoite oli juutalaisten siirtyminen Palestiinaan.
Jopa holokaustin organisoijana pidetyn, Israeliin siepatun ja vuonna 1962 kuole- maan tuomitun Adolf Eichmannin lausuntoja siteerataan todistamaan nat- sien ja juutalaisten yhteisestä sopimuk- sesta sodan aikana. Yhteistyöväitteiden rinnalla esillä näyttää olevan pyrkimys rinnastaa natsien teot juutalaisia vastaan Israelin toimiin Palestiinan arabiväestöä kohtaan. Aineistosta voi päätellä, että Lähi-idän holokaustin kieltäjät haluavat nähdä itsensä ja erityisesti Palestiinan arabit juutalaisten holokaustin poliittisi- na uhreina, jotka kokevat olevansa ala- kynnessä mediataistelussa.
Huoli länsimaista ja erityisesti Saksasta
Hyvin yleinen huoli puheenvuoroissa liit- tyy länsimaiden politiikkaan, joka ”sio- nistien paineesta” estää kysymysten teon holokaustista ja sionismista. Länsimaiset holokaustin kieltäjät esitetään eräänlai- sina vainottuina sananvapauden sanka- reina. Saudi-arabialaisen King Saud -yli- opiston professoriAbd Al-Rahman Al- Trairi toteaa lehtihaastattelussa, että maailmalla on juutalaisten mieliksi laa- dittu lakeja, jotka kieltävät kysymysten teon holokaustista. Egyptiläinen filmi- tähtiNour Al-Sharifsanoo TV-haastat- telussa, että tänä päivänä sananvapaus on turvattu, ja myös Jumalaa voi kritisoi- da sananvapauden varjolla, samoin Moo- sesta, Jeesusta ja jopa profeetta Muham- media. Holokaustin kohdalla tällaista va-
pautta ei hänen mukaansa ole. Al-Sharif kertoo eräästä ranskalaisesta, joka todisti väitöskirjassaan kaasukammioiden olleen juutalainen valhe. Tämän takia hänen tohtorinarvonsa peruttiin. Samaan ta- paukseen viittaa sionismin tutkijaTamer Mustafalibanonilaisen Al-Manar TV-ka- navan haastattelussa. Haastateltavat viit- tasivat ranskalaiseenHenri Roquesiin, joka menetti juuri myönnetyn tohtorinar- vonsa vuonna 1986, kun hänen väitöskir- jansa sisällöstä käynnistyi vilkas julkinen keskustelu. Väitöskirja julkaistiin myö- hemmin yhdysvaltalaisen IHR-tutkimus- laitoksen toimesta nimellä The ”confes- sions” of Kurt Gerstein. Kirja pyrki saat- tamaan epäilyksenalaiseksi SS-upseeri Kurt Gersteinin kirjoittaman merkittä- vän raportin natsien tuhoamisleireistä.
Aineistossa kiinnittää erityisesti huo- miota huoli, jopa sääli Saksaa kohtaan.
Saksa onkin uhri, jota sionistit syyllistä- vät holokaustin myytillä ja jolta kiriste- tään tukea Israelille. Saksan kohtalo vai- kuttaa olevan suosittu aihe erityisesti Iranissa. Sikäläisessä materiaalissa otet- tiin kantaa esimerkiksi toisen maailman- sodan loppuvaiheisiin, Yhdysvaltojen ja Britannian toteuttamiin Dresdenin pom- mituksiin sekä neuvostojoukkojen väki- valtaan saksalaisia siviilejä kohtaan. Nii- den todettiin olleen paljon traagisempia tapahtumia kuin holokausti. ”Sionistiset propagandistit” eivät suostu tinkimään holokaustin väitetystä kuuden miljoonan uhrimäärästä, vaan haluavat peittää Bri- tannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vielä pahemmat sotarikokset.
Toisaalta nähtiin myös toivoa asen- teiden muutoksen suhteen. Hamasin jul-
kaisemassa tiedotteessa todetaan, että
”länsi näyttäisi olevan menettämässä ho- lokaustikompleksinsa”. Kirjoittajan mu- kaan yleinen mielipide länsimaissa näyt- täisi olevan luopumassa Israelin valtion täydellisestä tukemisesta ja antautumi- sestaan juutalaiselle ”tinkimispolitiikal- le”. Iranilaisen verkkosivun tekstissä lii- tetään edellä mainittu kehitys holokaus- tin kieltäjien vaikutukseen. Artikkelissa todetaan, että vanhemmat sionistit ovat vähä vähältä joutuneet hylkäämään uto- piansa ”Suur-Israelista”, joka on myytti, kuten holokaustikin.
Iranin vahva panostus: luovaa antisemitismiä
Iranin presidentin tehtävistä elokuussa 2013 luopunut Mahmoud Ahmadine- jadonnistui vielä kerran pääsemään me- dian otsikkoihin jäähyväispuheellaan.
Hän totesi, että holokaustin kieltäminen oli hänen kahdeksanvuotisen president- tiytensä suurimpia saavutuksia, joka toi hänellä maailmanlaajuista mainetta. Ah- madinejad aloitti holokaustin kieltävän kampanjansa heti vuonna 2005 tultuaan valituksi Iranin presidentiksi. Myöhem- min hän vaati muun muassa Israelin valtion pyyhkäisemistä pois kartalta.
Vuonna 2011 tämä kampanja vaikutti olevan täydessä vauhdissa, sillä lähes puolet aineistosta on peräisin Iranista.
Vuonna 2011 nyt jo suljettu verkko- palveluWorld War II Societytuotti far- sinkielisen 52-sivuisen kirjasen nimel- täänHolocaust – The Jews’ Greatest Lie, jota jaettiin myös internetin kautta. Kir- janen on kokonaisesitys siitä, mitä kir- joittajan mielestä tapahtui Euroopassa
toisen maailmansodan aikana. Johdatte- levien kysymysten teko epäilysten herät- tämiseksi on holokaustin kieltäjien pe- rustekniikkaa. Kirjanen sisältää kysy- myksiä ja vastauksia koskien ”historian suurinta huijausta”. Siinä kysytään esi- merkiksi: ”Onko löytynyt yhtään doku- menttia, jossa Hitler olisi määrännyt juu- talaiset tuhottaviksi?” Koska tällaista do- kumenttia ei ole löytynyt, kansanmurhaa ei ole voinut tapahtua. Kirjasen lopussa on osio holokaustiin liittyvistä valokuvis- ta, joita väitetään muokatuiksi. Kirjoitta- ja päättää esityksensä seuraaviin lausei- siin: ”Jos holokausti on totta, miksi muo- kattuja ja väärennettyjä valokuvia on käytetty sen todistamiseen? Miksi tämä aihe on niin herkkä ja miksei kenenkään Euroopassa anneta tutkia holokaustia objektiivisesti?”
Iranin suurin sanomalehti järjesti vuonna 2006 sarjakuvakilpailun nimel- tään ”Holocaust International Cartoon Contest”, jonka lähtökohtana oli, että kilpailija sai itse päättää oliko holokaus- tia vai ei. Kilpailuun saapui yli 1000 sarjakuvaa ja pilakuvaa 62 maasta. Sa- man vuoden syksyllä 200 parasta kuvaa laitettiin näytteille Teheranin Palestiina- museoon, ensimmäiseen antisemitistisen taiteen näyttelyyn vuoden 1945 jälkeen.
Ensimmäinen palkinto meni Marokkoon piirroksella, jossa vedettiin yhtäläisyys Israelin palestiinalaisalueille rakenta- man muurin ja Auschwitzin välillä. Tä- män ilmiön on katsottu edustavan uuden tyyppistä holokaustin kieltämistä, luo- vaa, modernia ja rajatonta.
Tätä luovaa linjaa edustaa myös ho- locartoons.com. Verkkopalvelusta on eri
kielillä ladattavissa vaihtoehtoinen tul- kinta holokaustin tapahtumille. Mate- riaali on saatavilla sekä animaatioeloku- vina että e-kirjana sarjakuvamuodossa ja siinä esitetään juutalaisten historia en- nen ”Holoa”, ”Holon” aikana ja ”Holon”
jälkeen. Alkutekstien mukaan materiaali on omistettu kaikille niille, jotka on ”sur- mattu holokaustin varjolla”. Tyylilaji on makaaberi ja käsittelyn alla ovat holo- kaustin kieltäjien perusväitteet, kuten holokaustin uhrien määrän vähättely.
Esityksen lähtökohta on, että holokausti on keksitty juutalaisten omia tarkoitus- periä varten, jotta he voisivat valloittaa Palestiinan.
Edustaako aineisto viestinnän valtavirtaa Lähi-idässä?
MEMRI raportoi myös holokaustin tutki- joiden konferenssista Marokossa, joka oli raportin mukaan ensimmäinen lajissaan arabimaissa. Raportissa tuodaan esille Marokon toimet maansa juutalaisten suojelemiseksi toisen maailmansodan ai- kana sekä Marokon kuninkaan vuonna 2009 pitämä puhe, jossa hän asettui vas- tustamaan holokaustin kieltämistä.
MEMRI lienee halunnut tuoda raportilla esille sen, että Israelilla on myös ystäviä arabimaailmassa.
Yli puolet aineistosta on peräisin Ira- nista sekä sen tukemalta Hamas-järjes- töltä Gazasta, ja loput tasaisesti Jorda- niasta, Saudi-Arabiasta, Egyptistä, Tuni- siasta, Marokosta ja Libanonista. Aineis- ton kokonaismäärä on kuitenkin varsin pieni, kun otetaan huomioon alueen koko ja väestöpohja. Tästä voinee päätellä, että holokaustin kieltävä viestintä ei ole val-
tavirtaa Lähi-idän maiden mediassa. Ai- neisto on toisaalta rajattu yhteen antise- mitistisen toiminnan äärimuotoon, eikä siitä voi tehdä yleisiä johtopäätöksiä an- tisemitismin esiintymisestä Lähi-idän mediassa. Harva Lähi-idän hallitus ha- luaa leimautua holokaustin kieltäjäksi, vaikka suhteet Israeliin eivät olisikaan kovin hyvät. Riskinä on poliittinen eris- tyminen, kuten Iranin kohdalla tapahtui.
On mielenkiintoista huomata, että MEMRI on erittäin herkkä löytämään mediasta, myös sosiaalisesta mediasta, viittauksia ja yhteyksiä juutalaisvastai- siin ajatuksiin. Tästä on esimerkkinä Jordanian kuningatarRaniansuosituil- la (yli 600 000 seuraajaa) julkisilla Face- book-sivuilla esiintyneestä holokaustia koskevasta kirjoittelusta tehty pitkä ra- portti. Raportti johti siihen, että kuninga- tar toimitti julkisuuteen tiedotteen, jossa totesi, että kyseessä oli vain yksi keskus- teluketju yli tuhannen joukossa ja nor- maalin ylläpidon puitteissa loukkaavat viestit poistetaan palvelusta. Uutinen on se, että viestiketjuja ei heti poistettu, vaan niiden annettiin olla kunnes asiasta nousi kohu. Raportti huomauttaa, että kunin- gatar on henkilökohtaisesti puuttunut toiseen, palestiinalaisia koskeneeseen, asiattomaan viestiketjuun sivuillaan, mutta ei tähän, joka koski juutalaisia.
Propagandasota Lähi-idässä
Miksi eurooppalaista historiaa vääristele- vä holokaustin kieltäminen on siis esillä Lähi-idän mediassa? Holokaustin kieltä- minen on juutalaisvastaisuuden, ja Lähi- idässä nimenomaan antisionismin, ääri- muoto. Nykyaikainen antisionismi ha-
luaa kieltää Israelin valtiolta olemassa- olon oikeutuksen ja luoda Palestiinan alueelle arabivaltion. Holokaustin kieltä- minen on tehokas ja huomiota herättävä työkalu, jolla pyritään toiston avulla luo- maan mielikuvaa juutalaisten maailman- laajuisesta salaliitosta. Harva todennä- köisesti varsinaisesti uskoo väitteitä, mutta totuudella ei ole mielikuvien kans- sa paljoakaan tekemistä. Mielikuvien avulla voidaan ylläpitää viholliskuvaa ja perustella taistelua, jossa kaikki keinot ovat sallittuja.
Lähi-idän holokaustin kieltäjien lau- sunnot ovat usein tunnepitoisia ja viesti- vät vihaa Israelin valtiota kohtaan. Usein holokausti vain todetaan myytiksi ilman perusteluja, ja sitten siirrytään varsinai- seen asiaan, Israelin harjoittamaan poli- tiikkaan. Määrätietoisen politiikan tulok- sena Iranissa on nähtävillä myös vaka- vampia yrityksiä luoda kokonaisesityksiä aiheesta ja ajaa asiaa myös taiteen kei- noin.
Viestien taustalla voi aistia katke- ruutta tuesta, jota Euroopan maat ja erityisesti Yhdysvallat ovat antaneet ja antavat Israelille. Holokaustin kieltäjät Lähi-idässä haluavat näyttää olevansa itse Israelin politiikan uhreja, ja he yrit- tävät rinnastaa natsien toimet Auschwit- zissa ja Israelin toimet Gazassa. Uskon- toa ei pidetä paljonkaan esillä näistä asioista puhuttaessa, sillä kyse on kovas- ta valtapolitiikasta ja propagandasodan käymisestä, jonka polttopisteessä on Is- raelin valtion ja Palestiinan arabien väli- nen konflikti, jolle ei näy loppua.
Magneettimedian antisemitismi
Saara Murto
Taustaksi
Suomen juutalaisten seurakuntien kes- kusneuvosto jätti tutkintapyynnön il- maisjakelulehti Magneettimedian julkai- semista kirjoituksista syksyllä 2012 Ou- lun poliisille. Tutkintapyyntö koski vuo- den 2012 elokuussa julkaistuja artikke- leita, jotka oli koettu antisemitistisiksi ja juutalaisia vastaan hyökkääviksi. Vastaa- vanlaisia tekstejä on Suomessa julkaistu aiemminkin, mutta antisemitististen kir- joitusten julkaiseminen 2000-luvulla on herättänyt erityistä huomiota. Tutkinta- pyynnön ja sitä myöhemmin seuranneen oikeudenkäynnin myötä Magneettime- dia-lehti sai uudenlaista huomiota valta- kunnan mediassa ja nousi koko kansan tietoisuuteen.
Ilmaisjakelulehdestä vaihtoehtomediaksi
Suurelle yleisölle Magneettimedia oli en- nen vuoden 2012 kohua tuntematon.
Tätä Kärkkäinen-konsernin mainosleh- teä julkaistiin aiemmin nimelläIsoMag- neetti(vuoden 2010 loppuun). Magneetti- media-nimellä lehti toimi vuosina 2011–2013 ja nykyiseltä nimeltään lehti on KauppaSuomi. Nimenvaihdoksilla
lehti on saanut ikään kuin uuden alun ja samalla yrittänyt karistaa Magneettime- dian saamaa negatiivista huomiota. Vii- koittain ilmestyneen lehden painosmää- rä oli sen antamien tietojen mukaan 366 500 kappaletta ja jakelualueina oli- vat Kärkkäisen myymälöiden lähiseudut.
Lehdellä on myös nettisivusto www.
magneettimedia.com, joka on jatkanut lehden nimenvaihdoksesta huolimatta toimintaansa. Nettisivuilla julkaistiin sa- mat artikkelit kuin lehdessä ja sen lisäksi laajempia artikkeleita, videoita tai muita kokonaisia teoksia, kutenSiionin viisait- ten pöytäkirjat.Oikeuden päätöksen mu- kaan Magneettimedian olisi tullut pois- taa nettisivuiltaan juutalaisvastaiset ar- tikkelit, mutta näin ei ole edelleenkään käynyt.
Magneettimedia kutsui itseään valta- median haastajana toimivaksi vaihtoeh- tomediaksi. Lehdessä julkaistut artikke- lit käsittelivät eri aihepiirejä, usein skep- tisenä asioiden nykytilaan niin yhteis- kunnan tilaan kuin terveyteen liittyvissä asioissa. Lehdessä ilmestyneistä artikke- leista useimmat käsittelivät vaihtoehtoi- sia sairauksien hoitomuotoja ja terveelli- siä elintapoja. Näiden aihepiirien artik-
keleista huomattavan paljon palstatilaa oli annettu kirjoituksille, jotka olivat kriittisiä rokotteita kohtaan. Huomiota Magneettimedia sai lehdistössä ensim- mäistä kertaa, kun Skepsis ry myönsi sille vuonna 2011 Vuoden Huuhaa -pal- kinnon rokotevastaisista artikkeleista.
Yhteiskuntaa ja politiikkaa koskevat artikkelit olivat useimmiten kriittisiä ar- vioita erilaisista ilmiöistä ja ajankohtai- sistakin tapahtumista. Erityisen huo- mion saivat kirjoitukset, joissa pohdittiin vallan keskittymistä tiettyjen ihmisten käsiin niin talouselämässä kuin politii- kassa. Tällaisista kirjoituksista voi havai- ta yhteneväisyyksiä aiemmin historiassa esitettyihin syytöksiin, joiden mukaan juutalaiset suunnittelisivat maailman ta- loudellisen ja poliittisen vallan kaappaa- mista.
Lehdellä oli muutamia toimittajia, jotka kirjoittavat suurimman osan leh- dessä julkaistuista artikkeleista, mutta myös muiden kirjoittamia tekstejä jul- kaistiin. Tavatonta ei ollut myöskään se, että lehdessä ja nettisivuilla julkaistiin jollain muulla internet-sivustolla jo jul- kaistuja artikkeleita tai blogitekstejä, jot- ka oli käännetty suomeksi. Kriittisissä artikkeleissa oli usein mainittu lähteitä, joita artikkeliin oli käytetty, ja lähteinä oli voinut toimia mitä tahansa Wikipe- diasta viranomaisten julkaisemiin ra- portteihin. Kaikkia Magneettimedian käyttämiä lähteitä ei voi pitää läheskään luotettavina, koska osa niistä ei perustu tieteelliseen tutkimukseen tai todistetta- viin faktoihin.
Lehden sivuilta ei käy ilmi, että lehti olisi jonkun poliittisen tai uskonnollisen
ryhmän äänenkannattaja. Varsinaisesti uskontoja koskevia artikkeleita lehdessä ei julkaistu, mutta poliittisiin asioihin otettiin sitäkin enemmän kantaa. Lehti ei ollut kovinkaan EU-myönteinen, ja usein poliittista valtaa pitävät joutuivat kritisoinnin kohteiksi. Suuri muutos Magneettimediassa tapahtui vuoden 2012 lopulla, jolloin edellinen päätoimit- taja lopetti ja Kärkkäinen-konsernin joh- tajasta ja perustajasta,Juha Kärkkäi- sestätuli lehden muodollinen päätoimit- taja. Hän ei itse kirjoittanut lehteen mut- ta mitä ilmeisimmin vaikutti toimituk- sessa siihen, että lehdessä julkaistiin vä- hemmän artikkeleita kuin aikaisemmin ja useimmat tekstit oli lainattu erilaisilta nettisivustoilta.
Vuoden 2011 artikkeleissa selvästi juutalaisvastaisia artikkeleita ei ollut.
Poliittisen, taloudellisen ja median vallan kietoutumisesta valittujen käsiin kyllä puhuttiin, mutta näille tahoille ei vielä annettu nimiä tai kasvoja. Lehden linja kiristyi hieman vuoden 2012 alkupuolel- la, ja lokakuussa 2012 julkaistuista artik- kelista ”Maailmanmahti USA on sionis- tien sätkynukke” ja esipuheesta David Duken kirjaan Juutalainen ylivalta jä- tettiin tutkintapyyntö. Tämä ei kuiten- kaan vaikuttanut lehden linjaan, vaan juutalaisvastaisia artikkeleita alettiin jul- kaista yhä enemmän syyskuusta 2012 alkaen. Perinteisen antisemitismin kul- makivet, Siionin Viisaitten pöytäkirjat sekä Henry Fordin Kansainvälinen juutalainen julkaistiin helmikuussa 2013. Artikkelien painottuminen entistä enemmän yhteiskuntakriittisiin ja juuta- laisvastaisiin teksteihin oli selkeästi ha-
vaittavissa, vaikka edelleen lehti julkaisi myös lääketieteen ja erityisesti rokottei- den vastaisia artikkeleita.
Oikeudenkäynti ja Juha Kärkkäinen Koko Suomen mediahuomion Magneetti- media sai vuoden 2012 syksyllä, jolloin kaksi tahoa jätti tutkintapyynnön lehdes- sä ja sen nettisivuilla julkaistuista artik- keleista. Tutkintapyyntö eteni myöhem- min syyteharkintaan, ja kesällä 2013 il- moitettiin, että Juha Kärkkäinen ja tava- rataloyhtiö J. Kärkkäinen Oy joutuvat syksyllä 2013 oikeuteen puolustamaan nostettua syytettä kiihottamisesta kan- sanryhmää vastaan. Juha Kärkkäinen piti syytettä turhana, sillä hänen mieles- tään Magneettimedian artikkelit olivat kriittisiä huomioita yhteiskunnan tilasta eivätkä hyökkäys juutalaisuutta vastaan.
Jo ennen oikeudenkäyntiä kesällä 2013 Kärkkäisen silloinen toimitusjohta- ja Riku Ilvesluoto kommentoi Mag- neettimediassa julkaistuja artikkeleita hyvin huolestuneena. Hän halusi selvästi ilmaista, etteivät Kärkkäisen henkilö- kunta tai Kärkkäisen tavaratalokonserni liittyneet mitenkään näihin juutalaisvas- taisiin artikkeleihin. Ilvesluoto korosti haastattelussa, että Juha Kärkkäinen oli tehnyt päätökset Magneettimediassa jul- kaistavista artikkeleista ilman yhtiön hallituksen tai muun johdon hyväksyn- tää. Myöhemmin kesän lopulla toimitus- johtaja irtisanoutui, sillä hänen mukaan- sa hän ei halunnut olla osa sitä, mitä Magneettimedia Juha Kärkkäisen joh- dolla edusti. Tästä käy hyvin ilmi se, että juutalaisvastaisten artikkelien julkaisu oli Juha Kärkkäisen intressien mukaista
eikä yrityksen muu henkilökunta halun- nut tulla siihen liitetyksi.
Oikeudenkäynti pidettiin syys- ja lo- kakuun vaihteessa 2013. Syyttäjän mu- kaan Kärkkäisen mainoslehdessä ilmes- tyneet artikkelit sisälsivät yhteisiä piir- teitä kansallissosialistisen propagandan kanssa. Kärkkäinen kiisti nämä väitteet, mutta siitä huolimatta hänet tuomittiin 90 päiväsakkoon sekä J. Kärkkäinen Oy tuomittiin maksamaan 45 000 euron yh- teisösakko. Oikeuden päätöksen mukaan Magneettimediassa ja sen nettisivuilla julkaistut artikkelit ”panettelevat ja sol- vaavat juutalaisia ja ne ovat juutalaisvas- taista propagandaa”. Huomiota herättä- vää oikeuden mielestä oli myös se, että juutalaisvastaisia artikkeleita julkaistiin sekä lehdessä että nettisivuilla ja kirjoi- tukset tavoittivat paljon lukijoita. Oikeu- den päätökseen liittyi myös käsky poistaa juutalaisvastaiset artikkelit Magneetti- median nettisivuilta, mutta näin ei ollut tapahtunut kun tuomio astui voimaan.
Oikeusjutun myötä myös muut me- diat kiinnostuivat Juha Kärkkäisestä ja häntä haastateltiin 2.10.2013 Radio Rockin aamuohjelmassa nimeltään ”Hei- kelä korporaatio”. Juontajat yrittivät pu- helinhaastattelun aikana saada Kärk- käistä selittämään syitä juutalaisvastais- ten tekstien julkaisemiselle ja niiden taustalla olevalle ideologialle. Kärkkäi- nen vastasi näihin kysymyksiin esittäen artikkelien olevan kriittisiä ja mielen- kiintoisia kirjoituksia juutalaisten ääri- ryhmistä, jotka Kärkkäisen mukaan pitä- vät valtaa maailmassa. Haastattelusta käy ilmi, että Kärkkäisen mielestä juuta- laisten ääriryhmien maailmanherruus ei
ole mikään salaliittoteoria vaan kyse on todellisesta asiasta, josta ihmisten tulisi saada tietää. Haastattelijat olivat hyvin hämmentyneitä siitä, että Kärkkäinen tuntui todella uskovan sen, mitä lehdessä julkaistut artikkelit sanoivat.
Kärkkäinen toi haastattelussa esiin sen, että juutalaiset olivat vainonneet kristittyjä aina ensimmäisistä vuosisa- doista lähtien, joten hänen mielestään kristityt ovat olleet kärsijöitä vainoajien sijaan. Nykyajan kristittyjen vainoina hän piti juutalaisten aktiivisuutta politii- kassa erityisesti Yhdysvalloissa ja Lähi- idässä sekä median valtaa ihmisten mie- lipiteiden muokkaajina. Kärkkäinen ei perustellut väitteitään kovinkaan perus- teellisesti vaan vaikutti selvästi uskovan Magneettimediassa julkaistujen artikke- lien väitteet. Haastattelun lopussa hän liitti vielä oikeudenkäynnin syyttäjän sio- nistivallankäyttöön sekä antoi kovin ym- päripyöreän vastauksen siitä, oliko Kärk- käisen tarjouspäivillä eli sikapäivillä te- kemistä juutalaisten tai juutalaisvastai- suuden kanssa.
Rothschildit esimerkkinä juutalaisten ylivallasta
Magneettimedian artikkelit keräsivät huomiota kärkevillä lausunnoillaan juu- talaisten ylivallasta ja holokaustin kieltä- misestä. Artikkelit eivät kuitenkaan kes- kittyneet pelkästään näihin, sillä joissa- kin artikkeleissa juutalaisia vastaan ase- tuttiin myös uskonnollisin argumentein esimerkiksi esittämällä erilaisia syytök- siä Toorasta ja Talmudista sekä elämän- tavoista. Tällaisten kirjoitusten takana olivat yleensä kristityt kirjoittajat, jotka
pitävät juutalaista uskoa tai elämäntapaa koskevia asioita ongelmallisina ja vastus- tettavina. Magneettimediassa julkaistu- jen artikkelien juutalaisvastaiset argu- mentit kiteytyivät Rothschildien sukua koskeviin artikkeleihin holokaustin kiel- tämisen sekä antisionismin lisäksi. Li- säksi Yhdysvaltojen rooli maailmanta- pahtumissa sai osakseen varauksetonta vastustusta, sillä ovathan juutalaiset Magneettimedian artikkelien mukaan pi- täneet amerikkalaisia johtajia nukkehal- litsijoinaan ja näin saaneet maailman vallan käsiinsä.
Perinteiset argumentit juutalaisista Jumalan murhaajina ja koronkiskojina tulivat esiin laajoissa artikkeleissa, jotka käsittelivät tunnettua Rothschildien pankkiirisukua. Eräs artikkeleista esitti, että Rothschildit harjoittaisivat koron- kiskontaa katalalla tavalla, ja että samai- sen suvun tavoitteena olisi saada kaikki maailman pankit hallintaansa ja näin saavuttaa rahallinen maailmanvalta.
Rothschildien sukuun liittyy monia le- gendoja, mutta Magneettimedian artik- kelit päätyivät toistamaan vanhoja usko- muksia. Mielenkiintoista kuitenkin on se, että missään Rothschildien sukua koskevissa artikkeleissa ei mainittu su- vun olevan juutalainen. Tällä mahdolli- sesti haluttiin välttää lehden leimautu- minen antisemitistiseksi. Toisaalta leh- den nettisivuilla julkaistussa artikkelissa suvun juutalaisuus tuli esiin ylikoroste- tusti. Tästä muun muassa pystyi havait- semaan sen, että lehden artikkelit eivät olleet missään määrin yhteneväisessä lin- jassa, vaan sisältö oli lähinnä kokoelma artikkeleita vastustettavista aiheista.
Lähes koominen esimerkki juutalais- vastaisuudesta oli Rothschild-suvun his- toria, joka julkaistiin Magneettimedian nettisivuilla. Tämä Andrew Hitch- cockinkirjoittama artikkeli oli käännet- ty suomeksi erittäin kömpelöllä tavalla, ja tekstin uskottavuus kärsi jo tämän puolesta. Artikkeli käsitteli suvun histo- riaa aina suvun perustajasta Mayer Amschel Rothschildista nykypäivään saakka. Osa jutussa esiintyvistä tiedoista piti paikkansa, mutta historiaan oli lisäil- ty selvästiSiionin viisaitten pöytäkirjois- tainnostuksensa saaneita väitteitä suvun vallasta ja vallanhimosta.
Juutalaiset olivat tämän artikkelin mukaan saaneet maailmanvalloituksen aikaan sotien ja erityisesti taloudellisten sotien myötä. Taloudellisista sodista pu- hutaan myösSiionin viisaitten pöytäkir- joissa. Esimerkiksi Hitchcockin artikke- lin mukaan ensimmäisen ja toisen maail- mansodan kulku oli juutalaisten ennalta suunnittelema, ja sitä johtivat valtion- päämiehet, jotka olivat juutalaisia tai vä- hintään juutalaisten vaikutuksen alaisia.
Kiinnostavaa tässä artikkelissa on se, mi- ten holokausti ja juutalaisten surmaami- nen on kuvattu osaksi tätä suurta suun- nitelmaa saavuttaa maailmanvalta. Ar- tikkelin mukaan juutalaiset olivat yhtey- dessä Zyklon-B-kaasun kehittäjään.
Rothschild-suvun historiaa käsittele- vä artikkeli toi myös esiin ajatuksen siitä, että kolmas maailmansota käytäisiin is- lamistien ja poliittisten sionistien välillä.
Artikkeli esitti, että tämä sota olisi jo nyt käynnissä, ja useiden muidenkin Mag- neettimedian artikkeleitten mukaan sio- nistit lietsovat tällä hetkellä sotaa isla-
mistivaltioita vastaan. Lähi-idän tämän- hetkisenkin tilanteen arkuus nähtiin useissa artikkeleissa Israelin ja juutalais- ten keinona haalia entistä enemmän val- taa itsellensä. Länsimaisen talousvallan ja median hallinta ei artikkelien mukaan riitä juutalaisille, vaan sionistien harjoit- taman politiikan tarkoituksena on saada juutalaisen vallan vaikutus ulottumaan viimeisiinkin valtioihin, joihin juutalais- ten ”lonkerot” eivät vielä yllä.
Juutalaiset, Israel ja Yhdysvallat Israelin valtio sai myös osakseen rankkaa arvostelua lehden artikkeleissa. Israelin ja Yhdysvaltain suhteiden esitettiin ole- van tiiviit, ja artikkelin mukaan Israel harjoittaa aktiivista propagandaa ame- rikkalaisten poliitikkojen keskuudessa.
Kirjoittaja esitti myös kritiikkiä kahta Yh- dysvalloissa toimivaa järjestöä, AIPACia (American Israeli Public Affairs Commit- tee) jaAnti-Defamation Leagueakohtaan.
Näiden järjestöjen tarkoituksena on tark- kailla juutalaisista kirjoitettavia julkaisu- ja ja puolustaa juutalaisten oikeuksien toteutumista ympäri maailmaa.
Israelin sotatoimet yhdessä Yhdys- valtojen ja Englannin kanssa olivat Mag- neettimedian artikkelien mukaan usein ajoittuneet juutalaisten Purim-juhlaan kanssa samaan aikaan. Juhlan yhteyksis- tä Israelin sotasuunnitelmien sotien ajoittumiseen kirjoitti myös David Duke,jonka kirjoittamia artikkeleita jul- kaistiin usein Magneettimediassa, ja net- tisivulle ladattiin useita hänen videoi- taan. Enimmäkseen hän keskittyi nyky- ajan juutalaispoliitikkojen ja valtasuhtei- den arvosteluun, mutta hän myös kirjoit-
