Tuntematon matemaatikko näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 3 63

KIRJALLISUUS

Tuntematon matemaatikko

Olli Lehto: Tieteen huipulla.

Lars Ahlforsin elämä. Suomen Tiedeseura 2013.

Akateemikko ja kansleri Olli Leh- to on eläkevuosinaan rikastutta- nut niukanlaista oppihistoriallis- ta kirjallisuuttamme useilla elämä- kerroilla: Rolf Nevanlinna vuon- na 2001, Väisälän veljekset vuonna 2004, Lorenz ja Ernst Lindelöf vuonna 2008 ja nyt viimeksi Lars Ahlfors. Kun tähän lisätään hänen omat muistelmansa Ei yliopiston voittanutta (1999) ja sen korollaa- ri Perhosten värittämä maailmani (2011), voi puhua harvinaisen pai- navasta tietokirjallisesta työstä. En kuitenkaan sano, että hänen uran- sa luovana matemaatikkona, pro- fessorina sekä yliopiston rehtorina ja kanslerina kalpenisi näiden kir- jallisten saavutusten rinnalla!

Heti alkusanoissaan Lehto heit- tää lukijakunnalle haasteen: ”Voi- ko korkeimpaan kansainväliseen huippuun kuuluva suomalainen tiedemies olla suurelle yleisölle tuntematon?” Ja saman tien hän rientää vastaamaan: ”Kyllä voi, hy- vänä esimerkkinä on professori Lars Valerian Ahlfors (1907–96)”.

Unohtumisen syyksi hän arvelee yhtäältä sitä, että Ahlforsin alana oli matematiikka, ja toisaalta sitä, että Ahlfors vietti yli 50 vuotta elä- mästään Yhdysvalloissa, Harvar- dissa, ja ehti siellä amerikkalaistua

kieleltään ja paljolti ilmeisesti mie- leltäänkin. Silti hän ei kiistänyt suo- malaisuuttaan, kävi entisessä koti- maassaan usein ja – lähes liikutta- vaa kylläkin – vanhuuden demen- tiassa unohti englannin kielen ja alkoi jälleen puhua pelkkää ruot- sia. Lähes yhdeksänkymmenvuo- tiaaksi elänyt Ahlfors ja hänen lä- hes satavuotiaaksi elänyt vaimon- sa Erna myös palasivat kuoleman- sa jälkeen Suomeen, perhehautaan Hietaniemen hautausmaalle.

Lars Ahlfors oli, kuten mate- maatikot usein, varsin varhais- kypsä. Matemaattisen läpimurton- sa hän teki jo 21-vuotiaana mais- terina. Saadessaan vuonna 1936 Fieldsin mitalin, jota pidetään alalla Nobelin palkinnon veroise- na kunnianosoituksena, hän ei ol- lut vielä täyttänyt kolmeakymmen- tä. Hän oli tuolloin ollut jo jonkin aikaa Helsingin yliopiston apulai- sena (apulaisprofessorina), mut- ta pian hän lähti pariksi vuodek- si Yhdysvaltoihin. Sen jälkeen hä- nen opettajansa Ernst Lindelöf ja Rolf Nevanlinna järjestivät hänel- le – samoin kuin P. J. Myrbergil- le – Helsingistä varsinaisen profes- suurin, mutta jo jatkosodan lopul- la hän alkoi valmistella siirtymistä pois Suomesta. Elokuussa 1944 hän lähti perheineen lopullisesti, aluk- si Ruotsin kautta Zürichiin ja sit- ten Harvardin yliopistoon Massa- chusettsiin, missä hän pysyi lop- puikänsä. Epäilemättä hänellä oli siellä paremmat mahdollisuudet niin tutkimukseen kuin opetuk- seenkin. Tutkimustyö jatkui kes-

keytymättä vuosikymmenestä toi- seen, ja sen tulokset olivat monin tavoin merkittäviä. Väitöskirjoja hänen oppilailleen syntyi 1940-lu- vulta alkaen reippaasti kolmatta- kymmentä. Sitä paitsi hänen oppi- kirjaansa Complex Analysis myy- tiin yli 80 000 kappaletta, mikä osoittaa – sen lisäksi, että mate- maatikkoja ja matematiikan opis- kelijoita on maailmassa melkoinen määrä – oppikirjan olleen alallaan maailman parhaita. Lehto muistaa mainita, että Ahlforsin saama te- kijänpalkkio oli varsin huomatta- va, mutta ”tuntemani Lars Ahlfor- sin mielestä elämää ei pitänyt elää säästöliekillä, ja se näkyi hänen ra- hankäytössään.”

Ahlforsin värikkäästä, jossain määrin jopa boheemisesta per- soonasta Lehdolla on omakohtai- sia muistoja yli kuuden vuosikym- menen ajalta, mikä tietenkin antaa kirjalle tiettyä intiimiä sävyä ja vie- hättää lukijaa, joka joutuu rientä- mään melko nopeasti varsinaista matemaattista tutkimusta koske- vien jaksojen läpi. Vika ei ole kir- joittajan, eikä toivon mukaan lu- kijankaan, vaan aiheen, josta jo muistaakseni Kopernikus huo- mautti: ”Mathemata mathemati- cis scribuntur”. Kirjassa ei ole yh- tään kaavaa eikä yhtälöä. Maal- likko putoaa silti helposti kärryil- tä esimerkiksi ihmetellessään, mitä tarkoitetaan, ”kun muodostetaan kuvauk sen osittaisderivaatat riip- pumattomina muuttujina pidetty- jen kompleksiluvun z ja sen liitto- luvun suhteen ja jaetaan liittoluvun

64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 3

suhteen muodostettu derivaatta z:n suhteen muodostetulla”. Niinpä on vain luotettava Lehdon vakuutuk- seen, että kvasikonformikuvauk- sista ja Teichmüllerin teoriasta tu- li Ahlforsin ansiosta funktioteorian uusi muotiala maailmassa. ”Mate- matiikassa hän oli kuningas Mi- das: mihin hän kosketti, syntyi jo- tain arvokasta ja pysyvää.”

Vaikka Ahlfors jäi Suomessa suuren yleisön ja luultavasti aka- teemisten humanistienkin paris- sa verraten tuntemattomaksi, hä- nen asemansa varsinkin Yhdysval- tain matemaatikkojen keskuudes- sa oli lähes legendaarinen. Hänet valittiin vuonna 1986 Berkeleys- sä pidetyn maailman matemaatik- kokongressin kunniapresidentik- si. Kunniatohtorin arvoja hän sai monesta johtavasta yliopistosta se- kä Yhdysvalloista että Euroopasta, ei kuitenkaan Helsingin yliopistos- ta, sillä hän oli jo filosofisen tiede- kunnan tohtori. Vuoden 1982 pro- mootiossa hänet kuitenkin vihittiin sekä riemumaisteriksi että riemu- tohtoriksi, ja sattui vielä niin, että promoottorina oli Olli Lehto, tie- dekunnan silloin virkaiältään van- hin professori.

Tieteensä huipulle päätyneen tutkijan kohdalla kysytään usein, oliko hän todellinen nero. Tähän ei Lehdolta, viisaasti kyllä, saada vas- tausta. Vaikka ”nerous” tai ”nerok- kuus” merkitsee korkeaa kvaliteet- tia, suurta innovatiivisuutta ja uu- sia, fundamentaalisia oivalluksia, ei ole mahdollista eikä tarpeellis- takaan erottaa ”neroja” muista, sen enempää kuin koulussakaan kym- pin oppilaat eivät muodosta eril- listä, muista kokonaan poikkeavaa kategoriaa. Toinen kysymys koskee huippututkijan, tässä tapaukses- sa Ahlforsin, lahjakkuuden ja luo-

vuuden syitä. Lehdon kirjasta käy ilmi, että Ahlfors ei koskaan pitänyt itseään ”ihmelapsena”. Perintöteki- jöillä oli tietenkin osuutensa pojan ja nuorukaisen kehitykseen. Hänen isänsä oli Teknillisen korkeakoulun professori ja hänen synnytykseen kuolleen äitinsä veli oli lahjakas liikemies ja yhteiskunnallinen toi- mija, nimeään kantavan säätiön pe- rustaja Niilo Helander. Geenit ja kotimiljöö olivat epäilemättä suo- tuisat, mutta varhaiskypsää mate- maattista lahjakkuutta ne eivät si- nänsä selitä, eikä se oikeastaan se- litystä kaipaakaan. Tässäkin Leh- to pysyy varovaisena, ja hyvä niin, spekulaatioihin hän ei eksy. Mutta Lars Ahlforsin muistolle ja samal- la maamme oppihistorialle hän on tehnyt suuren palveluksen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus).

Lasten arkea antiikissa ja keskiajalla

Gaudeamus 2013.

Kustantaja mainostaa Sari Kata- jala-Peltomaan ja Ville Vuolan- non teosta uraa uurtavaksi tutki- mukseksi. Heti kirjan ensisivuil- la syntyy kuitenkin vaikutelma, että kirjoittajat ovat tarkoittaneet teoksensa pikemminkin historian tutkimusta yleistajuistavaksi, laa- jemmalle yleisölle suunnatuksi tie- tokirjaksi. Esipuheessa ja johdan- nossa he viittaavat mediassa, yleis-

teoksissa ja populaareissa historia- teoksissa usein toistuviin väitteisiin antiikin ja keskiajan lasten elämän kurjuudesta, joiden johdosta he kokivat tämän teoksen kirjoitta- misen tarpeelliseksi ja kirjoitusin- tonsa pysyneen yllä ”muiden kii- reidenkin ohella”. Kirja on myös esitystavaltaan ja tyyliltään lähem- pänä yleistajuista historian tieto- kirjaa kuin tutkimusta. Metodit on käsitelty yhdessä lyhyessä kappa- leessa (s. 19), tiedejargonia on väl- tetty, vierasperäiset termit on suo- mennettu tai selitetty. Mukana on myös useita tietoruutuja. Teos on melko tasaisesti varustettu viittein lukuun ottamatta juuri näitä tie- toruutuja, joiden sisältö ei kuiten- kaan ole niin yleisluontoista, että se puoltaisi viitteiden jättämistä pois.

Kirjoittajien alkuperäisaineis- tossa painottuvat tekstit, eritoten kirjeet ja pyhimyselämäkerrat, joi- den tukena on käytetty laajaa vali- koimaa tutkimuskirjallisuutta. Ku- valähteistä olisi kuitenkin voinut löytää hyvinkin hyödyllisiä tieto- ja. Lapset esiintyivät arkielämää esittävissä keskiajan kuvateoksissa usein sivuhenkilöinä leikkimässä, työskentelemässä, puuhastelemas- sa ja elämässä jokapäiväistä elä- määnsä – eivätkä vain yläluokan lapset vaan myös työläisten, talon- poikien ja köyhien lapset. Kuvia on kuitenkin käytetty tässä kirjas- sa vain tekstin elävöittämiseksi eikä varsinaisina lähteinä. Kummastus- ta herättää Eero Järnefeltin Marjan- poimijat-maalaus (1888) sivulla 78.

Lasten ja marjojen suhteista olisi löytynyt ajoituksellisesti sopivam- pia esimerkkejä keskiajan taitees- ta, vanhoista legendoista, saduista, lauluista ja loruista (ks. Hannele Klemettilä ja Laura Jaakola 2011).

Kirjoittajat ehdottavat, että