T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
10
Goethe totesi kaukonäköisesti jo 1800-luvun alussa olevansa huolissaan kehityksestä, jon- ka myötä maailma muuttuisi valtavaksi sai- raalaksi, jossa kansalaiset ovat toistensa poti- laita ja hoitajia. Yksi nyky-yhteiskunnan mer- killisyyksistä on se, että vaikka olemme ter- veempiä kuin koskaan aikaisemmin, olemme samalla entistä huolissamme omasta hyvin- voinnistamme. Descartesia mukaillen, ”oirei- len, siis olen”?
Professori J. P. Roos kyseli taannoin ”minne kaikki hysteerikot katosivat” (Roos 2000). Hän arveli hysterian katoamisen liittyvän psykoana- lyysin aseman heikkenemiseen ja toisaalta tar- kempaan diagnostiikkaan, jonka myötä luovut- tiin monen fyysisen sairauden luokittelemisesta hysteriaksi. Hän kiinnitti myös huomiota hys- terian kaltaisten diagnoosien vaihtuvuuteen ja korvautumiseen uusilla sairausnimityksillä.
Oma tutkimukseni neuroosi-diagnoosin historiasta länsimaissa ja erityisesti Ruotsissa osoittaa, että 1800-luvun lopun ”hysteerikois- ta” tuli 1900-luvulla enenevässä määrin ”neu- rootikkoja”, erityisesti ”psykoneurootikkoja”.
Vuosisadan puoliväliin mennessä neurooseis- ta oli tullut kansansairauksia useissa länsimais- sa, mutta nyt 2000-luvun alussa voimme kysyä Roosia mukaillen: ”Minne kaikki neurootikot katosivat” (Woody Allenia lukuun ottamatta)?
Oma vastaukseni on, että neurootikot eivät ole kadonneet, heidän oireensa vaan luokitellaan nykyisin joksikin muuksi psykiatriseksi sai- raudeksi, kuten depressioksi, ahdistushäiriök- si, paniikkihäiriöksi, jälkitraumaattiseksi stres- sihäiriöksi, väsymysoireyhtymäksi tai rajatila- persoonallisuushäiriöksi.
Havaintoni samojen tai samantyyppisten oi- reiden luokittelussa tapahtuneista muutoksista sai minut pohtimaan erityisesti sellaisten psy- kiatristen diagnoosien luonnetta, jotka viittaa-
vat muihin kuin vakaviin mielenterveyshäiriöi- hin. ”Funktionaaliset” mielisairaudet skitsofre- nia ja maanis-depressiivisyys (nykyisin ”kaksi- suuntainen mielialahäiriö”) ovat pitkäkestoisia diagnooseja, joita ei ainakaan vielä ole korvattu muilla psykiatrisilla sairausluokituksilla. Vaka- viin mielisairauksiin sairastuvien määrä näyt- tää ainakin länsimaissa pysyneen varsin vakaa- na yli sadan vuoden ajan.
Toisin on laita niiden mielenterveyshäiriöi- den kohdalla, jotka sijoittuvat vakavien mieli- sairauksien ja psyykkisen terveyden väliselle harmaalle vyöhykkeelle: niitä joko näyttää tule- van koko ajan lisää tai sitten aikaisemmat diag- noosit vaihtuvat uusiin. Juuri tälle harmaalle vyöhykkeelle sijoittuvat hysteria, neuroosit ja nykyiset ”epidemiat” kuten depressio ja paniik- kihäiriö. Oman käsitykseni mukaan alati vaih- tuvien diagnoosien luonnetta voi ymmärtää historiallisesti tulkitsemalla ne tarttuviksi diag- nooseiksi, joiden avulla nimetään sairauden ja terveyden välimaastoon sijoitettuja inhimillisiä käyttäytymistapoja ja luonteenpiirteitä ja tulki- taan ne mielenterveysongelmiksi.
Neuroosit ja depressio ovat malliesimerk- kejä tarttuvista diagnooseista, jotka kiinnitty- vät vahvasti aikakauden psykomedikaalisiin ja sosiokulttuurisiin oletuksiin terveydestä ja sai- raudesta, ihmismielen toiminnasta ja koko ih- misluonnosta. Tarttuvat diagnoosit ovat nimen- sä mukaisesti nopeasti tarttuvia, leviten noin kymmenessä vuodessa ensin laajaan lääketie- teelliseen käyttöön ja sen jälkeen tiettyjen vä- estönosien puheeseen ja maallikkojen sairaus- selityksiin. Kaikki psykiatriset sairausnimityk- set ovat tarttuvia diagnooseja sikäli, että niiden synty ja levinneisyys ovat sidoksissa sairauden käsitteellisen nimeämisen eli diagnoosin ky- kyyn tartuttaa tarpeeksi monta (vaikutusval- taista) lääkäriä vaikkei diagnoosi sinänsä selit- täisikään sairauden luonnetta (kuten diagnoosi
Tarttuvat diagnoosit
Petteri Pietikäinen
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
11
”diabetes” selittää diabeteksen luonnetta).
1800-luvun lopulla eurooppalaiset psykiat- rit omaksuivat sankoin joukoin Emil Kraepeli- nin diagnoosin ”dementia praecox”, jolle toinen psykiatri, Eugen Bleuler, antoi nimen ”skitso- frenia“ vuonna 1908. Mutta ne diagnoosit, jot- ka kaikkein selvimmin täyttävät tarttuvan diag- noosin kriteerit ovat edellä mainitut hysteria, neuroosi ja (lievä) depressio. Niitä voi kutsua
”kulttuurisiksi sairauksiksi” (Johannisson 1990),
”tilapäisiksi mielisairauksiksi” (Hacking 1998) tai ”vaihtuviksi taudeiksi” jotka järjestävät ”oi- reallasta” uuteen uskoon (Shorter 1992).
Monet historiantutkijat ovat havainneet tart- tuvien diagnoosien luonteen ja tehneet niis- tä osuvia tulkintoja. Itse olen tutkinut tarttuvi- en diagnoosien elämänkaarta pitäen mielessäni mahdollisuutta luoda käsitteellinen malli, jon- ka avulla psykiatrian historioitsijat voisivat se- littää eräiden diagnoosien luonnetta yleisesti (Pietikäinen 2005).
Miksi neuroosista tuli tarttuva diagnoosi?
Suomalaisessa psykiatrian oppikirjassa vuodel- ta 1982 on yksi pääluvuista omistettu neuroo- seille, jotka kirjan tekijät määrittelevät seuraa- vasti: ”Neuroosit ovat psykiatrisista sairauksis- ta yleisimpiä. Alustavasti voimme sanoa niillä tarkoitettavan laajaa ryhmää lieviä psyykkisiä häiriötiloja, joiden seurauksena on subjektiivi- sia kärsimyksiä ja/tai elämän eri alueisiin liitty- viä toimintakyvyn ja tyydytyksen rajoituksia.”
(Achté, Alanen & Tienari 1982, 197). Miten näistä
”lievistä psyykkisistä häiriötiloista” tuli ”psy- kiatrisista sairauksista yleisimpiä”?
1800-luvun jälkipuoliskon lääketieteessä nousi esille niin sanottuja funktionaalisia her- motauteja, joiden oletettiin aiheutuneen mik- roskooppisista aivovammoista tai keskusher- moston fysiologisista häiriöistä. Niitä kutsut- tiin funktionaalisiksi eli toiminnallisiksi hermo- taudeiksi siksi, ettei hermostollisia, somaattisia tai psykologisia oireita valittelevista potilais- ta löydetty mitään fyysistä vikaa tai vammaa.
Funktionaalisten hermotautien luokkaan sijoi- tettuja sairauksia kutsuttiin mm. hysteriaksi (muinainen termi), neurasteniaksi (1869), trau- maattiseksi neuroosiksi (1889), psykasteniaksi (1903) ja neuroosiksi (alun perin 1769 luotu ter- mi, joka sai uuden merkityksen 1800-luvun lo- pulla). 1900-luvun kuluessa jotkut näistä diag- nooseista katosivat parrasvaloista (esim. hys-
teria ja neurastenia) ja uusia diagnooseja nou- si niiden tilalle tai rinnalle. Samalla myös jotkut funktionaalisina pidetyt hermotaudit, kuten parkinsonin tauti ja epilepsia, siirrettiin orgaa- nisten neurologisten sairauksien luokkaan.
Neuroosin leviäminen diagnoosina oli en- sinnäkin sidoksissa yhteiskunnalliseen kehityk- seen. Niissä maissa, joissa modernisaatio (te- ollistuminen, kaupungistuminen, keskiluokan voimistuminen, poliittinen ja henkinen liberali- soituminen jne.) oli edennyt pisimmälle, diagno- soitiin myös eniten neurooseja. Englannissa oli hermotautisia potilaita jo 1700-luvulla, ja 1800- luvun aikana neuroosit alkoivat vaivata enene- vässä määrin Alankomaiden, Saksan, Ranskan ja Pohjois-Italian väestöä. Ruotsissa hermotau- dit ovat levinneet teollistumisen myötä 1870-lu- vulta alkaen, ja Suomessa tehty tutkimus osoit- taa neuroosien yleistyneen 1800-luvun lopulla, jolloin teollistuminen oli meilläkin pääsemäs- sä täyteen vauhtiin (Uimonen 1999). Koko länti- nen Eurooppa eli Saksan yhdistymisen (1870) ja ensimmäisen maailmansodan välillä voimakas- ta modernisaation aikakautta. Erityisesti työvä- enluokan nousu poliittiseksi tekijäksi loi jännit- teitä eri yhteiskuntaluokkien välille, mikä edis- ti ”hermostuneisuus” -puheen leviämistä niin lääkärikunnan kuin kansankin keskuuteen.
Esimerkiksi ruotsalainen suurelle yleisölle suunnattu Hälsovännen-lehti oli jo ensimmäisis- sä vuosikerroissaan 1880-luvun lopulla huoles- tunut ruotsalaisten hermojen kunnosta: lehden konservatiiviset lääkäriskribentit syyttivät ru- tiininomaisesti ”modernia aikakautta” neuroo- sien aiheuttajaksi. Rautatiet, moottoriajoneu- vot, puhelin, kaupunkeihin pakkautuneet ”ih- mismassat” samoin kuin naisten emansipaatio,
”olemassaolon kamppailu”, poliittiset ja sosiaa- liset uudistukset sekä ylipäänsä agraariyhteis- kunnan sosiokulttuurinen muuttuminen loivat maaperää otolliseksi lääkäreiden väitteille ”her- mostuneisuuden aikakaudesta”.
Maailmansotien välillä konservatiiviset kult- tuurikriitikot, erityisesti teologit, selittivät neu- roosien yleisyyttä maallistuneen yhteiskunnan kulttuurikriisillä, kun taas sosialistiset ajattelijat liittivät neuroosin luokkaristiriitoihin ja seksu- aalikielteiseen porvarilliseen moraaliin. Toisen maailmansodan jälkeen levisi yhteiskuntakes- kusteluun termi ”sairas yhteiskunta”, jonka sai- rautta aiheuttavat rakenteet ilmaistiin yleisesti neuroosin nimikkeellä.
Lääkäreille käsitys neurooseista funktionaa- lisina hermotauteina oli hyödyllinen kompro- missi sairauden kieltämisen ja hatarin perustein
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
12
annetun fysikaalisen sairausselityksen välillä.
Selviä sairauden simulointitapauksia lukuun ottamatta lääkäreille oli useimmiten selvää, että heidän hermostuneet potilaansa kärsivät oirei- densa vuoksi, vaikka objektiivisia, mitattavia tai havaittavia oireita oli hyvin vähän, jos ollen- kaan. Hysteria, neurastenia, hermostuneisuus ja psykoneuroosi olivat hyödyllisiä diagnoose- ja niiden potilaiden kohdalla, jotka kärsivät toi- mintakykyä rajoittavista, mutta ei hengenvaa- rallisista psykologisista ja somaattisista vaivois- ta. Lääkärit käyttivät ”neuroosia” nimeämään ongelmia sairauden ja terveyden välimaastossa ja toisaalta somaattisen oireilun ja psykologisen kärsimyksen rajalla. Neuroosin toinen jalka oli kehossa, toinen psyykessä.
Neuroosin diagnostiseen kehitykseen vai- kuttivat hoitomenetelmien kehitys 1800-luvun loppupuolella, jolloin muotiin tulleet hypno- tismi ja suggestiivinen terapia ylipäänsä näyt- tivät tarjoavan hermotautisille potilaille toimi- van menetelmän oireiden lievittämiseen. Yksi- tyislääkärit ja parantolat ympäri Länsi-Euroop- paa reagoivat nopeasti uusiin tuuliin terapiarin- tamalla ja omaksuivat viimeisimpiä neuroosi- en hoitomenetelmiä, varsinkin jos menetelmät saivat asiakkaiden eli potilaiden hyväksynnän.
Vuosisadan vaihteessa muotiin tulivat psykolo- giset terapiat, joita parantoloissa alettiin tarjo- ta vesiterapian, hieronnan, sähköhoidon ja mui- den perinteisten fysikaalisten hoitojen rinnalle tai jopa niiden tilalta. Usein pyrittiin aikakau- den energeettisen sanaston mukaisesti akkunsa tyhjentäneen hermoston tai sulakkeensa poltta- neen psyykkisen järjestelmän lataamiseen.
Neuroosien suosion selittää myös mielisai- rauden pelko aikakaudella, jolloin ”raskas- ta psykiatriaa” edustivat usein valtavat mieli- sairaalat, jotka ajan lukeneistolle vertautuivat Danten Helvettiin. Jos psykiatrinen tai neurolo- ginen potilas kykeni suinkin itse vaikuttamaan asiaan, hän todennäköisesti halusi olla ”hermos- tunut” paljon mieluummin kuin mielisairas.
Mielisairaalasta oli 1900-luvun alkuun mennes- sä tullut useassa Euroopan maassa lähinnä kus- todiaalinen laitos, ts. potilaita säilöttiin elintoi- mintoja ylläpitäviin mutta henkisesti taannutta- viin sairaaloihin, joissa usein oli puutetta päte- västä henkilökunnasta, resursseista ja toimivis- ta hoitomenetelmistä. Moni ”hermostunut” oli sen sijaan halukas irtautumaan arkiympäristös- tään ja viettämään kuukauden-pari neuroosipo- tilaille palveluja tarjoavissa hermoparantolois- sa, kylpylöissä tai lepokodeissa. Köyhillä ei ol- lut varaa maksaa yksityisen hoitopaikan hoito-
maksuja, mikä osaltaan selittää sen, että julkis- ten mielisairaaloiden potilaista enemmistö oli alemmista yhteiskuntaluokista.
Neuroosien leviämiseen 1800-luvun lopulla vaikuttivat myös lääkäreiden kiinnostus seksu- aalisuuden ja hermotautien yhteyteen. Laajas- sa käytössä ollut diagnoosi ”seksuaalineuras- tenia” viittasi impotenssiin, ja itävaltalais-sak- salaisen hermolääkärin Richard Krafft-Ebin- gin käänteentekevä teos Psychopathia sexualis (1.
painos 1886) listasi ja kuvaili lukuisten sairaus- tapausten värittämänä suuren joukon “seksu- aalipatologioita” (sadismi, masokismi, fetisis- mi, homoseksualismi, jne.). Kirja sai valtaisan suosion lukevan yleisön keskuudessa. Krafft- Ebing ja monet muut hermolääkärit erityises- ti saksankielisessä Euroopassa loivat kausaali- suhteita häiriintyneen seksuaalisuuden ja her- mostuneisuuden välille, ja tämä kehitys kulmi- noitui 1900-luvun alun psykoanalyysissa, joka keskittyi hysterian ja ahdistusneuroosin seksu- aalipatologisiin selityksiin.
Keskeinen seksuaalisuuteen liittyvä pelon ja hermostuneisuuden aiheuttaja oli syfilistartun- nan pelko. Syfilis, ”pimeyden myrkky”, taltu- tettiin lopullisesti vasta penisilliinin käyttöön- oton myötä 1940-luvulla. Siihen asti syfiliittiset sairaudet, erityisesti skitsofrenian oireita muis- tuttava halvaava tylsistyminen ja tuskallinen selkäytimen sairaus tabes dorsalis, olivat pelot- tavia sairauksia. Syfiliksen pelko (syphidopho- bia) olikin yleinen neuroosin oire tai jopa itse- näinen diagnoosi aina penisilliinin käyttöönot- toon saakka.
Vielä kaksi neuroosien leviämiseen vaikutta- nutta tekijää on syytä mainita: lääketieteen ke- hittymättömyys ja ensimmäisen maailmanso- dan ”sotaneuroosit”. Esimerkiksi tietämättö- myys hormonien vaikutuksesta ”hysteeristen”
naisten mielialamuutoksiin tai kykenemättö- myys erottaa orgaaniset ja funktionaaliset her- mosairaudet toisistaan sai lääkärit luokittele- maan epilepsian, parkinsonin taudin ja syfi- liittisen halvaavan tylsistymisen oireita neu- rooseiksi tai skitsofreniaksi. Bakteriologia, rau- hasten hormonieritystä tutkiva endokrinologia ja teknologian kehitys (elektronimikroskooppi ja muut tarkemmat aivotutkimusmenetelmät) mahdollistivat vuosisadan vaihteen jälkeen ai- kaisemmin funktionaalisina pidettyjen hermos- airauksien uuden luokittelun orgaanisiksi sai- rauksiksi.
Tarkemman diagnostiikan olisi luullut vä- hentävän neuroosien määrää, mutta toisin kävi.
Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
13
rintaman taakse lähetetyt lukuisat sotaneuroo- tikot tai “miespuoliset hysteerikot”, niin kuin saksalaiset lääkärit heitä halveksivasti kut- suivat, saivat lääkärikunnan toteamaan neu- roottisten oireiden “psykogeenisen” luonteen (Shephard 2001). Ensimmäinen maailmansota merkitsikin psykologisen neuroositulkinnan lä- pimurtoa, mikä puolestaan vaikutti neuroosien
”hermostokielen” vähittäiseen muuttumiseen
”psykokieleksi”, jossa neuroosin oireet nähtiin sielullisen konfliktin tai psyykkisen trauman seurauksina.
Psykiatreista ja myöhemmin psykoterapeu- teista ja kliinisistä psykologeista tuli neuroo- sien asiantuntijoita, kun taas neurologit, jot- ka alun perin loivat neuroosi-diagnostiikan ja hoitivat neuroottisia potilaita, keskittyivät or- gaanisiin hermostollisiin sairauksiin. Vuosisa- dan puoliväliin mennessä länsimaalaisia vaiva- sivat monenlaiset neuroottiset kompleksit, kon- fliktit, traumat ja psykosomaattiset vaivat jo sii- nä määrin, että ”alemmuuskompleksista” kärsi jo Pihtiputaan mummokin, tai ainakin paikka- kunnan kansakoulunopettaja ja sentraalisantra.
Neuroosin tartuttamat ryhmät
Ensimmäinen ryhmä, joka sairastui neuroosiin, olivat ”hysteeriset” ylemmän keskiluokan nai- set. He eivät välttämättä olleet miehisen käsky- vallan avuttomia uhreja, sillä historiallinen ai- neisto erityisesti yksityislääkäreiden ja heidän naispuolisten potilaidensa kliinisistä kohtaami- sista osoittaa heidän välillään vallinneen jatku- van neuvottelutilanteen. Lääkärit suosivat teo- rioita, diagnooseja ja hoitoja, joiden he uskoi- vat saavan vastakaikua keskiluokkaisissa poti- laissaan, ja diagnoosien suosioon vaikutti poti- laan luottamus – tai epäluottamus – lääkäriin- sä (Shorter 1992). Erityisesti 1800-luvun lopulla laajaan käyttöön tulleet, hysteriaan verrattuna vähemmän pejoratiiviset termit hermostunei- suus, neurastenia ja neuroosi olivat keskiluokan naisten (ja yhä enenevässä määrin myös mies- ten) ja heidän lääkäriensä keskinäisten ”kliinis- ten neuvottelujen” tulosta.
Toinen neuroosin tartuttama ryhmä olivat alempien sosiaaliluokkien naiset. Ruotsin ylei- sissä sairaaloissa oli potilaina hysteerisiä alem- pien säätyjen naisia jo 1800-luvun puolivälis- sä, ja Ruotsin ensimmäisen neurologisen klini- kan perustaminen Tukholmassa 1887 teki hys- teriasta yhä selvemmin säätyrajat rikkovan her- motaudin: klinikan lukuisista hysteerisistä poti-
laista suurin osa oli työväenluokan naisia.
Hysteerisiä tai hermostuneita naisia seura- sivat neurasteeniset miehet. Kolmas neuroo- sin tartuttama ryhmä koostui suurkaupunki- en ylemmän keskiluokan miehistä, urbaaneis- ta aivotyöläisistä ja liikemiehistä, jotka alkoi- vat kärsiä hermoheikkoudesta 1870-luvulla, en- sin New Yorkissa, sitten Pariisissa ja saksankie- lisessä Euroopassa. Heitä seurasivat nopeasti alempien sosiaaliluokkien neurasteeniset mie- het, joita esimerkiksi Skandinaviassa alettiin ta- vata syrjäisissä kalastajakylissä, takametsissä ja käsityöläisten keskuudessa (Petrén 1899).
Neurastenian leviäminen kaikkiin sosiaali- ryhmiin tartutti siis työläiset, talonpojat ja käsi- työläiset. 1880-luvun lopulla ilmestyi myös uusi diagnoosi, joka oli lähes kokonaan kohdistet- tu työläismiehiin: traumaattinen neuroosi. Ju- naliikenteen aiheuttamia traumaattisia hermos- tovaivoja oli tavattu Englannissa jo aikaisem- min, mutta traumaattinen neuroosi levisi Sak- sasta käsin, jossa neurologi Hermann Oppen- heim otti diagnoosin käyttöön kuvaamaan ta- paturmaa tai onnettomuutta seuraavia hermos- tollisia ja fyysisiä oireita. Koska työtapaturmat olivat yleisimpiä tehtaissa, rakennuksilla, rau- tateillä ja työpajoissa, olivat työläiset kaikkein alteimpia traumaattiselle neuroosille. Diagnoo- si oli erityisesti Bismarckin Saksassa kytköksis- sä sairausvakuutuslainsäädäntöön, joka mah- dollisti sairauskorvauksen myöntämisen työta- paturman seurauksena neuroottisesti oireilevil- le työntekijöille (Lerner 2003).
Kun neuroosi oli tartuttanut eri yhteiskunta- luokkien aikuiset, oli alaikäisten vuoro tulla her- motautisiksi laajassa mitassa. Viides neuroosin tartuttama ryhmä olivat lapset ja nuoret, joihin alettiin kohdistaa huomiota nousevan mentaa- lihygienisen ideologian, liberaalin pedagogian ja lapsipsykiatrian myötä maailmansotien välil- lä. Lasten käytöksen ja mielentilojen medikali- sointiin sekä erityisesti neuroosi- ja psykopatia- diagnoosien levittämiseen alaikäisten keskuu- teen vaikuttivat psykoanalyysi ja 1800-luvun degeneraatio-oppiin palautuva käsitys ”neuro- paattisesta konstituutiosta”, jonka mukaan tai- pumus hermostuneisuuteen ja henkiseen va- jaatoimintaan tai poikkeavuuteen kulkee usein verenperintönä. Lapsiin kohdistuva huomio ei kuitenkaan tarkoittanut pelkkää käyttäytymi- sen psykomedikalisaatiota vaan myös morali- soivan (= syyllistävän), kuriin ja Herran nuh- teeseen perustuvan kasvatuksen kritiikkiä ja lasten oikeuksien huomioonottamista.
Vaikka neuroosit ”psykologisoituivat” 1900-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
14
luvun aikana, eivät ne kadottaneet somaattisia tunnusmerkkejään, kuten päänsärkyä, huima- usta, unettomuutta, vapinaa, vatsavaivoja, sy- dämentykytystä ja diffuuseja kipuja eri puolil- la kehoa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen neurologinen ”elinneuroosi” ja psykoanalyytti- nen ”konversiohysteria” alkoivat saada psyko- somaattisia tulkintoja, joiden mukaan fysiologi- set oireet olivat psyykkisen häiriön tai vamman somaattisia ilmentymiä. Psykosomaatikot, jotka yleensä edustivat joko psykoanalyysia tai väl- jemmin holistista, uushippokraattista lääketie- dettä, tartuttivat neuroosin suureen joukkoon somaattisesti sairaita. Henkistä haavaansa tai tiedostamatonta konfliktiaan somaattisesti oi- reilevat, 1940-luvulta alkaen enenevässä mää- rin ”stressaantuneet” kansalaiset muodostivat kuudennen neuroosin tartuttaman ryhmän.
1930-luvun loppuun mennessä neuroosi oli ehtinyt tartuttaa oireilevat aikuiset, lapset ja so- maattisesti sairaat. Seuraava looginen askel oli päätellä, että kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän neuroottisia. Tämän päätelmän teki- vät erityisesti psykoanalyytikot ja psykodynaa- misesti orientoituneet psykiatrit 1930- ja 1940- luvuilla. Neuroosi oli siis 1900-luvun puolivä- liin mennessä tartuttanut kaikki ihmisryhmät länsimaissa – neuroosin ”virukselle” ei näyttä- nyt olevan minkäänlaista suojaa. Tuolloin esi- tettiin usein arvioita, että noin puolet yleislää- kärin vastaanotolle tulevista potilaista kärsivät neuroosista. Psykiatrien ja hermolääkäreiden/
psykoterapeuttien vastaanotolla luku oli tietys- ti vielä paljon suurempi. Neuroosista oli tullut
”massojen diagnoosi”.
Neuroosin lasku ja uudet tarttuvat diagnoosit
1900-luvun puolivälissä neuroosi oli jakautu- nut yhä useampaan alaluokkaan, ja sairauden määritelmät olivat tulleet yhä monimutkaisem- miksi. Samalla neuroosi yhdistyi yhä selvem- min psykosomaattiseen lääketieteeseen ja psy- kodynaamiseen psykiatriaan. Jo alun alkaen hyvin huokoisten diagnostisten rajojen muut- tuminen yhä huokoisemmiksi teki neuroosista
”yli-inklusiivisen” lääketieteellisen termin: eri neuroosit kattoivat niin depression, hysterian, ahdistuksen, fobiat, pakkomielteet ja -toimin- not kuin ”persoonallisuushäiriötkin” (alkoho- lismi, homoseksuaalisuus, emotionaaliset häiri- öt jne.). Neuroosi sairasti diagnostista pöhötau- tia, jonka lääkkeeksi tuli lopulta koko diagnoo-
sin puhkaiseminen.
Neuroosin hajottaminen toteutui Amerikan Psykiatrisen Yhdistyksen julkaiseman psykiat- risen käsikirjan kolmannen version, DSM-III:
n, ilmestymisen myötä vuonna 1980. DSM-III:
ssa poistettiin neuroosi yleisenä diagnostisena kategoriana, mikä merkitsi kuoliniskua koko diagnoosille. Neuroosin alasajo johtui pitkäl- ti psykoanalyysin ja psykosomatiikan asemi- en menetyksestä biologisoituvassa amerikka- laisessa psykiatriassa (Kutchins & Kirk 1999).
DSM-III:sta tuli psykiatrian raamattu ei pel- kästään amerikkalaisessa vaan koko kansain- välisessä psykiatriassa, vaikka Euroopassa tu- keuduttiin myös WHO:n sairausluokitusjärjes- telmään (ICD), jossa neuroosi on säilynyt yhte- nä psykiatrisena diagnoosina muiden joukossa.
Neuroosin diagnostinen käyttö on kuitenkin ol- lut vähäistä 1900-luvun lopulla, ja psykiatrien uusi sukupolvi tuskin enää diagnosoi potilai- taan neurootikoiksi.
Neuroosin romahtaminen ja biologisen pa- radigman vahva paluu psykiatriassa eivät suinkaan vähentäneet psykologisten ja uuteen asuun puettujen psykosomaattisten diagnoosi- en suosiota, päinvastoin. Pöhöttyneeseen neu- roosi-diagnoosiin sisältyneitä psykomedikaali- sia sairausnimikkeitä on ryhdytty käyttämään itsenäisinä diagnooseina, ja samalla on nous- sut esiin uusia tarttuvia diagnooseja (erityisesti ruotsalaisten kansantautina on 1990-luvulta al- kaen ollut ”loppuun palaminen” eli ”utbränd- het”). Neuroosin keskisuurena alalajina lähes koko 1900-luvun elänyt ”psykogeeninen” dep- ressio on nykyisin ylivoimaisesti tarttuvin psy- kiatrinen diagnoosi ja ”neuroottisen depressi- on” seuraajana suunnilleen yhtä yleinen kuin kaikki neuroosit yhteensä 1950-luvulla.
Depression epidemianomaista tarttuvuut- ta diagnoosina 1970-luvulta alkaen voi verrata neuroosin, erityisesti neurastenian, nopeaan le- viämiseen sata vuotta aikaisemmin. Keskeinen ero 1800-luvun lopun neurastenian ja nykyisen depression välillä ei ole niinkään oireissa, vaan hoitomenetelmissä. Neurasteniaa hoidettiin toi- saalta fysikaalisin menetelmin (sähköhoito, ve- siterapia, hieronta, ruokavalio jne.), ja toisaalta hypnoosin ja sittemmin psykoterapian avulla.
Nykyisen depression keskeinen hoitomenetel- mä on lääkitys, erityisesti aivojen hermosolujen välittäjäaineen serotoniinin ”käyttäytymiseen”
vaikuttavat SSRI-lääkkeet, joista menestynein on ollut 1986 markkinoille lanseerattu Prozac.
Aikakautta 1880-luvulta 1980-luvulle voi pe- rustellusti kutsua Neuroosin Vuosisadaksi, siksi
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
15
laajalle levinneestä diagnoosista oli kyse. Dep- ression valtaisa diagnostinen tarttuvuus viimei- sen parinkymmenen vuoden aikana puolestaan houkuttelee jo nyt kutsumaan aikakautta 1980- luvulta alkaen Depression Vuosisadaksi. WHO:
n tuoreen raportin mukaan depressiosta on tu- lossa vuoteen 2020 mennessä koko maailman toiseksi yleisin sairaus!
Lääketeollisuus ja uudet diagnoosit
Lääketeollisuuden rooli nykyisten tarttuvien diagnoosien leviämisessä on aivan keskeinen.
Kyynikko voisi väittää depression muuttuneen niin tarttuvaksi diagnoosiksi nimenomaan sik- si, että masennuslääkkeitä valmistava ja mark- kinoiva lääketeollisuus tarvitsee asiakkaita tuot- teilleen. Lääketeollisuuden tuki tiettyä sairautta potevien potilaiden etujärjestöille, psykiatrisen tutkimuksen selektiivinen sponsorointi samoin kuin tieteellisten artikkelien haamukirjoittelu nostavat lääketeollisuuden merkityksen kriiti- koiden mielestä jo niin pelottavan suureksi, että se uhkaa murentaa koko psykiatrian lääketie- teellisen perustan (Healy 2004; 2005).
Uusimmat tarttuvat diagnoosit, erityises- ti paniikkihäiriö, näyttäisivät olevan suoras- sa yhteydessä lääketeollisuuden uusiin tuot- teisiin, mikä herättää kysymyksiä sairauden ja sitä vastaan suunnatun lääkkeen symbioosista (Valenstein, 2001; Moynihan et al 2002). Ruotsa- laisen neuropsykologin mukaan arkipäiväisiä muistihäiriöitä ollaan paraikaa patologisoimas- sa diagnoosilla Mild Cognitive Impairment, jota on myös kutsuttu termillä ”kevyt Alzhei- mer” (Alzheimer lite). Jos tämä diagnoosi lyö it- sensä läpi, merkitsee se potentiaalisesti valtavia markkinoita lääkkeelle, joka oletettavasti ”hi- dastaisi” muistihäiriöiden pahenemista Alzhei- merin taudiksi (Eriksson 2005).
Itse haluaisin tietää miten suomalaiset lääkä- rit suhtautuvat “runsastuvien” sairausluokitus- ten kehitykseen ja leviämiseen. Omissa maalli- kon silmissäni se näyttäytyy ihmiselämän ja in- himillisen käyttäytymisen eri osa-alueiden pa- tologisointina, vieläpä niin että tämä terveyden ja sairauden välisen harmaan vyöhykkeen diag- nostinen valtaus näyttäisi olevan kytköksissä lääketeollisuuden intresseihin. Jos ”ylenmääräi- nen” ujous, kaljuuntuminen tai (poika)lapsen
”ylivilkkaus” ovat lääketieteellisiä ongelmia, mitä jää enää ”terveyden” yhä kapenevalle alu- eelle? Kohta kaiketi vanhenemiseenkin suhtau- dutaan kuin sairauteen.
Kysymyksiä ei tule kuitenkaan kohdistaa pelkästään lääketeollisuuteen ja lääkärien roo- liin vaan myös uusien diagnoosien kysyntään.
Yhä useammalla kansalaisella näyttäisi olevan kiinnostusta tulla jonkun diagnoosin tartutta- maksi. Syynä tähän ei luultavasti ole niinkään kansalaisen vastustamaton vimma tulla poti- laaksi vaan halu saada helpotusta ja selkeyt- täkin omaan, usein vaikeaan elämäntilantee- seen (esim. pääsemällä sairasloman myötä het- keksi irti uuvuttavasta tai pitkäveteisestä työs- tä tai saamalla oman sairastumisen kautta mah- dollisuus sairaan perheenjäsenen hoitamiseen).
Moni näyttäisi olevan valmis kuluttamaan lää- ketieteen palveluja ja tuotteita myös ennaltaeh- käisemään mahdollisesti odotettavissa olevaa vaivaa tai puutetta (esim. mahdollisia muisti- häiriöitä, erektiohäiriöitä, masennusta tai kal- juuntumista). Ehkä lääkärit ovat nykyään en- nemminkin ”medikalisaation” uhreja kuin sen airuita!
Lääketeollisuuden ja psykosektorin arvoste- lijan ei pidä langeta anti-psykiatriseen ja biolo- gianvastaiseen medikalisaatiokritiikkiin ja kiel- tää vakavienkin mielisairauksien todellisuus tai romantisoida ”hulluus” jonakin aitona ja au- tenttisena. Samoin on perusteetonta heittää lap- si pesuveden mukana kiistämällä kokonaan esi- merkiksi psykosomaattinen teoria ajatusten ja tunteiden vaikutuksesta ruumiillisiin toimintoi- hin esimerkiksi hormonijärjestelmässä tapahtu- vien muutosten myötä. Syvä suru tai vaikka- pa vakaumukselliselle muslimille esitetty väite, että hän on tietämättään syönyt äskeisellä lou- naallaan sianlihaa, voivat aiheuttaa erittäin voi- makkaita somaattisia oireita ja reaktioita.
Ei ole myöskään perusteltua epäillä depres- sion olemassaoloa usein erittäin vaikeana ja in- validisoivana sairautena tai kyseenalaistaa ma- sennuslääkkeiden positiivinen vaikutus mieli- alaan. Tarttuvien diagnoosien ongelmallisuus ei ole useinkaan niiden olemassaolossa sinänsä, vaan pikemminkin siinä, että alun perin ehkä tiukasti rajattu sairauden määritelmä laajenee kattamaan yhä useampia, usein lievempiä oi- reita, mikä voi johtaa sairauden trivialisoin- tiin ja lopulta tilanteeseen, jossa lähes jokainen meistä on vaikkapa neurootikko tai ikävien ko- kemusten traumatisoima (”trauman” käsittees- tä ja holtittomasta käytöstä ks. McNally 2003).
Syvästi kärsiviä masentuneita ei pidä sekoittaa niihin, jotka surevat naapurin lemmikkimarsun kuolemaa tai kutsuvat omaa ohimenevää ala- kuloaan ”depressioksi”.
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
16
Mielestäni on myös syytä suhtautua skepti- sesti väitteisiin, että esimerkiksi lasten ja nuor- ten mielenterveyshäiriöt ovat jatkuvasti kas- vamassa. Tätä viestiä on hoettu jo ainakin sata vuotta, aivan kuten väitettä, että kulttuurimme on ”kriisissä”. Oletukset niin ”kulttuurikriisis- tä” kuin ”lisääntyvistä mielenterveyshäiriöis- tä” ovat enemmänkin retoriikkaa kuin empiiri- siä väitelauseita. Se, että liikkeellä on nyt tart- tuvia diagnooseja enemmän kuin koskaan ai- kaisemmin, ei todista, että mielenterveyshäiri- öt olisivat lisääntymässä.
Goethe totesi kaukonäköisesti jo 1800-luvun alussa olevansa huolissaan kehityksestä, jon- ka myötä maailma muuttuisi valtavaksi sairaa- laksi, jossa kansalaiset ovat toistensa potilaita ja hoitajia. Yksi nyky-yhteiskunnan merkillisyyk- sistä on se, että vaikka olemme terveempiä kuin koskaan aikaisemmin, olemme samalla entistä huolissamme omasta hyvinvoinnistamme. Des- cartesia mukaillen, ”oireilen, siis olen”?
KIRJALLISUUTTA
Achté, Kalle, Alanen, Yjö & Tienari, Pekka (1982): Psy- kiatria 1. Porvoo: WSOY.
Eriksson, Håkan (2005): ”The creation of psychiatry ill-health”. Teoksessa Pietikäinen, P. (toim.), Mo- dernity and its discontents (ks. Pietikäinen 2005).
Hacking, Ian (1998): Mad travelers. Cambridge, MA:
Harvard University Press.
Healy, David (2004): Let them eat Prozac. New York, NY:
New York University Press.
Healy, David (2005): ”Shaping discontent: the roles of science and marketing”. Teoksessa Pietikäinen, P. (toim.), Modernity and its discontents (ks. Pieti-
käinen 2005).
Johannisson, Karin (1990): Medicinens öga. Stockholm:
Norstedts.
Kutchins, Herb & & Kirk, Stuart A. (1999): Making us crazy. DSM: the Psychiatric Bible and the creation of mental disorders. London: Constable
Lerner, Paul (2003): Hysterical men. War, psychiatry, and the politics of trauma in Germany, 1890-1930. Ithaca, NY: Cornell University Press.
McNally, Richard J. (2003): Remembering trauma. Cam- bridge, MA: Harvard University Press.
Moynihan, R,. Heath, I. & Henry, D. (2002): ”Selling sickness: the pharmaceutical industry and disease mongering”. British Medical Journal, 324, 13 April, 886-91.
Petrén, Karl (1899): ”Några kliniska rön om neuraste- ni”. Eira, 23, 651-66, 682-88.
Pietikäinen, Petteri (2005): ”Neurosis as an infectio- us diagnosis”. Teoksessa Pietikäinen, P. (toim), Modernity and its discontents: Sceptical essays on the psychomedical management of malaise. Stockholm:
Ax:son Johnson Foundation.
Roos, J. P. (2000): ”Minne hysteerikot katosivat?” Yhteis- kuntapolitiikka, 65, No.1, 57-63.
Shephard, Ben (2002): A war of nerves: Soldiers and psychiatrists 1914–1994. London: Pimlico.
Shorter, Edvard (1992): From paralysis to fatigue: A history of psychosomatic illness in the modern era. New York:
The Free Press.
Uimonen, Minna (1999): Hermostumisen aikakausi. Neu- roosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Valenstein. Elliot (2001): Blaming the brain. New York:
The Free Press.
Kirjoittaja on aate- ja oppihistorian dosentti Helsin- gin yliopistossa.
