P e n t t i P o h jo n e n
Sota-aian alkaessa olin kahdeksanvuotias
Isä alkoi rakentaa omakotitaloa meille parisen vuotta ennen talvisotaa. Aluksi asuimme liiteri- rakennuksessa, maalattialla, m atot peittoina. Yksi siskoistani syntyi silloin. Talo oli tiheästi asutussa rinteessä Kivistöllä. M äen päällä oli kivilouhim o ja huipulla näkötorni, sittemmin lottien tukikohta.
loitin koulunkäynnin vuotta ennen talvisotaa. Ensim
mäinen luokka oli mennyt muuten mukavasti Tourulan kansakou
lussa, mutta kova paikka oli, kun en osannut tavata: ”Aasi söi pussista hei
niä.” Opettaja Elsa Nieminen, iso, äi
dillinen, jätti laiskaan harjoittelemaan.
Päätin, että se oli viimeinen kerta, mut
ta kauaa en toisella luokalla voinut lu
paustani täyttää, kun koulu loppui mar
raskuun viimeisenä.
Isä oli joutunut lähtemään yli
määräisiin harjoituksiin Kannakselle linnoitustöihin. Opettaja sanoi: "Nyt on alkanut sota! Kouluun ei tarvitse enää tulla!” Ei kahdeksanvuotias käsit
tänyt, mitä sota merkitsee.
Kävelin kotiin. Viljo-veljeni ja Helmi-siskoni luokissa oli teetetty kaa
sunaamarit. Flanellitilkku nenän eteen ja kuminauhalla pään ympäri. Miten
minun käy, jos laskee kaasua. Tukeh
dun.
Kotiin tullessa ihmettelin, kun äiti vaan pyöritteli pöydällä limpputai- kinasta mykyjä, joiden nenät olivat pystyssä. Kysyin: ”Meinaatko vielä leipoa? Eikös me kohta kuolla, kun on sota.” En muista, mitä tuo seitsemän lapsen äiti vastasi ja miten poisti mi
nusta tuon kauhun.
P im en n y s
Kotimme oli noin kilometrin päässä lentokoneen tietä kivääritehtaasta ja kahden päässä Jyväskylän rautatiease
masta. Koko maailma ympärillä oli pi
mennettynä. VS-valvoja alueella oli Kalle Metsä, isän ja äidin uskonveli.
Hän oli rakentanut kotiinsa alkoholin, ei alkovia. Hymyilimme. Pitkäviiksi-
nen, pieni mies. Koputti kepillä ikku
naan valvojan tapaan. Sanoi: "Jumalan terve! Laitapas, Eeva, tuo viltti parem
min ikkunaan! Reunoista paistaa va
loa, vihulainen näkkee ja ampuu. En
simmäinen kaatuneitten vaunu on jo tullu asemalle. Pian se on Pietarikin siellä.” Äiti parahti itkemään lettuja paistaessaan. Pala oli meidän lasten kurkussa, ei sinne lettu mahtunut. Äi
din itku on pahinta, mitä voi kuvitella.
H ä ly ty s
Neljä vuotta vanhemmalla veljelläni oli myös valkoinen VS-valvojan käsi
varsinauha. Hän kävi toisten ikäistensä kanssa tornilla ja kuuli lotilta, milloin oli ns. hiljainen hälytys. Hän kiersi ka
dun talot, tiesivät ruveta pukeutumaan.
Ja sitten se saattoi alkaa vonkua, selkä-
Koti Kivistön kivisellä rinteellä. Valokuvaaja tuli yllättäen talvisotaa edeltävänä kesänä. Isä- Pietari oli m aalaamassa kamaria, siksi veti ulste
rin maalarikam ppeitten päälle. Äiti-Eeva odotti seitsem ättä lasta, joka syntyi juuri ennen sotaa.
Vanhin Viljo istuu kan
nolla ja vartioi polkupyö
räänsä, m inkä oli osin hankkinut K eskisuom a
laisen aam ukannolla. Itse olen edessä oikealla paita päällä.
13
piitä karmiva -nouseva, laskeva häly
tyssireeni. Useimmiten ei ollut varoi
tusta, vaan tuli suoraan vonkuna. Se yllätti aina, ruoanlaiton, kahvinkeiton, arkena, pyhänä. Vettä hellaan naposta ja kellariin, jossa oli vapaata lattiaa kolmisen neliötä. Siellä kyhjötettiin.
Ovea raotettiin, joko? Ja sitten yhtä
mittainen, vapauttava. Ohi on taas ker
ran.
P o m m e ja p u to a a
Oli ollut hiljainen hälytys. Ehdittiin mennä yläpuolellamme olevan Ranta
sen kaksikerroksisen hirsitalon betoni
seen kellarikerrokseen, jonka isot ovet olivat maan tasossa. Halkovarasto, pari, kolme perhettä. Viljo-veljeni kat
seli ovien raosta: ”Nyt ne puottaa pom
mia!” Minulle hätä, luulin, että pom
mit ovat tulossa kaksikerroksisen talon läpi. Menin ja sieppasin tiukoissa ka
paloissa olleen vauvasiskoni syliini ja kiiruhdin ulos pelastaakseni hänet pommilta. Äiti-Eeva: ”No, mitä se nyt tuota lasta kanniskelee? Vietkö pois!”
Vein takaisin ja aloin ymmärtää jotain tästä sodankäynnistä.
Uudenvuoden päivänä kellarissa käyntien jälkeen äiti lähetti Helmi-sis- koni ja minut Aittokallion pysäkiltä ju
naan ja mummulaan iltahämärissä ko
vassa pakkasessa. Taivas oli verenpu
naisissa ruskottava. Odottelimme mot
tia, pommit olivat osuneet ratapihalle ja aseman eteen. Kävelimme takaisin kotiin apein mielin.
M u m m u la
Oli hankalien matkojen takana. Linja- autolla Oravisaareen Aijasaholle Lep- päveden yli, maakannas ja Talsanlam- men takana Keikkala. Toinen reitti mo
tilla Leppälahteen ja lähes 10 km:n kä
vely. Sinne mentiin sotaa karkuun, niin kuin äitini sanoi. Pärekattoinen, har
maa hirsirakennus. Tupa, nurkassa isoista graniittilohkareista tehty metri
siä halkoja polttava leivinuuni. Lattiat pestiin hiekan ja luudan avulla. Se- menttitiilinavetta, savusauna rannassa, missä mummo vitoi pellavia ja missä oli makoisat löylyt. Tuvan lisäksi oli eteistupa, meidän kiinnekohtamme, keittiö sekä papan ja mummun kamari, jonka seinät oli tapetoitu sanomaleh- dillä. Öljylamput, enoja ja tätejä oli lä
hes tusina, osa sodassa. Enoistani kaa
tui Toivo-eno jatkosodan viime päivinä ja Niko menetti jalkansa.
Minua kolme vuotta vanhempi siskoni Helmi, äidin apu ruuanlaitossa ja lastenhoidossa, sekä tätini nukuttivat pimeinä talvi-iltoina vauvoja ja nuo
rempia hämärtyvässä tuvassa. Laulut olivat totisia. "Suomussalmi, surun salmi; autioitten soitten maa” , ” Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” . Makai- lin tuvan penkeillä, joskus kiipesin uu
nin pankolle.
Päivällä sai olla varovainen mummulassakin. Jos kuuli lentoko
neen äänen, piti seisoa paikoillaan, ett
eivät ammu kuularuiskulla. Turvallista kuitenkin, ei ollut radiota, puhelinta, sanomalehti ja kirjeitä tuli. Oikeastaan ei ollut sotaa, pelko vain.
Toinen hevonen oli rintamalla, jäljellä oli ikivanha, musta Pilkku-tam
ma. Lähdimme vuotta vanhemman Pentti-enoni kanssa hakemaan kyvön takaa halkomottia. Pilkku kaatui sy
vässä umpihangessa. Itkimme molem
mat. Riisuimme hevosen ja saimme sen jotenkin autetuksi ylös ja halot re
keen. Kaikessa muussakin yritin olla auttamassa. Ainakin hädän hetkellä mukana itkemässä.
E n k u u llu t
Pohjatonta yksinäisyyttä koin silloin, kun toivat minut talvisodan alkupuo
lella jäi tse Leppäveden yli Oravasaa- reen Nuuttilan taloon odottelemaan postiauton tuloa. Olin menettänyt kuu
loni, kun kävelin Martti-enon perässä peltoa kynnettäessä. Potkin, jos viillos ei kääntynyt. Joulukuun alussa oli jo kunen päivä kyntökeliä.
Postiauto on myöhässä. Makasin suuressa tuvassa täysissä tamineissa nuottakasojen päällä. Tulihan se posti- auto iltapimeällä. Sanoivat, en kuullut.
Veivät autolle ja puhuivat kuljettajalle osoittaen minua. Istuin tarkkana etu
penkille. Valokiilat olivat kirkkaat, vaikka autojen ja polkupyörien lamp
pujen yläosat oli maalattu sinisiksi tai mustiksi.
Kivistö, Kemppaisen kauppa.
Tähän osoittivat minun jäävän. Käve
len pimeässä kotini ovelle. Kolkutan, kopistan. ” Kuka siellä?” En kuule, mutta äiti avaa kuitenkin. Kotona oli sillä kertaa äidin lisäksi vauva ja Viljo, joka jakoi aamuisin sanomalehteä. Toi
set lapset jäivät mummulaan. Minä olen kuitenkin nyt kotona. Kuumavesi
pullojen avulla särky loppui - ja kuulo palasi.
K irje
Isä kirjoitti suunnilleen joka viikko.
Kirjeen päällä oli leima Kenttäpostia ja joskus liimalappu sensuroitu, jolloin sisällä oli kirjeessä mustaa viivaa, jos liikaa kertoili. ” Otin kynän käteeni ja päätin kirjoittaa täältä jotakin” , oli ta
vallinen alku. Kerran äiti pyysi, että minäkin kirjoittaisin. "Syysteurastuk
sissa mummulassa tapettiin luovutuk
seen ja syöntiin 2 lehmää, sika ja här- kämulli. Se lähti karkuun, vaikka oli lyöty lekalla päähän” , tikkukirjaimin.
Äiti sanoi: "Kirjoittaisit jotain muuta!
Eiköhän isä saa tappamisesta tarpeek
seen.” Revin paperin ja kirjoitin:
” Sain joiltakin naisilta joululahjaksi kuvakirjan 'Pentta Hittisen pidot vuo
ressa’ ja villasukat. Pakkanen on kova.
Tule kottiin.”
S iir to la isia
Yhtenä iltana meille tuli siirtolaisperhe Varikset kyselemään yösijaa. En muis
ta, montako heitä oli. Perheen äidille oli tullut rintojen tulehdus matkalla, oli siis pieni vauva. Yläkerran kaksi huo
netta tyhjennettiin heille. Kuolivat sit
ten Elisenvaaran aseman pommituk
sessa kaiketi jatkosodan aikana.
” Sunt pueri, pueri pueralia amant” - pojat ovat poikia, pojat ra
kastavat poikamaisuuksia - sanoivat vanhat, hassut roomalaiset. Ne ajat tuntuivat loppuneen. Ei ollut televisio
ta, ei meillä radiota, ei puhelinta, joista olisi tietoa herunut. Oli vain kauhea aavistus.
Poikamaisuuksista muistan vain, kun naapuriinkin tuli evakkoja, saman
ikäisiä poikia. Puhuivat kummaa kiel
tä. Keksittiin pilkkalaulu: ” Mie, sie, hää! Hääl on paras auto!” Seurauksena kielennäyttöä ja kiviä kintuille.
R a u h a - ja K eijo o n
Maaliskuun 13. päivä oli aurinkoinen mutta kylmä. Lähdin kävellen lammen yli Talsalle kuuntelemaan uutisia Täri
sevästä radiosta. Oli tullut rauha. Juok
sin takaisin kertomaan odotetun uuti
sen. Voiko ilma olla näin kaunis ja ih
mislapsen näin helppoa elää!
Heti palasimme Kivistölle, ja isä
kin pääsi myöhemmin. Ei ollut aluksi entisensä, silmänvalkuaiset pyörivät päässä, istuskeli, ei puhunut. Oli koke
nut kovia. Mutta pian entinen vireys palasi. Myytiin Kivistön talo ja raken
14
Kuva Keijosta Ronninmäen rinteeltä rakennetun talon portailla. Näin on kasvettu sota-aikana. Isä on taas kotona, äiti kom entelee, miten kuvassa ollaan. Viljo kuvaa laatikkokam eralla. M inä pitelen hartioista Pauli-veljeä, jok a kuoli keuhkokuum ee
seen noin vuoden kuluttua, nykyajan lääkkeitä ei ollut.
nettiin väljemmälle paikalle isompi Keijoon Ronninmäkeen puoliväliin vuorta. Isän päässä piirustukset - ja yksityiskohtien kuvat aina Työmies- askin takana.
Elämä alkoi mennä latujaan - mutta sitten uusi sotareissu isälle taas alkoi.
P ässi
Meidän ei tarvinnut sitä härnätä yh
tään, se oli jo valmiiksi äkäinen, val
mis heti puskemaan. Jalat haralleen ja sitten. Oikein pässien pässi. Sillä oli kippurasarvet kaartuen silmien yläpuo
lelle. Se oli mustavillainen ja ” musta” , kasvatettu salaa mummulassa.
Tämä tapahtui jatkosodan keski
vaiheilla. En tiedä, miten sana kulki, kun ei puhelimia ollut kummassakaan päässä, mutta me olimme äidin kanssa venettä ja sitä vastassa Leppäveden Vaajakosken puoleisella rannalla. Tuo
jana taisi olla Niko-enoni, joka oli haa
voittunut rintamalla ja menettänyt toi
sen jalkansa. Heti pässi näytti luonton
sa. Lähdimme kohti Keijoa, äiti edellä narusta pitäen, minä pässin sarvesta.
Kahvinvastikkeet joimme sukulaisissa Hupelinmäellä.
Ratsian pelosta kiersimme Jyväs
järven, Äijälänsalmen yli, Ainolan ohitse kulki hiekkatie. Loppumatkasta pässi väsyi puskemiseen.
Isä pääsi sodasta pässin eläessä.
Rukkaset kädessä hän vei ruokaämpä- rin. Saatiin villoja ja niillä vaihdettiin sukkalankaa. Ja lopuksi se syötiin.
Peräliiterissä hoidettiin sikoja
kin. Ihmettelin, kun isä osasi teurastaa- kin, konepuuseppä, lastaaja ja kirves
mies. Yksi sika oli oikein kromosomi- porsas, ei kasvanut, oli pienen rakki
koiran kokoinen. Äiti keitti siitä sau- nanpadassa suopaa. Puhdasta sillä pes
tessä tuli, haju ei ollut aivan sama kuin Lux-saippualla.
P e lk ä siv ä t m in u n so k e u tu v a n
Jatkosodan kestäessä pula ruokatar
peistakin alkoi vaivata. Isä oli vapau
tettu suurperheisenä kesken sodan.
Hän haki polkupyörällä "mustia” jau
hoja Laukaasta, näkkileipälaatikon us
konveljen kaupasta. Roninmäen talois
ta jotkut hakivat maitoa. Punaisen ta
lon kohdalla olivat tarkastajat ja kaa
toivat maidot maahan. Isä kirjoitti ke
pin nenään lapun: ” Varo ratsia! Käytä kiertotietä!” Keppi oli hiekkahaudan
takana. Joskus sanoi lastaustöistä sata
masta tullessaan: ” Käykääs pojat pa
nemassa varoitus paikalleen!”
Pulaa tahtoi olla kaikesta. Soke
ria sai kai 100 gr kuukaudessa. Äiti sa
noi, että saa ottaa annoksensa erilleen.
Joitakin kertoja otin. Paloittelin palaset neljään osaan ruskeaan pussiin. Oli mukava illalla laskea, riittääkö loppu- kuuksi. Ei tahtonut riittää. Lopetin eril
leen ottamisen.
Yhtenä päivänä se iski. En näh
nyt kuin epäselviä kuvia ympärilläni.
Äiti vei yleislääkärille Kirkkopuiston viereen. Sarveiskalvot halki. Syynä mm. voissa olevan vitamiinin puute.
Kumma, olihan voita sunnuntaisin, joskus viikollakin. Lääkäri, joka kuoli sohjokelillä vuosia sitten Kalmarin mäessä, laittoi kai jodia silmiin. Voi, että kirveli! Äiti talutti kotiin Keijoon ja pimeään nurkkakamariin. Melkein kaksi viikkoa pimeässä, valo vain siksi aikaa, kun söin. Ihme taas tapahtui ja pääsin takaisin kouluun. Näkevin sil
min!
S a k sa la iset tu liv a t - ja m e n iv ä t
Jatkosodan aikana majoittui Valkolan eli Keijon uudelle koululle joukko- osasto saksalaisia. Upseerit upeissa univormuissaan. Pojat ihailimme heitä, samoin naiset. Harjoittelivat kotini lä
hellä olevalla hiekkahaudalla sulkeista ja sotimista. Tulivat joskus mei
dän nurkalle ja tähtäilivät siellä pauk
kupatruunoillaan. Olivat kai peräyty
neet.
Joskus marssivat jyrkkää mäkeä Roninmäkeen. Saimme kantaa perim
mäisten aseita, olivat painavia. Sinä kesänä olin Aattolassa kuukauden ren
kinä ja toin n. 3 km:n takaa polkupyö
rällä maitoa lottakioskiin, joka oli lä
hellä nykyistä Keljonkeskusta, kahvin- vastikkeeseen pantavaksi.
Vihdoin tuli rauha. Menin aamul
la polkupyörällä lyseoon, kai II:lle. Ja siellä nykyisen Aalto-museon kohdalla seminaarinmäen alla oli saksalaisko- lonna viettänyt yönsä. Olivat aamupe- sulla ulkosalla, ajoivat partaansa. Pu
huin kerran tästä näystä nykyisen kan
sanedustajan kanssa. Hän muistaa sa
man aamuisen näyn. Oli istunut ulko- rapulla potalla. Tappelemaan nämäkin saksalaiset alkoivat vasta ohitettuaan rauhassa Honkolan risteyksen, vasta Lapissa. Onneksi saarijärvisille!
L o p u k si
Kaikilla meillä sota-ajan eläneillä on muistoja mielessämme, iloisempia, synkempiä, murheellisia. Minulla ne ovat alussa kahdeksanvuotiaankokoi- sia sisältäen osin pelkoa, ikävää, kyy
neliä, jopa itkuakin.
Kukaan ei jaksa elää kolmea päi
vää kerrallaan, eilisen murheita, tätä päivää ja huomisen huolia. Siksi:
15
"Iloitkaamme ja riemuitkaamme” - Seitsemän veljeksen tapaan - tästä päi
västä ja siitä, että saamme elää vapaas
sa Suomessa, yhdessä maailman tur
vallisimmista maista ja että kohta meillä on taas joulu.
T änne Keijoon ” vanhaan kotiimme”
olemme kokoontuneet viettäm ään vuo
sittain joulukuun puolivälissä isän ja äi
din syntym äpäiviä, n.s. m um m unjuhlia, vaikka äitikin on kuollut jo viisi vuotta sitten. Useimmiten m ukana on ollut kaikki 11, osin perheineen ja jälkeläisi- neen. Iltapim eällä S eppälänkankaan hautausm aalla kaikuu ” M aa on niin kaunis... ” Kiitävi aika, vierähtävät vuo
det...”
