Minäpystyvyyden kokemus sosiaalisista peloista ja yksinäisyydestä kärsivien opiskelijoiden kirjoituksissa

MINÄPYSTYVYYDEN KOKEMUS SOSIAALISISTA PELOISTA JA YKSINÄISYYDESTÄ KÄRSIVIEN OPISKELIJOIDEN

KIRJOITUKSISSA

Pyry Majoinen Pro gradu –tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos

Yhteiskuntatieteiden ja Kauppatieteiden tiedekunta

Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2020

Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalipsykologia

MAJOINEN, PYRY:” Minäpystyvyyden kokemus sosiaalisista peloista ja yksinäisyydestä kärsivien opiskelijoiden kirjoituksissa”.

Pro gradu –tutkielma 81 s., 2 liitettä (4 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori Vilma Hänninen YTM Heta Yli-Länttä Huhtikuu 2020

Avainsanat: Minäpystyyvyys, sosiokognitiivinen teoria, sosiaaliset pelot, yksinäisyys

Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia 18-30 vuotiaiden aikuisopiskelijoiden itseluottamusta eli minäpystyvyyden kokemusta sosiaalista pelkoa tai jännitystä aiheuttavissa tilanteissa sekä yksinäisyyden kokemusta. Aihe on tärkeä sillä nykyinen työelämä vaatii yhä enemmän itsensä esille tuomista ja yksinäisyys on merkittävä hyvinvointiin liittyvä yhteiskunnallinen ongelma.

Tutkielmani on toteutettu kvalitatiivisesti ja menetelmänä on käytetty teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Teorialähtöisen sisällönanalyysin taustateoriana olen käyttänyt sosiokognitiivista näkemystä ja siihen liittyviä käsitteitä rajaten niitä tutkimuskysymyksiini nojaten. Aineistot on kerätty Nyyti Ry:n netissä käydyistä keskusteluista aiheen arkaluonteisuuden ja haasteellisuuden vuoksi. Aineisto koostui kuudesta nettikeskustelusta.

Aiheina olivat jännittäminen sekä yksinäisyys. Kaksi näistä käsitteli yksinäisyyttä. Valitsin nettikeskustelut aineistoiksi aiheiden arkaluonteisuuden sekä haastavuuden vuoksi.

Tutkimuksen tulosten mukaan henkilöt, joilla on alhainen minäpystyvyyden kokemus sosiaalista pelkoa aiheuttavissa tilanteissa ja/tai yksinäisyyttä koettaessa, oli myös usein negatiivinen minäkuva sekä ulkoinen kontrolliodotus ahdistuksen lieventämiseksi sekä tilanteissa toimimiseksi toivotulla tavalla. Heidän keinonsa vaikuttaa tilanteeseensa ja tuntemuksiinsa olivat pitkälti ulkoisiin tekijöihin nojaavia tai niitä ei manittu. Toistuvasti esiintyvänä seikkana aineistossa esiintyi kahden keskeisten small talk tilanteiden ensisijaisuus ahdistuksen aiheuttajana osallistujille.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Department of social sciences, Social Psychology

MAJOINEN, PYRY:” Self efficacy belief on writings of students who suffer from social fears and loneliness”.

Master’s thesis 81 pages., 2 appendix (4 pages) Advisors: Professor Vilma Hänninen MSc Heta Yli-Länttä April 2020

Key Words: Self efficacy, social cognitive theory, social anxiety, stressing, loneliness

The purpose of this master’s thesis is to look for the experience of self efficacy of students aged 18-30 suffering from social fears and/or loneliness. The importance of this study is reasoned by the requirements of modern worklife demanding more and more social performance and also loneliness being a societal problem and a risk for wellbeing.

This Master’s thesis is qualitative research based on theory based content analysis. I used social cognitive theory as a background theory. The valid terms and concepts are based on my research questions. Research material has been gathered from Nyyti associations website that has now been removed. The research material containd 6 online conversations. The topics of the conversations were stressing and loneliness. Two of them were about stressing. I chose to study online chats and conversations as research materials because of the sensitivity and the challenge of the subject.

The results suggest that persons that had low self efficacy on situations that caused them social anxiety and/or with experience of loneliness had also negative self image and external locus of control to reduce their feelings of anxiety and also to perfom in the situations in a way they wanted. Their coping strategies were mostly external based or were not mentioned. A recurring observation in research material was the challenging and anxiety provoking nature of small talk situations.

Sisältö

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Tutkimuksen tausta ... 1

1.2 Tutkimuskysymykset ... 4

2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 6

2.1 Sosio-kognitiivinen teoria ... 6

2.1.1 Kognitiivisen psykologian käsitteet ... 10

2.1.2 Sosio-kognitiivisen teorian käsitteet ... 13

2.2 Minäpystyvyys ... 15

2.2.1 Minäpystyvyyden motivaatioprosessi ... 16

2.2.2 Minäpystyvyyden kognitiivinen prosessi ... 18

2.2.3 Minäpystyvyyden valintaan perustuva prosessi... 20

2.2.4 Minäpystyvyyden affektiivinen prosessi ... 21

3 TUTKIMUKSEN KOHDEILMIÖ ... 24

3.1 Sosiaaliset pelot ... 24

3.1.1 Sosiaalinen jännittäminen ... 25

3.1.2 Sosiaaliset pelot ja koettujen sosiaalisten taitojen puuttuminen ... 28

3.2 Yksinäisyys ... 29

4. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 32

4.1 Laadullinen tutkimus menetelmä valintana ... 32

4.2 Analyysitapa - Teorialähtöinen sisällönanalyysi ... 32

4.3 Tutkimusaineisto ... 35

4.4 Analyysin toteutus ... 38

4.5 Tutkimuksen eettiset kysymykset ... 44

5 TUTKIMUSTULOKSET ... 46

5.1 Minäpystyvyyden kokemus jännittämistä koskevissa aineistoissa ... 46

5.2 Minäpystyvyyden kokemus yksinäisyyttä koskevissa aineistoissa ... 55

5.2 Tulosten johtopäätökset ... 70

6.POHDINTA ... 73

LÄHTEET... 77

LIITTEET ... 82

KUVAAJA 1. Vastavuoroiset interaktiot sosio-kognitiivisessa teoriassa KUVAAJA 2. Sosiaalisten pelkojen jatkumon malli väestössä

KUVAAJA 3. Teorialähtöisen sisällönanalyysin eteneminen KUVAAJA 4. Minäpystyvyys

TAULUKOT

TAULUKKO 1. Minäpystyvyys TAULUKKO 2. Yläluokat

TAULUKKO 3. Tutkielmani taustateorian käsitteet kertauksena sosiaalisissa peloissa ja yksinäisyydessä

TAULUKKO 4. Kognitiivinen ulottuvuus (verbaalinen arviointi) TAULUKKO 5. Affektiivinen ulottuvuus (tunnetilat)

TAULUKKO 6. Motivaationaalinen ulottuvuus (koetut saavutukset, oppiminen) TAULUKKO 7. Valinnallinen ulottuvuus (valinnat)

TAULUKKO 8. Sosiaalinen vertailu TAULUKKO 9. Kontrolliodotus

TAULUKKO 10. Aineisto 1, Havaintojen taulukointi TAULUKKO 11. Aineisto 2, Havaintojen taulukointi TAULUKKO 12. Aineisto 3, Havaintojen taulukointi TAULUKKO 13. Aineisto 4, Havaintojen taulukointi TAULUKKO 14. Aineisto 5, Havaintojen taulukointi TAULUKKO 15. Aineisto 6, Havaintojen taulukointi

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta

Pro gradu –tutkielmani tarkoituksena on tutkia nuorten aikuisten opiskelijoiden minäpystyvyyden kokemusta sosiaalisen pelkäämisen sekä yksinäisyyden yhteydessä.

Tarkastelen miten sosiaalisista peloista ja yksinäisyydestä kärsivät opiskelijat kokevat pystyvänsä suoriutumaan ahdistavista sosiaalisista tilanteista ja minkälainen on heidän minäpystyvyytensä kokemus näissä tilanteissa. Sosiaalisella pelolla tarkoitetaan sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää ahdistusta ja jännitystä, mitkä rajoittavat ja vaikeuttavat huomattavasti yksilön arkea esimerkiksi opiskelua sekä työelämässä pärjäämistä. Yksinäisyydellä tarkoitetaan ulkopuolisuuden tunnetta sosiaalisen eristäytymisen tai/ja seurassa koetun yksinäisyyden muodossa.

Minäpystyvyydellä tarkoitetaan yksilön subjektiivista kokemusta, miten hän kykenee vaikuttamaan haluttuihin lopputuloksiin ja kuinka kompetenttina eli kykenevänä hän näkee itsensä tietyssä kontekstissa. Arkikielisenä muistuttavana vastineena voidaan pitää itseluottamusta. Minäpystyvyydellä on vaikutusta yksilön minäkuvaan ja itsetuntoon.

Minäpystyvyys voidaan jakaa yleiseen ja spesifiin pystyvyyteen eli joko yleiseen sosiaaliseen pystyvyyteen tai vain tietyissä tilanteissa pärjäämiseen. Minäpystyvyyttä muistuttavaa käsitettä, kontrolliodotusta voidaan käyttää kuvaamaan minäpystyvyyttä yksinkertaistettuna.

Kontrolliodotus tarkoittaa sitä, että selittävätkö ihmiset asioiden tapahtuvan heidän ansiostaan vai ulkopuolisista tekijöistä käsin eli heidän hallintansa ulkopuolelta. Lyhyesti voivatko he itse vaikuttaa käsillä olevaan asiaan vai eivät. Minäpystyvyyden käsite käsittelee ilmiötä kontrolliodotusta syvemmin, jolloin kysytään mihin osatekijöihin nojaten yksilö kokee tai ei koe pystyvänsä toimimaan sosiaalisissa tilanteissa toivomallaan tavalla. Osatekijöitä ovat koetut onnistumiset, verbaalinen vakuuttelu, sijaiskokemukset sekä tunnetilat. Näistä muodostuu minäpystyvyyden uskomus tai kokemus mikä ohjaa edelleen käytöstä tulevaisuudessa.

Nykyinen työelämän muutos vaatii yksilöltä yhä enemmän oma-aloitteisuutta, uusiin innovaatioihin osallistumista työpaikalla sekä itsensä esilletuomista. Lisäksi työstä irtisanominen on helpompaa joustavan erikoistumisen ja globaalisten työmarkkinoiden vaikutuksen vuoksi. Innovaatioista sekä työn ja tuotannon uudistumisesta itsestään tulee trendi, jonka mukana työntekijöiden on pysyttävä. (Alasoini 2012, 99–118.) Tämän vuoksi sosiaalisten taitojen kuten esiintymisen ja itsensä työmarkkinoilla markkinoimisen merkitys kasvaa jatkuvasti. YTHS:n (2019) tiedotteen mukaan sosiaalisten tilanteiden peloista kärsii noin 10-15% väestöstä, jossakin vaiheessa elämää ja väestötutkimuksen mukaan sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kasvatustieteiden apulaisprofessori Niina Junttila (2018) mainitsee nykyisen yhteiskunnan rakenteen voimistavan yksinäisyyden vaikutuksia ja koko väestöstä alle kolmikymppisistä henkilöistä noin joka kymmenennen tarvitsevan toimeentulotukea. (Junttila 2018, 22-23.)

Sosiaaliset pelot luokitellaan psykiatrisessa tautiluokituksessa ahdistuneisuushäiriöiden alaluokiksi, joista tutkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen &

Partonen 2014, 289). Sosiaalisten tilanteiden pelko, mikä voidaan katsoa yläkäsitteenä sosiaaliselle jännittämiselle tarkoittaa jännitystä ja ahdistusta liittyen joko tiettyyn tai useampaan sosiaaliseen tilanteeseen. Ominaista on pelko toisten arvioinnista ja omasta epäonnistumisesta tilanteissa. Oireina ovat neuroottisuus ja ahdistus mitkä ilmenevät fysiologisesti pulssin kohenemisena, punastumisena, hikoiluna ja jännittämisenä. Ilmiölle on omista myös sosiaalinen estyneisyys ja mahdollinen eristäytyminen sosiaalisista tilanteista kuten tapahtumista. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen & Partonen 2014.)

Psykiatrinen näkemys korostaa biologisia ja neuropsykologisia seikkoja eli deterministisyyttä ahdistuneisuushäiriöiden tulkinnassa. Sosiaaliset fobiat yhdistetään esimerkiksi persoonallisuuteen estyneen persoonallisuusluokituksen kautta sekä oletukseen biologisen komponenttien kuten glutamatergisten aivojen hermovälitysten poikkeamien aiheuttamina seurauksina. Lisäksi tutkimustulosten perusteella oletetaan vasemmanpuoleisen mantelitumakkeen osan eli tunteita säätelevän aivojen osa-alueen on katsottu olevan yliherkkä ärsykkeille. Sama aivoalue vastaa myös pelkoreaktioista. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen

& Partonen 2014.) Kyseessä on kokeelliselle tutkimukselle ominainen ärsyke-vastine analyysi ilman tietoisuuden analysointia (Brinkmann 2016, 81). Häiriöiden taustalla on oletettu ajallinen pysyvyys ja psykiatriset käsitykset painottavat biologisia tekijöitä. Sosiaalista pelkoa ei tarkastella niinkään sosiaalisesti tapahtuvana ilmiöinä vaan mekanistisina, deterministisinä ilmiöinä. Psykiatrisessa näkemyksessä hoidon ja lääkityksen merkitystä korostetaan

esimerkiksi mielenterveyden yhteydessä ja pahimmillaan nämä yksilön ongelmat pelkistetään lääkinnällishoidollisiksi sairauksiksi, joissa samalla yksilön toimijuus eli mahdollisuudet vaikuttaa nähdään toissijaisena. Tällöin puhutaan medikalisaatiosta. (Rapley, Moncrieff &

Dillon 2011, 4–5.) Tämän vuoksi tulen käsittelemään tutkimusaihettani eli ahdistuneisuushäiriötä sosiaalisena pelkona enkä häiriönä.

Tutkimuksen tarkoitus ei ole kritisoida diagnostisuutta vaan tutkimukseni lähtökohtana on väite tai näkökulma, ettei todellisuus ole ensisijaisesti diagnostinen: Oireet, niiden tulkinnat ja yksilön arjenkäytännöt eli käyttäytyminen vaikuttavat toinen toisiinsa. Esimerkiksi masennuksen yhteydessä huonot elintavat eivät ole pelkästään masennuksen seuraus vaan voivat olla myös sitä ylläpitävä taustavaikuttaja. Sosiaalisten tilanteiden pelkojen taustalla taas samaa logiikkaa voidaan tulkita niin, että uskomukset omasta kyvykkyydestä toimia vaativissa sosiaalisissa tilanteissa toivotulla tavalla ja yksilön tekemät tulkinnat menneistä tilanteista vaikuttavat siihen, kuinka vahvasti sosiaaliset tilanteet koetaan tunteiden tasolla, mikä taas edelleen vaikuttaa jatkossa uusissa tilanteissa voiden ilmentyä sosiaalisten tilanteiden pelkona.

Psykiatrinen diagnostiikka olettaa ilmiölle kuuluvien sosiaalisten piirteiden kuten tottuneiden tapojen ja ajatusten johtuvan ensisijaisesti diagnoosista, eikä päinvastoin. Tutkielmani taustateorian, sosio-kognitiivinen näkemyksen perusteella sen sijaan voidaan nähdä sosiaalisen pelon olevan myös sosiaalisesti opittua ja yksilön itsensä ylläpitämä ilmiö eli ympäristö ja yksilö vaikuttavat toinen toisiinsa. Tällöin myös yksilöllä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseensa. (Bandura 1986; 1997.)

Sosio-kognitiivinen näkemys sosiaalisten tilanteiden pelkoon korostaa prosessinomaista oppimista, missä yksilön kokemukset, kuten epäonnistuminen, tunteet kuten ahdistus ja ajatukset kuten käsitykset itsestä sekä omasta suoriutumisesta, ympäristöön orientoituminen eli minäpystyvyys ja siinä käyttäytyminen ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa vaikuttaen toinen toisiinsa. Lyhyesti yksilö sekä vaikuttaa ympäristöönsä eli on toimija ja hänen kokemuksiinsa vaikutetaan hänen ollessa vuorovaikutuksen osatekijänä eli kohde. Yksilö voi myös vertailla itseään muihin ja oppia muilta tarkastelemalla osallistumatta itse tilanteisiin. Näin ollen yksilön alhaisen minäpystyvyyden kokemuksen voidaan perustella oleva olennainen tekijä sosiaalisesti ilmenevissä ilmiössä eli sosiaalisessa pelossa tai yksinäisyydessä, kun yksilön kokemukset aiemmista onnistumisesta ja epäonnistumisesta ohjaavat hänen tulkintojaan itsestään sekä muista ja näin myös myöhempää tunnelatautuneisuutta, mitkä edelleen ohjaavat orientoitumista eli asennoitumista sosiaalisiin tilanteisiin odotuksellisessa mielessä. Lopulta tämä syklinomaisuus ylläpitää sosiaalista pelkoa. Koetut epäonnistumiset johtavat

välttämiskäyttäytymiseen, jolloin syntyy negatiivinen noidankehä, jossa yksilö lakkaa näkemästä mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa luoden ajallisesti pysyvän käsityksen hänen kyvyistään.

Tutkielman aineistot perustuvat sosiaalista jännittämistä ja yksinäisyyttä koskeviin nettikeskusteluihin. Sosiaalinen jännittäminen on perusteltu sen kuuluessa ilmenevänä oireena sosiaalisten pelkojen sateenvarjokäsitteen alle. Yksinäisyyden valinnan perustelen sosiaaliseen pelkoon liittyvän eristäytymisen kokemuksen ja samalla minäpystyvyyden uskomuksesta johtuvan käytöksen eli tilanteiden mahdollisen välttämisen perusteella. Yksinäisyys liittyy minäpystyvyyteen myös motivaation ulottuvuuden kautta, jossa yksilö suorittaa tilanteissa eikä pyri etsimään haasteita tai onnistumisten kokemuksia sosiaalisista tilanteista.

Yhteiskunnallisesti yksinäisyys on merkittävä yksilön hyvinvointiin vaikuttava ongelma.

Yksinäisyyden kokemuksen on ensinnäkin katsottu olevan yksilölle terveydellinen riski ja sosiaalisen eristäytymisen tunnekokemus näkyy aivoissa fyysisen kivun kaltaisena tilana (Eisenberger 2013, 153).

1.2 Tutkimuskysymykset

Tutkielmassani tarkastelen nettikeskustelujen nuorten aikuisten opiskelijoiden kokemuksia minäpystyvyydestään heidän tilannearvioidensa, uskomustensa, valintojensa sekä ilmaistujen tuntemusten perusteella sosiaalisten pelkojen sekä yksinäisyyden yhteydessä. Tarkemmin pyrin selvittämään, kuinka opiskelijat kokivat kykeneväisyyttä eli minäpystyvyyttä tilanteissa toimimiseen nähden. Tarkastelen sitä, kokivatko kirjoittajat voivansa ja osaavansa käsitellä sosiaalisesta jännittämisestä johtuvia fysiologisia oireita sekä vaikuttaa edistävästi sosiaalisissa tilanteissa onnistumiseen ja jos pystyivät niin millä keinoin? Onnistumisella tarkoitetaan tässä yhteydessä kykyä toimia haluamallaan tavalla sekä kasvojen säilyttämistä. Alla olen jäsennellyt valitsemani tutkimuskysymykset sekä analyysintekoa tukevat apukysymykset.

Seuraavassa kappaleessa esittelen sosio-kognitiivisen näkemyksen tarkemmin tutkielmani taustateoriana ja siihen kuuluvat käsitteet.

Tässä tutkielmassa tarkastelen

1) Millainen minäpystyvyys on keskusteluissa olevilla henkilöillä sosiaalisen pelkäämisen ja yksinäisyyden yhteydessä sekä mihin se perustuu tutkielman taustateorian valossa?

2) Jos osallistujat kokivat voivansa vaikuttaa tilanteeseensa, niin millaisia keinoja sosiaalisten pelkojen tai yksinäisyyden kanssa esitettiin nettikeskusteluaineistoissa?

Apukysymyksinä teorialähtöisessä sisällönanalyysissä olen käyttänyt seuraavia kysymyksiä:

Millaiseksi henkilö kokee sosiaalisen tilanteiden pelon ja/tai yksinäisyyden omalla kohdallaan?

Millaisissa tilanteissa henkilö kokee sietämätöntä jännitystä tai ahdistuksen oireita?

Millaisia ajatuksia henkilölle herää ahdistavien sosiaalisten tilanteiden yhteydessä tai niiden jälkeen?

Mitä syitä ja uskomuksia ilmiön taustalla koetaan olevan?

2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS

2.1 Sosio-kognitiivinen teoria

Sosio-kognitiivinen teoria viittaa nimensä mukaisesti perinteiseen sosiaaliseen psykologiaan sosiaalisuuden ja kognitioiden puolesta. Sosio-kognitiivinen näkökulma perustuu alun perin sosiaalisen oppimisen tutkimukselle ja se syntyi vastalauseena behaviorismille behaviorismin ollessa kykenemätön ilmentämään esimerkiksi yksilöiden tekemiä symbolisia merkityksiä ärsykkeistä. Behaviorismin ehdollistamisen eli ärsyke-vastike periaatteen sijasta, sosio- kognitiivinen teoria painottaa yksilön ja ympäristön vastavuoroisuutta. Sosio-kognitiivinen teorian ydin tutkimusalueiksi mainitaan Oxford Handbook of Social Cognition (2013) teoksessa yksilön minuus sekä motivaatio, mitkä molemmat ovat osana tutkimuskohdettani.

Taustateorian ytimeksi mainitaan kognitiot yksilön käyttäytymisessä. Tutkielmani kannalta olennaiseksi teorian valinta tulee, kun tarkoituksena on tutkia yksilön käsitystä omasta kykeneväisyydestä sosiaalisissa tilanteissa. (Carlston 2013, 3–4; Carlston & Hamilton 2013, 1–2.)

Sosio-kognitiivinen teoria on ensinnäkin pikemminkin näkökulma tai lähestymiskulma kuin teoria, jonka pääpaino on metodeissa ja kognitiivisen tieteenalan konsepteissa (Agoustinos 2014, 16). Näkökulmasta käytetään myös joskus myös nimitystä implisiittinen sosio- kognitiivisuus, kun halutaan tutkia alitajuisten tai automaattisten kognitiivisten prosessien vaikutusta käytökseen. Tutkielmassani tutkin kuitenkin eksplikoituja, esille tuotuja uskomuksia. Juuret ovat kokeellisissa asenteita, attribuutioita ja käyttäytymistä koskevissa psykologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksissa. Vastavuoroista käytöstä yksilön ja ympäristön välillä havainnollistaa kuvaaja 1, jossa on Albert Bandura (1986) havainnollistava kolmikannan malli. Mallin muodostaa henkilökohtaiset tekijät eli uskomukset, kognitiot ja tunteet, käyttäytymisen tekijät ympäristössä ja sosiaaliset tekijät eli ympäristölliset seikat. (.

Schunk & Usher, 2012 13–14; Bandura 1986, 128.)

Teorian valinta perustuu lähtökohtaisesti tutkimuskysymyksiini sekä soveltuvuuteen aiheen kannalta. Vaikka konstruktiivinen näkemys sopisikin tutkielmaani, vastaa sosio-kognitiivinen teorian käyttö hyvin siihen, miten olemassa olevaa uskomusta todellisuudesta (tässä

tapauksessa minäpystyvyyttä) voidaan tarkemmin ymmärtää ympäristön, käytöksen ja yksilöön liittyvien ulottuvuuksien yhteistuloksena. (Carlston 2013, 7–9.)

KUVAAJA 1. Vastavuoroiset interaktiot sosio-kognitiivisessa teoriassa (Dale H. Schunk &

Ellen L. Usher, 2012 14)

Sosiaalisissa tilanteissa toimimiseen sekä kokemukseen omista taidoista liittyy olennaisesti oppiminen tilanteiden kautta. Sosiaalisista tilanteista syntyy pikkuhiljaa yksilön minäpystyvyyden uskomus kyseisessä kontekstissa. Albert Banduran työn myötä näkökulman ytimessä on ajatus, että yksilöt voivat oppia myös epäsuorasti, symbolisesti, itsesäätelyn ja motivoinnin kautta perinteisen tahdonalaisen oppimisen eli pänttäämisen lisäksi. Tutkielmani kannalta keskeisimpiä tapoja oppia ovat oppiminen itsensä tarkkailun ja tunteiden säätelyn, sosiaalisen vertailun sekä motivoinnin prosessin kautta. Itsesäätelyyn perustuva oppiminen perustuu yksilön omaan harkintaan käyttää tiettyjä sisäistettyjä ja ylläpidettyjä tapoja käyttäytyä, tuntea ja ajatella, joiden avulla haluttuja tavoitteita pyritään saavuttamaan.

Tilanteiden jälkeen yksilöt pohtivat onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka vaikuttavat hänen minäpystyvyyden kokemukseensa ja motivoivat uudelleen käytöstä. Koettu oppiminen siis motivoi. Sosiaalinen vertailu liittyy samanaikaisesti sekä itsensä tarkkailuun ja säätelyyn, että oppimisen motivoituneeseen puoleen. Henkilöt voivat oppia muilta epäsuorasti tarkkailemalla ja motivoitua tätä kautta. Sosio-kognitiivisen näkökulman avulla sosiaalisen pelon yhteyttä

oppimiselle voidaan tarkastella sosiaalisesti tapahtuvan oppimisen kautta sekä yksilön itsekontrollin (eli käytöstä tehostavien ajattelumallien) ja tunteiden hallinnan sekä hänen tilanteilleen antamien merkitysten kautta. Myös valinnallisilla prosesseilla on oma merkityksensä eli sillä millaisiin tilanteisiin yksilöt itsensä asettavat. (Schunk &. Usher, 2012 13–19; Bandura 1997, 116–160.). Sosio-kognitiivisuuteen kuuluu toisaalta myös perinteisempi oppimisen intentionaalisuus, tarkoituksenhakuisuus eli toimijuus, joihin liittyvät kokemuksista kertyneet uskomukset, mitkä edelleen ohjaavat käytöstä. Tällä tarkoitetaan juuri minäpystyvyyden yhteyttä valitulle käytökselle. Toimijuuden keskiössä on henkilökohtainen koettu kykeneväisyys sekä tietoisuus ymmärtää omien tekojen mahdolliset vaikutukset ympäristöön. Tällöin voidaan mielestäni puhua minäpystyvyydestä myös sosiaalipsykologisena ilmiönä.

Sosio-kognitiivisen teorian valinta tutkielmani taustateoriaksi perustuu ajatukseen sosiaalisen pelon ilmiön sosiaalisesta luonteenomaisuudesta ryhmäilmiön tavoin. Sosiaalisen pelkoon kuuluu samat osatekijät kuin ryhmäilmiössä: Sosiaalinen vertailu, itsensä tarkkaileminen sekä vuorovaikutuksellisuus kognitioiden ja oppimisen osalta. Sosio-kognitiivista teoriaa on kuitenkin kritisoitu sen lingvististen aineksien huomiotta ottamisesta esimerkiksi Agoustinos (2014) ja kollegoiden sekä diskursiivisen sosiaalipsykologien kuten Tony Andersin ja Sally Wigginsin (2013) toimesta. Tarkemmin, tarkasteltavien ilmiöiden kielellisesti rakentunutta merkitystä ei tarkastella heidän mukaansa sosio-kognitiivisessa näkemyksessä tarpeeksi ja tälle perinteelle on ominaista pelkistää ilmiöitä sisäisiksi mentaalisiksi, informaatiota käsitteleviksi prosesseiksi. Nämä kriitikot edustavat kokeelliselle sosiaalipsykologialle vastakkaista näkemystä, diskursiivista sosiaalipsykologiaa, joka korostaa kielellisten aineksien sekä siihen liittyvän merkityksen käytön tärkeyttä vastustaen ”kognitivismia” eli ajatusta sosiaalisen toiminnan mielellisestä ensisijaisuudesta sosiaalisessa kanssakäymisessä (Edwards 1997;

Agoustinos 2014, 62; Anderson & Wiggins, 2013). Toisaalta diskursiivisen sosiaalipsykologian perimme korostaa passiivisuutta yksilön toimijuuden sijasta, jota on kritisoitu esimerkiksi Gustav Jahodan (2012) sekä Michael Billigin (2011) johdosta artikkelissa Writing social psychology: Fictional Things and Unpopulated Texts (Jahoda 2012; Billig 2011). He kritisoivat diskursiivista sosiaalipsykologiaa samasta universalismista mitä diskursiivinen psykologia kritisoi kokeellisessa tutkimusotteessa sekä sosio-kognitiivisessa teoriassa. Toiseksi sekään ei ota tarpeeksi huomioon Billigin analyysin mukaan kulttuurisia eroja. Kolmanneksi Billig (2011) toteaa sosiaalipsykologialle perinteisen käytöksen tutkimisen vähitellen hukkuneen yksinomaan kielellisyyteen keskittymisen vuoksi (Billig 2011.) Heidän

mukaansa diskursiivisen tutkimusperinteen mukainen tutkimusote sekä rivien välistä väitetty diskursiivinen universalismi kadottavat jotain olennaista ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä samalla käytöksen tarkkailemisen ja ovat näin pahimmillaan vain itseraportoinnin keino tieteellisen metodologian ja tutkimustarkoituksen sijasta. (Jahodan 2012; Billig 2011.) Diskursiivinen psykologia ei pääse ahdistuneisuusprosessin ytimeen, sillä se keskittyy vain kielen käyttöön ja subjektiivisuuteen ilman käytännönprosessin tarkkailua eli ympäristön, yksilön ja ennen kaikkea käytöksen välistä sykliä. (Agustinus 2014; Wiggins 2013.)

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kvalitatiivinen, kielelliseen ainekseen kuten tekstiaineistoon perustuva tutkimusote sen sijaan olisi yhteensopiva sosio-kognitiivisen näkemyksen kanssa. Vaikka sosio-kognitiivinen näkemys tutkiikin käytöstä ja pohjaa kognitiiviseen tieteenfilosofiaan ja kokeelliseen tutkimusperinteeseen, tekee siihen kuuluva yksilöiden tekemien havaintojen ja aktuaalisen toiminnan eli käyttäytymisen käsitteiden erottelu kvalitatiivisen tutkimuksen yhteensovittamisen mahdolliseksi. Ne ovat toisistaan erillisiä prosesseja. Tutkin ainoastaan yksilöiden tekemiä havaintoja. Tulkitsen sosio- kognitiivista teoriaa ja sen käsitettä minäpystyvyyttä selittävästi tekstiaineistossa teoreettisella sisällönanalyysillä ilmoitettujen merkitysten, kokemusten, valintojen, ennustusten ja tulkintojen kautta käytöksen tutkimisen sijaan. Käyttäytyminen on mukana analyysissä vain ilmaistuna aineistossa yhtenä osatekijänä. Sosio-kognitiiviseen näkökulmaan perustuvan teoreettisen sisällönanalyysin lisäksi pidän myös silmäni auki selvittääkseni, mitä merkityksiä sosiaaliselle ahdistukselle mahdollisesti annetaan sekä mitä mahdollisia kulttuurisia merkityksiä aineistosta voisi nousta esille.

Kognitiiviseen ja sosio-kognitiiviseen näkökulmaan liittyy joukko erilaisia alateorioita, ja hypoteeseja ihmisten käytöksen taustalla liittyviin uskomuksiin, oppimiseen, motivaatioon ja sosiaalisen kanssa käymiseen nähden. Kognitiiviseen psykologiaan kuuluu tutkimusongelmani kannalta olennaiset kognition, mielenteorian, attribuution, kognitiivisen dissonanssin sekä ulkoisen- ja sisäisen kontrolliodotuksen käsitteet. Sosio-kognitiivisuuteen taas kuuluvat esimerkiksi sosiaalisen vertailun ilmiö sekä minäpystyvyys. Nämä käsitteet edesauttavat ymmärtämään sosiaalisen pelkäämisen ilmiön tilanteista opitun ja itse ylläpidetyn taustan kautta. Tässä osiossa pyrin havainnollistamaan kognitiivisen ja sosio-kognitiivisen näkökulman käsitteiden avulla, mitä minäpystyvyyden kokemuksen taustalla on samalla saumakohtia löytäen tutkimuskohteeseeni liittyen. Albert Bandura loi sosio-kognitiivisen teoriansa osoittaakseen kokemuksen, ajatuksen, oppimisen ja käytöksen sekä ympäristön välistä kehämäistä, toisiinsa vaikuttavaa prosessia. Tarkemmin tällä voidaan tarkoittaa, miten

kokemuksistamme saadut keholliset kokemukset ohjaavat jatkossa ajatuksiamme ja ne taas tulkintojamme, jolloin ne jälleen ohjaavat yhä edelleen myöhempää käytöstämme ja suhtautumistamme uusiin tilanteisiin. Samaan aikaan ympäristössä olevat tekijät kuten muiden arviointi ja ympäristön asettamat haasteet vaikuttavat yksilön motivaatioon ja tätä kautta käytökseen. (Bandura 1986, 1997.)

2.1.1 Kognitiivisen psykologian käsitteet

Pertti Saariluoman (2001) toimittamassa teoksessa Moderni Kognitiotiede määritellään kognition tarkoittavan käsiteltyä informaatiota ja kognitiivisessa psykologiassa yksilö nähdään tietoa prosessoivana systeeminä. (Saariluoma, Kamppinen & Hautamäki 2011, 30, 268).

Kognitiotieteet tukivat ajattelua, informaatiota ja sen käsittelyä eli lyhyesti tiedonkäsittelystä.

Tausta-ajatuksena on oletus tiedonkäsittelyn tapahtuvan toinen toistaan seuraavien mielen sisäisten prosessien avulla, joista tärkeimmiksi mainitaan havaitseminen, tarkkaavaisuus, mieltäminen ajattelu ja muistitoiminnot. (Laarni, Kalakoski, Saariluoma 2011, 83–86).

Esimerkkinä yksinkertaisestä käsitellystä informaatiosta voidaan pitää skeeman käsitettä eli mentaalisesti strukturoituja käsitystä jostain asiasta. Suurin osa sosiaalisen ahdistuksen tutkimuksesta perustuu juuri minä-skeeman, itsekäsityksen ympärille. (Alden, Auyeung &

Plasencia 2014, 531–532). Relevantiksi kognition ja skeeman käsitteet tulevat tutkielmani kannalta myös arvioinnin ja emootioiden yhteydessä. Ahdistuneisuuteen liittyy tietoinen arvioiva ajattelu, jonka kohteena on usein yksilö itse (Alden, Auyeung & Plasencia 2014).

Voimakkaat ja kuormittavat, itsehallintaa ja emootionaalista sääntelyä vaativat pitkäaikaiset tilanteet ehdyttävät kognitiivisia perustoimintoja. Sosiaalisessa tilanteessa ahdistuneisuus on juuri vaikean tunne myräkän alla käyttäytymistä, kun yksilö pelkää epäonnistumista ja ajattelee muiden reaktioita, mikä tekee keskittymisestä entistä raskaampaa. Kognitiot voivat samalla vääristää käsitystä todellisesta yksilön kykeneväisyydestä mikä taas ilmenee alhaisena minäpystyvyytenä. (Bandura 1997, 120).

Kognitiosta päästään tutkielmani kannalta seuraavaan olennaiseen käsitykseen, mielenteoriaan. Mielenteoria on ajatus, jonka mukaan yksilö ymmärtää muillakin olevan mieli ja sen toimivan samalla tavalla kuin heillä itsellään, mikä helpottaa vuorovaikutuksellisuuden ennustettavuutta. Kyseessä on asia, jota ei voi suoraan havaita. Todenmukainen tulkinta toisen ajattelusta ja tarkoitusperästä on empatian ja luontevan sosiaalisen kanssakäymisen

perusedellytys ja se liittyy siihen, miten yksilö tekee havaintoja muista samalla verraten omaa ja muiden käytöstä toisiinsa. Esimerkiksi esiintymistilanteessa, yksilö voi olettaa toisen esiintyjän jännittävän, kun hän myös itse jännittää esiintyessään. Tämä voi helpottaa ahdistusta.

Jos yksilöllä on kuitenkin mielenteorian kannalta vääristynyt tulkintakehys tai jos se puuttuu kokonaan voi hän esimerkiksi ajatella, että muut eivät jännitä ja vain hän yksin jännittää, vaikka tilanne olisi kaikille sama. Esimerkiksi vainoharhaisuudessa yksilö haluaa tietoisesti nähdä muiden aiheuttavan hänelle pahaa. (Ojanen 2011, 27–29.)

Attribuutioilla tarkoitetaan yksilöiden itselleen tekemiään syitä tapahtuneille, asenteille ja yksilöiden käytökselle. Attribuutiot liittyvät yksilöiden tarpeeseen ajatella piileviä kausaalisia syitä asioiden taustalla eli syy–seuraus suhteita. Fundamentaalisella attribuutioerheellä tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan yksilöt uskovat asioiden tapahtuvan jostain fundamentaalisuuden kaltaisesti perusominaisuudesta kummuten muiden mahdollisten tilanteisiin liittyvien kontekstiin liittyvien osatekijöiden sijasta. Esimerkki attribuutioerheestä on esimerkiksi se, kun yksilö kokee toisen ihmisen käytöksen häntä kohtaan johtuvan hänen luonteestaan eikä kontekstisidonnaisista tilannetekijöistä. Attribuutio teoria olettaa, että yksilöt selittävät toimijoiden asenteiden korrensoivan toimijoiden käytöksen kanssa ja että tämä olisi pysyvää. (Agoustinos 2014, 129; Ross, Nisbett, Gladwell, 2011, 79–80.) Attribuutioerheen käsite on olennainen tutkielmani kannalta siksi, että se voi mahdollisesti liittyä ahdistuneisuuden ylläpitoon itse-attribuutiona, kun yksilö kokee, että hänen ahdistuksensa johtuu yksinomaan hänestä itsestään, ikään kuin hänessä olisi jotain vikaa eikä esimerkiksi niinkään hän käytöksestään tilanteessa, mikä on sen sijaan voinut johtaa negatiiviseen tulkintaan sosiaalisessa tilanteesta esimerkiksi torjutuksi tulemisen tulkinnan yhteydessä.

Attribuutioerhe ei kuitenkaan riitä selittämään yksilön ja tilannesidonnaisuuden välistä yhteyttä. (Ross, Nisbett & Gladwell 2011, 13–14, 79–80.)

Yksinäisyys on yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö ja se ilmenee kognitiivisesti minä- skeeman ja attribuutioerheen valossa juuri negatiivisena minäkäsityksenä sekä jumiutuneena vinoutuneena mallina ajatella sosiaalisissa tilanteissa. (Junttila 2018, 171.). Yksinäisyyden kokemus voi olla sekä itse aiheutettua, että omasta toiminnasta riippumatonta. Esim. muutto uudelle paikkakunnalle tai muu elämänmuutos voi aiheuttaa yksinäisyyttä. Tutkielmani kannalta olennaisempaa on kuitenkin yksilön kokemaa yksinäisyys seurassa sekä hänen omat uskomuksensa yksinäisyyttä ylläpitävinä taustatekijöinä. Aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen miten uusia tulkitaan. (Junttila 2018, 105–107.) Mielenteorian avulla voidaan havainnollistaa kuten Junttila (2018) analysoi, että yksilöllä voi olla leimautumisen pelko

yksinäisyydestä muiden silmissä. Toisaalta yksilö voi myös ajatella, että ainoastaan häntä eikä muita läsnäolijoita ahdistaa kyseinen tilanne, jolloin hänessä on jotain vikaa.

Miksi sitten vika on juuri itsessä? Pyritäänkö syyllisyyden tunteen varjolla pyrkiä olemaan kelvollisia muiden silmissä ja suoriutumaan yhteiskunnassa kuten mikrososiologi Erving Goffman ajatteli? Goffmanin työ keskittyi ”totaalisten” instituutioiden sekä normaaliuden määritelmiin Max Weberin hengessä. Hän näki nykyisen modernin arjen sekä työelämän mukailevan jollain osin samaa ”moraalista sulkemista”, ”rationalisointia” sekä ”byrokratiaa”

kuin tutkimissaan instituutioissa, jossa ohjenuorana on normaalius tai kunnollisuus ja siihen opettaminen. Tällä hän tarkoitti sitä, että kaikki organisaatiot pyrkivät asettamaan jäsenilleen identiteetin, mikä vastaa organisaation arvoja, vaatimuksia sekä odotuksia. (Burns 1992, 141– 156.) Itsetietoisena olentona yksinäisyyttä kokeva ihminen voi yksinkertaisesti kokea joko olevansa kyvytön vastaamaan näihin kuuluvuutta koskeviin vaatimuksiin ja odotuksiin tai ei olemaan halukas toimimaan niiden olettamalla tavalla, jolloin hän eristäytyy.

Kognitiivisen dissonanssin teoria olettaa jatkuvuutta yksilöiden ajatusrakenteissa eli kognitioissa. Teoria on lähtöisin Leon Festingerin (1964) ajattelusta. Tällä tarkoitetaan, että yksilöt haluavat pitää yllä käsitystä itsestään tai jostain muusta asiasta ilman ahdistusta aiheuttavaa ristiriitaa ja ylläpitää sisäistä mielenrauhan tasapainoa. Tämä tasapainon ylläpitäminen voi tapahtua jopa tiedostettua todellisuutta vastaan esimerkiksi, kun tupakoidessa, jossa yksilö tietää tupakoinnin vaarat ja sen paheksuttavaksi tavaksi, hän ei paheksu muita tupakoijia tupakoidessaan itse. Kognitiivista dissonanssia on kuitenkin kritisoitu, ja kritiikin mukaan ihmiset eivät pyrkisikään olemaan näin johdonmukaisia ja voivatkin sietääkin ahdistusta aiheuttavia ristiriitaisuuksia ajatusrakenteissaan paremmin kuin teoria antaisi olettaa tai eivät ole näistä ristiriitaisuksista yhtä tiedostavia teoria antaisi ymmärtää. Sosio-kognitiivisen näkemyksen mukaan oikeastaan suurempi osa kognitiivisista malleista ihmisten ajattelussa on keskenään ristiriidassa, eivätkä yksilöt ole niin herkkiä ristiriitaisuuksista johtuvalle ahdistukselle. (Agoustinos 2014, 129.) Sosiaalisten pelkojen kannalta kognitiivista dissonanssia voidaan kuitenkin ilmiön ylläpidon selityksen tasolla hyödyntää, kun yksilön tulisi esimerkiksi esiintyä ja ilmaista itseään sosiaalisesti hänelle tärkeässä tilanteessa, mikä aiheuttaa ahdistusta, mutta esiintymisestä aiheutuvan ahdistuneisuuden vuoksi yksilö kuitenkin luopuu aikeistaan ja keksii syyn eristäytyä sisäisen emootionaalisen tasapainotilan ylläpitämiseksi (Agoustinos 2014, 129).

Yksi keskeisimpiä oppimisille sekä kognitiivisuudelle tärkeitä käsitteitä ovat sisäisen ja ulkoisen kontrolliodotus. Kontrolliodotus on yksilön itse itsellensä selittämä kausaalisten suhteiden selitys oman toimintansa ja ympäristön sekä kohtalon välillä olevasta suhteesta. Tällä tarkoitetaan lyhyesti sitä, kokeeko yksilö asioiden olevan hänen vaikutusvaltansa alla vai sen sijaan olevan itse ulkoisen maailman tekijöiden armoilla, jolloin asiat eivät ole hänen vaikutuksensa alla. Jos sisäinen kontrolliodotus on vallitseva, yksilö kokee asioiden olevan hänen vaikutuksensa alla ja että hän voi hallita kohtaloaan jonkun asian suhteen. Jos taas ulkoinen kontrolliodotus on vallitseva, yksilö kokee, että asiat vain tapahtuvat eikä hän voi vaikuttaa niihin. Yksilöt, joilla on sisäinen kontrolliodotus, on myös korkea minäpystyvyys ja he usein myös ottavat osaa uusiin tilanteisiin ja näin kartuttavat taitojaan ja myös lisäävät minäpystyvyyden kokemustaan entisestään. Kontrolliodotus käsitellään usein minäpystyvyyden käsitteen synonyyminä. Tästä syystä on tärkeää tehdä ero näiden kahden eri käsitteen välillä, sillä ne edustavat oikeastaan toisilleen erilaisia ilmiöitä. Tämä on voitu osoittaa empiirisesti, jossa kontrolliodotuksen on osoitettu heikosti ilmentävän käyttäytymistä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö yksilön odotukset ennustaisi käytöstä, vaan ne ennustavat sitä vasta systemaattisesti artikuloituna eli vastaamalla kysymykseen ”miten?”, se vaikuttaa. Tiivistetysti minäpystyvyyteen kuuluu käsitys, että asiat ovat omassa hallinnassa kuten sisäisessä kontrolliodotuksessa, mutta kontrolliodotus taas ei ota huomioon tarkempia vaatimuksia tilanteisiin nähden ja tiettyjä spesifejä tilanteita vaan lähestyy asiaa mustavalkoisemmin kohtalonuskoisesti ja yleisesti. (Bandura 1997, 20-21, 47–48.)

2.1.2 Sosio-kognitiivisen teorian käsitteet

Yhdeksi tutkielmani aiheen ja tutkimuskohteeni kannalta olennaiseksi kognitioita, tunteita ja minuutta koskevaksi käsitteeksi olen valinnut Daryl Bemin (1972) itsensä havaitsemisen teorian Self- Perception Theory. Olennaiseksi teorian tekee tutkielmani kannalta se, että sosiaalisille peloille kuuluu ominaisena piirteenä oman tunnetilan tarkkailu sekä oman suotuisan sosiaalisen kuvan antaminen muille, mitkä vaativat oman itsensä tarkastelemista eli lyhyesti tarkkailun kohdistumista itseen. Teoria sisäistää aikaisemmin esille tuomani mielenteorian ja tekee samalla yhteenvedon tunteiden ja käytöksen suhteesta. Se osoittaa miten opimme tuntemaan tekemällä itsellemme selkeäksi kahden eri informaatiolähteen käytöksen ja tilanteet. (Laird 2007, 9–13.) Itsensä tarkastelun teoria ja samalla filosofi William Jamesin

näkemykset eroavat arkiajattelusta tunteiden ja käytännön keskinäisessä suhteessa.

Arkiajattelun mukaan jokin tapahtuma johtaa tunteeseen, mikä taas motivoi käytökseen ja saa aikaan autonomisen, fysiologisen oireen kuten sydämen tykytyksen. Itsensä tarkastelun teorian mukaan taas jokin tilanne luo ensin toiminnan eli käytöksen sekä fysiologisuuden ja vasta sitten saa aikaan tunteen. Tunne tulee siis viimeisenä. Itsensä tarkkailun teoria havainnollistaa näin, miten tunteet ovat tietoa aikaisemmista käytöksistämme eli samalla onnistumisistamme ja epäonnistumisistamme. Toiseksi teoria havainnollistaa itsetarkkailun ja itsevarmuuden välistä yhteyttä: Itsevarmuus on orientoitumista tulevaisuutta kohti. Itsensä tarkkailun teorian auttaa ymmärtämään sosiaalisen: Aikaisempi käytös ja sen uudelleen tarkasteleminen johtaa tunteisiin kuten ahdistukseen. (Laird 2007 184,11–12, 100, 109, 124.)

Sosiaalinen vertailu on toinen sosio-kognitiiviseen perinteeseen kuuluva käsite. Se liittyy itsensä tarkasteluun, mutta on sen sosiaalisempi ulottuvuus. Se on alun perin Leon Festingerin (1954) tulkinta siitä, että yksilöt arvioivat onnistumisiaan ja itseään johonkin ulkoiseen, objektiiviseen kriteeriin tai kriteeristöön nähden ja jos nämä puuttuvat, yksilöt vertailevat itseään ja omaa pärjäämistään muihin yksilöihin ja heidän kompetenssiinsa nähden.

(Agoustinos 2014, 32; Shunck & Usher 2014, 120.) Motiivina tässä taustalla on itsensä arvioiminen. Sosiaalisen vertailun käsite tulee olennaiseksi graduni kannalta, sillä se liittyy minäpystyvyyden kokemukseen. Ne eivät liity suoraan toisiinsa, vaan sosiaalinen vertailu tulee relevantiksi motivaation käsitteen kanssa. Sosiaalisen vertailun kautta yksilö voi nimittäin tarkastella kehitystään jossain asiassa ja jos hän kokee itsensä kykenevämmäksi kuin muut, hänen minäpystyvyytensä kasvaa. Sama toisin päin. Prosessi riippuu vertailtavien yksilöiden kompetenssin tasosta jossain asiassa esimerkiksi oppilaiden keskuudessa. Samalla se voi siis myös laskea, jos toiset ovat nähdään kyvykkäämpiä kuin itse. (Shunck & Usher 2014, 120;

Leard 2007, 118–119.) Jos emme koe onnistuneemme sosiaalisessa tilanteessa halutulla tavalla, ja jossa ei ole lisäksi selkeää objektiivista kriteeriä onnistumiselle ja koemme samalla muiden onnistuvan, koemme itsemme huonoksi. Festingerin ajatus oli, että itsensä vertailu muihin ihmisiin on meihin vahvasti sisäänrakennettu, alitajuisesti toimiva tarve. Sosiaalinen vertailu korostuu, kun kohteena on joku itseä muistuttava henkilö ja hän näkee sen ongelmallisena läheisissä ihmissuhteissa. (Ojanen 2011, 34–35.)

Minäpystyvyys on kriittinen käsite oppimisessa ja sosio-kognitiivisessa teoriassa. Olennainen fokus näkemyksessä keskittyy itsensä arvottamiseen sekä tulevaisuuteen orientoitumiseen.

Minäpystyvyys eroaa itsensä tarkastelusta siinä, että se keskittyy sellaisen informaation keruuseen ja tarkasteluun, mitkä vastaavat kysymykseen, kuinka yksilö voi teoillaan vaikuttaa

haluttuun lopputulemaan eli kompetenssiin, kun itsensä tarkkailu keskittyy pitkälti vain kokemukselliseen puoleen ja menneisiin tapahtumiin (Bandura 1997, Laird 2007).

Sosiaalisesta vertailusta käsite taas eroaa siinä, että epäsuorasti johdettu informaatio esimerkiksi muita tarkkailemalla voi lisätä minäpystyvyyttä eri tavoin kuin itsensä tarkkailu.

Sosiaalinen vertailu ei ole epäsuoraa vaan siihen liittyy aina yksilön oma suora tilanteeseen liittyvä suhde muihin eli suora toiminnallinen suhde oman itsen ja ympäristöstä saatavan informaation eli tulkinnan välillä. Bandura (1986) argumentoi, että yksilöt, joilla on huono itsetunto eli alhainen minäpystyvyys, välttävät sosiaalista vertailua kokonaan tai vertailevat itseään niihin, jotka eivät luo suoraa uhkaa heidän minäkuvalleen. Näin ollen nämä yksilöt voivat lisätä minäpystyvyyttä tarkastelemalla esimerkiksi muiden epäonnistumisia kauempaa, jolloin he eivät itse tee samaa virhettä, jolloin voi olla varmempi muiden eri toimintavaihtoehtojen toimivuudesta. Tällöin puhutaan sijaiskokemuksista. (Bandura 1986, 400–405.) Ongelmana sosiaalisessa pelossa ja ahdistuneisuudessa on kuitenkin se, että usein nämä henkilöt välttävät sosiaalisia tilanteita kokonaan, jolloin kumpaakaan eli suoraa sosiaalista vertailua eikä epäsuoraa informaation keruuta pääse helposti syntymään, jolloin itsevarmuus ja minäpystyvyys pysyvät alhaisena, kun oppimista ei tapahdu. Tarkastelen minäpystyvyyttä vielä tarkemmin omassa käsitteen kappaleessa, mutta koen, että näiden aiemmin esiteltyjen käsitteiden kanssa on hyvä tehdä yhteenveto niiden eroista ja saumakohdista. Samalla havainnollistan alustusta teoreettisen sisällönanalyysin ylä -ja alakategorisoinnin perusteluille.

2.2 Minäpystyvyys

Tutkin tutkielmassani sosiaalisesta jännittämisestä ja yksinäisyydestä kärsivien omakohtaisia kokemuksia ja käsityksiä heidän ahdistuneisuudestaan ja minäpystyvyydestään teoreettisesta sisällönanalyysistä käsin. Tarkoituksena on selvittää, millainen minäpystyvyyden tai minäkuvan kokemus heillä on suhteessa sosiaaliseen ongelmaansa eli sosiaalisiin tilanteisiin liittyvään liikaan jännittämiseen tai pelkoihin ja miten he kokevat voivansa vaikuttaa asiansa edistämiseen ja käsittelyyn. Sosio-kognitiiviseen näkemykseen kuuluu graduni kannalta merkittävä käsite, minäpystyvyys. Minäpystyvyys voidaan käsittää yleisenä koettuna kykeneväisyytenä, mutta myös johonkin tiettyyn spesifiin asiaan liittyvänä koettuna kompetenssina. Albert Bandura (1986) havainnollistaa sosio-kognitiivisuutta käsittelevissä

teoksissaan asiaa moniulotteisesti kuvaillessaan minäpystyvyyden ilmiötä erilaisiin uskomukseen liittyvänä järjestelmänä, mikä muodostuu koetuista saavutuksista, sijaiskokemuksista, sosiaalisesta vakuuttamisesta sekä fysiologiasta ja tunteista.

Yksinkertaistettuna siihen kuuluu kognitiiviset, motivaationaaliset, valinnalliset sekä affektiiviset ulottuvuudet (Bandura 1997, 116). Minäpystyvyyden luonnetta voidaan tulkita alla olevan taulukon havainnollistamana.

TAULUKKO 1. Minäpystyvyys (Jäsennelty lähdemateriaalista)

Alhainen minäpystyvyys Korkea minäpystyvyys

Ei itseluottamusta Luottamus itseen ja omiin taitoihin

(epäonnistumiset eivät horjuta uskomusta) Vähäiset valinnat sekä vaivannäkö Osallistuminen ja pyrkimys oppia uutta

Suorittaminen Haasteiden etsiminen

Minäpystyys käsitteen valinta tutkielmani tausta teoriaksi perustuu ajatukseen yksilön kyvystä vaikuttaa omaan ympäristöön ja haluttuihin lopputulemiin ollessaan sosiaalisessa kanssakäymisessä ympäröivän todellisuuden kanssa. Sen lisäksi, että häneen vaikutetaan, yksilö myös itse vaikuttaa omaan vaikuttajiinsa jolloin. Minäpystyvyydestä tekee sosiaalipsykologisen seikka, että se on riippuvainen myös sosiaalisen vertailun prosessista ja minäkuvasta sekä ajatusten sosiaalisuudesta johtuvasta muuttumisesta. Sosiaalinen vertailu on myös ryhmässä tapahtuva ilmiö.

2.2.1 Minäpystyvyyden motivaatioprosessi

Minäpystyvyys liittyy nimenomaan motivaatioon ja tarkoituksenmukaiseen toimijuuteen, kun yksilöt tarkastelevat onnistumisiaan, asettavat itselleen tavoitteita sekä orientoituvat käytöksellään uusiin haasteisiin ja tilanteisiin. Teoksessa The Oxford handbook of Human Motivation (2014) Shunck & Usher kirjoittavat kuinka yksilön minäpystyvyyden kokemukseen vaikuttavat verbaalisesti luodut odotukset, arviot tilanteiden lopputulemista ja onnistumisista sekä arvot. Odotuksilla tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että yksilö asettaa itselleen oppimista tai suoriutumista koskevan maalin. Jos yksilö asettaa maalikseen eli

päämääräksi oppimisen, on sen katsottu ennustavan onnistumisia, oppimisen kokemuksia ja samalla kohentunutta motivaatiota heidän itsearvioistaan huolimatta, mutta suoriutumisen päämääriä eli asiassa onnistumista päämääränä tavoitellessaan motivaation ja minäpystyvyyden ei ole katsottu nousevan ilman jatkuvia itsearviointeja tilanteista.

Oppimiseen keskittyminen siis luo todennäköisemmän minäpystyvyyden kokemuksen kasvun.

Yksilön odotukset lopputulemasta siis vaikuttavat motivaatioon ottaa osaa uusiin tilanteisiin.

Näitä odotuksia ja arvioita ohjaavat loppupelissä arvot: Yksilöt motivoituvat, arvioivat tilanteiden tuloksia, omaa oppimistaan ja kykeneväisyyttään eli minäpystyvyyttä enemmän, kun esillä oleva tehtävä tai haaste koskee jotain heille tärkeää asiaa. Lisäksi myös onnistumisten ja saavutusten on katsottu kohenevan tämän prosessin myötä. Yhden tutkimuksen mukaan minäpystyvyyden kasvu yhden asian tiimoilta kasvattaa sitä myös yleisesti muilla osa-alueilla. Minäpystyvyyden toisessa laidassa on liiallinen uskomus osaamisestaan, jolloin yksilö hakeutuu hänen taitotasoonsa nähden liian haastaviin haasteisiin.

(Shunck & Usher 2014, 13–28.) Minäpystyvyyden motivaationaaliseen puoleen liittyy saavutusten ja tavoitteiden lisäksi myös sosiaalinen ulottuvuus. Sosiaalinen vertailu nimittäin ohjaa myös sitä, kuinka yksilö motivoituu eli kokee pystyvänsä vastaamaan annettuihin haasteisiin, sillä jos selkeää kriteeristöä ei ole annettu, vertaa yksilö itseään muihin.

Sosiaalisen pelon kohdalla ilmiöitä voisi näin teoriassa selittää motivaation osalta esimerkiksi sillä, että yksilöt pyrkivät onnistumaan muiden silmissä varsinaisen oppimisen kokemuksen sijaan. Tavoitteina heille olisi näin suoriutuminen eikä oppiminen. Näin ilmiöistä kärsivät eivät näe tarpeeksi onnistumisia mitkä ohjaisivat motivaation kasvua ja näin luovuttavat helpommin tai välttävät tilanteita kokonaisuudessaan. He eivät koe oppimista merkittäväksi vaan haluavat toimia nuhteettomasti peläten epäonnistumisia mahdollisuuksiin keskittymisen sijasta. Näin myöskään kasvua ja oppimista edistävät arvot eivät ole läsnä ja ohjaa yksilön toimintaa. Pelko epäonnistumisesta motivoi välttämään ja ylläpitämään nykyistä tilaa, kun onnistuminen ja oppiminen ei ole yksilölle tärkeää vaan tavoitteena on epäonnistumisen välttäminen (Bandura 1986, 393). Minäpystyvyyden kokemus ei itsessään lisää onnistumisen kokemusta ja varsinaista suoriutumista vaan se lisää motivoituneisuutta oppimisen tavoitteiden kanssa, jolloin yksilö orientoituu tehtävään paremmin ja saavuttaa kognitiivisia, affektiivisia ja käytännöllisiä osataitoja tavoitteen saavuttamiseksi. Tällöin hän todennäköisemmin onnistuu ja hänen kokemuksensa pystyvyydestä kasvaa. Lauseke pitää näin paikkaansa kuitenkin toisin päin: Alhainen minäpystyvyys ennustaa epäonnistumista: On vaikeaa saavuttaa asioita, kun epäilee itseään. (Bandura 1986, 116; Bandura 1997, 117.)

Minäpystyvyyden kokemusta voidaan tarkastella yleisen ja spesifin kykeneväisyyden lisäksi kuten Albert Bandura sen ilmaisi joko passiivisena ennustuksena tai aktiivisena toimijuutena.

Passiivinen ennustus viittaa minäpystyvyyteen behaviorismin perinteen nojalla deterministisenä ehdollistuvana prosessina toimijan eli yksilön vapaaehtoisuuden puuttuessa, muistuttaen kontrolliodotuksen käsitettä. Ihmiset vaikuttavat paljonkin suorituksiinsa, sillä heidän uskomuksensa ohjaavat heidän käyttäytymistään. Näin ollen minäpystyvyyttä voidaan tarkastella myös tietoisena, vapaasta tahdosta lähtevänä ilmiönä sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä, kun siihen liittyvät uskomukset, selonteot ja tietoinen kokemuksellisuus. Juuri näitä uskomuksia ja selontekoja on tarkoitukseni tutkia teoreettisen sisällönanalyysin avulla.

Minäpystyvyyteen liittyy olennaisesti motivaatio, itsevarmuus sekä uskomuksen yleisyys ja voimakkuus. Bandura katsoo, että osaamisen puuttuessa minäpystyvyys paikkaa motivaatiota ja luo halun omaksua uusia asioita ja taitoja. (Bandura 1997, 36–42, 119–122.)

2.2.2 Minäpystyvyyden kognitiivinen prosessi

Kognitiivisuus on tärkeä osa minäpystyvyyden kokemusta. Minäpystyvyyden kognitiivinen prosessi on informaation kannalta Banduran mukaan seuraavalainen: Kaksi erillistä tiedonhaun funktiota ohjaavat sen muodostumista, jossa ensimmäinen koskee sellaisen tiedon tyyppiä, joilla yksilöt ottavat osaa tilanteisiinsa, jota he käyttävät kuvaillakseen henkilökohtaista osaamisestaan. Toinen yhdistelmä koskee sääntöjä ja heuristiikkaa, joita yksilö työstää painottaakseen ja integroidakseen pystyvyydestä kertovaa informaatiota erilaisista lähteistä.

(Bandura 1986, 401.)

Kävin jo aiemmin läpi, miten sosiaalista ahdistuneisuutta voidaan selittää minäpystyvyyden kautta. Minäpystyvyyden kognitiiviseen puoleen liittyy uskomukset eli skeemat omasta itsestä ja osaamisesta mikä muodostuu sisäisistä ja ulkoisista tuomioista, tulevaisuuden kuvitelmista ja odotuksista, onnistumisten arvioinnista sekä ennen kaikkea informaation kartuttamisesta.

Yksilön kokemuksista saadut fysiologiset oireet ohjaavat kognitiivisesti tehtyjen tapahtuma arvioiden kanssa hänen minäkuvaansa sekä minäpystyvyyden kokemustaan. (Bandura 1986, 406–408.)

Minäpystyvyyden määrä voimistaa niitä sellaisen käytöksen kognitiivisia malleja, mitkä ovat tehokkaita haluttujen lopputulemien kannalta, ja jotka puolestaan vahvistavat edelleen

minäpystyvyyttä (Bandura & Adams 1977). Ensinnäkin yksilön täytyy luottaa jo olemassa olevaan tiedettävään tietoon vaihtoehdoista ja tulevista tapahtumista, jotta hän voi testata oletuksiaan käytännössä eli kerätä tietoa henkilökohtaisesta osaamisesta. Tämä vaatii itsevarmuutta eli pystyvyyden kokemusta toimia pitkäjänteisesti epävarmuuden kokemuksessa. Tästä prosessista syntyy vähitellen yksilön uskomukset hänen osaamisestaan tai kyvyistään, kompetenssistaan. Osaamiseen eli kompetenssiin liittyvät käsitykset omaavat voimakkaan vaikutuksen itsensä säätelyyn, johon liittyvät kognitiot sekä suoritussaavutukset.

Nämä osaamista koskevat käsitykset vinouttavat sitä, miten osasaavutuksia arvioidaan:

Alhaiset saavutukset kuluttavat pystyvyyden kokemusta, kun taas alhaisten vaatimusten saavutukset ylläpitävät sitä. Nämä kehittyvät pystyvyyden uskomukset vinouttavat uusien saavutusten kognitiivista prosessointia entisestään ja muovaavat samalla käyttäytymistä vastaamaan nykyistä pystyvyyttä eli löytämään todisteita sille. Tämä on osoitettu organisaatiota sisäistä prosessia koskevassa tutkimuksessa, mikä on esitetty Banduran teoksessa Self efficacy – The exercise of control (1997), jossa organisaation johdon on todettu koetun alhaisen pystyvyyden myötä orientoituvan alhaisimpiin tavoitteisiin. Tämä liittyy toiseen tiedonprosessoinnin keinoon: koherentin käsityksen informaation ylläpitoon. Jos osaaminen nähdään synnynnäisenä ja huonona kapasiteettina, vähentää se minäpystyvyyden kokemusta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseinen prosessi määrittelisi yksinomaan yksilön arkea ja myöhempää elämää, sillä yksilö voi nähdä kykynsä erilaisena eri kontekstissa ja elämän eri alueilla. (Bandura 1997, 116–120.)

Kyseinen yllä mainittu prosessi auttaa kuitenkin hahmottamaan sosiaalisen ahdistuneisuuden kognitiivista ylläpitoa: Jos omat kyvyt nähdään pysyvinä ominaisuuksina sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä opittuina taitoina, on alhainen minäpystyvyyden kokemus pysyvä, mikä johtaa edellä mainittuun sykliin. Lyhyesti onnistumiset ja epäonnistumiset tuovat mieleen kognitiivisia malleja yksilön aikaisemmista onnistumisista ja epäonnistumisista ja kognitiivinen tuomio myös samalla vinouttaa pystyvyyden kokemusta (Bandura 1997, 112).

Mieliala vaikuttaa myös pystyvyyden kokemukseen, sillä Bandura katsoo sen luovan taipumuksen tietynlaisten ajatusten nousemisen mieleen. Palaan tähän myöhemmin affektioita käsittelevässä kappaleessa.

Minäpystyvyyden on ajallisesti pysyvä, uskomussysteemin kaltainen kokemus ja moniulotteinen sellainen. Yksilöiden on katsottu psykologisessa tutkimuksessa pitävän kiinni uskomuksistaan ja myös silloin kun, vastaanotettu tieto on loogisesti ristiriidassa uskomusten kanssa (Baumeister 2007, 109). Minäpystyyden uskomus ei ole lineaarinen valitun

käyttäytymisen tai toimimisen kanssa vaan siihen vaikuttavat uskomuksen yleisyys ja sen voimakkuus. Minäpystyvyyden kokemukseen vaikuttavalla yleisyydellä tarkoitetaan, että pystyvyyden kokemus tarkoittaa joko useaa aktiviteettia tai sitten yleistä kykyä toimia.

Yleisyys voi vaihdella usean eri ulottuvuuteen jaetun osatekijän vuoksi, joista tärkeimpiä ovat arkeen liittyvät uskomukset. Muodostumiseen vaikuttavat myös käytöksen kohteena olevien ihmisten koetut luonteet, tilanteiden kontekstisidonnaiset tekijät sekä kykyihin liittyvien osatekijöiden kuten kognitioiden, affektioiden luonteet.

2.2.3 Minäpystyvyyden valintaan perustuva prosessi

Minäpystyvyyden kokemukseen liittyy myös valinallisuuden ulottuvuus. Yksilöt valitsevat tietoisesti tilanteita, joihin ottaa osaa ja välttävät niitä, joidenka olettavat ylittävän heidän taitotasonsa. Näitä valintoja ohjaavat uskomukset omista kyvyistä, minäpystyvyydestä.

Valinnalliset prosessit eroavat motivaationaalisista, kognitiivisista ja affektiivista ulottuvuuksista siinä, että ennen kuin mitään strategisia valintoja ja ratkaisuja tilanteissa voi tapahtua affektioista ja tapahtumien arvioista puhumattakaan, täytyy yksilön ensin päättää ottaa osaa tilanteeseen. Tarkemmin, ennen kuin säätelevät prosessit tai toiminnalliset prosessit alkavat on yksilön ensin astuttava minäpystyvyyttä tarvittavalle kentälle. (Bandura 1997, 160– 161.)

Bandura (1997) havainnollistaa valintaprosesseja uravalintoja koskevien tutkimusten kautta.

Suurella osalla arjessa olevista valinnoista ei ole kauaskantoisia vaikutuksia.

Minäpystyvyyteen liittyvät valinnat vaikuttavat elämään pidemmän aikaa, jopa elämän mittaisesti, sillä ne aikaansaavat ketjunomaiset kokemukset mitkä taas luovat edellytyksen halutun tulevaisuuden saavuttamiselle. Lisäksi kun minäpystyvyyden kokemus kasvaa, vaikuttaa useat eri valinnat mahdollisista esimerkiksi uravalinnan yhteydessä useat eri alojen urat soveltuvilta itselle, jolloin kiinnostus useaa eri asiaan kohtaa kasvaa, jolloin motivaatio erialojen opiskelulle lisääntyy ja he pysyvät pitkäjänteisimmin kiinni pyrkimyksissään.

(Bandura 1997, 160–161.)

Minäpystyvyyden uskomukset edistävät myös sosiaalista kehitystä (Bandura 1997, 161).

Sosiaalisenahdistuksen kannalta, yksilöiden tulisi madaltaa kynnystä sosiaalisten tilanteiden vaatimuksille ja aloittaa valitseminen vähemmän haastavimmista ja häkellyttävistä tilanteista

jos he kokevat liikaa ahdistusta. Toisaalta näistä kärsivien tulisi myös uskoa yleisesti omiin kykyihinsä, jolloin he näkisivät useamman sosiaalisen kontekstin heille sopivaksi, jolloin he myös kiinnostuisivat ja motivoituisivat sosiaalisoimaan enemmän minäpystyvyyden valitsemisen prosessien näkökulmasta katsottuna.

2.2.4 Minäpystyvyyden affektiivinen prosessi

Kuten jo toin esille, aiemmat kokemukset ja niiden luonne vaikuttavat siihen, kuinka yksilö käsittelee ja liittää uusia tapahtuneita menneeseen ja näin kokee minäpystyvyyttä asioihin nähden. Oma mieliala voi näin vaikuttaa minäpystyvyyteen joko suoraan yleisen mielialan vaikuttaessa tulkintoihin tai sitten epäsuorasti esiin nousevien, päällä olevaan tunnetilaan liittyvien ajatuksien kautta. (Bandura 1997, 112.) Mielialan lisäksi itse varsinaisilla tunteilla on merkitystä. Tunteet ovat lyhyt aikaisia, nopeasti tapahtuvia ilmiöitä yksilön kokemuksessa (Miller 2014, 129). Tunteilla on merkittävä prosessinomainen rooli yksilön käytökselle ja minäpystyvyyden kokemuksessa.

Affektiolla tarkoitetaan tuntemisen ydintä, jossa heränneillä tunteilla tarkoitetaan joko positiivisia tai negatiivisia fysiologisia, kokemuksellisesti muutoksellisia tuntemuksia, joihin yksilö vastaa joko lieventävästi tai voimaannuttavasti riippuen omasta pystyvyyden kokemuksestaan (Bandura 1997, 137). Tästä syystä affektioita on lähes mahdotonta käsitellä muusta todellisuudesta irrallaan, joten tämä affektiivisuutta ja minäpystyvyyttä käsittelevä osio sivuaa samalla motivaation, kognitioiden ja valintojen prosesseja. Kykeneväisyyden eli pystyvyyden kokemus vaikuttaa siis siihen, miten näitä affektioita onnistutaan itsesäätelemään.

Korkea minäpystyvyys mahdollistaa tunteiden käsittelyn tehokkuuden, kun yksilö alkaa käyttäytyä muokaten koettua ympäristöä vastaamaan emootionaalista tilaansa ja odotuksiaan, jolloin kontrollin kokemus lisääntyy, mikä edelleen vähentää ahdistusta ja negatiivisia tunteita eli viestejä voimattomuudesta. Sama pätee myös käänteisesti. (Bandura 1997, 138–139.) Toisin kuin kognitiiviset teoriat olettavat yksinomaan, sosio-kognitiivinen näkökulma tunteisiin painottaa ulkoisten ärsykkeiden ja tekijöiden lisäksi myös yksilöstä itsestään lähteviä tekijöitä kuten havaitsemisen, toiminnan ja ajattelun merkitystä. Yksilöt voivat pelästyttää itsensä ahdistavilla ajatuksilla tai ”märehtiä” vanhassa vihassaan. (Bandura 1997, 139–151.) Näin ollen sosiaalisen pelon affektiiviseen puoleen voidaan liittää myös yksilöiden itse

ylläpitämä ulottuvuus. Tätä emootion ja kognition suhdetta voi ilmaista myös pragmaatikko Williams Jamesin sanoin:” Yksilön emootionaaliset reaktiot hänen ajatuksiinsa ovat yhtä voimakkaita kuin ulkoisiin oikeisiin havaittaviin asioihin tai tilanteisiin” (Laird 2007).

Fobioiden kuten sosiaalisen pelon kohdalla affektioiden säätely minäpystyvyyden avulla tapahtuu huomionkiinnittämisen prosesseilla, muutoksia aikaansaavan käytöksen sekä ajattelun avulla tapahtuvan hallinnan avulla. Huomionkiinnittämisen prosessi perustuu minäpystyvyyden kannalta siihen, että mitä alhaisempi yksilön minäpystyvyys on, sitä vaarallisempana ympäristö nähdään. Toisin sanoen, jopa kuvitellusti iskostuneiden uskomusten lisääminen pystyvyydestä on katsottu vähentävän stressiä. Koettu kontrollin tunne voi kognitiivisesti ylläpidettynä muuttaa kokemuksellisesti uhkaavat tilanteet vaarattomiksi.

Toinen keino ahdistavien tunteiden säätelyyn on muutoksia aikaan saavat käytökset.

Uskaliaammat yksilöt ottavat vastaan haasteita enemmän ja muutokset sosiaalisissa harjoitteissa ennustavat minäpystyvyyden kasvua ja näin myös ahdistuksen lievittymistä jopa usealla eri toiminnan alueella. Banduran (1997) esille tuomassa tutkimuksessa, kun kyseessä oli ongelman ratkaiseminen, ne yksilöt, joilla oli selvä kontrollin tunne eivät kokeneet autonomista fysiologista oireilua, stressiä, kun taas ne, joilla ei ollut kontrollin tunnetta kokivat voimakasta stressiä. Toiminnasta päästään ajattelun rooliin, jossa tungettelevien ajatusten toistuvuus mielessä, niiden intensiteetti, hyväksyttävyys ja kontrolloivuus vaikuttavat stressin kokemukseen yhdessä sen kanssa kuinka vahva on kontrollin tunne hallita ja samalla ohittaa näitä ajatuksia. (Bandura 1997, 140–152.)

Sosiaaliseen pelkoon kuuluvien tunteiden kuten ahdistuksen ja varmuuden välistä suhdetta voidaan sosio-kognitiivisen näkemyksen mukaan selittää sillä, että pystyvyyden kokemus liittyy ympäristön kontrolloimisen mahdollisuuden kokemukseen, jossa korkean uhkien kontrolloimiseen pystyvyyden kokemus edesauttaa sitä, ettei yksilö pelästy mieleen nousevia uhkakuvia. Sama pätee toisinpäin. Ajatus on sama kuin ehdollistamisen prosessissa, jossa pelko ei johdu jostain ulkoista lähteestä vaan kykenemättömyydestä kohdata ja käsitellä kyseistä pelon kohdetta. Sosio-kognitiivisuudessa halutaan näin painottaa ajatusta, että pelon intensiteetti perustuu arvioille omasta jaksamisen voimavaroista kohdata ulkoinen pelkoa aiheuttava tekijä. Jos yksilö ei koe voivansa vaikuttaa tilanteeseen halutulla tavalla, alkaa hän

”elää” koetussa epätehokkuuden ajatuksessa, mikä moninkertaistaa mahdollisten huonojen lopputulosten ja epäonnistumisten kuvitelmien mieleen nousun johtaen jatkuvaan stressiin, mikä taas edelleen pitkällä aikavälillä huonontaa tehokasta toiminnallisuutta sekä valintojen tekoa. (Bandura 1997, 140.) Korkeasta minäpystyvyydestä nauttivat eivät myöskään luo

katastrofikuvia tulevista tilanteista päässään (Bandura 1997, 153). Lyhyesti esimerkiksi juuri sosiaalinen ahdistus tarvitsee tilannetta edeltävän odotuksellisen affektiivisen heräämisen mikä ajatuksellisesti nimitetään ”sosiaaliseksi peloksi” (Bandura 1997, 138). Bandura havainnollistaa, että alhaisen minäpystyvyyden omaavat henkilöt pelkäävät uusia haasteita ja mahdollisia epäonnistumisia. Näin altistusta tilanteille ei tapahdu, jolloin oireiden lieventyminen hidastuu tai on olematonta. Ne todennäköisesti jopa pahenevat. Noidankehä on valmis. Positiivisten ja negatiivisten kokemusten muodostaman itsevarmuuden eli minäpystyvyyden merkitys sosiaaliselle pelolle selittyy kun, se on merkittävä osatekijä sille, kuinka yksilö jatkossa orientoituu pelkoa muistuttaviin tilanteisiin.

Minäpystyvyyden kokemus voidaan jakaa neljään esiteltyyn erilliseen prosessiin, joiden avulla lähestytään tutkimusaihetta sosio-kognitiivisesti. Hyödynnän esiteltyjä minäpystyvyyden eri prosesseja tutkielmassani luodessani niistä teoreettisen sisällönanalyysin analyysirungon tarkoituksenani koetella minäpystyvyyden teoreettista käsitettä sosiaalisen pelon eli liiallisen sosiaalisen jännittämisen yhteydessä. Minäpystyvyyden kognitiiviseen ulottuvuuteen kuuluu uskomukset ja ajatusmallit tulevien ja menneiden tilanteiden uhkaavuudesta sekä oman osaamisen tilasta ja limittäin käsite minä-skeema sekä käsitys heidän osaamisesta suhteessa muiden osaamiseen eli käsite sosiaalinen vertailu. Motivaationaaliseen ulottuvuuteen kuuluu se, onko henkilölle ensisijaisesti tärkeää oppiminen vaiko suorittaminen ja arvojen kannalta onko kyseessä ahdistuksen välttäminen epäonnistumisen pelon ohjaamana. Affektiivisen prosessiin kuuluu ahdistavien ajatusten ylläpitäminen mielessä eli ahdistuksen ajatusten kautta eläminen. Lisäksi myös positiiviset ja negatiiviset tunteet ja fysiologiset oireet. Valinnallisen prosessin kannalta ilmiöön kuuluu se millaisiin tilanteisiin aineistojen henkilöt ovat halukkaita menemään ja kuinka useaan, erityyppiseen sellaiseen.

3 TUTKIMUKSEN KOHDEILMIÖ

3.1 Sosiaaliset pelot

Sosiaalisiin pelkoihin kuuluu ahdistuksen ja/sekä jännityksen tunne. Ahdistuksella tarkoitetaan psykiatrisessa diagnostiikassa pelon kaltaisuutta ilman selvää vaaraa tai uhkaa. Ahdistus on tällöin todellisuuteen nähden suhteetonta. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen & Partunen 2014,288.) Näihin ilmiöihin kuuluu voimakkaiden, sosiaalista kanssakäymistä rajoittavien fysiologisten oireiden kuten ahdistuksen lisäksi myös sosiaalisen kanssakäymisen estyminen ja myönteisen minäkuvan heikkeneminen. Sosiaalisten pelkojen kuten sosiaalisen jännittämisen taustalla on useita eri teoreettisia tulokulmia. Ilmiöitä voidaan kuvata biologisesti (genetiikka ja fysiologisuus), neurobiologisesti (aivotoiminta), psykologisesti (tunteet ja kognitiivinen prosessointi), evoluutionäärisesti (adaptoituminen ympäristöön, dominanssi), persoonallisuudesta käsin (temperamentti) sekä sosiaalipsykologisesti (ihmistenvälisyys).

(Leary & Kowalski 1995; McNeil & Randall 2014, 4.)

Sosiaalisten pelkojen diagnostinen kategorisointi eli terveen ja sairaan rajan vetäminen käytöksen perusteella on haastavaa ja diagnostisten kriteereiden tekoa pyritään uudelleen kehittämään Kansallisen mielenterveysinstituutin eli National Institute of Mental Health (NIMH) johdosta. Teoksessa Social anxiety, Mcneill & Randall (2014, 6-9) tuovat esiin väittelyn vuodelta 2005, jossa nostettiin esiin näkemys tarpeesta muuttaa sosiaalisten pelkojen diagnostiikan kriteereitä. Sosiaaliset pelot tulisi nähdä jatkumona, jossa on lievemmät ja vakavammat asteet tiukan kategorisoinnin sijasta. Sosiaalisten pelkojen tulisi heidän mukaansa esiintyä populaatiossa jatkumossa, jonka toisessa ääripäässä on pelottomuus, keskellä normaalit pelot ja toisessa äärilaidassa ujouden kasvaessa sosiaalisen ahdistuksen häiriö.

Luokittelun tulisi korostaa moniulotteisuutta sekä tilannekeskeisyyttä.

Tarkoituksenani tutkielmassani on juuri tämän esille tuodun näkemyksen tukeminen, jossa ahdistuneisuus ei ole diagnosoitava joko- tai ilmiö vaan pikemmin pragmaattisesti lähestyttävä ilmiö, jossa ajattelun, sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvien ilmiöiden kuten sosiaalisenvertailun ja minäkuvan ylläpidon sekä oppimisen eli motivaation ja minäpystyvyyden kokemuksen painottaminen korostuvat. Ihmistä ei tulisi nähdä ympäristön vaikutuksesta erillisenä. (McNeill & Randall 2014, 3-26.)

KUVAAJA 2. Sosiaalisten pelkojen jatkumon malli väestössä. (McNeill & Randall 2014, 3)

3.1.1 Sosiaalinen jännittäminen

Biologisessa tulokulmassa sosiaalisessa jännittämisessä on kyse vahvojen biologisten mekanismien merkittävyydestä häiriön ilmenemiselle. Taustalla on lyhyesti geenien vaikutus niiden reseptorien toimintaan, mitkä vastaavat hypotalamus-hypofyysi-lisämunuaisakselin toiminnasta aiheuttaen niissä toimintahäiriön, sekä mahdollisesti myös gamma- aminovoihappo-välitteisen hermotoiminnan häiriön. Näiden samojen geenien katsotaan olevan taustalla myös esimerkiksi masennuksessa. Neurobiologisesti tarkasteltuna sosiaalinen jännittäminen näkyy yliaktiivisuutena tunteita säätelevässä mantelitumakkeessa. Toiseksi etuotsalohkon, ajattelua ja keskittymistä ohjaavien alueiden on katsottu olevan yliaktiivisia tai toiminnallisesti poikkeavia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ne limbiset aivojen alueet, mitkä vastaavat pelon tunnistamisesta ovat yliherkkiä tunnistamaan uhkaaviksi asioista, jotka eivät todellisesti ole uhkaavia. Lisäksi sosiaalisista signaaleista vastaavien aivoalueiden harmaa-alueen toiminnan on katsottu olevan epätehokasta, jolloin negatiivisen palautteen uudelleen arviointi vaikeutuu ja tunteiden säätelystä tulee tälläkin tapaa haastavaa. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen & Partonen 2014, 308-310; Phan & Klumpp 2014, 336–340.) Biologinen näkökulma ei kuitenkaan riitä selittämään yksilön oman käytöksen vaikutusta sosiaaliselle jännittämiselle eikä sosiaalisen ympäristön kuten ryhmien ja kulttuurin roolia.

Psykologisesti eli intrapsyykkisesti juuri näiden tarkkaavaisuutta, toiminnanohjausta sekä tunteiden säätelyä vastaavien aivoalueiden poikkeamien on katsottu vaikuttavan siihen, miten yksilö tunteitaan käsittelee ja säätelee. Häiriöstä kärsivillä on myös oletettuja ajattelun