Kognitiivisen psykologian käsitteet

Pertti Saariluoman (2001) toimittamassa teoksessa Moderni Kognitiotiede määritellään kognition tarkoittavan käsiteltyä informaatiota ja kognitiivisessa psykologiassa yksilö nähdään tietoa prosessoivana systeeminä. (Saariluoma, Kamppinen & Hautamäki 2011, 30, 268).

Kognitiotieteet tukivat ajattelua, informaatiota ja sen käsittelyä eli lyhyesti tiedonkäsittelystä.

Tausta-ajatuksena on oletus tiedonkäsittelyn tapahtuvan toinen toistaan seuraavien mielen sisäisten prosessien avulla, joista tärkeimmiksi mainitaan havaitseminen, tarkkaavaisuus, mieltäminen ajattelu ja muistitoiminnot. (Laarni, Kalakoski, Saariluoma 2011, 83–86).

Esimerkkinä yksinkertaisestä käsitellystä informaatiosta voidaan pitää skeeman käsitettä eli mentaalisesti strukturoituja käsitystä jostain asiasta. Suurin osa sosiaalisen ahdistuksen tutkimuksesta perustuu juuri minä-skeeman, itsekäsityksen ympärille. (Alden, Auyeung &

Plasencia 2014, 531–532). Relevantiksi kognition ja skeeman käsitteet tulevat tutkielmani kannalta myös arvioinnin ja emootioiden yhteydessä. Ahdistuneisuuteen liittyy tietoinen arvioiva ajattelu, jonka kohteena on usein yksilö itse (Alden, Auyeung & Plasencia 2014).

Voimakkaat ja kuormittavat, itsehallintaa ja emootionaalista sääntelyä vaativat pitkäaikaiset tilanteet ehdyttävät kognitiivisia perustoimintoja. Sosiaalisessa tilanteessa ahdistuneisuus on juuri vaikean tunne myräkän alla käyttäytymistä, kun yksilö pelkää epäonnistumista ja ajattelee muiden reaktioita, mikä tekee keskittymisestä entistä raskaampaa. Kognitiot voivat samalla vääristää käsitystä todellisesta yksilön kykeneväisyydestä mikä taas ilmenee alhaisena minäpystyvyytenä. (Bandura 1997, 120).

Kognitiosta päästään tutkielmani kannalta seuraavaan olennaiseen käsitykseen, mielenteoriaan. Mielenteoria on ajatus, jonka mukaan yksilö ymmärtää muillakin olevan mieli ja sen toimivan samalla tavalla kuin heillä itsellään, mikä helpottaa vuorovaikutuksellisuuden ennustettavuutta. Kyseessä on asia, jota ei voi suoraan havaita. Todenmukainen tulkinta toisen ajattelusta ja tarkoitusperästä on empatian ja luontevan sosiaalisen kanssakäymisen

perusedellytys ja se liittyy siihen, miten yksilö tekee havaintoja muista samalla verraten omaa ja muiden käytöstä toisiinsa. Esimerkiksi esiintymistilanteessa, yksilö voi olettaa toisen esiintyjän jännittävän, kun hän myös itse jännittää esiintyessään. Tämä voi helpottaa ahdistusta.

Jos yksilöllä on kuitenkin mielenteorian kannalta vääristynyt tulkintakehys tai jos se puuttuu kokonaan voi hän esimerkiksi ajatella, että muut eivät jännitä ja vain hän yksin jännittää, vaikka tilanne olisi kaikille sama. Esimerkiksi vainoharhaisuudessa yksilö haluaa tietoisesti nähdä muiden aiheuttavan hänelle pahaa. (Ojanen 2011, 27–29.)

Attribuutioilla tarkoitetaan yksilöiden itselleen tekemiään syitä tapahtuneille, asenteille ja yksilöiden käytökselle. Attribuutiot liittyvät yksilöiden tarpeeseen ajatella piileviä kausaalisia syitä asioiden taustalla eli syy–seuraus suhteita. Fundamentaalisella attribuutioerheellä tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan yksilöt uskovat asioiden tapahtuvan jostain fundamentaalisuuden kaltaisesti perusominaisuudesta kummuten muiden mahdollisten tilanteisiin liittyvien kontekstiin liittyvien osatekijöiden sijasta. Esimerkki attribuutioerheestä on esimerkiksi se, kun yksilö kokee toisen ihmisen käytöksen häntä kohtaan johtuvan hänen luonteestaan eikä kontekstisidonnaisista tilannetekijöistä. Attribuutio teoria olettaa, että yksilöt selittävät toimijoiden asenteiden korrensoivan toimijoiden käytöksen kanssa ja että tämä olisi pysyvää. (Agoustinos 2014, 129; Ross, Nisbett, Gladwell, 2011, 79–80.) Attribuutioerheen käsite on olennainen tutkielmani kannalta siksi, että se voi mahdollisesti liittyä ahdistuneisuuden ylläpitoon itse-attribuutiona, kun yksilö kokee, että hänen ahdistuksensa johtuu yksinomaan hänestä itsestään, ikään kuin hänessä olisi jotain vikaa eikä esimerkiksi niinkään hän käytöksestään tilanteessa, mikä on sen sijaan voinut johtaa negatiiviseen tulkintaan sosiaalisessa tilanteesta esimerkiksi torjutuksi tulemisen tulkinnan yhteydessä.

Attribuutioerhe ei kuitenkaan riitä selittämään yksilön ja tilannesidonnaisuuden välistä yhteyttä. (Ross, Nisbett & Gladwell 2011, 13–14, 79–80.)

Yksinäisyys on yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö ja se ilmenee kognitiivisesti minä-skeeman ja attribuutioerheen valossa juuri negatiivisena minäkäsityksenä sekä jumiutuneena vinoutuneena mallina ajatella sosiaalisissa tilanteissa. (Junttila 2018, 171.). Yksinäisyyden kokemus voi olla sekä itse aiheutettua, että omasta toiminnasta riippumatonta. Esim. muutto uudelle paikkakunnalle tai muu elämänmuutos voi aiheuttaa yksinäisyyttä. Tutkielmani kannalta olennaisempaa on kuitenkin yksilön kokemaa yksinäisyys seurassa sekä hänen omat uskomuksensa yksinäisyyttä ylläpitävinä taustatekijöinä. Aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen miten uusia tulkitaan. (Junttila 2018, 105–107.) Mielenteorian avulla voidaan havainnollistaa kuten Junttila (2018) analysoi, että yksilöllä voi olla leimautumisen pelko

yksinäisyydestä muiden silmissä. Toisaalta yksilö voi myös ajatella, että ainoastaan häntä eikä muita läsnäolijoita ahdistaa kyseinen tilanne, jolloin hänessä on jotain vikaa.

Miksi sitten vika on juuri itsessä? Pyritäänkö syyllisyyden tunteen varjolla pyrkiä olemaan kelvollisia muiden silmissä ja suoriutumaan yhteiskunnassa kuten mikrososiologi Erving Goffman ajatteli? Goffmanin työ keskittyi ”totaalisten” instituutioiden sekä normaaliuden määritelmiin Max Weberin hengessä. Hän näki nykyisen modernin arjen sekä työelämän mukailevan jollain osin samaa ”moraalista sulkemista”, ”rationalisointia” sekä ”byrokratiaa”

kuin tutkimissaan instituutioissa, jossa ohjenuorana on normaalius tai kunnollisuus ja siihen opettaminen. Tällä hän tarkoitti sitä, että kaikki organisaatiot pyrkivät asettamaan jäsenilleen identiteetin, mikä vastaa organisaation arvoja, vaatimuksia sekä odotuksia. (Burns 1992, 141– 156.) Itsetietoisena olentona yksinäisyyttä kokeva ihminen voi yksinkertaisesti kokea joko olevansa kyvytön vastaamaan näihin kuuluvuutta koskeviin vaatimuksiin ja odotuksiin tai ei olemaan halukas toimimaan niiden olettamalla tavalla, jolloin hän eristäytyy.

Kognitiivisen dissonanssin teoria olettaa jatkuvuutta yksilöiden ajatusrakenteissa eli kognitioissa. Teoria on lähtöisin Leon Festingerin (1964) ajattelusta. Tällä tarkoitetaan, että yksilöt haluavat pitää yllä käsitystä itsestään tai jostain muusta asiasta ilman ahdistusta aiheuttavaa ristiriitaa ja ylläpitää sisäistä mielenrauhan tasapainoa. Tämä tasapainon ylläpitäminen voi tapahtua jopa tiedostettua todellisuutta vastaan esimerkiksi, kun tupakoidessa, jossa yksilö tietää tupakoinnin vaarat ja sen paheksuttavaksi tavaksi, hän ei paheksu muita tupakoijia tupakoidessaan itse. Kognitiivista dissonanssia on kuitenkin kritisoitu, ja kritiikin mukaan ihmiset eivät pyrkisikään olemaan näin johdonmukaisia ja voivatkin sietääkin ahdistusta aiheuttavia ristiriitaisuuksia ajatusrakenteissaan paremmin kuin teoria antaisi olettaa tai eivät ole näistä ristiriitaisuksista yhtä tiedostavia teoria antaisi ymmärtää. Sosio-kognitiivisen näkemyksen mukaan oikeastaan suurempi osa kognitiivisista malleista ihmisten ajattelussa on keskenään ristiriidassa, eivätkä yksilöt ole niin herkkiä ristiriitaisuuksista johtuvalle ahdistukselle. (Agoustinos 2014, 129.) Sosiaalisten pelkojen kannalta kognitiivista dissonanssia voidaan kuitenkin ilmiön ylläpidon selityksen tasolla hyödyntää, kun yksilön tulisi esimerkiksi esiintyä ja ilmaista itseään sosiaalisesti hänelle tärkeässä tilanteessa, mikä aiheuttaa ahdistusta, mutta esiintymisestä aiheutuvan ahdistuneisuuden vuoksi yksilö kuitenkin luopuu aikeistaan ja keksii syyn eristäytyä sisäisen emootionaalisen tasapainotilan ylläpitämiseksi (Agoustinos 2014, 129).

Yksi keskeisimpiä oppimisille sekä kognitiivisuudelle tärkeitä käsitteitä ovat sisäisen ja ulkoisen kontrolliodotus. Kontrolliodotus on yksilön itse itsellensä selittämä kausaalisten suhteiden selitys oman toimintansa ja ympäristön sekä kohtalon välillä olevasta suhteesta. Tällä tarkoitetaan lyhyesti sitä, kokeeko yksilö asioiden olevan hänen vaikutusvaltansa alla vai sen sijaan olevan itse ulkoisen maailman tekijöiden armoilla, jolloin asiat eivät ole hänen vaikutuksensa alla. Jos sisäinen kontrolliodotus on vallitseva, yksilö kokee asioiden olevan hänen vaikutuksensa alla ja että hän voi hallita kohtaloaan jonkun asian suhteen. Jos taas ulkoinen kontrolliodotus on vallitseva, yksilö kokee, että asiat vain tapahtuvat eikä hän voi vaikuttaa niihin. Yksilöt, joilla on sisäinen kontrolliodotus, on myös korkea minäpystyvyys ja he usein myös ottavat osaa uusiin tilanteisiin ja näin kartuttavat taitojaan ja myös lisäävät minäpystyvyyden kokemustaan entisestään. Kontrolliodotus käsitellään usein minäpystyvyyden käsitteen synonyyminä. Tästä syystä on tärkeää tehdä ero näiden kahden eri käsitteen välillä, sillä ne edustavat oikeastaan toisilleen erilaisia ilmiöitä. Tämä on voitu osoittaa empiirisesti, jossa kontrolliodotuksen on osoitettu heikosti ilmentävän käyttäytymistä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö yksilön odotukset ennustaisi käytöstä, vaan ne ennustavat sitä vasta systemaattisesti artikuloituna eli vastaamalla kysymykseen ”miten?”, se vaikuttaa. Tiivistetysti minäpystyvyyteen kuuluu käsitys, että asiat ovat omassa hallinnassa kuten sisäisessä kontrolliodotuksessa, mutta kontrolliodotus taas ei ota huomioon tarkempia vaatimuksia tilanteisiin nähden ja tiettyjä spesifejä tilanteita vaan lähestyy asiaa mustavalkoisemmin kohtalonuskoisesti ja yleisesti. (Bandura 1997, 20-21, 47–48.)