miten tässä tällainen menestys pääsi käymään, on kysymys silloinkin ”vain” suorittamisen parannuksesta. Vaikka tuo suorittaminen olisi kuinka luovaa ja käsittäisi esimerkiksi au- tonomista oppimista ja merkitysten muodos- tamista, emme voisi sanoa:”tätä on tietoi- suus”, vaan mahdollinen tietoisuus näissäkin prosesseissa olisi oma kysymyksensä.
Jos kaikesta huolimatta jollain tavalla pääsi- simme tai joutuisimme toteamaan, että robot- timme todellakin on tietoinen, mitä meidän pitäisi tästä ajatella? Fysikalisti varmaankin ajattelisi sen olevan todistus fysikalismin puo- lesta. Omasta puolestani ajattelisin, että se ker- too olevaisuuden ”perusaineksesta” tai ”ole- muksesta” jotain sellaista mitä fysikalismi ei kerro; itse asiassa sen kertoo jo se tosiseikka että me ihmiset olemme tietoisia. Tuskin voi-
daan puhua aineesta perinteisessä materialis- tisessa, nykyisin fysikalistisessa mielessä.
Aineella, tai miksi sitä sitten kutsutaan- kaan, on potentiaalia heretä tietoiseksi, sen me tiedämme omasta kokemuksesta. Nähtävästi tähän myös tarvitaan tiettyjen rakenteellisten edellytysten täyttyminen. Nykyistä kehitys- tahtia katsellessa ei varmaan monikaan uskal- la julistaa, että noiden edellytysten täyttymi- nen olisi inhimillisen tekniikan saavuttamatto- missa. Katsommepa asiaa materialistisesti tai muuten, kai tässä on tehtävä se johtopäätös, että tietoinen kone on mahdollinen, ja niin ol- len myös uskonnollinen kone.
Mutta se tietoisuus, mitä ihmettä se oikein on?
Kirjoittaja on turkulainen teologi.
T I ET E
E S
S
ÄT
A P A T H U U
64
Faktasta ja fiktiosta geopolitiikan tutkimuksessa
Sami Moisio & Vilho Harle
Päätoimittaja Jan Rydman on kiinnittänyt edellisessä Tieteessä Tapahtuu -lehdessä (6/2002) huomionsa Politiikka-lehden artik- keliimme, jossa tarkastelimme Suomen kan- sallisen identiteettiprojektin teoriaa empiiri- sen ajankohtaisaineiston valossa. Rydman piti aineistovalikoimaamme ja tapaamme testata asettamaamme tutkimushypoteesia
”omalaatuisena tai vähintäänkin mielenkiin- toisena”.
Rydman kuitenkin epäilee sitä, josko geopo- liittista teoriaa voidaan testata aineistolla, jon- ka olimme artikkeliin valikoineet. Meillähän oli mukana vanhan ymmärryksen mukaan
”kovaa politiikkaa” – Paavo Lipposen tekstejä ja turvallisuuspoliittinen selonteko – ja fiktii- vistä ”pehmopolitiikkaa”, nimimerkki Remek- sen romaanit. Rydman kysyi, voiko kansalli- sen identiteettiprojektin teoriaa testata nimi- merkkikirjailijan fiktiolla? Kysymys on meto- disessa mielessä siinä määrin tärkeä, että vas- taamme tuohon kysymykseen lyhykäisesti.
Perusväittämämme mukaan määrittämäm- me kansallisen identiteettiprojektin mukaises- ta kieliopista on tullut suomalaisen geopoliit- tisen maailmankatsomuksen virallinen totuus.
Tästä syystä sen kieliopin mukainen geopoliit- tinen retoriikka saavuttaa kuulijoiden tai luki- joiden joukossa verrattain helposti uskottavan ja hyväksyttävän statuksen. Tämä argumen- taation lähtökohta, poliittisen retorin kyky saada yleisönsä hyväksymään viestinsä uskot- tavana, tarkoittaa sitä, että tutkimusaineistom- me tulee kattaa materiaalia, joka on saavutta- nut suosiota suomalaisten keskuudessa ja joka liittyy geopolitiikkaan.
Valitsimme Ilkka Remeksen romaanit tut- kimuksemme aineistoksi, koska niistä on tul- lut valtavan suosittuja. Meitä alkoi ihmetyttää se, mihin niiden suosio perustui. Väitteemme mukaan niiden suosio perustuu aina Ruttokel- loihin asti siihen, että niiden geopoliittinen lo- giikka tuntuu suomalaisesta lukijasta uskotta- valta. Remeksen kirjat edustavat realismia, si- tä kansallista totuutta, uskomusjärjestelmää
tai hallitsevaa diskurssia, joka suomalaisille on opetettu osana yhteiskuntaan sosialisoitumis- ta. Tuossa realismissa keskeistä on uhkan ja epävarmuuden sijoittaminen itään, apujouk- kojen ja turvan asettaminen länteen. Remes on saavuttanut suosionsa, koska romaanit ovat Ruttokelloihin asti juuri edellisen logiikan mu- kaista kansallista realismia.
Viihdekirjallisuuden käyttäminen aineis- tomme materiaalina liittyy myös siihen meto- diseen ajatukseen, jonka mukaan maantieteel- linen todellisuus, geopoliittinen ympäristö, on aina sosiaalisesti rakentunutta ja pohjimmil- taan kuviteltua. Maantieteellisen tutkimuksen piirissä on jo pitkään keskusteltu kuvitteelli- sista maantieteistä, jotka rakentavat käsitys- tämme oikeasta totuudesta, meistä ja heistä, uhkista ja mahdollisuuksista. Nämä kuvitellut maantieteet eivät ole kuitenkaan yhtään sen pehmeämpiä kuin ”todellisetkaan”, koska niistä tulee todellisuutta, sosiaalisia faktoja, jos ne saavuttavat yhteiskunnassa totuuden ase- man.
*
Kun edellinen otetaan lähtökohdaksi, ei sellai- nen geopolitiikkaa käsittelevä fiktiivinen kir- jallisuus, joka saavuttaa jollakin alueella suu- ren suosion, ole merkityksetöntä tutkimuksel- lisesti tai sen suosio pelkkää sattumaa. Ryd- man käsittää, että pidimme J. Bäcmanin arvio- ta Ruttokelloista oikeellisena kun hän totesi, et- tä ”viihdekirjallisuus voi ilmaista olennaisia trendejä monia tutkimuksia paremmin”. Me kuitenkin päinvastoin esitimme, että tuo si- taatti paljasti vain sen, miten helposti suoma- lainen lukija pitää Remeksen asetelmaa ”to- dellisena”, että Remes kirjoittaa Suomen todel- lisesta poliittis-maantieteellisestä toimintaym- päristöstä.
Tutkimusaineiston valinnassa tulee kiinnit- tää aina huomiota siihen, miten eri aineistojen sisällöt poikkeavat toisistaan. Jos laitamme rinnakkain Suomessa 1990-luvulla tehdyt tur- vallisuuspoliittiset selonteot ja Remeksen tuo- tannon Ruttokelloihin saakka, niiden sisällöissä esiintyvän geopoliittisen mielikuvituksen sa- mankaltaisuus on häkellyttävää. Leikkisästi sanottuna: vuoden 2004 turvallisuuspoliittise- na selontekona voitaisiin käyttää Remeksen suomalaisille tekemää realistista viihdekirjaa ja päinvastoin, jos puolustusministeriössä opittaisiin kirjoittamaan edes jollakin tavalla viihteellisesti.
*
Rydmanin asettama aineistoon liittyvä kysy- mys on toki ymmärrettävä. Kuitenkin hänen lauseistaan paistaa varsin selvästi läpi se, mi- ten politiikka ymmärretään politiikan tutki- muksen ulkopuolella vain ”faktojen” käsitte- lyksi. Unohdetaan, että geopolitiikassakin fak- tat ovat ihmisten välisten sopimusten ja kiisto- jen kautta syntyneitä. Yhtenä päivänä fiktioksi tulkittu asia voi olla toisena puhdasta so- siaalista faktaa. Aatehistorioitsijat saattavat vuosikymmenten päästä tarkastella 2000-lu- vun alun Suomessa vallinnutta hengenilmas- toa Remeksen kautta samaan tapaan kuin esi- merkiksi 1930-lukua on tarkasteltu Olavi Paa- volaisen tekstien kautta. Tuolloin käsitellään myös sitä, kuka ajankohtaiskeskustelija teki omana aikanaan Remeksen varhaisesta tuo- tannosta osuvimpia tulkintoja.
Kirjoittajista Sami Moisio on YTL ja tutkija Turun yliopiston maantieteen laitoksella ja Vilho Harle professori politiikan tutkimuksen laitoksella Tam- pereen yliopistossa.
I T T E E E S
SÄ
T A
PAHT UU
