virittäjä 1/2004 120
iimeistään pro gradu -tutkielmaa teh- dessään useimmat opiskelijat havah- tuvat omatoimisestikin etsimään avukseen oppaita ja käyvät kysymässä, mitä teoksia tieteellisen kirjoittamisen kurssilla suositte- linkaan. Koska itse tiedettä luonnehditaan opiskelijoille alati edistyväksi ja uusiutuvak- si, on hyvä, jos voi kyselijälle suosittaa uut- ta, hiljakkoin ilmestynyttä opasta. Niinpä Merja Kinnusen ja Olli Löytyn vuonna 2002 toimittama teos Tieteellinen kirjoittaminen on tervetullut lisä valikoimaan. Se lupaa tar- jota käytännöllisiä ratkaisuja kirjoittamisen ongelmakohtiin ja antaa virikkeitä opetuk- seen. Teos on tavallaan jatko-osa samojen toimittajien vuonna 1999 julkaisemalle op- paalle Iso Gee — Gradua ei jätetä!
Teoksen artikkelit laatinut kirjoittaja- joukko on edustava: mukana on yhteensä 8 professoria, 5 muuta tieteellisen kirjoittami- sen ammattilaista ja 2 toimittajaa. Valtaosa kirjoittajista työskentelee Tampereen yli- opistossa, mutta alueellista vaihteluakin on.
Vaikka kirjoittajia on monia, ei teos vaiku- ta kokonaisuutena epäyhtenäiseltä tai yh- teismitattomalta. Joka artikkelin voi lukea itsenäisenä ja erillisenä sen mukaan, mil- laista tietoa tarvitsee. Artikkelikokoelman sisällöstä havaitsee vaivattomasti, mistä ar- tikkelista on itselle eniten hyötyä kulloises- sakin ongelmatilanteessa. Kuitenkin myös peräkkäin luettuina tekstit valottavat onnis-
tuneesti tieteestä kirjoittamisen moninaisia ongelmia — ja myös iloja.
Artikkelien teemat käsittelevät moni- puolisesti tieteellisen kirjoittamisen eri osa- alueita, sillä tietoa on keskeisimmästä eli itse kirjoittamisesta, tieteellisen tekstin ra- kenteesta ja tieteen populaaristamisesta mutta myös erityisteemoista, esimerkiksi yhdessä kirjoittamisesta, englanniksi kir- joittamisesta ja käsikirjoituksen saattami- sesta kirjaksi. Sukupuolen ilmenemistä tie- teessä käsittelevät vakuuttavasti sekä LIISA
TAINIO että JAANA VUORI. MINNA-RIITTA
LUUKKA tarkastelee kirjoittajista eniten tie- teellisen kielen ominaispiirteitä. Innoitta- vaksi lopuksi MIKKO LEHTONEN todistaa elä- väisesti, että tieteen kirjoittaminen voi tuot- taa jopa mielihyvää. Lehtosen teksti on oman ideansa mannekiini, kuin kirjaimik- si tullut mielihyvä.
Toimittajien lähtökohtana on ollut, että perinnäisten kirjoitusoppaiden tarjoamien normatiivisten sääntöjen sijaan teos pikem- minkin inspiroisi itsenäiseen tieteen pohdis- keluun. Tavoite on kiinnostava ja opiskeli- jan oivallusta kunnioittava, joskin perin- näisten oppaiden antiakin tarvitaan: sem- moisia ohjeita ja neuvoja, jotka opiskelija avuttomuuden tunteensa keskellä pystyy helpoimmin hahmottamaan. Opettaessani tieteellistä kirjoittamista olen huomannut, että opiskelijat kaipaavat usein kiihkeästi Merja Kinnunen ja Olli Löytty (toim.) Tieteellinen kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino 2002. ISBN 951-768-110-0.
V
kirjallisuutta
TUORE TIETOPAKETTI TIEDETTÄ TEKEVÄLLE
121 mahdollisimman konkreettisia neuvoja — juuri jonkinmoisia normeja ja pelisääntöjä
— ja niiden tuomaa turvan tunnetta. Siksi tieteen monien ongelmien ansiokaskaan pohdiskelu ei sinänsä auta opiskelijaa pul- mien hetosta, jos tieteen vaatimukset vai- kuttavat hänen mielessään möhkäleeltä jo ilman niihin kytkeytyvien ongelmien vat- vomistakin. Toisaalta myöskään normien mukaisesti siloteltu kieliasu ja moitteetto- masti tuotetut lähdeviitemerkinnät eivät takaa tekstin hyvyyttä tai tieteellisyyttä, kuten Tieteellinen kirjoittaminen -teokses- sakin todetaan. Tarvitaan siis sekä kannus- tusta ja ohjausta itseensä tieteelliseen ajat- teluun että kosolti konkreettisia ohjeita.
Nimenomaan teoksen käytännöllisen tavoitteen ja käyttäjien tarpeiden kannalta kirjoittajista ovat mielestäni parhaiten on- nistuneet Matti Hyvärinen, Esa Väliverro- nen, Merja Kinnunen ja Jaakko Heinimä- ki. Heidän artikkelinsa tarjoavat runsaasti käytännön tarttumakohtia ja innoittavat samalla kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun.
Niiden vastaanottajaksi on mitä ilmeisim- min ajateltu tutkimuksen tekoa harjoittele- va opiskelija. Uskoakseni ohjeiden tarve on suurin juuri puurrettaessa kokoon ensim- mäistä isoa opinnäytettä.
MATTI HYVÄRINEN kirjoittaa kirjoittami- sesta yleistajuisesti ja hauskastikin, mikä varmasti on eduksi juuri opiskelijalukijoi- den saavuttamisessa. Opettajallekin teksti on hyödyllinen, ja monet tehtäväideat ovat hyviä. Esimerkiksi Hyvärisen mainitsema akateeminen kierrätys eli saman perusteks- tin muokkaaminen eri tarpeisiin ja eri vas- taanottajille on paljon opettava tehtävätyyp- pi niin opiskelijan kuin opettajankin kannal- ta. Artikkelin omakohtaiset tarinat tekevät käytännöllisestä tietopaketista helposti lä- hestyttävän, ja nokkelat oivallukset terä- vöittävät sitä. Lisäksi mukaan on luettavuu- den kannalta miellyttävän keveästi sirotel- tu myös tieteen filosofiaa ja historiaa. Opis-
kelijoita kannustanee Hyvärisen tunnustus ja hänen oppimansa läksy: väitöskirjaa puurtaessaan hän oli usein aivan tyytymä- tön omiin »totaalisen lapsellisilta» kuulos- taviin lauseisiinsa, mutta tietoinen päätös kirjoittaa silti auttoi hyväksymään muotoi- lut, jotka välissä nukutun yön jälkeen eivät näyttäneetkään niin hirveiltä kuin edellisil- tana.
ESA VÄLIVERRONEN kuvaa kirjoittamis- prosessia ja esittää paljon perusasioita ja -ohjeita, jotka ovat tuttuja kirjoittamisen opettajille ja kirjoittamisen oppaista mutta jotka napakasti muotoiltuina tuovat kir- joitusohjeita etsivälle opiskelijalle varmasti paljolti uutta tietoa ja ovat ehdottomasti hyödyksi. Väliverrosen tyylin konstailema- ton selkeys on paitsi lukijan tehtävää hel- pottava ansio myös hieno käytännön mal- li: tieteenkin asioista voi kirjoittaa havain- nollisesti ja helppolukuisesti.
Teoksen toinen toimittaja sosiologi MERJA KINNUNEN kirjoittaa selvästi oman tutkimustyönsä näkökulmasta. Artikkeli on siten varmaankin antoisin sosiologian opis- kelijalle, mutta muillekin se on havainnol- linen katsaus. Kinnunen esittelee hyvän tie- teen kirjoittamisen vaiheet kuvailemalla seikkaperäisesti omat väärät strategiset rat- kaisunsa ja itselleen sattuneet erehdykset.
Opiskelijan kannalta on lohdullista, että näistä kompastuskivistä huolimatta Kinnu- nen voi nyt neuvoa muita. Monelle opiske- lijalle liiankin tutuksi käyvä yrityksen ja erehdyksen menetelmä on siis raskas mut- ta toimiva.
JAAKKO HEINIMÄEN tiivis katsaus tieteen populaaristamiseen paljastaa osuvasti toi- mittajan ja tutkijan osin erilaisen kirjoit- tamisen ihanteen. Heinimäki kirjoittaa nimenomaan lehtiartikkelimaisen tiiviisti, ja hänen tekstinsä onkin oman sisältönsä periaatteiden hieno sovellus. Esittämättä itse yhtäkään informaatiotonta virkettä Hei- nimäki muistuttaa, että paljon tietäminen ja
virittäjä 1/2004 122
hyvän tekstin tuottaminen eivät ole syno- nyymeja. Koska tiedettä populaaristavan tutkijankin areena yleensä on lehti, kannat- taa Heinimäen osuus lukea tarkasti. Artik- kelin naseva päätös on mainio: Heinimäki kehottaa suosimaan suomen kieltä vieras- sanojen sijaan kysymällä, kuinka moni tie- tää, mikä on parusia.
Tieteellinen kirjoittaminen -kokoelman kaikki artikkelit on kirjoitettu asiantunte- vasti ja innostuneesti, ja niissä käsitellään tiedeyhteisön kannalta tärkeitä teemoja.
Esimerkiksi MARKKU IHOSEN tieteellistä kirja-arviota koskevasta artikkelista saa jopa eväitä eettiseen pohdiskeluun. Tavoit- teellisuuden korostaminen vakuuttaa: kri- tiikin kirjoittajan tehtävä on Ihosen mukaan aina miettiä, kuka kritiikin lukee ja miksi.
Samoja kysymyksiähän tulisi miettiä yleen- säkin viestiessään. OLLI LÖYTYN ja PERTTI
ALASUUTARIN selkeästi muotoillut ohjeet käsikirjoituksen työstämisestä kirjaksi asti puolestaan kannattaa ottaa esiin ainakin siinä vaiheessa, kun oma tutkimus on tar-
koitus saada painokuntoon.
Tieteellinen kirjoittaminen -oppaan ko- rosteinen viesti hyvän suomen kielen osaa- misen puolesta ilahduttaa, joten toivottavas- ti teos tavoittaa monia lukijoita ja osaltaan vakuuttaa heitä kirjoittamisen taidon mer- kittävyydestä. Kuten jo teoksen saate- sanoissa todetaan, looginenkaan ajattelu- ketju ei vakuuta, jos esitystapa takkuaa. Itse kysyin kerran opiskelijoiltani, miksi heidän mielestään on syytä osata hyvin suomen kieltä. Erityisesti minua viehätti seuraava luonnehdinta: »Jotta ei kuulostaisi tyhmäl- tä.» Niin kuin William Occam on osoitta- nut, yksinkertaisin selitys useimmiten to- della on paras. Miksi joku vaivautuisi tank- kaamaan huonosti kirjoitettua tuotosta, koska voi lukea hyvinkin kirjoitettuja näi- nä aikoina, kun informaatiota — tiedettä- kin — on tarjolla fraasin mukaisesti ähkyksi asti.
INGA SUONIEMI-TAIPALE
Sähköposti: suoniemi@joyx.joensuu.fi
nne Mäntysen väitöskirja edustaa fennististä tekstintutkimusta. Se no- jaa teoreettisesti ja metodisesti tekstilaji- analyysiin, kriittiseen diskurssianalyysiin ja niin kutsuttuun uuteen retoriikkaan. Se jat- kaa sitä suomalaisen tekstintutkimuksen linjaa, jonka muita viimeaikaisimpia edus- tajia ovat esimerkiksi Minna-Riitta Luuk- ka, Pirjo Hiidenmaa, Vesa Heikkinen ja Jyrki Kalliokoski. Tavoitteena on selvittää
yhden tekstilajin käytänteet laajassa mieles- sä. Tämä tarkoittaa rakenteiden, vuorovai- kutussuhteiden, uskomusjärjestelmien ja ideologioiden purkua ja näiden kaikkien keskinäisen suhteen selvittämistä.
Mäntysen tutkimuksen kohteena ovat fennistien suurelle yleisölle kirjoittamat niin kutsutut kielijutut, joissa käsitellään usein kielenhuollon ongelmia mutta myös muita ajankohtaisia kielen elämään ja jul-
A
NORMIRIEMUKO VALTASI MEIDÄT?
FENNISTIN ASIANTUNTIJUUS SUURELLE YLEISÖLLE SUUNNATUISSA KIELIJUTUISSA
Anne Mäntynen Miten kielestä kerrotaan. Kielijuttujen retoriikkaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003. 203 s. ISBN 951-746-509-2.
