TARMO MALMBERG
Tieteellinen viestintä j a kirjasto
Malmberg, Tarmo, Tieteellinen viestintä ja kirjasto [Scientific communi- cation and library]. Kirjastotiede ja informatiikka, 1 (3): 73—77, 1982.
In opposition to modern versions of communication theory, the h e r - m e n e u t i c a l one is centred around historicity and normativity. As to library and information science leaning on ideas borrowed from commu- nication theory the hermeneutical nature of (human) science, in its episte- mological and institutional aspects, makes it imperative that libraries contribute to alleviating disturbances inherent in scientific communication.
In the field of research and studies this implies the universality of (scien- tific) libraries in contrast with the insularity of specific disciplines or research traditions. In teaching and pedagogy this calls for increasing such library competences, both among students and university teachers, that would be more in line with the transparency of communication implicit in non-disturbed interpersonal relations as well as truth-seeking.
Address: Department of Journalism and Mass Communication, University of Tampere, P.O. Box 607, SF-33101 Tampere 10.
1.
Moderni viestinnän teoria sellaisena kuin se pääasiassa toisen maailmansodan jälkeen on hahmottunut on muokannut suuresti käsi- tyksiämme siitä, mitä viestintä on ja miten se ilmenee todellisuuden eri olemispiireissä.
Yksinkertaistetusti tähän viestintäkäsitykseen on vaikuttanut kaksi teoriaperinnettä. Toi- nen, ja ehdottomasti vaikutusvaltaisin, niistä liittyy informaatioteoriaan (kybernetiikkaan, järjestelmäteoriaan), jossa viestintää tarkas- tellaan informaationvaihtoprosessina toisiinsa nähden erillisten aktorien (järjestelmien) vä-
* Tämä artikkeli on saanut alkunsa lähinnä Louhi Surakan (1982a) idearikkaasta esityksestä ja lukuisista aihetta sivunneista keskusteluistani hänen kanssaan. Olen yrittänyt antaa hermeneut- tisen, (saksalaisittain:) hengentieteellisen tai — ku- ten olen (Malmberg 1981) toisaalla sitä nimittänyt
— kulttuuriteoreettisen tulkinnan kirjastokäsityk- selle joka tukeutuu ei-moderniin viestintää jatte- luun. Tästä juontuu oma terminologinen painolas- tinsa, jossa on kyse oleellisesti kahdesta erotte- lusta. Ensinnäkin on kyse viestinnän — ja kirjas- ton — liittämisestä yleisiin olemismääreihinsä, jotka on ilmaistavissa filosofian perusulottuvuuk- sina (koskien olemisen, tiedostuksen ja arvojen luonnetta eli onto-, epistemo- ja aksiologiaa). Toi- seksikin, ja toisesta näkökulmasta, tehdään ero näiden ilmiöiden olemisehtojen ja rakenteen (konstituution) sekä niitä ohjaavien periaatteiden (regulaation) välillä.
Iillä. Toinen liittyy väljästi (sosiaalipsyko- logiaan, jossa viestintä näyttäytyy yksilön ja ympäristön (muiden yksilöiden) välisenä vuo- rovaikutuksena, interaktiona.
Ainakin kaksi tekijää erottaa modernin viestinnän teorian — tai täsmällisemmin: teo- riat — siitä mitä haluaisin kutsua klassiseksi tai h e r m e n e u t t i s e k s i viestinnän teo- riaksi (tästä hieman laajemmin ks. Malmberg 1982a).
Ensinnäkin moderni viestinnän teoria pyr- kii ymmärtämään kohteensa joko täysin a- tai vain vähän historiallisena. Tietokoneen informaatioprosessit eivät tapahdu historialli- sessa ajassa, ja nykyhetki (24 tunnin sisällä) on joukkotiedotuksen aikadimensio uutisten- välityksenä. Mutta mikä on oleellisempaa:
itse modernissa viestinnän teoriassa ei ole tematisoitu historiallisuutta, ikään kuin vies- tintäprosessit tapahtuisivat ainoastaan fysi- kaalisesti samanaineksisessa ja yksiulottei- sessa ajassa.
Toiseksikin moderniin viestintäteoriaan on sisäänrakennettuna ajatus, että viestintä on faktuaalinen, ei normatiivinen ilmiö (rajan- käynti, joka tunnetusti luonnehtii skientisti- siä tiedekäsityksiä). Toisin sanoen viestin- nässä on kyse empiirisestä ilmiöstä, jolla ei ole mitään ei- tai metaempiiristä konstituu- tiota tai sitovuutta. Varsinkin jälkimmäinen
74 Malmberg: Tieteellinen viestintä... Kirjastotiede ja informatiikka 1 (3) — 1982 painotus on keskeinen: viestinnällä ei ole mi-
tään aksiologisessa, arvo-opillisessa mieles- sä ohjaavaa asemaa eli ei voi olla olemas- sa kriteereitä oikealle tai väärälle, toivotta- valle tai vähemmän toivottavalle viestinnäl- le. Jos näitä kriteereitä on, ne ovat seuraus- ta jostain muusta kuin viestinnän teoriasta (esimerkiksi yhteiskuntateoriasta).
Hermeneutiikka ei-modernina viestinnän teoriana rakentuu näiden kahden lähtötason varaan. Perinteellisimmässä mielessä herme- neutiikka on t e k s t i n t u l k i n t a a , jonka perusta on eriaikaisuudessa: miten ymmärtää viestintää, jossa lähettäjä ja vastaanottaja voivat kohdata vain 'mykän' tekstin kautta?
Ratkaisuna on kehittää tulkinnan sääntöjä, metodiikkoja, joilla lähettäjän ja vastaanotta- jan välistä ajallista etäisyyttä ja erilaisia viestintäpätevyyksiä voidaan kuroa umpeen.
Nämä säännöt eivät voi koskaan olla kuiten- kaan viime kädessä empiirisiä, koska se mikä ei ole enää tässä ja nyt (historia menneenä aikana), ei voi määrityksensä mukaisesti iki- nä muodostua meille empiiriseksi kohteeksi.
Niin muodoin emme pysty ymmärtämään his- toriallisesti välittyneitä tekstejä, ellemme tarkastele niiden metaempiiristä ontologista luonnetta. Moderni hermeneutiikka Dilt- heysta lähtien on tässä mielessä juuri 'histo- riallisen järjen kritiikkiä' ilmaisun kantilai- sessa merkityksessä.
Tekstintulkinnan käytännöllinen päämäärä on samalla normatiivinen. Tulkinnan tehtävä ei ole oikea ymmärtäminen sinällään vaan pohjimmiltaan historiallisen jatkuvuuden ta- kaaminen, arvokkaan perinteen vaaliminen.
Historia muodostaa viestintäyhteisön, jonka läpinäkyvyyttä on ylläpidettävä ja edistettä- vä. Tältä osin hermeneuttinen projekti kään- tyy vaatimuksena myös jokaisen nykyhetken puoleen. Koska vain empiiriset toimijat pi- tävät yllä ja uusintavat historiaa, viestinnän näiden aktorien välillä tulee samalla tavalla tähdätä läpinäkyvyyttä estävien tekijöiden poistamiseen. Näin hermeneutiikka ei koske ainoastaan historiallisesti välittyneiden teks- tien tulkintaa vaan myös ihmisten välistä vuorovaikutusta. Tämän yhteiskuntateoreet- tisia seuraamuksia on omana aikanamme ke- hitellyt erityisesti Habermas.
Suomalaista tiedotusopillista viestinnän teo- riaa — ja osaksi kai sen vaikutuksesta kir- jastotiedettämme ja informatiikkaamme — on ainakin sen 'uudella ajalla' luonnehtinut edellä esittämäni moderni teoriakäsitys: sen 'kahdessa aallossa' ovat edustettuina infor- maatio- ja interaktioteoreettinen vaihtoehton-
sa (vrt. esim. Pietilä 1981). Pyrin seuraavassa erittelemään hermeneuttiseksi kutsumani (vrt. myös Malmberg 1981, 127—170;
1982a, b) viestinnän teorian vaihtoehdon ky- symyksiä sovellettuna kohteeseen, jossa sekä tiedotusoppi että kirjastotiede ja informa- tiikka leikkaavat. Koska tunnen viime mai- nittua tiedonaluetta vain erittäin pinnalli- sesti, pitäydyn sen osalta ainoastaan joihin- kin esimerkkeihin haluamatta esittää mitään sen koko alaa ja luonnetta koskevia yleis- tyksiä.
2.
Tieteellinen viestintä on ilmiöalue, jossa sekä tiedotusoppi että kirjastotiede ja infor- matiikka kohtaavat. Sen sijaan ei ole itses- tään selvää, missä konkreettisessa muodossa tämä kädenlyönti tapahtuu. Konkretia seu- raa siitä miten ymmärrämme tieteen, viestin- nän ja kirjaston (informaatiopalvelut). Tie- dotusopillisesti on kyse siitä miten ymmär- rämme viestinnän luonteen ja suhteen näihin muihin ilmiöihin.
Hyvin alustavassa mielessä tiede, viestintä ja kirjasto edellyttävät olemuksellisesti toi- siaan. Tiede muotoutuu tietyssä käytännölli- sessä toiminnassa, jolla on institutionaaliset puitteensa (tiedeyhteisöt) ja joka tuottaa tekstejä (journaalit, kirjat). Tiede on näin aina vähintäinkin interaktiota ja artikulaa- tiota, jotka edellyttävät viestintää (esim. yh- teisen kielen).
Tiede hahmottuu ajassa ja sillä on omat perinteensä, jotka luovat sen identiteetin. Eri tieteissä tällä aikadimensiolla on eri merki- tys (ainakin pinnallisesti). Ihmistieteissä se on perustava ainakin kahdessa suhteessa.
Ensinnäkin ainakin tietyt — nimittäin pe- rinteellisessä mielessä hermeneuttiset — ih- mistieteet (kuten historia-, taide-, oikeustie- teet) välttämättä rakentuvat historiallisen jatkuvuuden ja tämän edellyttämisen va- raan. Itse kohde on tällöin ajallisesti välitty- nyt, se viittaa lakkaamatta menneisyyteen.
Toiseksikin ihmistieteellinen ajattelu on jat- kuvasti omaa historiaansa aktualisoivaa: teo- riahistoria on teorioiden (potentiaalia) ny- kyisyyttä. Teoria- ja tutkimusperinteet eivät liiku lineaarisesti vaan pikemminkin kehä- mäisesti. Itse ajattelu on tällöin koko ajan historiallisesti välittynyttä.
Edellisessä mielessä ihmistiede implikoi historiallisen dokumentaation, jälkimmäises- sä kirjaston, kun ymmärrämme sillä mitä ta- hansa paikkaa (yksityistä tai julkista), johon tieteen tekstejä on koottu. Tieteellinen vies-
Kirjastotiede ja informatiikka 1 (3) — 1982 tintä edellyttää näin kirjastoa, ei ainoastaan ulkokohtaisena välineenä vaan välittäjänä ajasta ja paikasta toiseen. Kirjasto ei vain huolla tiedettä, se myös kantaa ja konstituoi sitä (vrt. Surakka 1982a).
Kirjaston integroitumista tieteelliseen vies- tintään — tai päinvastoin — voi nyt tarkas- tella kahdesta toisiinsa liittyvästä ja toisiaan täydentävästä näkökulmasta: tutkimus- ja opetustoimintana, joissa tieteen suhde men- neisyyteensä ja tulevaisuuteensa kietoutuvat havainnollisesti toisiinsa. Jokaisen tiedeyh- teisön nykyisyys tähtää näihin molempiin suuntiin, joihin myös tieteellinen viestintä on sidottua. Viestinnän näkökulmasta tämä asettaa nyt tieteelle seuraavia ehtoja tai ydin- ongelmia.
Ensinnäkin t i e t e e n f i l o s o f i s e s t i tarkasteltuna viestintä on aito tieteen sekä konstituutio- että regulaatiotekijä seuraavassa mielessä. Mikäli hyväksymme, että tieteen päämääränä on totuus ja että totuudessa on kyse jossain mielessä vastaavuudesta käsityk- siemme ja todellisuuden välillä (realismiole- tus), niin ei-idealistisessa tieteenteoriassa tar- vitsemme vielä lisäehdon. Nimittäin että tie- don ja sen kohteen vastaavuuden tarkistami- sen suorittavat empiiriset toimijat, so. että tiedon verifikaatio on aina tiettyyn käytän- töön sidottua. Tätä verifikaatiota sitovat nyt tietyt viestinnälliset ehdot. Perinteellisesti tämä on ilmaistu tieteen julkisuuden vaati- muksena. Viestinnän näkökulmasta voimme sanoa että tietyn teorian totuus pätee vain, mikäli verifikaation suorittava tiedeyhteisö on viestintäyhteisönä periaatteessa (ajallises- ti, paikallisesti, elämänkäytännöllisesti) ra- jaton.
Jotta tiedeyhteisöt olisivat viestintäyhtei- söinä rajattomia, se edellyttäisi seuraavan viestinnän normin kunnioittamista: tiedeyh- teisöjen tulisi olla täysin symmetrisessä suh- teessa toisiinsa, so. periaatteessa jatkuvasti maksimaalisen dialogisia. Ainakin ihmistie- teissä on helppo havaita, ettei tämä viestintä- normi päde. Pikemminkin voidaan sanoa että ( i h m i s ) t i e t e e s s ä o n i n s t i t u - t i o n a l i s o i t u j a l e g i t i m o i t u t i e - t e e l l i s e n v i e s t i n n ä n h ä i r i ö t i l o - j a. Häiriintynyt tai patologinen viestintä tarkoittaa viestintää, jossa sen osapuolet ei- vät suhtaudu toisiinsa suvereeneina subjek- teina: esimerkiksi toinen osapuoli ei ole kiin- nostunut toisesta, ei ota tätä vakavasti tms.
(vrt. Watzlawick ym. 1967, 72—117).
Tämä on normaali suhde varsinkin eri tie- teentraditioiden tai koulukuntien välillä: ne
Malmberg: Tieteellinen viestintä... 75 puhuvat systemaattisesti toistensa ohi. Ja mikä tärkeämpää: ne eivät haluakaan kes- kustella keskenään. Vallitsevassa tiedeyhtei- sössämme ei tunnuta paheksuttavan sitä että tutkijoita leimataan heidän koulukuntaisuu- tensa, ei heidän ajatustensa perusteella. Tai toisenlaiset ajatukset torjutaan sillä, että ne ovat 'outoja', 'käsittämättömiä', 'spekulatiivi- sia'. Koulukuntien tai tieteellisen normaali- ajattelun rajat ovat samalla viestinnän rajo- ja. Mutta niin kauan kuin tiedeyhteisöt pe- rustuvat tällaisille häiriintyneen viestinnän muodoille, ne eivät voi saavuttaa totuutta.
Tämä on viestinnän tieteenfilosofinen asema.
Toiseksikin sama pätee t i e d e i n s t i t u u - t i o n mukanaan tuomiin piirteisiin. Tieteellä on oma organisaationsa ja hierarkiansa, tie- tyt vakiintuneet vuorovaikutussuhteensa. Ne ovat ilmeisen välttämättömiä tutkimus- ja opetustoiminnan sosiaalisen järjestämisen kannalta, mutta niitä ei tule samaistaa tie- teen totuuskysymykseen. Väistämätön sosiaa- linen organisoituminen tuo myös mukanaan poikkeamia maksimaalisen viestintäyhteisön normista. Yliopistoissa tämä koskee toisaal- ta professorien ja muiden opettajien, toisaal- ta opettajien ja opiskelijoiden välisiä suhtei- ta. Professorit (opettajat) ovat hallinnollises- sa auktoriteettiasemassa, vaikka heillä ei sitä tieteellisesti olisikaan: totuus on aina argu- menttikohtaista eikä sitä ratkaista virkani- mikkeillä.
Tilanne on varsin epäedullinen opiskelijoi- den kannalta, joilta juuri suuressa määrin puuttuvat argumentaatiovalmiudet ja roh- keus puolustaa omia näkökantojaan. Ainakin ihmistieteissä näyttävät tiedeinstituution or- ganisaatioon sisäänrakennetut hierarkiat ainakin potentiaalisesti lujittavan häiriinty- neen viestinnän olemassaoloa. Tai kuten Ta- mar Bermann (1981, 62) on todennut:
»[OJpettajat ovat vakava este opiskelijoiden itsenäisyyden kehitykselle ja koko elämän kestävälle itseopiskelulle.»
Kirjaston tehtävänä on (yhtä hyvin tie- teenfilosofisessa kuin -institutionaalisessa mielessä) mahdollistaa tai tukea tieteellisen viestinnän häiriintymättömyyttä.
3.
Tiedettä tekevät vain yksittäiset empiiri- set toimijat, mutta tiede tiedon järjestelmä- nä ja viestintäyhteisönä ylittää aina yksilöi- den rajat. Kirjasto astuu tässä kuvaan. Tie- teellisen viestinnän näkökulmasta kirjasto- laitos) on ideaalisesti paikka (järjestelmä),
76 Malmberg: Tieteellinen viestintä ... Kirjastotiede ja informatiikka 1 (3) — 1982 joka kantaa tämän viestinnän yleisyyttä. Kir-
jaston ja kunkin hetkisen tiedeyhteisön vä- linen suhde on näin kuvattavissa mahdollisen ja todellisen, potentian ja aktualisaation dia- lektiikkana.
Tieteellinen viestintä empiirisenä ilmiönä liittyy aina siihen, minkä jo tiedämme, mikä on jo artikuloitu: tieteillä ja tutkimusperin- teillä on oma historiansa, josta niiden teoria- kieli ja ongelmanasettelut tulevat ymmärre- tyiksi. Kahdessa oleellisessa suhteessa a k- t u a l i s o i t u tieteellinen viestintä on kui- tenkin rajallista: suhteessa oman tieteensä (tutkimusperinteensä) historiaan, joka — huo- mattakoon — ulottuu nykyhetkeen, ja suh- teessa muiden tutkimusperinteiden (tieteiden) historiaan. Artikulaatio rakentuu aina negaa- tiolle tai disjunktiolle, mutta se mikä jäte- tään artikuloimatta kuuluu myös (tieteelli- seen) viestintään sen — kielitieteellisessä mielessä — paradigmaattisena ulottuvuute- na. Kirjasto on tässä mielessä ideaalisesti aina universaalimpi kuin yksikään empiirinen tiedeyhteisö. Voisi sanoa, että tämä on sen olemuksesta nouseva aksiologinen toiminta- vaade.
Edellisestä seuraa nyt (tieteellisen) kirjas- ton toiminnalle tiettyjä normeja. Kirjasto ei voi vain 'heijastaa' käyttäjiensä tarpeita, kos- ka empiiriset tiedeyhteisöt rakentuvat — ai- nakin osaksi — häiriintyneille viestintämuo- doille ja ilmaisevat epätäydellisiä viestintäpä- tevyyksiä. Suhteessa erityistieteisiin ja nii- den yksittäisiin tutkimusperinteisiin kirjas- ton on edustettava yleistä: ajattelun kokonai- suutta. Mikäli kirjasto lakkaa — edes peri- aatteessa — olemasta 'koko tieteen muisti', se vain edesauttaa tieteellisen viestinnän solipsistisia, sisäänpäinkääntyneitä piirteitä.
Kirjastojen rajalliset resurssit eivät pois- ta edellisestä nousevia ongelmia, pikemmin- kin kärjistävät niitä. Tieteellisten julkaisu- jen valtaisa kasvu pakottaa valikoivuuteen ja modernien tekniikoiden (atk) hyväksi- käyttöön. Kysymys on siitä, millainen kir- jastofilosofia ohjaa näitä toimintoja. Se mikä ehkä pätee luonnontieteisiin, ei välttä- mättä päde ihmistieteisiin, joissa kohde ja ajattelun muodot liittyvät kiinteästi eriaikai- suuden spesifeihin ongelmiin. Voidaan sa- noa että »kirjastoprosessi» »toimintana, jon- ka avulla käyttäjäryhmien kytkentä kult- tuuriperintöön ja tietovarastoon kirjastoissa tapahtuu» (Okko 1981, 5) on kirjastofilosofi- nen ydinongelma. Tieteellistä viestintää se leikkaa myös opetustoiminnan osalta.
4.
Tieteellisten tutkimusperinteiden paradig- masidonnaisuus kuhnilaisessa mielessä on havainnollisimmillaan opetustoiminnassa: pa- radigmat ovat juuri sitä, mitä tiedeyhteisöt välittävät uusille jäsenilleen. Opetus on so- siaalistamista ja siten myös sanktioiden kaut- ta opettamista. Kysymys on siitä, minkälais- ten normien varaan tämä tieteellisen viestin- nän puoli rakentuu ja mikä on kirjaston asema siinä.
Tamar Bermann ym. (1981) ovat käsitelleet erityisesti humanististen tieteiden näkökul- masta tieteellisen viestinnän ja kirjaston suhteita opetuksessa.
Ainakin pari näkökohtaa heidän tarkaste- lussaan tukee esittämäni viestintäteoreetti- sen käsityksen kirjastotieteellisiä seuraa- muksia. Ensinnäkin he korostavat tieteelli- sen viestinnän ja siihen liittyvän kirjaston- käytön kohdeherkkyyttä ja ei-teknisyyttä.
Kirjat (tekstit) liittyvät aina johonkin ajatte- luyhteyteen, kontekstiin, ja tieteellisen ajat- telun sekä tutkimustyön opettamisen on ol- tava näiden kontekstien erottelukykyyn har- jaannuttamista. Kirjaston käyttäjäkoulutuk- sessa on kyse sisällöllisestä ongelmasta: mi- ten hankittava aineisto vastaa käsillä olevaa tutkimusongelmaa. Vastaus ei voi olla vain tekninen tyyppiä 'katsotaan, mitä kirjastosta löytyy', vaan sen on lähdettävä sekä konk- reettisesta tutkimusasetelmasta että käsit- teellisen/teoreettisen erottelukyvyn lisäämi- sestä. Tutkimustyön opetuksen ja kirjaston- käytön opetuksen on näin liityttävä saumat- ta toisiinsa. Opettajilta on edellytettävä kir- jastonkäytön pätevyyttä ja kirjastonhoitajil- ta valmiuksia osallistua opetukseen.
Toiseksikin tekijät (myös Bermann [1981]) korostavat opettajien haluttomuutta tuoda julki omia kirjastonkäyttötapojaan. Bermann (1981, 59) esittää myös syyn tälle: »Sekä opettajien että pitkälle edistyneiden opiske- lijoiden kirjastotaitojen paljastaminen joh- taisi säännöllisesti eräänlaisen työläästi han- kitun akateemisen 'auktoriteetin' häviämi- seen.»
Teesi on tulkittavissa esittämäni tieteelli- sen viestinnän häiriintyneisyyden valossa.
Koska tiedeyhteisöt eivät näytä pääsääntöi- sesti orientoituvan mahdollisimman laajan viestintäyhteisön ja sen edellyttämän maksi- maalisen -pätevyyden tuottamiseen (minkä esitimme totuuden saavuttamisen viestinnäl- liseksi tai pragmaattiseksi ehdoksi), ne pi- kemminkin varjelevat omaa fragmentaari- suuttaan ja abstraktisuuttaan kuin tuovat
Kirjastotiede ja informatiikka 1 (3) — 1982 Malmberg: Tieteellinen viestintä . . . 77 sen p ä i v ä n v a l o o n o m a n a tiedollisena r a j a l -
l i s u u t e n a a n . Opetus p y r k i i v a i n u u s i n t a m a a n tilanteen.
K o s k a viestintä on myös v u o r o v a i k u t u s t a j a siihen osallistuvien p e r s o o n a l l i s u u d e n k e - h i t t y m i s t ä , tieteellinen v i e s t i n t ä voi myös m u o d o s t a a u h a n opiskelijoiden (siinä k u i n opettajienkin) henkiselle kehitykselle. V a r - m a m e r k k i tieteellisen v i e s t i n n ä n e p ä o n n i s - t u m i s e s t a tässä mielessä ilmenee silloin, k u n opiskelija opintojensa p ä ä t t y m i s e n j ä l k e e n
— jolloin h ä n on j u u r i s a a v u t t a n u t t i e t y n v i e s t i n t ä p ä t e v y y d e n tieteessä — ei k u v a i n - nollisesti s a n o t t u n a e n ä ä k o s k a a n a v a a (tie- teellisen) kirjaston ovea. B e r m a n n (emt., 59—60) k u v a a j u u r i n ä i t ä opiskelijoita, j o t k a h u m a n i s t i s i s t a t i e d e k u n n i s t a l ä h t e n e i n ä usein s i i r t y v ä t sitten k o u l u i h i n opettajiksi. Louhi S u r a k k a (1982b) on t a r k a s t e l l u t s a m a a asiaa tieteellisen v i e s t i n n ä n opiskelijoita v a m - m a u t t a v i e n s e u r a u s t e n j a niiden e n n a l t a e h - käisyn n ä k ö k u l m a s t a : opettaja-oppilas - s u h - de e d e l l y t t ä ä erilaisuuden, d i s j u n k t i o n h y - v ä k s y m i s t ä v u o r o v a i k u t u k s e n p e r u s t a n a .
Kaikissa näissä suhteissa k i r j a s t o n k ä y t ö n p ä t e v y y d e n l u o m i n e n j a l i s ä ä m i n e n ovat si- sällöllisiä, eivät vain teknisiä k y s y m y k s i ä . Ne ovat s i v i s t y k s e l l i s i ä k y s y m y k s i ä , koska tieteen t u n t e m u s ja k y k y tieteelliseen v i e s t i n t ä ä n ovat sivistyksen osatekijöitä. K i r - jastojen t e h t ä v ä n ä on p u o l u s t a a p e r i n t e e l l i s - t ä kirjallista k u l t t u u r i a , ei m u u n (kuten audiovisuaalisen) k u l t t u u r i n k u s t a n n u k s e l l a , m u t t a suhteessa sen omiin k a v e n t u m i s t e n - densseihin. J a tieteellisen v i e s t i n n ä n k a n - n a l t a kirjallinen t e k s t i on edelleen k o r v a a - m a t o n , koska t i e d e t t ä ei toistaiseksi a r t i k u - loida m u u l l a välineellä k u i n luonnollisella kielellä (ja sen varaisilla keinokielillä). Niin- p ä kirjastojen on t o i m i t t a v a myös t i e d e y h t e i - söjen sisällä ilmeneviä k a v e n t u m i s t e n d e n s s e - j ä v a s t a a n , k o s k i v a t p a n ä m ä sitten eri t i e - teenalojen j a t i e d e k ä s i t y s t e n l u o n n o l l i s t a ' l y h y t p e r s p e k t i i v i s y y t t ä t a i tiedeyhteisöjen sisäistä ' u u s l u k u t a i d o t t o m u u t t a ' eli kielitai- don m a d a l t u m i s t a .
5.
Kirjastotieteen ja i n f o r m a t i i k a n etsiessä t i e d e p e r u s t a n s a aineksia m m . tiedotusopista
sen on s y y t ä huomioida v i e s t i n t ä t e o r i o i d e n m o n i n a i s u u s ja niiden ontologiset, episteemi- set sekä eettiset sitoumukset. V i e s t i n t ä t e o r i a ei voi k o r v a t a kirjastoteoriaa, m u t t a se voi j o h t a a sen u s e a m p a a n s u u n t a a n . Toisaalta kirjastoteoria i l m a n v i e s t i n t ä t e o r i a a olisi p u u t t e e l l i n e n , sillä ne m o l e m m a t k o h d e n t u - v a t inhimilliseen k ä y t ä n t ö ö n historiallisesti moniaikaisena, t e k s t i e n k a u t t a v ä l i t t y v ä n ä ja t i e t t y i h i n n o r m e i h i n o r i e n t o u t u v a n a t o i m i n - t a n a . Tieteellinen viestintä on t ä s t ä n ä k ö k u l - m a s t a n ä i d e n m o l e m p i e n tiedonalojen h a v a i n - nollinen leikkaus.
Kirjallisuus
Bermann, Tamar, Julkinen tieto — yksityiset tai- dot: Kirjaston käyttö ja kirjaston käyttäjäkou- lutus erilaisissa koulutusohjelmissa. Teoksessa Tamar Bermann y m , 54—62. 1981.
Bermann, Tamar ym., Kirjaston käyttäjäkoulutus projektiopintojen yhteydessä. UDK ry:n tie- teellinen julkaisusarja N:o 12. Tampere, 1981.
Malmberg, Tarmo, Viestintä ja kulttuuri: Teks- tejä viestinnän teorian ja tutkimuksen kult- tuuriteoreettisista perusteista (1978—81). Tam- pereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkai- suja C:2. Tampere 1981.
Malmberg, Tarmo, Semiotiikka, viestinnän teoria ja hermeneutiikka: Ihmistieteiden metodologi- sia yhtymäkohtia. Julkaistava artikkeli (ilmes- tyy Suomen Semiotiikan Seuran vuosikirjassa).
1982(a).
Malmberg, Tarmo, From Information Theory to the Study of Culture: Trends in Finnish Com- munication Theory and Research. NORDICOM- Information 1982 (2—3): 1—6. (b)
Okko, Marjatta, Kirjastotieteen rakenteesta. Kir- jastotiede ja informatiikka 1 (1): 3—7. 1981.
Pietilä, Veikko, Mitä löytyi? Kirjastotiede ja in- formatiikka 1 (1): 22—24. 1981.
Surakka, Louhi, Kirjastotiedettä ja informatiik- kaa etsimässä — mutta mistä. Julkaisematon artikkeli. 1982(a).
Surakka, Louhi, Kirjaston käyttö opintojen vii- västymisen lääkkeenä: Kurinalaisen mielikuvi- tuksen ongelmat. Tampereen yliopiston tiedo- tusopin laitoksen VS-Group 12. 5. 1982(b).
Watzlawick, Paul ym., Pragmatics of Human Communication: A Study of Interactional Pat- terns, Pathologies, and Paradoxes. W. W. Nor- ton & Co., New York & London, 1967.
