237
Tieteellinen kirjoittaminen -kir- jan toimittajien Merja Kinnusen ja Olli Löytyn lähtökohtana on kaksi tähdennettävää näkökoh- taa. Ensiksikin tieteellisessä tekstissä on kyse vakuuttami- sen taidosta – monessa merki- tyksessä. Toisekseen, selkeäs- ti kirjoitettu on myös selkeästi ajateltu. Ja päinvastoin, epäsel- västi kirjoitettu on usein myös epäselvästi ajateltu. Umberto Ecoa lainaten toimittajat huo- mauttavat, ettei kirjoittamisen tarkoitus ole päästä väärinym- märretyksi neroksi, vaan tarkoi- tus on kommunikoida. Kirjoitta- jan ja lukijan välisen kommuni- kaatiosuhteen avainsanoja ovat vakuuttavuus ja ymmärrettä- vyys.
Kirja rakentuu 15 kirjoittajan artikkelista, joissa näkökulmina ovat tieteellisen artikkelin, kirja- arvion, monografian tai laajem- man tutkimuksen kirjoittaminen sekä kustantajan tai julkaisijan rooli julkaisukelpoisen tekstin kätilönä. Lukija löytänee artik- keleiden joukosta muutaman sellaisen, joka osuu juuri omaan tarpeeseen. Tiedelehden toimit- tajantyön kriteerein kirjasta löy- tyy puolisen tusinaa muita täh- dellisempää artikkelia.
Julkaiseminen on tieteelli- seen yhteisöön kuulumisen edellytys, muistuttaa Minna- Riitta Luukka avausartikkelis- saan. Luukka on Jyväskylän yli- opiston soveltavan kielentutki-
TIETEELLISEN KIRJOITTAMISEN KYSEEN-
ALAISTUKSIA JA KYSEENALAISTAMATTOMUUKSIA
MERJA KINNUNEN & OLLI LÖYTTY (2002).
Tieteellinen kirjoittaminen.
Vastapaino. 204 sivua.
muksen professori. Kyse ei ole yksin oman tutkimuksen julki- tuonnista, vaan ennen muuta siitä, että tieteellinen kirjoittami- nen prosessina on merkitysten rakentamista. Kirjoittaminen ei siis ole faktojen ja tutkitun tie- don toteamista, vaan itsessään luova, uutta tietoa synnyttävä prosessi, kuten myös viestin- nän professori Esa Vähäverro- nen huomauttaa omassa artik- kelissaan.
JOUKKOON
KUULUMISELLA ON EHTONSA
Minna-Riitta Luukka kirjoittaa tiedeyhteisöjen puhetapojen, tyylien ja ihanteiden tuntemi- sesta ja noudattamisesta ehto- na tiedeyhteisön jäseneksi so- siaalistumisessa. Artikkeli on osaavasti ja asiantuntevasti kir- joitettu. Luukka tuntuu hyväk- syvän luonnollisena asiana sen, että eri yhteisöt pyrkivät erottautumaan muista ja tekevät sen viljelemällä toisista poikke- avia viestintätapoja. Nämä kun- kin tiedeyhteisön omat peli- säännöt on tarkoitettu nouda- tettaviksi. Tieteellisen kirjoitta- misen konventioiden noudatta- minen tuo lukijan mieleen sul- jetun kulttuurin (pöytä- ja tervehtimis)tapojen tuntemisen ja taidon sopeutua niihin. Osa tiedosta on siten hiljaista tietoa, jonka tarkoitus on säilyä asiaan vihkiytyneiden keskinäisenä.
Luukka kirjoittaa näistä kon- ventioihin sopeutumista neut- raalisti, kyseenalaistamatta tai hienovaraisesti puhumalla
”akatemian inhimillisestä puo- lesta”. Hän myös perustelee
näkemyksensä. Tiedelehden toimituksessa asiat saattavat näyttäytyä toisinkin. Vallankin aloittelevien kirjoittajien (ja aika usein ammattikorkeakouluissa lopputyötään tekevän) pyrki- mys sulautua tiedekäytäntöihin saattaa näyttää koomiselta hie- nostelulta. Kun konkreettisia asioita käsitteellistetään, van- hasta tutusta piirtoheittimestä saattaa tulla oppimisen kon- teksti. Toinen esimerkki on kir- joittajan piiloutuminen passii- vin taakse. Hyvän äidinkielen ja laadukkaan asiaproosan ohje on juuri päinvastainen: passii- vista tulee pyrkiä aktiiviin. Ak- tiivissa ajattelua edustaa Hel- singin yliopiston nettisivuilla oleva tiedekirjoittamisen ohjeis- to ~arovasal/Tiedelehti/103.htm.
Mutta osa Luukan esiin nos- tamista käyttäytymissäännöis- tä kuuluu välttämättömien tapo- jen piiriin, kuten se ettei omia tuloksia sovi esitellä lopullisina tieteen tuloksina ja oma työ on asemmoitava tiedeyhteisön jo olemassa olevan tietovaran- toon ja suhteessa siihen. Luuk- ka käsittelee ansiokkaasti lähtei- den käytön eri aspekteja, viit- taamista toisten tutkijain teks- teihin ja omien tulosten suh- teuttamisesta aiempaan tutki- mukseen. Muiden tutkimusten tuntemus on ehdoton akateemi- sen pätevyyden ja tieteellisyy- den mittari.
Luukan artikkelin yhteyteen on liitetty lyhennelmä Eeva Jo- kisen ja Raija Julkusen pääkir- joituksesta Naistutkimuksessa vuodelta 1995. Naisten selkeä syrjiminen lähdeviittauksissa on hätkähdyttävä ja surullinen
AIKUISKASVATUS 3/2003 KIRJA-ARVIOITA
238
ilmiö, joka ansaitsisi tulla läpi- valaistuksi. Luukka sanoo asi- an näin: ”Siteeraaminen on kan- nanotto. Se on yksi keino liittyä koulukuntiin ja osoittaa, kenen kanssa seurustelee.” Akateemi- sen maailman sisään rakentunut syrjintä on yksi osoitus siitä, että ihmisiä kumminkin vain ol- laan. Lähteiden käytöllä voi- daan politikoida ja taktikoida, kuten Luukan artikkelista on pääteltävissä.
Jyväskylän yliopistosta on myös toinen mielenkiintoisia ajatuksia esiin nostava artikke- linkirjoittaja, Matti Hyvärinen.
Hän on yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen professori.
Hyvärinen raottaa ovea erilaisil- le kirjoittamistavoille. Ei siis ole universaalia normia, vaan muut- tuvia paikallisia totuuksia, jot- ka on tunnettava. Yhtä muita parempaa kirjoittamistapaa ei ole. Hyvärinen nimittäin muis- tuttaa siitä, mitä laadullinen tut- kimus alkujaan lupasi: numeroi- den ja käyrien pyörittämisen si- jasta elävän kosketuksen kult- tuuriin ja ihmisten omaan mer- kitysten maailmaan. Toisin kui- tenkin kävi: nyt hyllyt täyttyvät kuivakkaista laadullisista tutki- muksista.
Hyvärinen kysyy, syntyykö laadullisessa tutkimuksessa tut- kijan ja tutkittavan välille hie- rarkkisia, alistavia suhteita. Ar- tikkeleiden lukijana on helppo vastata: syntyy kyllä tai niitä suorastaan synnytetään. Kun haastateltujen puhe toistetaan ähkimisineen ja maneerisine, jankuttavasti toistuvine täyte- sanoineen, mutta tutkijan puhe on steriilissä, oikeakielisessä kirjakielessä, yläpuolelle aset- tautuminen näyttäytyy välillä räikeänä. Mitä tieteen objektii- visuutta palvelee esimerkiksi se, että haastattelussa joka kol-
mannen sanan ollessa ikävä maneeri (”tota”, niih, niinku…), se kirjoitetaan yhtä monta ker- taa näkyviin? Itse asia uhkaa hukkua, mutta haastateltava saadaan vaikuttamaan juntilta.
HYÖDYLLISIÄ OHJEITA Erinomaisen käytännöllisiä ja hyödyllisiä neuvoja artikkelin suunnitteleva saa Esa Väliver- rosen artikkelista Kirjoittaminen prosessina. Se kuvaa luomisen tuskasta ja siitä, miten tuskaa voi helpottaa. Hyviä ohjeita ovat muiden muassa nämä:
Tyypillisin tapa epäonnistua on aloittaa ilman suunnitelmaa, tavoitteita ja aikataulua.
Yksi tapa lievittää kirjoittami- sen tuskaa on jakaa kirjoittami- nen kahteen lajiin, itselle ja muil- le kirjoittamiseen. Itselle kirjoit- taminen on keksimisen ja oppi- misen väline, toisille kirjoittami- nen on kommunikointia.
Jokaisesta tekstistä pitää yleensä kirjoittaa monta versio- ta, ennen kuin se on valmis.
Tekstiä kannattaa jättää illalla hieman keskeneräiseksi, kypsy- mään yön yli.
Kun teksti on valmis, kannat- taa pitää viikon tai useamman tauko, ja antaa teksti välillä tois- ten luettavaksi.
Loppuvaiheessa on lähteiden tarkastukset, kielen korjaukset, uudelleentyöstöt sekä löysien ja rönsyjen karsimiset (jokaisen kappaleen, lauseen ja sanan kriittinen kyseenalaistaminen).
Lopputulos kaiken tämän jäl- keen voi olla aivan toisenlainen kuin se, mitä alussa lähti hake- maan.
Tampereen yliopiston sosio- logian ja sosiaalipolitiikan pro- fessoreilla Arja Jokisella ja Kirs- ti Juhilalla on pitkäkestoinen kokemus yhdessä kirjoittami- sesta, ensin pro gradun teossa,
myöhemmin korkeammissa opinnäytteissä, kuten yhteises- sä väitöskirjassa. Vaikka pyrki- myksenä ei ole yksiäänisyys, teksti ei saa näyttää kompromis- silta, missä rosot ja kärjet on viilattu pois. Teksti voi olla mo- niääninen, puntaroida monista näkökulmista ja silti kätkeä kum- mankin kirjoittajan persoonalli- set näkemykset ja olla monogra- fian kaltainen. Jokisen ja Juhi- lan kokemukset ovat tärkeitä tii- minä artikkelia kirjoittaville.
MITEN LUKIJA OTETAAN HALTUUN JA
SAADAAN LUOTTAMUS Tampereen yliopiston sosiolo- gian ja sosiaalipsykologian lai- toksella on vankka osuus Vas- tapainon kirjan kokonaisuudes- sa. Laitoksesta on myös do- sentti ja yliassistentti Merja Kinnunen, kirjan toinen toimit- taja. Hänen oma artikkelinsa antaa konkreettisia, oivallisia ohjeita tiedeartikkelin kirjoitta- jille. Samoin kuin Esa Vähäver- ronen, myös Kinnunen muistut- taa siitä, että olipa kyseessä aloitteleva tai kokenut kirjoitta- ja, artikkeli on vain hyvin har- voin julkaisukelpoinen ensim- mäisen version jälkeen. Merja Kinnunen on koonnut ytimek- kään listan virheistä, jotka ovat ominaisia artikkelin ykkösversi- olle. Ongelmia voi vähentää ky- symällä ensin itseltä, kenelle ja mihin keskusteluun olen kirjoit- tamassa artikkelia ja miksi artik- keliani kannattaa lukea.
Merja Kinnunen on myös miettinyt, miten kiireinen, kuor- mitettu ja kriittinen lukija ote- taan haltuun ja miten saadaan hänen luottamuksensa. Hänen esimerkkinsä artikkelin aloitta- vasta tarinasta on loistava. Lu- kijan motiivi voi olla monenlai- nen: hän lukee huvin, hyödyn,
AIKUISKASVATUS 3/2003 KIRJA-ARVIOITA
239
uteliaisuuden, sivistyksen, ajankulun tai pakon vuoksi. Kir- joittajan kannattaa nähdä vai- vaa saadakseen lukijoita, jotka haluavat lukea artikkelin vapaa- ehtoisesti.
Professori Pertti Alasuutarin Tutkimuksesta kirjaksi –artikkeli on hyödyllinen monografiaa tai artikkelia laajempaa tutkimus- tekstiä kirjoittaville. Tekstin ankkuroituminen aiempaan tut- kimukseen ja teoretisointiin on perustavanlaatuinen. Ilman sitä kyse on pelkästä aineistorapor- tista, joka vasta odottaa tutki- jan kädenjälkeä. Hyvä väitöskir- ja on myös hyvä kirja ja hyvä tutkimukseen perustuva tiede- kirja kelpaisi tarvittaessa myös väitöskirjaksi, sanoo Alasuuta- ri. On siis osattava popularisoi- da ja keventää tekstiä turhasta akateemisesta painolastista.
Kriittisinä kohtina tutkimuksen rakenteessa ovat lukujen väliset siirtymät.
MITEN PÄÄSTÄÄN HYVÄÄN TEKSTIIN HIENOTUNTEISESTI Kirjan toinen toimittaja, Vasta- painon kustannustoimittaja Olli Löytty, tarkastelee käsikirjoituk- sen matkaa painettavaksi kirjak- si kustantajan näkövinkkelistä.
Kustannustoimittajan portin- vartijatehtävä on vaatia, että teksti ylipäänsä kommunikoi.
Kirjoittajan näkökulmasta kus- tantajan tehtävä on löytää kir- jalle lukijat. Sisäpiirille kirjoitta- misen vastakohdaksi Löytty nostaa satunnaisen maallikon.
Kirjoittaminen on hyvin hen- kilökohtainen asia, eikä kustan- taja osaa aina suhtautua teks- tiin tehtävän vaatimalla hieno- tunteisuudella, tunnustaa Olli Löytty. Tiedelehden toimituk- sessa työskentelevän virkasis-
kon intressit ovat samansuun- taisia kuin kustannustoimitta- jankin. On merkillepantavaa, että itse asiassa vain Löytty puuttuu pontevammin luvatto- man monen kirjoittajan heik- koon tai välinpitämättömään äi- dinkielen hallintaan. Itse pidän ongelmaa polttavana. Aikuis- kasvatuksen professorikunnan kunniaksi on todettava, että akateemisuuden sillä tasolla myös kieli – välistä värikäskin – on laadukkaasti hallussa. On- gelma koskee useimmiten mui- ta tutkijakirjoittajia.
Löytyn mainio alaviite Lauri Kotilaisen kirjoittajaoppaasta antaa viitteitä, mistä on kysy- mys: substantiivitaudin (ver- beistä muodostetaan substan- tiiveja) lisäksi aivan liian monia kirjoittajia vaivaa passiivipai- seet, lauseenvastikerokko, lapa- matovirkkeet, sivistyssanojen nuppiinkihahdus, lyhenneripu- li, uudissanaummetus, länsi- flunssa, muotiluulotaudit ja it- sestäänselvyysihottuma.
Selkeä tyyli on huomaama- ton, muttei mitäänsanomaton, muistuttaa professori Yrjö Hai- la artikkelissaan. Hänen näkö- kulmansa on kirjoittaminen eng- lanniksi.
KRIITIKOKSI ASIAN YMMÄRTÄEN JA PUHTAIN MOTIIVEIN Tampereen yliopiston opetuk- sen kehittämispäällikkö Markku Ihosen aiheena on tieteellinen kirja-arvio. Perustavaa on se, että kritiikin kirjoittaja tuntee riittävän hyvin aihealueen, että hän arvioi teoksen sen omista lähtökohdista käsin, että hän pystyy oivaltamaan teoksen ominaislaadun ja sen, mitä uut- ta ja omintakaista arvioitavassa teoksessa on, ettei hän sekoita
omia väittämiään teoksessa esi- tettyihin ja hänen motiivinsa ryhtyä tietyn kirjan arvioijaksi ovat kestävät. Kritiikin osina hän näkee teoksen esittelyn, teoksen erittelyn ja tulkinnan sekä teoksen arvottamisen. Yrjö Haila pitää kirja-arvioiden kir- joittamista hyödyllisinä siksi, että se opettaa kunnioittamaan toisten kirjoittajien tekstejä ja sanomaan paljon pienessä tilas- sa.
Vastapainon kirjassa on nä- kökulmina lisäksi tieteellisen tekstin rakenne (tutkija Jukka Törrönen), tieteellisten tekstien sukupuolet (lehtori Liisa Tainio) ja sukupuolen näkyviin kirjoit- taminen (yliassistentti Jaana Vuori) sekä tieteen populari- sointi (toimittaja, kirjailija Jaak- ko Heinimäki). Mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen päättää kirjan kirjoittamisen mie- lihyvän tarkasteluun. Kirjoitta- minen muokkaa myös kirjoitta- jaa itseään. Antaessamme mer- kityksiä todellisuudelle me tuo- tamme myös itseämme kehityk- senantajina, hän huomauttaa ja lisää: ”Kirjoitustyön iloa voi kokea ennen muuta silloin, kun työ ylittää rutiininomaisen vel- vollisuuksien täyttämisen, kun siihen sisältyy hyppysellinen leikkiä ja mielikuvitusta ja kun sen avulla voi kokea olevansa yhteydessä toisiin ihmisiin.”
Anneli Kajanto
AIKUISKASVATUS 3/2003 KIRJA-ARVIOITA
