T I E TEE SS
ÄTA
A P UU HT
74
Tilaustutkimuksiin usein liitettävät väheksy- vät asenteet on tässä tapauksessa syytä unohtaa kokonaan, sillä kysymyksessä on todella kaikki akateemiset kriteerit täyttävä tieteellinen tutki- mus.
On toki mahdollista, että esityksen yksityis- kohtaisuus voi paikoin häiritä tavallisen histori- an ystävän lukunautintoa, mutta toisaalta juuri
tämä tinkimätön ”akateemisuus” tekee kirjasta perusteoksen, joka tulee säilyttämään arvonsa pitkään. Kaiken kaikkiaan Saimaan kanava osoit- tautuu yllättävän kiinnostavaksi tirkistysaukok- si Suomen historiaan.
Kirjoittaja on professori Helsingin yliopiston histori- an laitoksella.
Miten tiedettä kirjoitetaan?
Vesa Heikkinen
Tieteellinen kirjoittaminen. Toim. Merja Kinnu- nen & Olli Löytty. Vastapaino, Tampere. 2002.
204 sivua.
”Itse ainakin kirjoitan paljolti saadakseni selvil- le, mitä oikeastaan ajattelen jostakin asiasta.”
Näin pohtii motiivejaan Mikko Lehtonen Tieteel- linen kirjoittaminen -kirjan epilogissa. Lehtonen tuo keskusteltavaksi yhden tärkeän puolen tietei- lijän työstä, kirjoittajan suhteen kirjoittamaansa.
Akateemisen kirjoittamisen Lehtonen soisi tuot- tavan kirjoittajalleen mielihyvää.
Lehtosen teksti on sopivan omakohtainen pää- tös kirjalle, jossa halutaan löytää ”analyyttinen lä- hestymistapa” ja pohtia ”tieteellisen kielen omi- naispiirteitä”, kuten toimittajat Olli Löytty ja Mer- ja Kinnunen saatesanoissaan toteavat. Kirjassa on pyrkimyksenä tarjota myös ”mahdollisimman käytännöllisiä lähtökohtia”, ei kuitenkaan norma- tiivisia sääntöjä vaan ”inspiroivia virikkeitä”.
Kirjan kolmestatoista artikkelista, saatesanois- ta ja epilogista muodostuu kokonaisuus, joka pysyy kasassa abstraktin yläteeman varassa. Te- kijöiden on ollut pakko hyväksyä se, että tällai- sessa kirjassa ei ole mahdollista luoda kokonais- kuvaa tieteelliseksi kirjoittamiseksi nimetystä laajasta aiheesta.
Niinpä on tyydytty valitsemaan sellaisia nä- kökulmia, jotka ovat kirjoittajia lähellä. Kirjaa voi syystä sanoa moniääniseksi: alateemoja on usei- ta, samoin käsittelytapoja. Kirjoittajat eivät kui- tenkaan kirjoituksillaan avoimesti keskustele keskenään. Kaikesta näkee, että keskusteluttami- nen on haluttu jättää lukijan tehtäväksi.
Tieteellisen kirjoittamisen kirjoittajakunta on heterogeeninen. Suuri osa kirjoittajista on filoso- fian ja yhteiskuntatieteiden tohtoreita ja muuta yliopistoväkeä, mutta mukana on myös toimitta- ja-kirjailija, opetuksen kehittämispäällikkö ja kustannustoimittaja. Kirjoittajat ovat asiantunti- joita ja kirjoittavat asiantuntevasti, parhaimmil- laan jopa niin asiantuntevasti, että kyseenalaista- vat oman asiantuntemuksensa ja pyrkivät avaa- maan omia valintojaan.
Myös tyylien kirjo on laaja. Mukaan mahtuu tunnustuksellisia kuvauksia omista kokemuksis- ta (esim. Lehtonen ja Matti Hyvärinen), tieteelli- sistä artikkeleista tuttua käsitteellistämistä ja läh- teisiin viittaamista (esim. Jukka Törrönen ja Liisa Tainio) ja opasmaisia käytännön neuvoja (esim.
Jaakko Heinimäki ja Esa Väliverronen).
Siinä missä yksi jutustelee arkisesti, toinen pyörittää termimasiinaa. Yhdelle kirjoittaminen on iloista huudahtelua, toiselle vakavaa vääntä- mistä. Mutta millaisia lukijoita teksteihin on kir- joitettu? Toisin paikoin luontevin lukija on inno- kas graduntekijä, toisin paikoin taas uusia virik- keitä kaipaava, ehkä ainaiseen tekstien väkertä- miseen jo hieman puutunut vanhempi tutkija.
Onko tieteellä kieltä?
Kirjan ensimmäinen osa, ”Tutkimus tekstinä”, panee pohtimaan isoja kysymyksiä: Paljon puhu- taan tieteen kielestä, mutta onko sellaista olemas- sa? Onko olemassa jokin kielimuoto, rekisteri tai (makro)tekstilaji, joka on ominaista juuri tieteel-
ET TI E E
ÄSS
TAPAH TU U
75
liselle merkitystenmuodostamiselle? Entä missä ovat tieteen rajat, kielessäkö?
Minna-Riitta Luukan mukaan tekstin tieteelli- syys ei synny pelkästään viittaustapojen täsmäl- lisyydestä, monimutkaisesta ja abstraktista kirjoi- tustavasta tai joidenkin kielenpiirteiden runsau- desta. Enemmänkin kyse on akateemisiin käy- täntöihin sosiaalistumisesta ja puhetapojen hal- linnasta.
Luukan mielestä tieteellisen tekstin tunnus- piirteistä tärkein on ”tietysti se, että teksti rapor- toi tieteellisen menetelmän avulla hankittua tie- toa”. Niinpä määritelmien runsaus, tekstin abst- raktisuus ja käsitteellisyys eivät ole seurausta halusta sanoa asioita koukeroisesti tai hienostel- len. Kyse on siitä, että ”tutkimuksen ja tieteen näkökulma ympäröivään maailmaan on käsit- teellistävä ja abstrahoiva”.
Luukka korostaa sitä, että oman tekstin raken- taminen dialogiseen muotoon toisten tekstien kanssa on yksi tieteellisen tekstin ominaispiirteis- tä. Tiedetekstien maailma näyttäytyy Luukan kir- joituksessa raadollisena: esimerkiksi artikkelin kirjoittamiseen ”liittyy monenlaista tietoista har- kintaa esimerkiksi siitä, miten tulokset kannattaa esittää, keihin on parasta viitata ja miten tekstiä on viisainta jäsentää”. Eikö enää siis pädekään se, että tutkimuksissa viitataan sisällöltään relevant- teihin lähteisiin? Onko koskaan pätenytkään?
Jukka Törrönen laajentaa tarkastelua ”kieles- tä” tekstin ”rakenteeseen”. Törröselle tekstin ra- kenne ei ole ”ainoastaan esitystapaan liittyvä val- mis muotti tai kaava, johon tutkimuksen teoriat, kysymyksenasettelu, analyysi ja tulokset voi- daan lopuksi valaa tai sommitella”. Pikemmin- kin se on ”elimellinen osa tutkimusta”. Raken- netta ei kannata palauttaa ”johdanto, metodi, tu- lokset ja keskustelua” -reseptiksi. Hedelmälli- sempää on ymmärtää rakenne dynaamiseksi, muotoaan hakevaksi kokonaisuudeksi, jota Tör- rönen kutsuu kompositioksi.
Törrösen mukaan tutkimuksentekoa hallitsee rekonstruktion ja argumentaation välinen jänni- te. Rekonstruktio on kuvaus tutkimuskohteesta;
argumentaatio on tekstin kertojan ja yleisön väli- nen suhde. ”Vaikka tieteellisen tekstin kirjoitta- miseen ei ole olemassa valmiita kaavoja, kompo- sition kehittelyssä auttaa tieto eri tavoista, joilla voi sommitella tieteelliselle tekstille rakenteen.”
Törrönen päätyy siihen, että rekonstruktion ja argumentaation välisen jännitteen ratkaiseminen edellyttää vahvaa kertojaääntä. Tutkijan on siis tuotava asemansa avoimesti esiin ja otettava vas- tuu tutkimuksestaan. Mutta miten asemansa voi tuoda esiin tavalla, joka olisi tieteellisesti korrek-
ti?Tieteellisen kirjoittamisen kirjoittajatkin näyttä- vät suhtautuvan eri tavoin esimerkiksi siihen, voiko kirjoittaja viitata itseensä ”minänä” ja kuin- ka paljon selittävää metatekstiä tutkimuksiin kannattaa sisällyttää.
Perustavista valinnoista on kyse myös Liisa Tainion kirjoituksessa tieteellisen tekstin suku- puolista. Tainio pohtii, mihin tutkijan kannattaa kiinnittää huomiota välttääkseen (tahatonta) su- kupuolten hierarkisointia. Tutkijan on Tainion mukaan kysyttävä jo prosessin alkuvaiheessa, vaikuttaako tutkittavien tai tutkija(i)n sukupuo- li tutkimusasetelmaan. Tainion ihanteena on ta- sapuolinen teksti: ”Vaikka yksittäisen tutkijan ja kirjoittajan on mahdotonta muuttaa kokonaan pitkää ja konventioihin nojaavaa tieteellistä kir- joittamisen tapaa, aina voi ottaa edes pieniä aske- leita tieteellisten tekstien maailmankuvan tasa- painottamiseksi”, uskoo Tainio.
Kirjoittamisen tavat
Ensimmäisen osan viimeisessä artikkelissa Mat- ti Hyvärinen kurkottaa jo toiseen osaan, ”Kirjoit- tamisen käytäntöihin”. Hyvärinen pohtii ensin, mitä kirjoittaminen ei ole: Se ei ole mekaaninen työvaihe, jossa vain kirjataan ylös tutkimuksen aikaisempien vaiheiden tulokset. Sitä vastoin kir- joittaminen voi olla uuden tiedon hankkimisen metodi.
Hyvärinen asettuu puolustamaan ”kirjoitta- misen itsenäisyyttä”. Hänen mukaansa kirjoitta- jalla ei ole valitsemisen vapautta, jos hän osaa vain yhden kirjoittamisen tavan. Eikä vaihtoeh- toinen kirjoittaminen merkitse tutkimuksen laa- tunormien hylkäämistä: ”Tieteellisyys, metodi- suus ja luotettavuus perustuvat nekin konventi- oihin ja nyt näissä konventioissa näyttää olevan uusia lohkeamia.” Hyvärisen mielestä oman ää- nen etsintä on tärkeä tavoite ja akateeminen yh- teisö korostaa aivan liikaa ”oman ajattelun” roo- lia omaan ääneen verrattuna.
”Minä-minä-pöhöön” ja ”äärimmäisyyteen vietyyn kaikkeen reagointiin ja kaikkeen varau- tumiseen” Hyvärinen näyttää suivaantuneen. Ne tuottavat ”akateemista turvatekstiä”: ”Tässä kap- paleessa aion sanoa x. Sanoessani x, en kuiten- kaan tarkoita y…”
Hyvärinen korostaa sitä, että hyvässä laadul- lisessa tutkimuksessa on tärkeä hetki, jolloin ana- lyysi ja kirjoittaminen ovat yksi ja sama asia, jol- loin ”tutkija ryhtyy keskusteluun aineistonsa ja lukijansa kanssa”. Hyvärinen vannoo dialogin nimeen: Dialogin tarkoituksena on ”näyttää, et-
T I E TEE SS
ÄTA
A P UU HT
76
tei totuus ja tulkinta ole yksi tai yksiselitteinen.
Sen tarkoituksena on kutsua lukija mukaan tul- kinnan peliin ja luoda sitä kautta avointa eikä tie- teellisesti kiinni lyötyä maailmaa.”
Esa Väliverronen näkee kirjoittamisen ”luova- na ongelmanratkaisuna ja uusien ideoiden keksi- misenä”. Hänen mukaansa kirjoittamista ei ole järkevää pakottaa mihinkään valmiiseen kaa- vaan, sillä prosessi on aina hyvin yksilöllinen: on vain löydettävä itselle luonteinen tapa kirjoittaa ja tehdä tutkimusta.
Yksi tapa lievittää kirjoittamisen tuskaa on ja- kaa se kahteen lajiin, itselle ja muille kirjoittami- seen. Näitä kahta kirjoittamisen lajia yhdistele- mällä tekstin tuottaminen sujuu helpommin.
Väliverronen esittelee kirjoittamisen vaiheita ja osia ja antaa myös pieniä mutta hyviltä vaikut- tavia käytännön neuvoja: Teksti kannattaa illalla jättää aina hiukan kesken, sillä seuraavana päivä- nä on helpompi jatkaa jo alustavasti pohditusta asiasta kuin aloittaa aivan uudesta aiheesta. On mietittävä tekstin rakennetta, karsittava epäolen- naisuuksia tai omia päähänpinttymiä (kill your darlings).
Monia käytännön ohjeita antavat myös Jaana Vuori, Arja Jokinen ja Kirsi Juhila sekä Yrjö Hai- la. Vuori tarjoaa seitsemän ohjetta ”sukupuolen kirjoittamiseen”. Jokinen ja Juhila kertovat yh- dessä kirjoittamisen mielekkyydestä. Haila opas- taa englanniksi kirjoittavia. Merja Kinnunen neu- voo tutunoloisesti artikkelin kirjoittamisessa.
Ohjeissa korostuu tärkeä näkökulma, lukijan pohtiminen: Kenelle kirjoitetaan, ”viholliselle vaiko ystävälle, kilpailijoille vaiko kollegoille, tie- teenalalle vaiko instituutiolle, erityisyleisölle vai- ko laajalle yleisölle, teorialle vaiko käytännölle, alistetuille vaiko alistajille”?
Tutkimuksesta tekstiksi
Kolmannen osan (”Kirjan kaari”) aluksi Pertti Alasuutari erottaa tutkimuksen ja kirjan. Hänen mukaansa ”aikansa elänyt tutkimusraportin for- maatti” ei palvele sen enempää ”luettavuutta kuin tieteellisyyden vaatimustakaan”. Mutta mi- ten tällaisesta tutkimusraportista tehdään kirja?
Alasuutari korostaa, että kyse ei ole siitä, että tie- teellinen tutkimus kevennetään populaarimmak- si, vaan tieteellinen argumentaatio hyväksytään koko teoksen rakenneperiaatteeksi.
Alasuutari puhuu ”maatuskamallista”, jolla hän tarkoittaa perinteistä monografian rakennet- ta. Alasuutari kehottaa – hieman setämäisesti ja ehkä tarkoituksellisesti provosoiden – aloittele-
via tutkijoita noudattamaan tekstilajikäytänteitä:
”ehdottaisin kuitenkin että tutkija noudattaisi ai- nakin ensimmäisessä kirjassaan kokeiltuja ja hy- väksi havaittuja muotoratkaisuja”.
Olli Löytty tarkastelee prosessia, jossa käsikir- joitus muokataan kirjaksi. Löytyn kirjoituksessa on tarpeellista ja tiivistä asiaa muun muassa jul- kaisuehdotuksesta. Lisäksi Löytty on koonnut omista kokemuksistaan kumpuavan ’Kirjoittajan tarkistuslistan’. Mainioon listaan voisi lisätä pari kohtaa: itsestäänselvyyksien purkamisen ja viit- taamisen periaatteiden miettimisen.
Jaakko Heinimäki kirjoittaa kevyehkösti tie- teen popularisoinnista, mutta ei antaudu pohti- maan, tarvitaanko aina erikseen popularisointia.
Eikö tieteellisessä tekstissäkin voi pyrkiä kohti yleistajuista kielenkäyttöä? Markku Ihosen mu- kaan vasta tieteellisen kritiikin läpäissyt tutki- mus tai teoria voidaan täydellä syyllä hyväksyä
”osaksi tiedettä”. Ihonen muistuttaa, että perus- tavana eetoksena tieteellisessä kirja-arviossa on oikeuden tekeminen teokselle: teosta ei tule arvi- oida sille vieraista lähtökohdista.
Suutarin lapset?
Monipuolisessa ja mukaansatempaavassa Tieteel- linen kirjoittaminen -kirjassa häiritsee ajoittain se, että kirjoittajat opettavat yhtä ja itse tekevät sa- malla toista. Miksi yhtäältä korostetaan valinto- jen pohtimista ja toisaalta esitetään asioita ikään kuin itsestään selvinä totuuksina – omia valinto- ja avaamatta?
Tästä ”hyvä” esimerkki on Minna-Riitta Luu- kan kirjoitus. Paikoin Luukka esittää asioita, ikään kuin ne olisivat itsestäänselvyyksiä, yleisiä totuuksia. Luukan mukaan ”ilman kirjoittamisen taitoa akateemisessa maailmassa ei tule toi- meen”. Monet ovat tulleet. Luukka puhuu ”tie- deyhteisöstä” ja ”akateemisesta yhteisöstä” yhte- näisenä joukkona, johon joku joko kuuluu tai ei kuulu.
Samoin Luukka esittää selviöinä tieteellisen yhteisön pelisäännöt, joihin ”kuuluu” sitä ja tätä.
Eikö tässä ”yhteisössä” kuitenkin joillakin ole toisia enemmän valtaa nostaa ja laskea yksittäi- siä tutkimuksia, paremmat mahdollisuudet ru- kata ”pelisääntöjä”?
EnimmäkseenTieteellisen kirjoittamisen kirjoit- tajat onnistuvat kirjoittamistyössään kiitettäväs- ti. Joitakin tekstejä toki olisi voinut vielä karsia.
Esimerkiksi Hailan kirjoituksen lopusta olisi saa- nut poistaa yhden maailmoja syleilevän kappa- leen, varsinkin kun siinä on tällainen outo yleis-
ET TI E E
ÄSS
TAPAH TU U
77
tys: ”Äidinkielisten kielenkäyttö on usein huoli- matonta.” Entä mitä järkeä on savolaisille piikit- telyssä (sivuilla 7 ja 149)?
Joitakin suoranaisia oikeakielisyysvirheitä ja lyöntivirheitäkin kirjassa on: Internet on kirjoitet- tu pienellä (189); alisteisen kysymyslauseen pe- rässä on kysymysmerkki, vaikka päälause ei ole kysymys (55); aikakauslehti on kirjoitettu ”aika- kausilehdeksi” (144) ja niin edelleen.
Kohdittain kirjoittajien valinnat tuovat mie-
leen kankean byrokratiatekstin. Esimerkiksi Kin- nusen kirjoituksen loppulause ”suhteineen” vai- kuttaa melkein koomiselta: ”Meidän kannattaa kuitenkin nähdä myös vaivaa kirjoittamisen suh- teen saadaksemme lukijoita, jotka haluavat lukea tekstejämme vapaaehtoisesti.”
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja erikoistutkija Koti- maisten kielten tutkimuskeskuksessa. Hän on tutkinut mm. media- ja virkatekstejä.
Mikko Lahtinen: Ihminen, poliittinen eläin. Vas- tapaino, Tampere, 2002.
Mikko Lahtisen kirja Ihminen, poliittinen eläin väis- tää onnistuneesti akateemisen abstraktisuuden ja erikoisterminologian karikot ja tavoittaa ja puhut- telee aivan tavallistakin ihmistä, joka haluaa poh- tia yhteiskunnallisia asioita pintaa syvemmältä.
Tähän tosin osaksi vaikuttaa se, että 7 teoksen 12:sta kirjoituksesta on muokattu Lahtisen Ylen Ykköselle tekemien radiokuunnelmien pohjalta.
Mutta kansantajuisuudelle löytyy periaatteel- lisempikin syy. Teoksen lähtökohtana on Suomen perustuslakiin kätkeytyvä demokratian kaksois- merkitys, jonka Lahtinen nostaa esiin. Yhtäältä demokratialla tarkoitetaan vallitsevaa edustuk- sellista demokratiaa, jonka usein arvellaan etään- tyneen varsin kauaksi kansasta. Toisaalta perus- tuslaista löytyy myös toinen, piiloon jäänyt, de- mokratian määritelmä. Tämän määritelmän mu- kaan demokratia on välitöntä ja suoraa kansan- valtaa, jossa jokaisella kansalaisella on oikeus ja jopa velvollisuus vaikuttaa itse ilman edustajien vieraannuttavaa välitystä asioihin. Tämä jälkim- mäinen tulkinta avaa portit suoralle kansalaistoi- minnalle, joka näin nauttii perustuslain suojaa, vaikka tavallisesti sitä pidetään lainvastaisena häiriköintinä ja mellakointina. Tätä toista porttia Lahtinen tahtoo avata vielä enemmän, ja näin on selvää, että myös itse tekstin tulee olla kaikin puolin yleistajuista ja laajoja kansankerroksia puhuttelevaa.
Selkeä esitys poliittinen eläin ihmisestä
Pekka Wahlstedt
Oliko Machiavelli ”machiavellisti”?
Lahtinen käyttää apunaan monia filosofisen ja poliittisen ajattelun klassikoita. Hän kuitenkin laittaa nämä klassikot keskustelemaan ja paini- maan meidän aikamme yhteiskunnallisten kysy- mysten kanssa sen sijaan että tarkastelisi heitä vain suhteessa heidän omaan aikaansa ja sen eri- tyisongelmiin.
Mielenkiintoista ja virkistävääkin on myös se, että Lahtinen on ottanut keskusteluun mu- kaan perinteisten Platonin ja Aristoteleen, Kan- tin ja Hegelin jne. lisäksi sellaisia nykyään vä- hemmälle huomiolle jääneitä ajattelijoita, kuten Mill, Meinecke, More, Mirandola, Rotterdami- lainen ja Montesquieu – unohtamatta tietenkään tuota (Lahtisen mielestä aiheetta) pahamaineis- ta Machiavellia. Nämä keskustelut eivät päädy valmiisiin vastauksiin vaan pitkiin kysymys- ja kyseenalaistamissarjoihin, jotka herättävät luki- jassa halun omakohtaiseen ajatteluun ja kritiik- kiin.
Nykyään monet, eritoten ne, jotka jättävät ää- nestämättä, ajattelevat ehkä, että moraali ja poli- tiikka elävät eri maailmoissa, joilla ei ole paljon- kaan tekemistä toistensa kanssa. Moraali näh- dään ylevänä ja yhteiseen hyvään tähtäävänä toi- mintana, kun taas politiikkaa pidetään ”luonnos- taan” enemmän tai vähemmän likaisena pelinä.
Lahtinen kuitenkin muistuttaa, että esimer- kiksi Aristoteles piti politiikkaa filosofian elimel- lisenä osana, jonka tehtävänä on kartoittaa ”hy-
