TEKSTIEN MAAILMA
LOTMAN, JURI: Merkkien maail- ma. Kirjoitelmia semiotiikasta.
SN-kirjat, 1989.
Merkkien maailma koostuu kah- deksasta Tarton koulukunnan joh- tajan Juri Lotmanin artikkelista, jotka hän on julkaissut vuosina 1973-1985. Ne käsittelevät kol- mea teemaa: kulttuurisemiotiikan ja tekstin käsitteen lähtokohtia, arkielämän ja elämäkerran semio- tiikkaa sekä elokuvasemiotiikkaa.
Tässä arviossa käsittelen ensim- mäistä ja kolmatta aihetta. Todet- takoon kuitenkin, että artikkeli Dekabristin arkipäivää — joka käsittelee kapinallista käyttäyty- mistä määrittäviä koodeja — virit- tää yhteyksiä yhtäältä Lotmanin ja Pierre Bourdieun, toisaalta Lotma- nin ja Erwin Goffmanin välille. Se myös herättää kysymyksen, kuin- ka arvokasta tekstianalyysin ja tai- teentutkimuksen piirissä syntynyt semiotiikka loppujen lopuksi on arkielemän merkitysten muodostu- misen tutkimiselle.
Kulttuurisemiotiikka ja teksti Ferdinand de Saussuren struktura- listisen kieliteorian yleistyminen puhekielestä muita symbolisaatio- tapoja koskevaksi mm. Claude Levi-Straussin ja Roland Barthe- sin teorioiden myötä on johtanut kahteen semioottiseen teorian ke- hityssuuntaan. Yhtäällä ovat yri- tykset kehitellä yleistä teoriaa merkkijärjestelmistä ja merkityk- sen muodostumisesta. Näitä Lot- manin metasemiotiikaksi kutsumia edustavat mm. Umberto Econ se- mioottinen teoria ja A.J. Greima- sin narratologia. Toisaalla ovat pyrkimykset käsittää kulttuuri semioottisesta näkökulmasta ja kehittää semioottista käsitteistöä erilaisten kulttuuri-ilmiöiden ana- lysoimiseksi. Kun edellisessä kes- keistä on koodin ja merkin teoria, jälkimmäisen ydin on tekstin teo- ria.
Lotman ja 1960-luvun jälkipuo- liskolla muodostunut Tarton kou- lukunta kuuluu jälkimmäiseen
suuntaukseen. Se tunnetaan ennen kaikkea kulttuurisemiotiikan ja kulttuurien semioottisen typolo- gisoinnin ajatuksista. Tarttolaisit- tain kulttuuri käsitetään merkityk- sellistämisjärjestelmiksi, tarkem- min sanottuna toisen asteen mal- lintamisjärjestelmiksi, ja jokaista kulttuuriaktiviteettia tarkastellaan tekstinä, jonka yksi tai useampi em. järjestelmä tuottaa. Kulttuure- ja voidaan luokitella sen mukaan, millä tavoin ne hierarkisoivat toi- sen asteen mallintamisjärjestel- miä, miten ne rajaavat epäkulttuu- rin, aika- ja tilakäsitteiden mukaan sekä sen perusteella, miten ne suhtautuvat semiosikseen. Suhtau- tuminen semiosikseen on oleelli- sin kulttuuriluokittelujen perus- ta. Kulttuurissa voidaan arvostaa enemmän joko olemassa olevia tekstejä tai uusien tekstien tuotta- mista, ts. kulttuuri on teksti- tai sääntöorientoitunut. Lisäksi ilmiöt voidaan ymmärtää ilmaisuiksi kor- keammasta todellisuudesta, josta niiden merkitys kumpuaa tai mer- kitys ymmärretään syntyvän ilmi- öiden välisistä suhteista, ts. kult- tuuri on paradigmaattinen tai syn- tagmaattinen. (Encyclopedic Dic- tionary of Semiotics. Berliini, N.Y.
& Amsterdam: Mouton de Gru- yter, 1986, s. 166-167.)
Teksti on Lotmanin semiotiikan peruskäsite. Teksti on sanoma, joka on koodattu vähintään kaksi kertaa. Kun jollain luonnollisella kielellä (esim. suomeksi tai venä- jäksi) ilmaistu sanoma merkityk- sellistyy kulttuurikoodin kautta laiksi, näytelmäksi, ivaksi tms., se on teksti. Luonnollisen kielen ta- solla tekstin yksittäiset elementit
— sanat, lauserakenteet jne. — ovat merkityksellisiä yksikkö- jä. (Kulttuuri)semioottisella tasol- la teksti puolestaan on merkityk- sellinen yksikkö, kielen aineksis- ta muodostunut monimutkainen merkki, jolla on yhtenäinen merki- tys.
Ajatus monikertaisesta koodau- tumisesta ei kuitenkaan ole Lotma- nin tekstikäsitteen ydin vaan hän etenee taideteoksen tai paremmin- kin poetiikan tarkastelun kautta
hahmottamaan, mitä tarkoittaa, että teksti on monimutkainen kult- tuurista merkitystä kantava merk- ki. Lotmanin mukaan taiteellinen teksti on "parhaimmillaan" lukuis- ten kulttuurikoodien määrittämä, ja sille on leimaa antavaa koodien rajojen manipulointi, ts. yhtenäi- seksi ja merkitykselliseksi integ- roitumisen ja ristiriitaisiksi osioik- si hajoamisen vastakkaiset voimat.
Potentiaalisesti monikerroksisena ja semiottisesti epäyhtenäisenä tekstinä taideteos on tekstin sosi- aalisten funktioiden ruumiillistu- ma. Teksti on paitsi lähettäjän ja vastaanottajan kommunikaatiota myös lukijoiden ja kulttuuritradi- tion kommunikaatiota (eli teksti kantaa kulttuurin muistia), lukijan kommunikaatiota itsensä kanssa, tekstin ja lukijan välistä kommuni- kaatiota sekä tekstin ja kulttuuri- kontekstin välistä kommunikaatio- ta. Tällä tekstin käsitteellä Lotman pyrkii tavoittamaan kulttuurin ak- tiivisessa tilassa: teksti on inhimil- lisen kommunikaation kenttä, kult- tuuri kasaantuu tekstiin.
Muodostaessaan tekstin käsit- teen poetiikasta ja taiteesta käsin Lotman päätyy siihen, että tekstin ydin on retoriikka eli kielikuvien muodostuminen. Ja koska tekstin käsite on kulttuurin tarkastelun kivijalka, retoriikka on kulttuurin- tutkimuksen ensisijainen kohde ja näkökulma. Itse asiassa Lotman yleistää kulttuurin käsitteeksi Roman Jakobsonin ajatuksen, että metafora ja metonymia ovat minkä tahansa semioottisen järjestelmän merkityksenmuodostumisen pe- rusta. Kulttuuri eli suhde tekstin, lukijan ja tradition välillä on reto- riikkaa, sen sydän on kielikuvan, troopin muodostuminen. Toisaalta retoriikka on kulttuurintutkimuk- sen näkökulma par excellence:
kulttuurien typologisointi on reto- riikan tutkimusta, niin semanttisen kuin tyylillisen retoriikan luokitte- lua.
Retoriikan subjekti
Lotmanin kulttuurisemiotiikka on monin tavoin samankaltainen kuin
TIEDE&EDISTYS 3/90 Esittelyjä ja erittelyjä 229
jälkistrukturalistiseksi kutsuttu semioottinen lähestymistapa. Lot- manin käsitys tekstistä moniainek- sisena ja ristiriitaisia kulttuurin ilmaisullisia elementtejä kantava- na muistuttaa Jacques Derridan kirjoituksen ja Julia Kristevan in- tertekstuaalisuuden "käsitteitä".
Lisäksi Lotmanin ajatus, että tai- teellista tekstiä hallitsevat tekstu- aalisen merkityksen integroitumi- sen ja hajoamisen tendenssit, on samantapainen kuin Roland Bart- hes in B alzac-luennassa (S/Z, 1970) esittämä luettavan (lisible) ja kirjoittautuvan (scriptible) teks- tin ero. Lotmanin ja Barthesin kä- sitys tekstistä on myös siinä mie- lessä samanlainen, että kun Lot- manille tekstin ydin on luonnollis- ta kieltä ylemmän tason koodautu- minen, Barthesille tekstuaalisuus on konnotaatioiden tason ilmiö.
Lotmania ja jälkistrukturalisteja yhdistää myös ajankohta: niin Tar- tossa kuin Pariisissa 1960- ja 70- lukujen vaihteessa näkökulmaa merkitysten muodostumiseen et- sittiin kirjallisuudesta ja taitesta.
Lotmanin tekstin käsite tuo se- mioottiseen teoriaan lukijan. Hä- nellä ei kuitenkaan ole teoriaa lu- kevasta tai laajemmin tekstuaali- sesta subjektista päinvastoin kuin mm. Kristevalla, jolle Jacques La- canin psykoanalyysi tarjoaa käsi- tyksen subjektista. Kummassakin tapauksessa lukija-aseman postu- lointi muuttaa strukturalistisen semiotiikan kommunikaatio- tai paremminkin semioottisten vaiku- tusten teoriaksi. Lotmanin teoriaa kuitenkin hallitsevat koodin ja merkityksen käsitteet, joiden myö- tä se ankkuroituu staattisuuteen ja subjektittomuuteen. Vaikka Lot- man korostaakin tekstin moniai- neksisuutta ja elävyyttä, hänellä ei ole subjektin käsitettä, joka sallii mm. Kristevan puhua koodien ja merkitysjärjestelmien sijasta teks- tuaalisista prosesseista ja käsittää teksti dynaamisena.
Kyse on siitä, millä tavoin teoria sallii käsittää sanoman moniker- roksisen merkitykset ja uudelleen- merkityksellistymisen potentiaa- lin. Lotman määrittää tekstin yh-
täältä kulttuurikoodin avulla, toi- saalta retorisena liikkeenä. Näiden kahden käsityksen väliin jää kuilu..
kulttuurikoodi ei selitä tekstin lii- kettä. Tämän kuilun yli Lotman yrittää rakentaa siltaa selittämällä retoriikkaa taiteellisesta luovuu- della ja kummallisilla käsityksillä tekstistä itsenäisenä älynä. Tämä johtuu siitä, ettei Lotmanilla ole käsitteitä, jotka sitoisivat yhteen tekstin retorisen dynamiikan ja subjektin dynamiikan. Hänen hah- mottamas saan kommunikaatioti- lanteessa teksti ja lukija jäävät it- senäisiksi asemiksi, jotka jakavat saman staattisen kulttuurikoodin.
Psykoanalyyttisessa semiotiikassa retorinen prosessi, tekstin tuotanto jäsentyy tiedostamattoman ja ha- lun käsittein. Tekstiä liikuttavat li- bidoenergioiden ja sosiaalisten/
kulttuuristen järjestysten kohtaa- minen, ja teksti tuottaa "sananmu- kaisuuksiensa" ohella tiedostamat- toman, Halun konstellaatioita luki- ja-asemina.
Lotmanin kulttuurisemiotiikan ja psykoanalyyttisen semiotiikan taitekohtaa valaisee hyvin troopin käsite. Lotmanin mukaan troopin kulttuurinen funktio on ilmaista se, mitä muuten ei voi ilmaista. Kui- tenkaan hän ei kerro, mitä nämä ilmaisun esteet ovat ja miten ne toimivat. Psykoanalyyttinen se- miotiikka hahmottaa tämän tilan- teen torjunnan, siirtymän ja tiivis- tymän käsittein: trooppeihin on tii- vistynyt ja siirtynyt se, mikä on torjuttu.
Elokuvatekstiä
Elokuvan semiotiikkaa ja elokuva- estetiikan ongelmia on Merkkien maailman pisin, yli satasivuinen essee, eikä ihme, sillä elokuva sal- lii Lotmanin konkretisoida kult- tuurisemiotiikan käsitteitä oivalli- sesti. Elokuvan semioottista luon- netta pohtiessaan hän pystyy en- siksikin esittämään painokkaasti jaottelunsa ehdollisiin ja kuvaaviin merkkeihin eli sanoihin ja kuviin (C.S. Peircen termein symboleihin ja ikoneihin). Sanan ja kuvaan sekä niiden välisiin suhteisiin pe-
rustuu kaikki inhimillinen kom- munikaatio, ja tämä jaottelu onkin Lotmanin kielikuvan teorian pe- rusta. Elokuva on sana- ja kuvatai- teen yhdistelmä, se perustuu sana- ja kuvamerkitysten dialektiikkaan.
Toiseksi kuvan polyseemisyyden ja elokuvan moniaineksisuuden vuoksi elokuvaa on mielekästä analysoida semioottisesti ensisijai- sesti tekstinä eikä esim. kuvan kie- liopista lähtien. Tämän vuoksi elo- kuva on Lotmanille hyvää esi- merkkiaineistoa.
Lotmanin elokuvaessee on tiivis esitys 1960-luvun alkupuolella al- kaneen elokuvasemiotiikan I vai- heen ongelmakentästä, jota aitasi- vat mm. Pier Paolo Pasolinin aja- tukset elokuvan kielestä ja foto- grammin käsite sekä Christian Metzin kuvanauhan suuri syntag- matiikka. Elokuvasemiotiikka tar- kasteli elokuvaa saussurelaisittain kielenä ja yritti etsiä elokuvan kie- lioppia.
Ensimmäinen karikko oli eloku- vallisen merkin eristäminen. On- gelmallista oli ensinnäkin se, että filmille valottunut elokuvan kuva ei ole arbitraarinen eli puhtaasti konventionaalinen vaan kohteensa motivoima paitsi esittävyytensä myös kuvan muodostumisen tek- nis-fysikaalisen prosessin kautta.
Peircen sanoin elokuvan kuva on ensisijaisesti ikoni ja indeksi ja vasta toissijaisesti symboli. Vaka- vampi semioottinen ongelma oli kuitenkin se, että elokuvan kuvas- sa on lukuisia erilaisia merkityksiä kantavia elementtejä, joista näytti olevan mahdotonta eristää eloku- vallista merkkiä. Se, että kuvat luovat liikkeen vaikutelman, lisäsi vaikeuksia. Niinpä Metz luopui elokuvallisen merkin määrittele- misestä ja katsoo, että otos eloku- vallisen merkityksen yksikkönä on luonteeltaan syntagma tai parem- minkin lausuma. Edelleen hän kat- soi, että elokuvan kielioppi voi- daan määrittää vain retoriikan ta- solla, ja kehitti "Grande syntagma- tiquen" eräänlaiseksi elokuvan re- toristen mahdollisuuuksien kartak- si.
Siitä huolimatta, että Lotman
ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN KOKONAISESITYS VIERAASTA
KULTTUURISTA JA SIVILISAATIOSTA
HUOTARI, TAUNO-OLAVI &
SEPPÄLÄ, PERTTI: Kiinan kult- tuuri. Otava 1990.
Ensimmäinen suomalainen kokonaisesitys
Sanottakoon tärkein heti alussa:
Renvall-instituutin tutkija Tauno- Olavi Huotari ja Kiinan kulttuurin tuntiopettaja ja kirjakauppias Pert- ti Seppälä ovat tehneet pioneeri- työn ja teoksen kustantaja kulttuu- riteon. 500-sivuista kirjaa on siksi mahdoton suomeksi arvostella — kaikkea muuta myöhemmin kielel- lämme Kiinasta kirjoitettavaa tul- laan vertaamaan tähän perusteok- seen. Kysymys on ymmärtääkseni myös ensimmäisestä kokonaisesi- tyksestä. Esimerkiksi Ilmari Ves- terisen teos Japanilaiset (1987) ei ole varsinkaan historialliselta osal- taan yhtä kattava kuin Kiinan kult- tuuri.
Kirja on lisäksi selvästi käyttö- kelpoisempi kuin esimerkiksi en- simmäiseksi mieleentuleva vastaa- v ankaltainen englanninkielinen teos (Blunden & Elvin 1983). Mai- niointa on, ettei suomalaisessa yh- teiskuntateoreettisessa keskuste- lussa ei — kai? — enää tämän te- oksen ilmestymisen jälkeen voida vedota täydelliseen tietämättö- myyteen Kiinan historiasta ja olo- suhteista.
Teoksessa on runsas ja oivaltava kuvitus. Sen tekevät mahdolliseksi laajat marginaalit, joita käytän nyt hyväkseni esittämällä joitakin reu- nahuomautuksia.
Kiinan historian esittäminen aloitetaan kirjassa tyylikkääseen ranskalaiseen annalistitapaan hi- taasti muuttuvasta (ennen kaikkea geografiasta) ja suurista linjoista (amerikkalainen sanoisi niitä kai megatrendeiksi), kuten sivilisaa- tion leviämisestä kohti etelää, by- rokratian kasvusta, rajakansojen aikaansaamasta dynamiikasta.
Varsinaisessa Kiinan historian esittämisessä on törmätty tilaon- gelmaan: koko suuri kertomus esi- tetään 55 sivulla, joista 25 käyte- tään tähän vuosisataan. Voi, jospa tekijöiden olisi ollut mahdollista
julkaista teos kahdessa osassa (historia&yhteiskunta/kulttuuri)!
Mutta ei auta itku kirjamarkkinoil- lakaan. Sitäpaitsi pikanteista yksit- täiskertomuksista kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä aikaisemmin ilmestyneen Huotarin teoksen Kii- nan nähtävyyksiä (1988), jonka sisältöä vastaava nimi oikeastaan tulisi olla "Kiinan historiaa kult- tuurimonumenttien kautta kerrot- tuna".
Propedeuttisista syistä esitys on jaettu toisaalta vanhaan, perintei- seen Kiinaan, toisaalta nykyiseen (yhteiskunta), tämän vuosisadan Kiinaan (historia). Näistä aiheista kirjassa vastaa Huotari. Vanhan Kiinan tarkastelussa nousee esiin muutamia Kiinalle ominaisia eri- tyispiirteitä. Ensiksikin isän suvun perinteisen laaja merkittävyys Kii- nassa (s. 105, jatkossa teoksen si- vunumerot suluissa) ja siihen eli- mellisesti liittyvä perheen, suvun ja yhteiskunnan eriytymättömyys toisistaan; toiseksi Kiinaa muista säätyvaltaisista sivilisaatiosta erot- tava meritokraattinen virkamies- valtaisuus (168); kolmanneksi kaupunkien itsehallinnon puuttu- minen (118). "Varsinais-Kiinasta"
puhuttaessa ei liene vailla merki- tystä se tekijöiden toteamus, että Kiinan historiassa jatkuvasti "Eu- rooppaa pienempi alue on elättänyt sitä selvästi suuremman väestön"
(21).
Kieltä, kalligrafiaa, kirjallisuut- ta ja taiteita ja tapakulttuuria kos- kevista osista on vastannut Pertti Seppälä. Luvuissa esitetään luke- mattomia kiinalaisia kulttuuriarte- faktojen luokitteluja, jotka näyttä- vät olevan Seppälän "lemmikke- jä", hänen usein toistuvaa mieliter- miään käyttääkseni. Populaarisinta osaa teoksessa edustanevat johda- tukset kiinalaisiin teenjuontitapoi- hin ja horoskooppiin.
Mainiota on, että teoksessa on myös siirrytty käyttämään puh- taasti pinyin-translitteraatiota, jos- ta ennemmin tai myöhemmin tulee yksin hallitseva kirjoitustapa. Kir- jan lopun translitteraatioiden muu- tostaulukko (Wade-Giles/pinyin) on korvaamaton. Lisäksi pinyinin puhuu kuvarajauksen muodosta-
van elokuvallisen merkin, hänen elokuvasemiotiikkansa on perus- teiltaan hyvin samanlaista kuin Metzin. Hän tarkastelee elokuvaa tekstinä, ts. kuvien toisen tason koodautumista eli retorista merki- tystä. Metzin tapaan hän korostaa elokuvaretoriikan syntagmaattista luonnetta: hänelle elokuvallinen merkitys muodostuu ensisijaisesti kertomuksen ja montaasin — jolla hän tarkoittaa sekä kuvarajausta että kuvanauhan organisointia eli leikkausta — kautta. Elokuva teks- tinä välittää ja luo merkityksiä, jot- ka ylittävät filmille valottuneiden kuvien luoman todellisuusilluu- sion. Montaasi eli kuvien rakenta- minen ja toisiinsa liittäminen on tärkein tapa, jolla elokuva muuttuu todellisuuden mekaanisesta tallen- tamisesta taiteeksi. Ei ole ihme, että Lotmanille elokuvaestetiikan sankari on Sergei Eisenstein.
Ilpo Helen
