suhteellinen uutuus ja suhteellisen läpinä- kyvä periytyminen muunlaisista ilmauksis- ta on aivan muuta kuin oletus, että konjunk- tioita ei olisi kantakielessä ollut. Oliko nii- tä, sitä tutkimus ei sentään kerro.
MARIA VILKUNA
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Sörnäisten rantatie 25,
00500 Helsinki
Sähköposti: maria.vilkuna@domlang.fi
INSTITUTIONAALISET TEKSTIT JA GENRET TEKSTINTUTKIMUKSEN KOHTEENA
ekstejä tutkitaan entistä enemmän eri aloilla ja aiempaa useammin paino- tetaan tekstien tilanteisuutta. Kun analysoi- daan hallinnon, oikeuden, median, politii- kan tai uskonnon tekstejä, yhteisenä nimit- täjänä on, että tutkimusaihetta rajataan ins- tituutioiden perusteella. Instituutiolähtöi- syys johtaa yleisempiin pohdintoihin työn ja kielen suhteesta. Tehdäänkö työtä nyky- yhteiskunnassa pikemminkin kielessä kuin kielellä?
Kielianalyysin rajaus instituutioittain lienee seurausta kielentutkimuksen yhteis- kunnallisesta käänteestä: kieltä ja kielen- käyttöä tarkastellaan vuorovaikutuksena ja sosiaalisena tekona. Teksti ei ole teksti vain omia aikojaan, vaan sillä ajatellaan olevan tehtäviä, vaikutuksia, motivaatioita, yh- teyksiä muihin teksteihin. Ennen tällaisia seikkoja oli tapana kutsua tekstinulkoisik- si, ekstratekstuaalisiksi. Sittemmin niistä tuli kontekstuaalisia, tekstin kanssa esiin- tyviä. Nykyisin ne joissakin kuvauksissa ovat korostetun tekstuaalisia, tekstissä ilme-
T
Tony Bex Variety in written English. Texts in society: societies in text. Routledge, London 1996.
221 s. ISBN 0-415-10839-X.
Vijay K. Bhatia Analysing genre. Language use in professional settings. Longman, London 1993. 246 s. ISBN 0-582-08524-1.
Britt-Louise Gunnarsson, Per Linell & Bengt Nordberg (toim.) The construction of professional discourse. Longman, London 1997. 328 s. ISBN 0-582-25943-8.
Srikant Sarangi & Stefaan Slembrouck Language, bureaucracy and social control. Long- man, London 1996. 242 s. ISBN 0-582-08623-X.
neviä, ja ne löydetään nimenomaan tekstiä analysoimalla. Kontekstia ei enää eroteta tekstistä, sillä siihen katsotaan päästävän vain tutkimalla tekstiä.
Lingvistisestä tekstintutkimuksesta on siis, paradoksaalista kyllä, tullut entistä tekstikeskeisempää samalla kun tekstien sosiaalinen ulottuvuus on tutkimuksessa korostunut. Tiedoilla kirjoittajasta ei tarvit- se operoida, ei myöskään aihepiiriin liitty- vällä yleisellä tiedolla. Niitä ei oteta annet- tuina, vaan tutkimuksen kannalta sinänsä ongelmallista »kielenulkoista todellisuutta»
lähestytään kieltä analysoimalla. Samalla tekstiä kuitenkin katsotaan yhä laajempia tulkintoja mahdollistavana kokonaisuutena, ei vain rakenteena, esimerkiksi kohesiivi- sena esityksenä, vaan merkitysten kudok- sena, jossa kietoutuvat toisiinsa kielen, dis- kursiivisten käytänteiden ja sosiokulttuuris- ten käytänteiden merkitysjuonteet (diskurs- sinanalyysin ulottuvuuksista ks. esim. Fair- clough 1992).
Monesti tekstintutkimus on käytännös-
sä oikeastaan tekstilajitutkimusta. Tällöin yksittäisten tekstien analyysin asemesta pyritään luomaan yleiskuvaa tekstien jou- kosta, yksittäisistä teksteistä lajinsa edus- tajina. Pyrkimys saada järjestystä lisäänty- vään tekstimassaan ja monipuolistuviin tekstintuottamistapoihin on ymmärrettävä, mutta usein näissä tekstilajitutkimuksissa häiritsee se, että niissä on tavallaan jo en- nen ensimmäistäkään analyysiä tulos val- miina: Minulla on tässä tietty aineisto, joka edustaa tiettyä tekstilajia. Nyt pitäisi vain kuvata, millainen tämä tekstilaji on.
Todellisuudessa tekstintuottamiskäy- tänteiden pirstoutuminen on johtamassa myös siihen, että niin sanotut perinteiset tekstilajit lähestyvät toisiaan, ja tekstilajien erottelu kielianalyysin perusteella käy mahdottomaksi. Esimerkiksi systeemis- funktionaaliset lingvistit vääntävät kättä siitä, tarvitaanko kielioppimallissa genren käsitettä vai selvitäänkö tekstilajiongel- mistakin perinteisesti rekisteriä analysoi- malla (tästä debatista ks. esim. Matthies- sen 1993).
Tarkastelemme seuraavassa neljää 1990-luvulla kirjoitettua kirjaa, jotka toi- saalta kuvaavat tekstien ja tekstilajien tut- kimuksen tilaa ja toisaalta demonstroivat, mitä sosiaalinen tai yhteiskunnallinen kään- ne kielentutkimuksessa käytännössä voi tarkoittaa. Kaikissa kirjoissa yksi keskeinen ongelma on kielen ja muun ihmistoiminnan analyysien yhdistäminen, ja kirjoittajat vil- jelevät ahkerasti ilmauksia »prosessi»,
»konteksti», »toiminta», »tilanne», »vuoro- vaikutus» ja »sosiaalinen konstruktio».
Kysymme, mitä näiden takaa löytyy, vai onko keisari vain pukeutunut uusiin vaat- teisiin.
Gunnarssonin, Linellin ja Nordbergin toimittama kirja on artikkelikokoelma, jos- sa kielen ja työn suhde kytkee väljästi yh- teen erilaisia näkökulmia. Muut kirjat ovat tarkemmin rajattuja monografioita.
GENRET JA AMMATTILAISUUS
Kirjassaan »Analysing genre in professio- nal settings» Vijay Bhatia kehittelee aluksi yleistä genreteoriaa. Toinen osa esittelee genretutkimuksen tuloksia muutamalta eri- tyisalalta. Kolmannessa osassa kirjoittaja tarkastelee muutamia aloja ja tavoitteita, joissa genreteorialla on sovellusmahdolli- suuksia.
Bhatian erityisala on alkujaan ollut la- kikielen tutkimus. Tästä hän on laventanut aihepiiriään eri alojen institutionaalisten tekstien tutkimukseen, muun muassa tie- teen, hallinnon ja asiakaspalvelujen kieleen.
Bhatian esittelemän genretutkimuksen tavoite ei ole vain kuvata lingvistisesti teks- tejä vaan pyrkiä myös selittämään, miksi tietty asiantuntijayhteisö kirjoittaa niin kuin se kirjoittaa. Tähän tarvitaan monitietei- syyttä, sillä selittävä tutkimus joutuu tulkit- semaan kielellistä muotoa myös tekstin ul- kopuolisista lähtökohdista käsin ja suhteut- tamaan kuvauksen sekä yksilön kognitiivi- siin toimintoihin että yhteisön toimintakult- tuuriin ja vuorovaikutustapoihin.
Bhatia esittää genreanalyysin eri näkö- kulmien muodostamana kokonaisuutena.
Rekisterianalyysi selvittää tekstin pinta- ominaisuuksia, sanontaa ja kielen muoto- ja. Funktionaalinen analyysi selvittää, mil- lä tavoin sanasto ja kieliopilliset muodot ovat yhteydessä tekstin retorisiin tavoittei- siin. Diskurssianalyysi selvittää vuorovai- kutusta ja tekstiin kirjoittuvaa lukijaa.
Genren määrittelyssä Bhatia seuraa Swalesiä (1990): genre on tunnistettava kommunikaatiotapahtuma, jonka tulkintaan yhteisön jäsenet ovat kasvaneet. Genreillä on tavoitteet, ja ne ovat konventionaalistu- neet tietynmuotoisiksi. Genreanalyysin Bhatia katsoo olevan näiden genren omi- naispiirteiden selittämistä, sen selittämistä, millaisia kommunikaatiotapahtumia yhtei- söissä on ja miksi tekstit ovat sellaisia kuin
ne ovat. Tämä on siis enemmän kuin rekis- terianalyysin tuottama tekstin pintaominai- suuksien kuvaus. Se on myös enemmän kuin diskurssianalyysin tuottama vuorovai- kutuksen kuvaus ja funktionaalisen analyy- sin tuottama retoristen ominaisuuksien ku- vaus.
Kirjassa esitellään seikkaperäinen ana- lyysimenetelmä, jossa tekstin pintaominai- suuksia tarkastellaan ottaen huomioon teks- tin konteksti, institutionaalinen tilanne ja kielenkäytön tavoitteet. Siten teoria kytkee tekstin ja kontekstin tiiviisti toisiinsa eikä käytä kontekstia annettuna ja valmiina se- litysmallina. Konteksti ja institutionaali- suus eivät jää irtomantroiksi, vaan niille tulee käyttökelpoinen sisältö lingvistisessä kuvauksessa.
Käytännön analyysejä Bhatia esittää lii- ke-elämän markkinointikirjeistä, tiedemaa- ilman tutkimusgenreistä ja erilaisista oi- keuskielen tekstilajeista. Kunkin analyysin päätteeksi kirjoittaja kokoaa yhteen havain- not tutkitusta genrestä. Lopputulos on odo- tuksenmukainen. Tutkimusmenetelmä an- taa vastaukseksi sen, mitä kysyttiinkin: kun lähdetään kuvaamaan markkinointikirjettä, saadaan kuvaus markkinointikirjeiden gen- restä. Kuvaus ja ongelmanasettelu eivät kuitenkaan kyseenalaista arkikokemukseen perustuvaa otantaa eivätkä tuota kontras- toivaa genretietoa, esimerkiksi vertailuja ja kuvailuja eri genrejen tai alagenrejen välil- lä. Aineiston valinnassa lähdetään tilantei- sista teksteistä, ei teksteistä, joiden muotoa selitetään. Kirjoittaja sitoutuu ehkä hieman liian tiiviisti näkemykseen, jonka mukaan on olemassa valmiina joukko tekstilajeja, joita yhteisö tuottaa ennalta tietämiinsä tar- koituksiin. Tämä näkemys kangistaa tutki- musta, vaikka kirjassa yksittäisiä tekstejä kuvattaessa ja selitettäessä tulkitaan tekstiä myös taustaansa vasten.
Jakso, jossa Bhatia esittelee genreana- lyysin sovellusaloja, on tuoreinta ja kiinnos-
tavinta antia tekstintutkimukselle. Tärkeim- miksi aloiksi hän mainitsee kielen ja kirjoit- tamisen opetuksen ja hallinnon kirjoitus- käytäntöjen muutoksen. Jakson johdannos- sa (s. 144–145) on yksi lingvististen sovel- lusten antoisimpia kiteytyksiä: pohdiskelu tekstin helppoudesta. Linjansa mukaisesti Bhatia kytkee helppouden — jota on useaa lajia — sekä kielen piirteisiin että konteks- tuaalisiin tekijöihin. Selkokielisovellukset ja muut ymmärrettävyyden parantamiseen tähtäävät pohdinnat eivät ole mallintaneet ilmiötä yhtä ansiokkaasti, koska ne ovat operoineet liian suppeasti rekisterianalyy- sin — tekstin pintailmiöiden — parissa.
Bhatia esittelee, miten kieliopillisia il- miöitä voidaan käsitellä genrenäkökulmas- ta. Esimerkiksi nominaalistukset ja nomi- naalilausekkeet saavat lisävalaisua, kun niiden kuvaukset suhteutetaan tekstilajiin ja sen kommunikaatiotavoitteisiin. Pitkämää- ritteiset lausekkeet tai nominaalistukset ei- vät sinänsä ole kartettavia kielen kangista- jia tai tavoiteltavia täsmällisen kielen hyvei- tä, vaan niiden esiintyminen on selitettävis- sä ja ymmärrettävissä eri tekstilajien so- siaalisista ja diskursiivisista funktioista.
Näin konkretisoituu se, että kieli ja konteks- ti kuuluvat yhteen ja ettei toista ole ilman toista.
Kirjan loppujaksot pohtivat tekstilajien ja kielen opetuksen suhdetta. Bhatia osoit- taa ansiokkaasti, miksi esimerkiksi sanoma- lehden käyttö opetusmateriaalina vieraan kielen opetuksessa ei ole ongelmatonta, ellei tekstejä lähestytä tekstilajien näkökul- masta. Lehtiteksti ei ole esimerkki kielestä yleensä vaan tietyistä kommunikaatiokäy- tännöistä. Kutakin lehden tekstiä on tarkas- teltava erityisenä genrenä tai lehtitekstin alagenrenä, eikä yhden lajin käytäntöjä voi suoraan siirtää toiseen tekstilajiin.
Tekstilingvistiikasta ja myöhemmästä tekstintutkimuksesta suuri osa on tehty eri- koiskielten alalla. Suosituimpana erityisala-
na on akateemisten kielenkäyttötapojen kuvaus. Bhatia esittää kirjassaan poimintoi- na tekstintutkimuksen vaiheita, siltä osin kuin kyse on tekstilajien tutkimuksesta.
Niinpä kirja on katsausmainen kooste ja johdatus sosiologisesti suuntautuneen teks- tintutkimuksen kehitykseen.
KIRJOITUKSEN GENREISTÄ
Tony Bex pyrkii kirjassaan »Variety in writ- ten English. Texts in society: societies in text» hahmottelemaan teoriaa, jossa pohdi- taan tekstin ja kontekstin suhteen monimut- kaisuutta ja jossa yhdistetään puhujat, kie- let ja tilanteet. Hän haluaa liittää saumatto- masti toisiinsa kielen yhteiskunnallisena ja yksilöllisenä ilmiönä. Kirjasta tekee mie- lenkiintoisen juuri kirjoitetun kielen omi- naispiirteiden huomioonottaminen ja gen- remallin rakentaminen kirjoituksen ja käy- tänteiden variaation näkökulmasta.
Tekstin ja kontekstin suhteesta Bexillä on sanottavana lähinnä se, minkä monet muutkin ovat todenneet: merkitys ei ole valmiina kielessä, vaan ihmiset luovat sen keskenään sosiaalisessa kontekstissa. Bex korostaa, että tekstit eivät sinänsä ole funk- tionaalisia, vaan ihmiset käyttävät niitä funktionaalisesti, toteuttamaan tehtäviä.
Niinpä mikä tahansa kielellisten symbolien joukko, joka voidaan ottaa käyttöön merki- tyksen rakentamisessa, on potentiaalisesti teksti, jota voidaan havainnoida. Bex esit- tää oman kuvausmallinsa, jonka perustana on yritys erottaa toisistaan tekstien fyysinen olemus ja funktiot, joita tekstit voivat täyt- tää. Konteksteilla voi olla merkittäviä vai- kutuksia tekstien todennäköisiin tulkintoi- hin, mutta Bex esittää myös, että konteks- tit eivät ole välittömiä tekstin piirteitä. Hän yrittää erottaa kirjoittajan lukijasta esittä- mällä, että tekstin tarkoitettu merkitys voi olla eri kuin merkitys, joka kehittyy luke- misaktissa. Bexin ehdottamassa kuvaus-
mallissa erotetaan kolme tapaa puhua kie- lestä: kielenkäyttäjät, kieli käytössä ja kie- li havainnoitavana.
Bex huomauttaa siitä systeemis-funk- tionaalisen kieliopin kannattajien näkemyk- sestä, että annetut rekisterit sekä realisoivat tilannekontekstia että ovat sen perustavia rakenneosia. Tämä tarkoittaa sitä, että kun annetaan tietty tilanne, voidaan laajasti ot- taen ennustaa, millaista kieltä siinä käyte- tään, ja päinvastoin. Kun annetaan tietty teksti, voidaan päätellä todennäköinen kon- teksti, jossa se on esiintynyt. Tämä pätee- kin Bexin mielestä paljolti puhuttuun kans- sakäymiseen, mutta hänestä ei ole niinkään selvää, ovatko kirjoitetut tekstit yhtä selväs- ti juurtuneet tilannekonteksteihin.
Bex tarkastelee joitakin resursseja, joi- ta kirjoittajalla on kohesiivisten ja koherent- tien merkitysten rakentamiseen. Yksi teo- ria, joka on yrittänyt kuvata koherenssin keinoja, on juuri hallidaylainen rekisteriteo- ria. Se voi Bexin mukaan selittää kuitenkin vain sitä, miten tietty teksti saa merkityk- sen annetussa kontekstissa. Rekisterimalli ei voi osoittaa, miten tekstit liittyvät toisiin- sa tai miten ne täyttävät samanlaisia sosiaa- lisia päämääriä. Tähän tarvitaan Bexin mie- lestä »yleisempi analyyttinen kategoria».
Bex palaa tässä tarkoituksessa Gricen esittämään yhteistyön periaatteeseen ja sii- hen pohjautuvaan Sperberin ja Wilsonin (1986) lukijalähtöiseen relevanssiteoriaan.
Lukemisaktissa lukija olettaa, että kielellis- ten signaalien on tarkoitettu olevan rele- vantteja: ne esittävät joukon oletuksia, jot- ka kirjoittaja haluaa tehdä näkyväksi ylei- sölle. Lukija käsittelee signaaleja vihjeinä kirjoittajan oletuksista.
Bex hyväksyy Sperberin ja Wilsonin näkemyksen, jonka mukaan tulkinnat ovat välttämättä yksilöllisiä, mutta hän myös väittää, että merkitykset konstruoituvat so- siaalisesti. Tämä kaksinaisuus johtaa Bexin intertekstuaalisuuden pohdintaan. Hän ku-
vaa intertekstuaalisuutta januskasvoiseksi:
se on osittain kirjoittajan konstruktio, osit- tain lukijan. Kirjoittajilla on, syvällä mie- lessään, aikaisempia tekstejä, joita he jäljit- televät. He päätyvät imitoimaan sellaisia tekstejä juuri siksi, että ovat havainneet niiden yhteisen intention. Genret ovatkin
»interaktiivisia muodostelmia, joita kirjoit- tajat ja lukijat yhdessä rakentavat».
Bex esittelee ja osittain kritisoi genre- teoreetikkojen — kuten Hasanin, Martinin, Bhatian, Swalesin, Ventolan ja Lemken — ajatuksia ja päätyy esittämään, että genret ovat todellisina olemassa ja että ne auttavat lukijaa suhtautumaan tekstiin tietyillä ta- voilla. Lukemisaktissa lukijat arvioivat, millaisen tekstin kanssa ovat tekemisissä.
Näin he tekevät pääasiassa siksi, että he tuntevat aiemmat tekstit, jotka manifestoi- vat samanlaisia kielen valintoja. Voitaisiin siis tässä mielessä väittää, että kirjoittajien kielelliset valinnat yleisesti viestittävät, miten heidän tekstejään pitäisi lukea.
Tällainen ajatuskuvio olisi kuitenkin Bexin mukaan hieman harhaanjohtava kah- dessa mielessä. Ensinnäkään tekstejä ei aina lueta siinä yhteydessä tai tilanteessa, johon ne ensisijaisesti on tarkoitettu. Esimerkik- si tutkija voi ottaa johonkin muuhun käyt- töön tarkoitetut tekstit tutkittavakseen. Hän siirtää ne omaan tekstiinsä ja samalla kumoaa niiden alkuperäiset ja tarkoitetut funktiot ja kontekstit. Toiseksi geneeriset tulkinnat realisoidaan vain käytössä, lukijoiden ja kirjoittajien kesken.
Bex ymmärtää genren käsitteen laajuu- den ja ottaa siksi käyttöön alagenren käsit- teen. Hänen mielestään on järkevää puhua esimerkiksi kirjeen genrestä, vaikka on valtava määrä erilaisia tarkoituksia, joiden takia ihmiset voivat kirjoittaa kirjeen. Juu- ri alagenrejä osoittamalla voitaisiin ottaa huomioon tämäntyyppinen vaihtelu. Läpi Bexin kirjan korostuukin kirjoitetun kielen vaihtelun ymmärtämisen tärkeys.
Bex palaa lopuksi kirjallisuuden teksti- lajeihin. Hän väittää, että kirjallisuutta voi- daan luonnehtia genreksi, sillä se toteuttaa tunnistettavissa olevia funktioita yhteiskun- nassa. Nämä funktiot ovat pohjimmiltaan
»hulluja» siinä mielessä, että ne eivät suo- raan viittaa ilmiömaailmaan. Yksi seuraus tästä on, että kirjallisuuden tekstien tulkin- nalla ei yleensä ole pragmaattisia seurauk- sia.
AMMATTIDISKURSSIEN KONSTRUKTIOSTA
Erilaisia genrejä lähestytään myös kolmen ruotsalaisen kielen- ja kommunikaationtut- kijan toimittamassa artikkelikokoelmassa
»The construction of professional discour- se». Siinä ponnistetaan sosiaalisesta kon- struktivismista kohti ammattidiskurssien kuvausta. Gunnarsson, Linell ja Nordberg lähtevät liikkeelle ammattien eriytymises- tä ja erikoistumisesta ja tehokkaan kommu- nikoinnin vaatimuksista sekä uudesta kom- munikaatioteknologiasta nykyisessä työelä- mässä. He huomauttavat, että ammattigen- reistä ja niiden historiallisesta kehitykses- tä sekä nykyisistä sosiaalisista käytännöis- tä eri ammattialoilla ovat kiinnostuneita niin lingvistit, sosiologit, psykologit, kom- munikaatiotieteilijät kuin antropologitkin.
Artikkeleissa hahmotellaan muun muas- sa sitä, miten ammattikielet ovat kehittyneet historiallisesti osana sosiaalisia toimintoja ja miten diskurssit ammateissa muodosta- vat sosiaalista todellisuutta ja uudelleen tuottavat ja ylläpitävät sosiaalisia toimintoja ja suhteita. Kirjan toimittajat kuvailevat — omaa häntäänsä nostaen — näkökulmaan- sa lingvistisessä mielessä uudeksi ja erilai- seksi, »jos sitä verrataan esimerkiksi sanas- ton, syntaksin ja tyylin tutkimuksiin».
Konstruktiivisen lähestymistapansa he väit- tävät poikkeavan myös »perinteisestä dis- kurssianalyysin kentästä» siinä, että kirjassa
pyritään pääsemään kontekstuaalisesta tyh- jiöstä kielen analysointiin sosiokulttuurisis- sa ja tilanteisissa konteksteissa. Avoimeksi jää, mitä he tarkoittavat »perinteisellä dis- kurssianalyysillä».
Toimittajat korostavat, että genret uu- siutuvat jatkuvasti poliittisten ideologioi- den, valtarakenteiden, tietoisuuden tasojen ja sosiaalisten mallien mukana. Jotta voitai- siin ymmärtää ammattidiskurssia sellaise- na kuin se on, sitä tulee tarkastella historian raameissa. Pitää siis kysyä, ketä varten, mi- hin tarpeisiin ja miksi ammattidiskurssit ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ovat.
Kirjassa tuodaan yhteen erilaisia tutki- mustraditioita (keskustelunanalyysi, kriit- tinen diskurssianalyysi, narratologia, tie- teensosiologia, pragmatiikka, tekstilingvis- tiikka jne.), mikä kertoo tervetulleesta pyr- kimyksestä lähestyä kieltä ongelmakeskei- sesti eri näkökulmista. Näkökulmien run- sautta lisää se, että artikkeleissa käsitellään historiaa ja nykyhetkeä, jatkuvuutta ja vaih- telua, puhuttuja ja kirjoitettuja genrejä sekä erilaisia ammattialoja ja diskursseja (oikeus, terveys, hyvinvointi, opetus, tiede). Kukaan kirjoittajista ei määrittele itseään tekstintut- kijaksi, vaikka aineistoina on kaikilla konk- reettisia tekstejä. Painotus on sillä tavalla yhteiskunnallinen (diskurssianalyyttinen, sosiolingvistinen), että yksityiskohtaista kielianalyysiä ja tekstien rakenteiden tar- kastelua tärkeämmäksi nousevat tekstien tehtävät konkreettisissa konteksteissa. Yh- dellä tavalla kyse on tekstintutkimuksessa tavallisesta analyysin ja esittämisen dilem- masta: taustalla varmasti on yksityiskohtai- nen analyysi, mutta lukija saa luettavakseen enimmäkseen sen perusteella tehtyjä pää- telmiä. Tarkastelemme seuraavassa seitse- mää kokoelman kolmestatoista artikkelis- ta.
Kirjassa aloitetaan turvallisesti men- neestä. BRENDA DANET pohtii performatii- visuuden historiaa siitä näkökulmasta, mi-
ten nykyihminen ottaa annettuna erilaisten asiakirjojen tehtävät, kysymättä, miten ja miksi kukin käytäntö on kehittynyt sellai- seksi kuin on. Danet on kiinnostunut lähin- nä performatiivisuuden siirtymisestä pu- heesta kirjoitukseen ja siitä, miten kirjoituk- sesta tulee tässä muutosprosessissa institu- tionaalistunutta.
Tieteellistä diskurssia käsittelevät artik- keleissaan ELLEN VALLE ja BRITT-LOUISE
GUNNARSSON. Vallen aineistona on englan- tilaisia biologian, lääketieteen ja luonnon- historian artikkeleita 160 vuoden ajalta ja Gunnarssonin ruotsalaisia taloustieteen ar- tikkeleita 250 vuoden ajalta. Valle poimii otanta-ajanjaksoilta tietyn määrän tekstejä, joita hän luokittelee kolmen erilaisen indek- sin avulla. Kiinnostaviksi tuloksiksi Valle saa analyyseissään pääpiirteittäin seuraa- vaa: Hyväksyttävien topiikkien määrä ka- penee asteittain ja systemaattisuus lisään- tyy. Trendinä on pyrkimys kasvokkaisvies- tinnästä sellaiseen kirjoittamiseen, jossa lukijaksi oletetaan tieteellinen organisaatio tai vielä abstraktimmin tiedeyhteisö. Lisäk- si eksplisiittinen motivointi yleistyy.
Gunnarsson osoittaa, että nykyisen tie- teellisen yhteisön luominen on edennyt as- keleittain ja että tekstien tieteellisyys on lisääntynyt ja muuttanut luonnettaan. Hän päätyy esittämään, että ruotsalainen talous- tiede voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen.
»Vakiintumista edeltävässä vaiheessa» tut- kijat toimivat kuten saarnaajat tai opettajat, levittäen taloussanomaansa. »Vakiintumis- vaiheessa» alettiin toimia myös tiedeyhtei- sössä. »Erikoistumisvaiheessa» tutkijat toi- mivat pääasiassa tiedeyhteisössä.
RUTH WODAK ei tyydy pelkästään ku- vaamaan ammattidiskurssia, vaan hän myös arvioi ja arvottaa sen toimivuutta.
Hän kuvaa aluksi omaa teoreettista raken- nelmaansa, »diskurssisosiolingvistiikkaa»:
tarkoituksena on »paljastaa sekä eksplisiit- tiset että implisiittiset säännöt ja valtaraken-
teet sosiaalisesti tärkeillä aloilla».Valta ym- märretään tässä teoriassa rakenteellisena il- miönä, tuotteena ja prosessina, jossa orga- nisaation jäsenet ovat sitoutuneet organi- saation toimintaan. Wodak korostaa joka- päiväisen elämän ja kontekstien ymmärtä- misen ja tutkimisen tärkeyttä. Itse hän tart- tuu lääkärin ja potilaan suhteeseen ja poh- tii sen kautta muun muassa tehokkuuden, ennustettavuuden, ajan ja kollektiivisen tie- toisuuden myyttejä. Hän näyttää analyysis- sään toteen muun muassa sen, miten jokin ulkopuolinen tilanne, esimerkiksi kiire, vai- kuttaa lääkäreiden kielelliseen ja muuhun käyttäytymiseen silloin, kun he ovat teke- misissä toistensa tai potilaidensa kanssa.
Kokoelmassa lähestytään ammattikieltä myös kertomuksina. ELLIOT MISHLERIN ai- neistona ovat muun muassa keskustelut, joissa lääkäri keskustelee potilaan kanssa diagnoosiin pyrkien. Mishler käyttää ana- lyysissään »sosiolingvististä mallia» koros- taen kontekstin merkitystä kertomuksen tuottamisessa. Hänen mukaansa tämänkal- taisissa analyyseissä, »tekstipohjaisissa malleissa», jää usein huomaamatta, että kertomus saa muotonsa ja merkityksensä dynaamisen prosessin tuloksena. Tuossa prosessissa olennaista on puhumisen ja kuuntelemisen dialektiikka. LARS-CHRISTER
HYDÉN puolestaan tarkastelee kirjoitettuja raportteja, joita sosiaalityöntekijät ja psy- kiatrit tuottavat lasten hyväksikäytöstä. Hän väittää, että näitä institutionaalisia kerto- muksia voidaan lukea kuin antiikin trage- dioita. Hän osoittaa, miten kertomusten tär- kein tehtävä on oikeuttaa auktoriteetin te- kemiset.
Kuten Hydén, myös CHRISTOPHER HALL, SRIKANT SARANGI ja STEFAAN SLEMBROUCK
osoittavat omassa kirjoituksessaan, että sosiaalityön diskurssi on täynnä moraalisia implikaatioita. He käsittelevät tilannetta, jossa sosiaalityöntekijä haastattelee lapsen riistosta tai hylkäämisestä epäiltyä äitiä.
Kertomuksia käytetään vakiinnuttamaan ammattimaista legitimaatiota ja kontrollia ja samalla rekonstruoimaan yhtä ammatti- diskurssin muotoa.
Kokoelman anti on monipuolinen, ja kirja onnistuu hyvin konkreettistamaan eri- laisia metodeja, joilla ammattidiskursseja voidaan kielitieteessä analysoida. Empiris- min painottaminen ei voi olla näkymättä teoreettisten perusteiden pohdinnassa. Sa- malla kun vallan ja kielen suhteesta anne- taan kuvaavia esimerkkejä, ei näytä edes pyrittävän vallan tai ideologian käsitteiden yleistämiseen. Jonkinlaisista painotuksista kertonee sekin, että nimihakemiston perus- teella kirjassa viitataan Hallidayhin kolme kertaa — yhtä usein kuin Wittgensteiniin — ja esimerkiksi Searleen ja Faircloughiin molempiin toistakymmentä kertaa. Volovsi- novia kukaan ei tunnusta lähteekseen, mutta Bahtin mainitaan parissa jutussa.
KIELESTÄ, BYROKRATIASTA JA SOSIAALISESTA KONTROLLISTA
Sarangin ja Slembrouckin kirja »Language, bureaucracy and social control» pohtii by- rokratia-käsitteen ympärille muotoutunut- ta paradoksia. Kaupallisuus, myyvyys ja tulosvastuu ohjaavat virastoja ja laitoksia markkinahenkisten tekstien laatimiseen.
Näin toiminnot ja tekstit debyrokratisoitu- vat. Byrokratia sinänsä nähdään haitallisek- si ja siitä pyritään eroon, mitä osoittavat useat — spontaanitkin — pyrkimykset muuttaa hallinnon kielen käytäntöjä. Sa- maan aikaan samoihin toimintoihin tulee toisesta ovesta uudenlaista byrokraattisuut- ta: asioista laaditaan sääntöjä ja ohjeita, ohjeista tehdään sovellusohjeita, ohjeiden seurannasta kyselyjä ja raportteja. Tunnus- omaista on, että asiat tulevat kirjoitetun kielen piiriin ja muutoksia toteutetaan oh- jaamalla myös kirjoituskäytäntöjä. Tämä tekee byrokratiasta ja sen harjoittamasta
kontrollista kielentutkimuksen kannalta relevantin ongelman. Kirjoittajien keskei- sin teesi onkin, että toiminnat, suhteet ja hierarkiat — byrokratia ja sosiaalinen kont- rolli — konstruoidaan kielessä. Siksi kie- lenkäyttö on keskeisin tutkimuskohde.
Kirjan alussa kieli, byrokratia ja sosiaa- linen kontrolli sekä näiden kombinaatiot kytketään erilaisiin tutkimusperinteisiin.
Kirjoittajat laventavat kriittisen lingvistii- kan teoriaa yhteiskuntateoreetikkojen, muun muassa Foucault’n ja Weberin, ajatuksilla.
Kirja pyrkii ongelmanasettelunsa mukai- sesti kuitenkin analysoimaan konkreettista kielenkäyttöä, keskusteluja, kirjeenvaihtoa, ohjeita yms.
Byrokratia ei viittaa pelkästään hallin- torakennuksiin pitkine käytävineen, stan- dardimuotoisiin asiakirjoihin ja näennäis- mekaaniseen päätöksentekoon, vaan kyse on tapahtumasta, osapuolten yhteistoimin- nasta, jolla on ominaisuutensa sekä asiak- kaan että byrokraatin näkökulmasta. Kielen kannalta byrokratia on muun muassa teks- tien ja ilmausten uudelleen kontekstuaalis- tamista. Kun asiakas tuo elämäänsä kuulu- van kysymyksen virastoon käsiteltäväksi, tuo kysymys tulee tulkituksi uudesta näkö- kulmasta. Asiakas luokitellaaan ja nime- tään, esimerkiksi »työttömäksi työnhaki- jaksi»; sama asiakas luokitellaan ja nime- tään uudella tavalla, esimerkiksi »yksin- huoltajaksi», kun hän lähestyy byrokratiaa muissa asioissa. Tämä tulkinta ja nimeämi- nen ovat osa byrokratialle tyypillistä kielen- käyttöä, jota kirjassa nimitetään ilmauksella bureaupretation: asioita tulkitaan uudelleen tietyn toimintatavan eli tässä tapauksessa byrokratian näkökulmasta relevanttiin muotoon. Kyse on samasta ilmiöstä, josta tekstintutkimuksessa on tavattu käyttää ter- miä rekontekstuaalistaminen, tekstin tul- kinta uudessa kontekstissa.
Sarangi ja Slembrouck analysoivat eri- laisten koneistojen tekstejä, osapuolten eli
asiakkaiden ja viranhaltijoiden rooleja ja tulkintoja. He analysoivat myös byrokraat- tisia yksittäistapauksia, joiden kielenkäy- tössä määritellään yhteisymmärrystä siitä, mitkä ovat kunkin asema ja mahdollisuu- det toiminnassa. Kielenkäytön analyysissä tutkijat päätyvät siihen, että byrokratia ei muodostu yksittäisistä kielen ilmauksista ja että ei ole olemassa erillistä yhtenäistä kie- lenmuotoa, jonka nimi olisi byrokratian kieli.
Tulos ei yllätä, vaikka toisista yhteyk- sistä on tuttua, että on joukko ilmauksia, jotka tyypillisesti esiintyvät virallissävyisis- sä papereissa. Myöskään se kirjan keskei- nen linjaus, jonka mukaan kielenkäyttöä on tarkasteltava yhteydessä tilanteeseen ja toi- mintaan, ei yllätä. Näin tässäkin lingvisti- sessä analyysissä korostuu genrejen, so- siaalisten toiminnan muotojen ja tekstien yhteys. Tuttua on myös Sarangin ja Slem- brouckin tapa tarkastella sosiaalisia tilantei- ta ja rooleja ja samalla koko byrokratiaa teksteillä tuotettuna. Kyse ei siis ole histo- riassa lukkoon lyödyistä rakenteista, vaan prosesseista, joita muokataan jokaisessa kielenkäyttötilanteessa.
Kirjassa esiintyy useassa yhteydessä viittauksia niin sanottuun selkeytettyyn ja helpotettuun kielenkäyttöön, käyttäjäystä- vällisiin asiakirjoihin ja tiedon saatavuu- teen. Aihepiiri on tuttu kaikille virkateks- tien kanssa työskenteleville. Sarangin ja Slembrouckin näkemys syventää käsitystä kielen selkeytyksestä. He eivät ratkaise vaikeiden tekstien ongelmaa esittämällä uudelleenkirjoitusohjeita tai erittelemällä vaikeutta aiheuttavia kieliopin ja sanaston ominaisuuksia.
Havainnollinen esimerkki on autovero- tiedote. Vanha, byrokraattinen malli kertoo lakiteksteistä tutuin sanankääntein, mitä rangaistusseuraamuksia on odotettavissa sillä, joka jättää veronsa maksamatta. De- byrokratisoitu versio on suuri juliste, jossa
on huomion kiinnittämiseksi kuva ja sen yhteydessä katsojaa puhutteleva kysymys.
Kyse ei ole samasta tekstilajista eikä samas- ta sisällöstä, ja asiakkaan ja viraston roolit ovat eri versioissa erilaiset. Ilmiö on tuttu omista byrokratian kielen muutospyrki- myksistämmekin. Keskustelu kielestä la- ventuu keskusteluksi toiminnasta ja tavoit- teista.
Kirjan anti ei kokonaisuutena jää näin yleiselle tasolle, puheeksi kielen ja toimin- nan yhteyksistä. Hyvä niin, sillä ennen vuotta 1996 on julkaistu jo riittämiin kieli- sosiologialla värittyneitä tekstintutkimuk- sia, joiden keskeinen teesi on korostaa so- siaalisen toiminnan ja kielenkäytön yhteyttä sekä tilanteiden ja roolien prosessiluonteis- ta konstruointia. Sarangi ja Slembrouck analysoivat konkreettista kielenkäyttöä, mutta ulottavat tulkintansa tekstin ulkopuo- lelle. Tekstejä tai keskusteluja analysoides- saan he ottavat puheeksi, miksi tämä kes- kustelu on käyty kasvokkain eikä puheli- messa, miksi tämä teksti on paperilla, mik- si asia on lomakkeella vapaamuotoisen kir- joituksen sijaan ja niin edelleen. Kysymyk- set ovat arkisia, mutta vastaukset eivät.
Sarangi ja Slembrouck korostavat ana- lyyseissään sekä tulkitsijan että tekstinlaa- tijan roolia. Byrokraattisuus syntyy myös siitä, miten toimintoja tulkitaan, ei vain sii- tä, mitä tekstissä on tai mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Tämä näkökulma on käyttö- kelpoinen ja tervetullut lavennus tekstintut- kimukseen, joka kyllä muistaa puhua tul- kinnoista, mutta keskittyy analyyseissään kieleen ja ainoastaan spekuloi tulkinnoilla.
Vuorovaikutuksen tarkastelussa kiinnosta- via pohdintoja syntyy siitä, miten roolit määräytyvät tilanteissa, joissa jompikum- pi osapuoli suhtautuu asiaan ylimalkaises- ti ja kyynisesti, valehtelee, kieltäytyy yh- teistyöstä, teeskentelee ymmärtämätöntä.
Jotta asia etenisi, osapuolet joutuvat keskus- telussaan neuvottelemaan tavoitteistaan ja
toiminnan muodoista sen lisäksi, että he vaihtavat tietoa hallintopäätöksen kannal- ta tähdellisistä asioista.
Tutkimusaineisto ei ole järin suuri, eikä se ole yhtenäinenkään. Kirjoittajat ovat analysoineet eri virastojen kirjeitä ja tiedot- teita sekä erilaisissa yhteyksissä käytyjä keskusteluja. Aineistoa kirjavoittaa myös se, että siinä on mukana keskusteluja tilan- teista, joissa brittiviraston asiakas on hei- kosti englantia taitava maahanmuuttaja.
Aineiston rosoisuus on ainoastaan eduksi. Se ensinnäkin haastaa kielenkäytön tutkimuksen lähtökohdat: on näet tutkitta- va sitä, mitä maailmassa on, eikä sitä, min- kä käsittelyyn on helpot työkalut. Toiseksi erityyppisten tilanteiden kuvaaminen ja käsittely avartavat tutkimusta ja osoittavat suuntia, joihin kontekstin aidosti huo- mioonottavaa tutkimusta tulisi kehittää.
VESA HEIKKINEN PIRJO HIIDENMAA
Sähköposti: vesa.heikkinen@domlang.fi pirjo.hiidenmaa@domlang.fi
LÄHTEET
FAIRCLOUGH, NORMAN 1992: Discourse and social change. Polity Press, Cam- bridge.
MATTHIESSEN, CHRISTIAN 1993: Register in the round. – Mohsen Ghadessy (toim.), Register analysis. Theory and prac- tice s. 221–292. Pinter Publishers, London.
SPERBER, DAN – WILSON, DEIRDRE 1986:
Relevance: communication and cog- nition. Blackwell, Oxford.
SWALES, JOHN 1990: Genre analysis. Cam- bridge University Press, Cambridge.
