Salon seutu · DIGI

SALON SEUTU

KIRJOITTANUT

V Ä IN Ö K A L L IO

HELSINGISSÄ 1910

KANSANVALISTUSSEURAN KOTISEUTUKUVAUKSIA 11—13.

f 9i.frt'u

TURKU

Painettu 1910 Raittiuskansan Kirjapainossa Helsingissä.

Sisällys:

Esilause ... — ... 4Siv.

1. Johdanto ... 5

2. Salo ... 12

3. Isokylä ja Veitakkala ... 22

4. Tupuri, Karjankylä ja Aarionperä ... 28

5. Hakostaro, Ilmusmäki ja Pukkila ... 30

6. Merikulma ... 35

7. Salon kappeli ja Uskelan uusi em äkirkko... 44

8. H alikko... 47

9. Piirteitä kansan elämästä... 56

Kuvain luettelo:

Salo palon jälkeen 1887 .. 19

Vallit ja portti Hakostaron Linnamäellä ...30

»Ilmusmäen kruunu» . . . . 32

Kivikauden asuinpaikka Pukkilassa ... 34

Fulkkilan ta lo ...36Siv. »Viitan kruunun» päältä 38 Laivarengas Kärkässä .. 39

»Huumin kellari»...41

J oensuu ... 47

V uorentaka... 49

Halikon kirkko, Rikala ja Linnamäki ...50

Rintaketju Halikon löy­ döstä ...54

Esilause.

Aikamme hermoja tärisyttävästä hyörinästä ja pyöri- nästä kääntyy mieli hartaudella kotiseututyöhön. Mieltä viih­

dyttää enemmän, kuin ensimmältä luuksikaan, tutustuminen kotipaikkaan ja sen vaiheisiin. On mahdotonta kuvailla, mitä ihmissielussa silloin alkaa liikkua, kun kotiseutu rupeaa kertomaan; sitä ei voi kuvailla, se pitää jokaisen itse kokea.

Ennen vähäpätöiset paikat saavat arvonantoa osakseen, kivi­

röykkiöt puhuvat elämästä vuosituhansia sitten, jokainen kivi ja puu puhuu, koko paikkakunta saa silmissämme aivan uuden arvon. Me kiinnymme kotiseutuumme ja sen kansaan, ensin tuohon pieneen, läheiseen piiriin, mutta myöhemmin koko suureen kotiseutuun. Meille selvenee entistä ehom­

min, että meilläkin on isänmaa ja ettemme ilman sitä miten­

kään voi elää. —

Kirjallisuudessa on Salon seutua melkolailla käsitelty.

Tiedossa on yli 60 etupäässä tieteellistä teosta, joissa paikka­

kuntaa kosketellaan. Jo 1700-luvun alkupuoliskolla kyhäili Uskelan silloinen kirkkoherra Gabriel Escholin latinankielisen tekeleen nimeltä »Topographia Uskelensis», joka kuitenkin valitettavasti on joutunut hukkaan. V. 1882 esitti kansan- opettaja Abr. Björck S. M. Y:n aikakauskirjassa »Luettelon kiinteistä muinaisjäännöksistä Halikon kihlakunnassa.» Sit­

temmin julkaisi E. Lumme »Aura» lehdessä Turussa ja myö­

hemmin v. 1889 eri vihkosena kirjoituksen »Hajanaisia tie­

toja Salon kauppalan ja sen ympäristön menneisyydestä»

sen johdosta että Salo v. 1887 oli saanut kauvan toivotut kauppalan oikeudet. Halikonlahden seudun muinaisesta kau­

pasta kirjoitti »Historialliseen Aikakauskirjaan» v. 1906 Ju­

hani Rinne.

Seuraavassa kirjoitelmassa yritän esittää Salon seudun merkittävimpiä nähtävyyksiä niiden historian ja kansatiedon valossa.

Kaikille niille henkilöille, jotka minua tätä kirjoittaessani ovat avustaneet, lausun lopuksi sydämellisimmän kiitokseni.

Uskelassa 5/10 1910.

Väinö Kallio.

1. Johdanto.

Varsinais-Suomessa, Itämerestä pistävän Halikonlahden pohjukassa, sijaitsevat Uskelan ja Halikon pitäjät, joiden kes­

kuksena on Uskelanjoen varrella Salon kauppala. Ulompana ovat pohjoisessa ja koillisessa Marttila, Kuusjoki ja Somero, idässä Pertteli, Kiikala, Suomusjärvi, Muurla ja Kisko, etelässä Perniö ja Kemiö sekä lännessä Sauvo ja Paimio.

Salon seudulla, jolla nimellä tässä kutsutaan kauppalaa ja sen lähintä, etupäässä Uskelassa ja Halikossa leviävää ym­

päristöä, ilmenee mainiosti Varsinais-Suomen erikoinen luonto.

Laajalla tasangolla kohoaa mäkiä ja kukkuloita aivan kuin saaria meressä. Jos nousee jollekin mäelle ja suuntaa sen huipulta katseensa eri haaroille, niin näkee toinen toistaan kauniimpia kukkuloita joukottain välillä olevien peltojen ja niittyjen ympäröiminä. Kun vertaa Salon seutua Turun saa­

ristoon, niin täytyy tunnustaa, että paikkakunnat ovat tavat­

tomasti toistensa tapaiset, täältä vain puuttuu meri.

Aina ei luonto ole ollut tämmöinen. Aikoinaan on meri ulottunut kauaksi sisämaahan, aikoinaan on se huuhdellut Isonkylän rinnettä, Hämmäisten Aarionperän vuorta ja Hali­

kon Rikalan Linnamäkeä. Vielä aikaisempina aikoina peitti se helmaansa koko seudun, Veitakkalan Mäesten mäen ja Katin- kaljonkin. Vuosituhansien kuluessa on meri sitten vähitellen laskenut, kun joet ovat seudulle mukanaan kuljettaneet liejua ja kun maa on kohonnut sisäisen tulen vaikutuksesta. Eri seuduilla Pohjoismaissa nousee maanpinta eri paljon; tällä paikkakunnalla on kohoaminen viime vuosisadalla mittausten mukaan ollut noin 56 cm.

Meren muinaisesta vallasta on paljon muistoja.

Paitsi sitä sangen tärkeätä tosiseikkaa, että maanpinta mäkien välissä monin paikoin on aivan tasainen, on itse maa­

perän laadussa erikoista huomattavaa. Se on nimittäin pelto- savea, mikä on tavallista entisessä merenpohjassa ja vesi-

jättöpaikoissa. Syvemmällä on perusta niin löyhää, että maan- vierémiä tuon tuostakin sattuu, etenkin jokien läheistöillä.

Joka vuosi raukeaa maa Uskelanjoen rannoilta veteen, niin että siellä näkee paljaita nurmettomia paikkoja. Perustan heikkous on toisinaan ollut suureksi vahingoksi. V. 1827 va­

josi Veitakkalassa 30 tynnyrinalaa peltoa maahan. Liikkee­

seen joutunut maanpinta aaltoili voimakkaasti. Näin syntyi Vieruahteen notko, jossa sen jälkeen on aina seisonut ikäviä ja myrkyllisiä vesilätäköitä. Halikossa kerrotaan pilaantu­

neen v. 1792 30 tynnyrinalaa peltoa ja v. 1812 25 tynnyrin­

alaa niittyä. Tärkein seuraus on ollut niillä mullistuksilla, jotka tuhosivat Uskelan vanhan kirkon, ja joista toisessa pai­

kassa vielä kerrotaan.

Entisiltä ajoilta on muinaisessa merenpohjassa vuodesta vuoteen menestynyt meriruohoa. Sitä tavataan Moision Pohjatalon maalla, Isossakylässä, Veitakkalan Vieruahteessa ja vielä monessa muussa paikassa.

Paitsi luonnossa tavattavia todisteita tunnetaan merestä paljon kulttuurimuistoja. Maassa on esineitä, jotka sinne ovat joutuneet silloin, kun seutu vielä oli meren peittämä ja joiden päälle sittemmin on kasvanut paksu maakerros. Sellaisia ovat arvatenkin Hämmäisten palttalta puolentoista metrin syvyy­

destä maasta tavatut sirpit, joita on käytetty ruovonharjan leikkaamiseen. Salon Sähkö- ja Konetehdasosakeyhtiön ra­

kennusten perustusta kaivettaessa löydettiin noin 2 m. syvyy­

destä kaareva veneen sivulaudan kappale, joka oli noin 90 cm pitkä ja 15 cm leveä. Se oli niin mädäntynyt, että hajosi käsissä. Eerikin niityltä Hämmäisistä on kansan kertomuksen mukaan aikoja sitten löydetty »paatin kappali». Innokas keräilijä H. A. Reinholm puhuu kokoelmissaan parista vene- löydöstä. Kun kerran Kelpeen maalla Salmen länsirannalla tehtiin peltoa, niin tarttui viilinrauta kiinni puuhun, joka nos­

tettaessa huomattiin veneeksi. Köli oli ollut 5 syltää (?) pitkä ja kaaret selvät. Lisäksi kertoo hän, että 1840-luvulla löy­

dettiin Karjaskylästä 450 kyynärää kaakkoon Salmenojasta yhdestä tammihirrestä koverrettu ruuhi. Varatuomari Hjelt, joka löydöstä ilmoitti, mainitsi lisäksi, että ruuhessa oli rauta- rengas kiinnitettynä.

Venelöydöt ovat tehdyt kaikki likellä Salmenojaa ja Salonjokea. Ne voivat myöskin viitata vaan siihen, että Salmeakin ennen käytettiin liikeväylänä; samalla ne tietenkin osoittavat, että meri ennen on ulottunut kauemmaksi sisä­

maahan, kuin nykyään.

Kansan muistissa on säilynyt joukko tietoja, jotka kerto­

vat entisajan merestä. Paitsi sitä aivan nuorta seikkaa, että Joensuun Meriniitty Viurilan aukean edustalla muutamia vuosikymmeniä sitten oli paljon pienempi ja että siitä joku aika sitten saatiin vain kesäheinää, minkä kaiken vanhat ih­

miset muistavat, on vanhempiakin asioita tiedossa säilynyt.

Isossakylässä on Roomjomäessä »Paatkaljo>> niminen kohta, johon kerrotaan jääneen silakkavene, kun meri pakeni. Paat- kaljon nimenkin pitäisi olla niiltä ajoilta peräisin. Reinholm mainitsee kansan kertomuksesta, jonka mukaan Halikon kir­

kon kello kerran hurjasta soittamisesta olisi lentänyt mereen.

Nyt se ei enää voi lentää mereen, tuskin jokeenkaan, m utta ennen se kyllä oli mahdollista. Uskelasta on muistiinpantu toinen kansantarina:

»Pakanain aikana tuli hurskas saarnaaja laivalla siihen, missä vanha emäkirkko oli, ja saarnasi kristinuskoa. Kansa otti vaarin hänen sanoistaan ja rakensi paikalle kirkon.»

Koska vanhan emäkirkon paikka ei korkeutensa puolesta huomattavasti eroa ympäristöstään, niin voi epäillä, onko kansantarina tässä kohdistunut oikeaan paikkaan. Luulta­

vampaa on, että se alkuaan on tarkoittanut Veitakkalassa löy­

tyvää Temppelmettää, jossa myös on kansan kertomuksen mukaan vanha kirkkopaikka. Se on korkea kunnas, jonne helposti on laivalla vanhaan aikaan päässyt.

Todisteena merestä voitaneen vihdoin viimein pitää sitä seikkaa, että useimmat kylät ovat korkeilla paikoilla. Aja­

tellaanpa vaan Anjalaa, Isoakylää, Rikalaa, Ylhäisten seutua, Toijalaa j. n. e. Voi ajatella, että ne ovat syntyneet näihin paikkoihin juuri siksi, että alavammat seudut olivat niiden perustamisaikana veden alla.

Uskelan n i m i on R. Saxénin uusimpien tutkimusten mukaan tavattoman hauska muisto muinaisesta merestä.

Ennenkuin hänen selitykseensä mainitusta nimestä tutustu­

taan, lienee syytä tutustua entisiin arveluihin ja päätelmiin

Jo edellä mainitun tarinan jatko esittää kansan käsityksen asiasta:

»Saarnaaja nautitsi eräässä talossa ja sanoi: Täm ä paikka kutsuttakoon Nohter, se on Uskon alku.' Siitä pu­

heesta sai Uskelan nimi alkunsa. Tämä sama käsitys on ollut aikoinaan tiedemiehilläkin. Paikkakuntaa on väitetty P.

Eerikin maallenousupaikaksi, kun hän toi Suomeen kristin­

uskon. Uskonlaakso olisi ollut ensimäinen nimi, siitä olisi syntynyt Uskola ja vihdoin Uskela. Tähän suuntaan käsitel­

lään kysymystä muun muassa Suomi-kirjassa v. 1842.

R. Saxérim selitys perustuu aivan toisiin seikkoihin ja tuntuukin perin oikeaan osatulta; se on seuraava:

Nimet Uskela ja Waskio ovat keskenään sukua. Ennen kirjoitettiin näet Uskelakin Wskiala. Molemmat johtuvat muinaisruotsalaisesta sanasta Vaskion, joka merkitsee vesi.

Vaskio merkitsee juokseva vesi ja Wskiala eli Vuskiala seisova vesi. Siis, nimet ovat kuuluneet muinaisille merenlahdille, jotka olivat sinä, missä nyt ovat mainitut paikkakunnat.

M a a p e r ä s t ä lausuttakoon sitten pääkohdat. Pelto- savi on yleisin maalaji, niinkuin jo on ennen mainittu. Tämän lisäksi tavataan paljon muita aineita. Murtokivisoraa löytyy suurissa määrin Halikonlahden ja Uskelanjoen itäpuolella. / Nummihietaa on siellä täällä, esimerkiksi n. s. Ristnummella, joka on Kurjenpahnasta Muurlan kirkkoon päin, Isossakylässä, Veitakkalassa ja sen pohjoispuolella sekä Halikon aseman länsipuolella. Vuoret ovat graniittia. Harvinaisempaa ai­

netta on tulvasavi, jota löytyy Halikon- ja Uskelanjoen yhtei­

sessä suistomaassa. Kaksi eri kalkkisuonta kulkee seudun lä­

vitse. Toinen tulee Sauvosta Järvisten kylän kautta Imma- laan, katoaa sitten maan sisään ja näyttäytyy uudestaan Moision Pohjatalon Kalkki vuoressa sekä Inkerellä Perttelissä.

Toinen suoni pistää esiin Yttelässä ja Salaisissa Halikossa.

I l m a n a l a on leuto. Vuosina 1881— 1890 tehtyjen havaintojen perusteella on keskilämpö -f- 5° C. Sademäärä on runsas. 1886— 1905 suoritettujen muistiinpanojen mukaan on sademäärä 650 mm vuodessa; se merkitsee, että seudulle vuoden kuluessa laskeutuu näin paksu vesikerros, jos lumikin ajatellaan muutetuksi vedeksi. Muut ilmanalaa koskevat sei­

kat ovat koko Varsinais-Suomessa suunnilleen samat; ei ole vielä niin paljon havaintoja, että paikkakunnallisia eroavai­

suuksia voisi huomata. Toukokuu on yleensä sateinen ja kesäkuu kuiva. Pysyvää lunta sataa tavallisesti vasta joulu­

kuun alussa; lumettomia paikkoja tapaa jo huhtikuun keski­

vaiheilla, vaikka vasta kuun loppupuolella tai toukokuun alussa jäät lähtevät.

Toisinaan voi tulla lämmin keskellä talvea. Silloin läh­

tevät jäät runsaitten sateitten vaikutuksesta hyvin äkkiä.

Muistiin on jäänyt pari merkillistä jäänlähtöä. 28 p. helmik.

1882 menivät jäät keskellä yötä niin suuren tulvan vallitessa, että hilloja tunkeutui rannalla olevien rakennusten pihoille.

1840:n tienoilla oli keväällä Salonjoessa niin paljon vettä, että nykyistä torinpaikkaa soudettiin veneillä.

Selvitettäköön sitten muutamia piirteitä Salon seudun s i v i s t y s h i s t o r i a s t a .

Esihistoriallisen aikakauden, josta ei löydy mitään kir­

jallisia tietoja, jakavat muinaistutkijat Suomessa kolmeen pääryhmään riippuen siitä, mistä aineesta ihmisten työ- ja sota-aseet olivat valmistetut. Nämä ovat kivikausi, 'joka loppuu vuoden 1900:n tienoilla e. Kr., pronssikausi vuodesta 1900 vuoteen 500 e. Kr. ja rautakausi vuodesta 500 e. Kr.

vuoteen 1100 j. Kr.

Harvassa paikassa Varsinais-Suomessa ovat kaikki esi­

historialliset aikakaudet niin hyvin edustetut, kuin Salon seu­

dulla. Löytyy ainakin yksi kivikauden asuinpaikka, useita pronssikauden hautaraunioita, rautakauden polttokalmisto ja hiidenkiukaita ja myöhemmän rautakauden eli viikingi- ajan muinaislinnoja. Muinaisesineitä, joita paikkakunnalta on löydetty, on eri museoitten kokoelmissa yhteensä monta sataa kappaletta, niiden joukossa sellaisia, jotka ovat ainoat laatuaan Pohjoismaissa.

Nämä seikat todistavat, että täällä on ihmisiä asunut mel­

kein siitä asti, jolloin korkeimmat kohdat vapautuivat merestä.

Varmoja löytöjä ei tosin ole aikaisemmilta ajoilta, kuin v:n 2000 vaiheilta e. Kr., mutta luultavaa on, että jo tätä ennenkin seudulla oli asukkaita, koska täällä kerran oli elämisen mah­

dollisuuksia.

Muinaismuistojen laatu osoittaa, että ensimäiset asukkaat olivat skandinavista alkuperää, niinkuin yleensä Lounais- Suomessa. A. Hackmanin tutkimusten mukaan alkoi suo­

malaisia saapua Varsinais-Suomeen vasta 4:llä vuosisadalla

j. Kr. He purjehtivat Virosta yli meren ja laskivat maihin Lounais-Suomeen, koska siinä oli tiheä saaristo suojana vi­

hollisen hyökkäyksiä vastaan. Siirtyminen tapahtui vähitellen vuosisatojen kuluessa. Vasta 700:n tienoilla j. Kr. arvellaan sen loppuneen.

Suomalaisten tulolle eivät maan entiset asukkaat panneet sanottavaa estettä, sillä he olivat niin harvalukuisia, että suo­

malaisilla oli yllin kyllin tilaa asuttavaksi, tarvitsematta heitä työntää pois. Vaikka ei siis maahantulo ollutkaan val­

loitussotaa, niin tapahtui kuitenkin uusien naapureitten kesken silloin tällöin pieniä kahakoita; sitä osoittavat löydetyt aseet.

Aikojen kuluessa alkoivat molemmat kansallisuudet su­

lautua yhteen. Vaikka suomalaiset, jotka olivat lukuisammin edustetut, antoivatkin syntyvälle sivistykselle määräävän lei­

man, niin jättivät myöskin skandinavit huomattavia jälkiä, joita tavataan kansassa, kielessä ja paikannimissä. Etenkin viimeksi mainitut, joita R. Saxén on selostellut, ovat tässä suhteessa varsin mielenkiintoisia. Puhumattakaan ilmeisesti vierasperäisistä sanoista, on moni muukin, josta ei suinkaan luulisi, aivan vierasta juurta. Niinpä johtuu »Fulkkila» mui­

naisruotsalaisesta sanasta Fulke, »Puonti» sanasta Bonde,

»Kupila» sanasta Gubbe, »Hämmäis» muinaistanskalaisesta sanasta Hemme, »Närvelä» islantilaisesta sanasta Narfi, »Ha­

likko» muinaisyläsaksalaisesta sanasta Halicho j. n. e.

Esihistoriallinen aika loppuu, kun Suomeen tehdään risti­

retki ja katolinen kirkko siten saa maassa jalansijaa. Kir­

kollista hallintoa varten muodostetaan pitäjiä vanhojen asutus- seutujen mukaan.

Todennäköistä on, että koko Halikortlahden pohjukan seutu muodosti yhden suuren pitäjän. Niinpä kuuluivat siihen nykyinen Uskela ja Salo, Halikko, Perniö, Pertteli, Muurla, Kuusjoki, Kiikala, Somerolta Talvisillan tienoot ja luultavasti Marttila. Tätä suunnatonta pitäjää kutsuttiin nimellä Uskela.

Sen ikä täytyy laskea aina 1200-luvulta asti. Jo v. 1330 mai­

nitaan Halikko ja Perniö omien pappien hoitamina. Kiika­

lassa oli v. 1332 jo oma kirkkoherra, vaikka pitäjä ainakin vuosina 1540—1640 olikin Uskelan kappelina. Marttila on vuodesta 1409 ollut itsenäinen. Talvisillan tienoot Some­

rolta määräsi katolinen kirkolliskokous 1400-luvulla käymään Someron kirkossa, koska sinne oli lyhempi matka, kuin Uske­

laan. Uskelan pappi asettui niin jyrkästi tätä hänen val­

taansa vähentävää päätöstä vastaan, että hänet vasta kirkon rangaistuksella saatiin alistumaan. Salon kappeli oli jo v. 1325 olemassa; Uskelaan se yhdistettiin v. 1800. Pertteli perustettiin katolisella ajalla Uskelan kappeliksi ja tuli 1860 omaksi kirkkoherrakunnaksi. Kuusjoki ja Muurla ovat myö­

hään päässeet itsenäisemmiksi, kuin ennen.

Kiinnittäm ättä tässä enempää huomiota seudun historiaan, esitettäköön lopuksi vanhin paikkakuntaa koskeva asiakirja.

Se on Turun Tuomiokirkon Mustastakirjasta ja on kirjoitettu latinankielellä. Suomeksi käännettynä kuuluu se seuraavasti:

Salon maatilasta.

Kaikille tätä kirjettä lukeville toivottaa Pentti, Jumalan sallimuksesta Turun piispa, ikuista terveyttä Herrassa. Tie­

täkää, että minä Tuomiokapitulimme yksimielisen päätöksen nojalla olen tehnyt erään tilojen vaihdon seppä Hakunin ja hänen puolisonsa kanssa. Edellämainittu Hakuni on nimit­

täin meille ja meidän Tuomiokirkollemme luovuttanut talonsa Salossa kaikkine kiinteimistöineen, nimittäin peltoineen, niit- tyineen, kalavesineen olivatpa lähellä tai kaukana, ikuisella omistusoikeudella hallittavaksi, ja me hänelle ja hänen perilli­

silleen vuorostamme luovutamme omistettavaksi talon, joka meillä on ollut Paimiossa, kiinteimistöineen. Kuitenkin olemme arvelleet tästä vaihtokaupasta poisjätettäväksi erään kedon, jonka ympäri olemme antaneet kiertää eli kaivaa ojan.

Tämän vaihtokaupan vakuudeksi on tähän ripustettu meidän sinettimme yhdessä Tuomiokapitulimme sinetin kanssa.

Annettu Kuusistossa Herran vuonna 1325 »Sanctus Johannes ante portam latinam» nimisen päivän aattona. (7 p. toukok.).

2. Salo.

Salon syntymisvaiheista kerrottaessa on ennen muita mainittava Isosilta, sillä sen ympärille on aikojen kuluessa syntynyt nykyinen kauppala. Salon silta on hyvin vanha, siten nimittäin, että kysymyksessä olevaa joenkohtaa on kau- van käytetty ylikulkupaikkana. Siltarakennuksia on tietysti voinut olla useampia. Nykyinen esimerkiksi rakennettiin vuo­

den 1875:n tienoilla. Sitä ennen oli silta vähän ylempänä, niin­

kuin jälelläolevat paalut vielä osoittavat.

Salon silta.

Salon sillan vanhuudesta on joukko todistuksia. Jo Por­

than mainitsee, että rantatie Turusta Viipuriin Salon sillan kautta on luultavasti maassa vanhin. Voisi ajatella, ettei tie olisi aina kulkenut samasta paikasta Uskelanjoen yli. Ainakin jo v. 1556 oli silta nykyisellä kohdalla. 1790-luvulla sanotaan Salon siltaa »perivanhaksi».

Vanhastaan on Salon silta ollut tärkeä kauppa- ja mark­

kinapaikka, johonka eri haaroilta keskittyi teitä ja niitä pitkin liikettä ja jonka luona saaristolaisilla oli tapana vaihtaa kaloja sisämaalaisten viljaan. Tiettävästi ensi kerran mainitaan siitä kauppapaikkana Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa v:lta 1644, jolloin Maurits Horn koetti estää markkinoiden pitoa sillan luona; paikka kuului näet hänelle.

Ainakin siis siitä saakka, m utta otaksuttavasti jo paljon aikaisemminkin, on Isonsillan vieressä harjoitettu kauppaa.

Kauppala on joka tapauksessa syntynyt nykyiseen paikkaansa juuri siksi, että se on vanha liikekeskus.

Siitä seikasta arvellaan johtuvan Salon nimenkin. A. J.

Hipping selittää v. 1842 kirjoituksessaan »saksalaisesta maasta Suomessa» sen johtuvan skandinavisista sanoista »sala» ja

»salu», jotka merkitsevät kauppaa. Suomalaista juurta nimi tuskin on, sillä ensiksikin »Salo» kirjoitettiin ennen »Sahlo», joten siis ensimäinen tavu äännettiin pitkäksi niinkuin sa­

nassa »salu»kin, ja toiseksi Aug. Ahlqvist selittää suomalaisen sanan »salo» merkitsevän metsänpeittämää saarta, jommoista ei Salon sillan luona voi ajatella olleen. Hippingin käsityksen on hyväksynyt uudempi kielentutkija R. Saxén.

1700-luvun alkupuolella perusti Israel Sigfridinpoika Sa­

lon sillan kulmaan, jossa ei silloin juuri ketään asunut, krouvin, jossa matkustajat saivat olla yötä ja jossa he saattoivat nau- kata viinaryypyn aamutuimaan. Tämä »Moision krouvi», jota ainakin vv. 1753— 1765 jo kutsuttiin »Salon krouviksi» oli näihin aikoihin Salon tärkein paikka. Siltavouti Daniel He- manus, joka kuoli v. 1792, asusteli myöskin Salon sillan kul­

massa.

Näin kertoo kirjassaan E. Lumme.

Vasta 1700-luvun loppupuoliskolla alkoi kauppala huo­

mattavammin muodostua. Ammatinharjoittajia asettui Sa­

loon. Ilmoittamalla työskentelevänsä Joensuun hovin hyväksi kiersivät he asetuksen ja saivat siten oikeuksia, jotka eivät heille oikeastaan kuuluneet.

Vaikka kauppalassa v. 1856 oli tuskin sataakaan asukasta, oli tuo markkina- ja krouvipaikka silloin jo niin kehittynyt, että se nähtävästi keisari Aleksanteri II:n samanaikuisen mat­

kan johdosta Salon läpi määrättiin kaupungiksi perustetta­

vaksi. Ajatus oli kuitenkin ennenaikuinen, jonka vuoksi mää­

räys v. 1860 peruutettiin.

Jo v. 1853 oli annettu julistus, jonka kautta Salo sai oikeu­

den harjoittaa kauppaa ja muita elinkeinoja laajemmassa mää­

rässä, kuin maaseuduilla oli luvallista.

Vähitellen kauppala sitten kasvoi, sai tarpeellisia virastoja ja toimihenkilöitä.

V. 1850 tuli Achilles Pippingskiöld ensimäiseksi pitäjän- lääkäriksi; samana vuonna perustettiin apteekki. Oluttehdas

Salo 1870-luvulla.

alotti vaikutuksensa 1850-luvulla. Postin sai kauppala v.

1863. Sitä ennen oli kirjeet viety vanhaan apteekkiin, josta kuljeksiva postinkuljettaja ne nouti. Sähkölennätinasema perustettiin v. 1874 ja puhelinlaitos v. 1886. Salon säästö­

pankki alotti liikkeensä v. 1874.

Kauppa oli vanhassa Salossa tärkein elinkeino. Kuvaa­

vana henkilönä tämän ammatin harjoittajista mainitsee E.

Lumme ukko Fabrellin, joka jo ennen vuotta 1853 piti puotia.

Ken nimittäin vain halusi ostaa jotakin, hän meni Fabrellille ja ilmoitti, että oli »puotiin» asiaa. Silloinpa Fabrell, puettuna

siniraitaiseen pumpulilla sisustettuun mekkoon, pitkä meren- vahapiippu suussa, otti »puodin» avaimet kouraansa, jonka pe­

rästä asteltiin kaupoille. »Puotina» oli makasiini Fabrellin pihalla. Kun kaupoista oli sovittu ja asiaankuuluvat ryypyt tietenkin naukattu, suljettiin »puoti» siksi kun taas tuli uusia ostajia.

Markkinat muodostivat tärkeän puolen Salon silloisessa elämässä. Niitä kutsuttiin »Piritan markkinoiksi» ja myöskin

»Halikon markkinoiksi», vaikka ne pidettiinkin Salon sillan luona. Viinaa ja kuraa oli viljalti. »Nyt on taas se kurane Haliko markkina-aik'» oli tapana sanoa.

Silloisista kuvauksista päättäen eivät nämä olleet erittäin mieltäylentäviä. Piirilääkäri Soldan kirjoittaa kertomukses­

saan vuodelta 1861 Priitan markkinoista:

»Tähän kansanjuhlaan kokoontuu kapakoitsijoita ja muuta roskaväkeä ynnä rahvasta ympäristöltä, m utta ainoastaan harva parempi liikkeenharjoittaja muilta seuduin. Varkaudet, tappelut ja kaikellainen irstaisuus on markkinaelämän näky- väisimpiä tuntomerkkejä. Eivät ainoastaan köyhät hökkeleis­

sään, vaan käsityöläisetkin luovuttavat tähän aikaan huoneensa markkinaseikkailijoille irstaita juominkeja varten.»

E. Lumme kertoö, että markkinain lopulla pantiin toimeen suurenmoinen urheuden ja voimain koetus nuorten miesten kesken. Joen itäpuolelta kotoisin olevat asettuivat, uskelalai- set etupäässä, sillan itäiseen päähän ja halikkolaiset ynnä muut länsipuolelta olevat läntiseen. Kalikoilla, piiskoilla ja haloilla varustettuina rynnättiin sitten yhteen ja koetettiin karkoittaa vastustajat sillalta. Täten syntyi tappelu, jossa ihmishenki ei ollut suurenarvoinen. Tappio kiihoitti leikkiä jatkamaan seu- raavilla markkinoilla.

»Säätyläisillä» oli omat huvituksensa. He kokoontuivat viettämään iltaansa »paaleihin», joita pani toimeen »klubisalis- saan» Vasilj Morgonoff, Joensuun kreivin, Aleksanteri Arm- feltin entinen kamaripalvelija. Tanssiaisilla oli niin suuri maine, että aina Turusta saakka saapui nuorisoa nauttimaan niiden hauskuuksista. Aikoinaan oli »paaleilla» tärkeä osa vilkkauden ylläpitämisessä Salon seuraelämässä, jonka näihin aikoihin sanotaan olleen perheellistuttavallista.

Vanha Salo muistutti suurta maalaiskylää. Muurlaan, Perniöön ja Halikkoon päin Isoltasillalta menevien maanteit-

ten varrelle oli rakennettu taloja kummallekin puolelle miten oli sattunut. Muutamat olivat laittaneet aidan kadun puolelle, muutamien talojen edustalla kasvoi suuria piilispuita.

Nykyisten Heleniuksen ja Virtasen talojen välimailta meni Lukkarimäelle päin kapea katu, jonka kummallakin sivulla oli katupuoteja, narinkan tapaisia laitoksia, joissa myytiin yhtä ja toista. Se oli. »katupuoritte veli».

Salo sillalta ennen paloa.

Nykyisellä torilla oli Luhrin nahkuriverstaan ja sillan vä­

lillä »Kaffekamari», pieni valkoinen ja neliskulmainen huone, jossa tarjoiltiin halullisille kahvia. Maantien toisella puolella oli nykyisen Pestrikoffin talon vieressä torin puolella »Hotelli».

Se oli harmaa ja matala, rappiolla oleva rakennus, yhdestä ja toisesta paikasta väärä ja kampela. »Hotelliin» kokoontui kai­

kenlaista väkeä juopottelemaan ja aikaansa kuluttamaan.

Viinaa sai ja muutakin.

Viinaa sai yleensä joka paikasta. Liekö ollut sitä puotia, jossa sitä ei olisi ollut. Kun joku oli niin yltäkylläisesti itsensä tällä nesteellä täyttänyt, ettei hän edes silloisen järjestysvallan

mielestä ollut sopiva olemaan muitten ihmisten seurassa, vie­

tiin hän »Korkkariin», joka oli »Katupuoritte veli»n varrella ja joka osittain on vieläkin jäljellä vaikka sitä käytetäänkin

toiseen tarkoitukseen.

Vanhempien salolaisten mieliin on epäilemättä jäänyt mielikuvia muutamista ihmeellisyyksistä, jotka ennen Salossa jokainen tunsi.

Maanantai-Kalle kävi kerjuumatkoillaan joka maanantai ja sai siitä nimensä. Hänen jalkansa olivat niin heikot, että hän vain vaivoin pääsi kulkemaan. Kaikki, mitä hän sai, hän pani selässään olevaan pussiin, olipa se sitten leipää, keittoa tai vanhoja kenkiä. Kalle piti erittäin paljon viinasta ja sentähden hänelle monasti tehtiin ilkeyksiä, vaikka tuskin kukaan eli kurjemmissa oloissa.

Lammas-Mummu oli omituisimpia ihmisiä, mitä paikka­

kunnalla tunnetaan, Hän asui lampaittensa kanssa samassa suojassa ja pani niiden hoitoon kaiken huomionsa. Kesät tal­

vet kulki hän samoissa kehnoissa pukimissa, usein pakkasella- kin paljain jaloin. Joka päivä näki hänet kauppalassa kokoa­

massa rehua lampailleen. Milloin hän sirpillä leikkasi ruohoa tienvieriltä, milloin kokosi koriinsa heinätukkoja, joita hevos- miehiltä oli pudonnut kadulle.

Ketään ei Lammas-Mummu tervehtinyt. Kun eräs salo­

lainen häneltä kerran kysyi, miksei hän koskaan hyvää päivää sanonut, niin vastasi tämä: »En mä mittä muut kerkkis teke- mänkä sit».

Kun Akseli Gallén-Kallela kerran kesällä oleskeli Salossa, niin maalasi hän Lammas-Mummun kuvan. Taulu, jolle Kal­

lela pani nimeksi »Akka ja kissa», säilytetään Turun taide­

museossa.

15 p. heinäkuuta v. 1887 on käännekohta Salon historiassa.

Silloin poltti näet tuli poroksi suurimman osan vanhaa kaup­

palaa valmistaen tietä uudella voimalla eteenpäin pyrkivälle Salolle. Palo alkoi puolenpäivän aikaan laivarannassa olevasta nahkuri Luhrin talosta ja levisi sitten äkkiä läheisiin rakennuk­

siin. Kaikkiaan paloi 16 taloa, niiden joukossa sähkölennätin- laitos ja paloruiskuhuone. Innokkaitten toimien kautta pelas­

tuivat etelä- ja länsipuoli kauppalaa. Vahingot arvioitiin yli 600,000 markaksi. Tulipalon syy on kätkeytynyt hämärään.

Monet seikat osoittavat kuitenkin, että se oli murhapoltto.

Salon seutu. 2

Heti palon jälkeen annettiin julistus Salon kauppalaksi pääsemisestä. Se oli päivätty 20 p. kesäk. 1887. Pakkoluovu-

„Akka ja kissa.“

tuksella määrättiin siinä lunastettavaksi maata Joensuun kar­

tanosta ja Alhaisten tilasta Uskelasta. Lisäksi määrättiin, että Salo hallinnollisessa suhteessa kuuluu Uskelaan, mutta

kirkollisessa suhteessa Halikkoon ja Uskelaan entisen joen mukaisesti.

Vähitellen alkoi sitten nykyinen Salo kohota entistä ehom­

massa asussa. V:n 1891 alusta se erotettiin itsenäiseksi kun­

naksi ja eri kirkkoherrakunnaksi v. 1906. —

Pistäytykäämme sitten pienelle retkeilylle kauppalaan.

Silloin tietenkin menemme ensin Salon sillalle. Sieltä näkyvät sillan alapuolella joen rannoilla vanhat laituripaikat, joihin satojen vuosien aikana syksyisin on tullut saaristolaisia kala-

Salo palon jälkeen v. 1887.

kaupoille. »Piritan päivän» tienoissa tekee joenkohta veneineen ja kalastajineen erittäin vilkkaan vaikutuksen.

Joen itärannalla on tori, johon maakuntalaiset tiistai- ja perjantaiaamuisin kokoontuvat torikauppaa harjoittamaan.

Sen syrjästä menee Isokatu, jonka varrella ovat Salon useim­

mat Iiikehuoneustot. Talorivissä kiinnittää huomiota muita aistikkaampi Salon säästöpankin talo.

Kirkolle päin torilta mentäessä nähdään Salon vanhimmat rakennukset, jotka palosta ovat säilyneet, Pestrikoffin talo keskellä toria ja likempänä joenrantaa Andströmin ja Ground- strömin talot, joista viimeksimainittu on äskettäin luovutettu kauppalalle sairashuonetarkoituksiin, oltuaan pitkän aikaa sul­

jettuna ja salaperäisenä.

Siinä oli muinoin värjäyslaitos, jonka kalliit koneet nyt jo ovat vanhanaikuiset.

Edelleen kuljettaessa nähdään vasemmalla Markkina­

torille vievän kadun varrella Poliisikamari ja oikealla Salon kansakoulu, jonka läheisyydessä on kirkkotontti. Kauempana oikealla on oikein Salon tehdasalue; siellä on Sähkö- ja Kone- tehdas, Vähäsillan konetehdas, Saarnijoen huonekaluliike, Suomen hienonahkatehdas ja Osakeyhtiö Koulukalusto.

»Lukkarpakan tullista» mennään sitten apteekin ja sähkö- lennätinkonttorin ohi ja Vähäsillan yli Lukkarimäelle, jonka juurella Salmen rannalla on »Olupryki».

Itäänpäin vie sillalta katu, jonka varrella on muiden muas­

sa Leinon suurenlainen puunjalostustehdas ja Sjöbergin me- talliverstaa. Täälläpäin on myöskin Vanha rukoushuone.

»Kupparin tullin» kautta vie maantie Anjalaan ja Haukka- laan, oikeanpuoleinen haara taas vanhojen pikkurakennusten lomitse, joista monet ovat ennen paloa rakennetut, Suomusjär- velle ja Muurlaan.

Itäistä siltakatua leikkaa »Trumslaakarin katu», mikä ni­

mitys on ennen paloa jo ollut käytännössä. Sen pohjoinen pää vie Moisioon, m utta toinen päättyy markkinatorille, jonka laidassa on Salon Yhteiskoulu. Koulurakennus, jonka on piir­

tänyt Alex. Nyström, vihittiin tarkoitukseensa v. 1904. Yh­

teiskoulun tontilla sanoo kansa olleen ennen mestauspaikan.

Lähellä Yhteiskoulua on yksi Salon eniten katsomista an­

saitseva paikka. Siellä sijaitsee näet herra J. Viinamäen talon pihalla Eläinmuseo, jossa jokaisen, jolle vaan tilaisuus tarjou­

tuu, tulee käydä. Vuosien kuluessa on herra Viinamäki koon­

nut eläimiä, etupäässä lintuja ja täyttänyt niitä; nyttemmin on valmisteita kokoontunut niin paljon, että on täytynyt mu­

seolle rakentaa erityinen huoneusto. Hauskasta kokoelmasta mainittakoon hirvi, naali, metsäsika, kärppä, töyhtöhyyppä, maakotka, huuhkaja, kuikat ja pöllöt; kaikkiaan on eläimiä yli kaksisataa.

Mököisten mäen juurella on tuulimoottori, joka mäessä olevasta kaivosta pumppuaa veden kauppalalaisille.

Joen länsipuolella on huomattavimpia rakennuksia kaksi­

kerroksinen Osuusmeijeri, johonka Salon seudun maanvilje­

lijät tuovat maitonsa.

Muista rakennuksista mainittakoon sillan läheistöllä Posti' talo, Aleksanterinkadun varrella Hotelli, Seurahuone, Palo- kunnantalo ja viimeksimainitun lähellä Uusi rukoushuone.

Asemalle menee yhdensuuntaisesti edellisen kanssa toinenkin katu. Sen varrella ovat Työväenyhdistyksen talo ja Salon sementtivalimo.

Vähäisestä alusta on Salo noussut. Viime vuosien tavat­

toman nopea kehitys osoittaa, että Salosta ennen pitkää tulee kaupunki.

3. Isokylä ja Veitakkala.

Merkillisimmät nähtävyydet paikkakunnalla tavataan, kun kuljetaan Salosta Kaivolan kylään päin. Muistopaikkoja on siellä vanhemmilta ja uudemmilta ajoilta.

Salon ja Kaivolan välillä on neljä ahdepaikkaa, joiden ni­

met kauppalasta päin lukien ovat Kivisilla-ahre, Kirkko-ahre, Vieru-ahre ja Lustoja-ahre.

Kivisilla-ahteesta kääntyy tie Isoonkylään. Sen Kaivolan puoleisella töyräällä oli maantien vieressä ennen muinoin Us­

kelan vanha emäkirkko. Nyt on se hävitetty; yksinäinen kello­

tapuli ja vähäinen hautausmaa m uistuttavat entisestä kirkon- paikasta.

Vaikka paikka onkin etupäässä mielenkiintoinen kirkko- paikkana, niin on siinä vähän muutakin merkillistä. Rauta­

kaudelta on nimittäin tornin takaa, hautausmaan aidan ulko­

puolelta tavattu v. 1902 pronssinen hihnanjakaja.

Uskelan vanha emäkirkko oli rakennettu puusta. Pitä­

jässä on ennen sitä samalla paikalla ollut ainakin yksi kirkko, jollei useampia, sillä seurakunta perustettiin todennäköisesti jo 1200-luvulla, vaikka se v. 1329 vasta ensi kerran mainitaan.

V. 1665 saivat Uskelan seurakunnan asukkaat luvan koota itselleen kolehtia Suomen kirkoissa niitten kulujen korvaami­

seksi, joita kirkon uudestaan rakentaminen on heille tuottanut.

V. 1667 kirjoittaa piispa Johannes Gezelius sitten Ahvenan­

maan papistolle, että hän lähimmässä tulevaisuudessa odottaa Uskelan kirkon rakennusapua saapuvaksi. V:n 1660 tienoilla olivat uskelalaiset siis kirkon rakennuspuuhissa ja arvatenkin juuri viimeinen kirkkorakennus silloin syntyi.

Vielä tänäpäivänä olisi ehkä entinen emäkirkko jäljellä, elleivät maanvieremät, joita erittäinkin näillä mailla melkein joka vuosi sattuu, olisi sitä vähitellen tuhonneet. Jo vv. 1770 ja 1792 olivat perustukset käyneet niin löyhiksi, että nostettiin

kysymys kirkon hävittämisestä ja siirtämisestä parempaan paikkaan, taikka kokonaan uuden kirkon rakentamisesta seura­

kuntaan. Kun asiassa ei voitu tehdä yksimielistä päätöstä, määräsi tuomiokapituli maaherran tarkastamaan, missä kun­

nossa vanha emäkirkko oli. Katselmuksen tuloksena lausut­

tiin, ettei puukirkkoa enää kannattanut korjata, koska se si­

jaitsi niin perin epävakaisella pohjalla. Taas riideltiin, taas tuli tuomiokapituli ratkaisemaan ja määräsi, että uusi emä- kirkko oli rakennettava sinne, missä se nyt on.

Vv. 1812 ja 1825 sattuneet maanvieremät lopullisesti niin turmelivat kirkon, että v. 1826 pidetyssä kirkonkokouksessa päätettiin seuraavassa kesäkuussa hävittää tuo päivä päivältä yhä enemmän rappeutuva vanha emäkirkko ja ajattaa paikalta pois sen jäännökset.

Kirkko ei näet koskaan ole mennyt maan alle, niinkuin yleinen käsitys on. Viimeisessä onnettomuudessa 24 p. jouluk.

1825 maa putosi toisen pään alta pois, kirkko kaatui ja luhistui.

Ympärillä oleva hautausmaa on kyllä kerran vajonnut ruu­

miineen päivineen maan sisään. Siksipä nykyisellä tavataan­

kin verratttain nuoria hautakiviä.

Taruja osaa kansa kertoa vanhasta emäkirkosta; eihän se ollut mikään tavallinen paikka.

»Joku matkustavainen kulki kerran yöllä Uskelan vanhan kirkon sivutse. Hän kuuli siellä veisattavan — ja näki valoa akkunasta, m utta kun hän lähemmäs tuli, niin loppui laulu, eikä valkeakaan enää näkynyt.»

Kirkossa siis kummitteli. Kelloista on seuraava tarina:

»Emäkirkossa oli kolme kelloa, jotka olivat valetut Sak­

san Pomperissa v. 1644. Silloin kellot olivat tehneet keskenään semmoisen valan, että he yhdessä soivat siksi, että kuolleet haudoistaan heräävät.

Sattuupa sitten kerran, että yksi valantehneistä kelloista Pertteliin aijotaan viedä, no viedäänkin, m utta kun Lustojan ahteeseen tullaan, niin kello reestä pois kopsahtaa ja jokeen vierii; punainen kukko kellon laidalla istuu. Miehet ällistyvät, eivätkä ymmärrä, että he lupaamalla olla viemättä kelloa Pert­

teliin sen pysähtymään saisivat.

Nyt se jokeen menee ja siellä pysyy. Toisinaan suruissaan soi, kun on tyyni kesäinen ilta.»

Uskelan vanha emäkirkko on tullut kuuluisaksi häviämis- tarinansa kautta, joka lienee Suomessa ainoa laatuaan. Siksipä Topeliuskin on sille huomiota osoittanut, kertomalla siitä Maammekirjassaan.

Käymme sitten edelleen. Tulemme Veitakkalan kylään, jossa on Mäesten mäen etelärinteellä Veitakkalan kartano.

Kylässä olevasta kansakoulusta hiukan Haitjolle päin on metsää kasvava mäenrinne, jota nykyään muutamat kutsuvat Tallimetäksi, m utta jonka vanha nimi on Temppelmettä. Kan­

san kertomuksen mukaan on täällä ollut kirkko siihen aikaan, jolloin ei Uskelassa vielä muualla jumalanpalvelusta pidetty.

Tarussa on epäilemättä paljon perää, sillä Temppelmetässä on jäännöksiä, jotka luultavasti ovat niiltä ajoilta, jolloin ju­

malanpalvelusta tällä mäellä pidettiin. Rinteellä on näet ki­

vistä ladotut rappuset, joissa on ainakin kuusi askelta; ne ovat kuitenkin nykyään niin mullan alla, että vaan pieni osa rappu­

sista on näkyvissä.

Jos mäellä kirkkorakennus on ollut, niin on se nähtävästi ollut puusta, niinkuin ensimäiset kirkot muissakin paikoissa.

Mäesten mäestä länteen, Narinkorpeen vievän tien var­

rella on Linnamäki, joka saaren tavoin kohoaa mahtavana peltojen keskeltä.

Pakanuuden aikana käyttivät asukkaat korkeita mäkiä, joille nousu ainakin yhdeltä puolelta oli vaikea, turvapaikkoina, joihin he vaaran uhatessa asettuivat. Loivalle puolelle raken­

sivat he vallituksia. Tämäkin vuori on, niinkuin jo nimikin osoittaa, ennen ollut linnapaikka.

Länsipuolelta on Linnamäki hyvin jyrkkä. Eräässäkin kohdassa nousee vuori melkein pystysuoraan kymmenkunta metriä. Etelä- ja itäpuolella on paikotellen kivijonoja muo­

dostettu suurista järkäleistä; ne ovat jätteitä vallituksista.

Kun Reinholm v. 1867 kävi Linnamäellä, niin kerrottiin hänelle, että pohjoispuolellakin ennen vanhaan oli ollut valli­

tuksia, m utta että ne olivat hävitetyt. Samalla puolella mäkeä näytettiin hänelle erästä paikkaa, jota kutsuttiin »Linnamäen kirkoksi». Korkean vuorenseinämän juurella .oli siinä ennen ollut »alttari», suuri harmaakivi, joka oli sovitettu mukula- kivistä ja liuskoista tehdyille jaloille. Nyt oli sekin jo hävi­

tetty ja alttaripöytä vieritetty alas. Hj. Appelgren-Kivalo, joka v. 1885 kävi myös »Linnamäen kirkossa», arvelee, ettei

alttaripöydällä ollut mitään muinaistieteellistä merkitystä, vaan että se oli kummallinen luonnonmuodostus.

Linnamäellä on aivan matala kiviröykkiö, jota sanotaan milloin »kruunuksi», milloin »takinpesäksi». Se on vanha hauta- raunio, jonka uteliaat ihmiset ovat raiskanneet, luullen sieltä aarteita saavansa.

Hj. Appelgren-Kivalo löysi tästä rauniosta rautaveitsen ja pronssitikarin terän sekä punaista multaa ja tuhkaa. Prons- sitikarin terä, josta varsipuoli oli hiukan vahingoittunut ja kärki katkennut, osoittaa, että jo pronssikaudella, tarkemmin noin v. 1400 e. Kr., hautaraunio muodostettiin. Vasta rauta­

kaudella rakennettiin mäelle vallituksia.

Huomiota herättää kasvullisuuden rehevyys Linnamäellä.

Siellä kasvaa pähkinäpuita, villiruusuja ja tammia. Käärmeet kuuluvat myös tavattomasti pitävän tästä merkillisestä mäestä.

Isossakylässä on myöskin Kupilan talon lähellä Linna- mäki, jonka etelärinteellä on epämääräisiä jäännöksiä vallituk­

sista. Se on vähäpätöisempi.

Kun entisajan asukkaat olivat jollekin sopivalle paikalle, josta oli kaunis näköala yli edessä leviävän meren, haudanneet kuolleensa täyteen asuun puettuna, niin kokosivat he paikan päälle suuren röykkiön kiviä muistomerkiksi. Toisinaan raken­

nettiin röykkiö jonkun vierailla mailla kuolleen muistoksi.

Tällaisia muinaisjäännöksiä ovat edellämainittu Linna- mäen raunio ja kaikki ne kiviröykkiöt, jotka sijaitsevat Ison- kylän rinteellä.

Vasta pieni osa Isonkylän hiidenkiukaista on tutkittu.

Löydöt osoittavat kuitenkin, että väestö ennen on ollut vara­

kasta ja verrattain lukuisaa.

Itse kylässä on mainittava Kupilan jyvämakasiinin kohta.

Jo v. 1880 löysivät lapset siitä »rautaisia ja messinkisiä esineitä».

Ne joutuivat osaksi hukkaan; kappaleita kilvenkupurasta ja kiinnitysraudasta onnistui Hj. Appelgren-Kivalon saada talteen, kun hän v. 1896 teki täällä tutkimuksia. Kaivaus, jonka hän pani toimeen, toi esiin joukon esineitä; muun muassa tavattiin kolmipiikkinen harppuunirauta, keihäänkärki ja pronssinen rengasneula. Esineet ovat vuoden 500 tienoilta j. Kr.

Saarin saunan takana Palomäen kaakkoisrinteellä on hau­

taraunio, jolla on huomattava arvo. Jo keväällä v. 1904 löysi O. Koivisto (ent. Helander) paikalta muinaiskaluja, joista

mainittakoon osia pronssisoljista, pronssinen koristeneula, jossa nuppi oli linnun muotoinen, osia keihäänkärjestä, veit­

sestä ja rautaisista pinsettipihdeistä. Kesällä v. 1905 tutki Juhani Rinne paikan ja löysi lisäksi pronssisen jousisoljen kat­

kelmia, pronssisormuksia, pronssirenkaan, veitsen, poltettuja luita y. m., jotka kaikki, samoinkuin tästä ennen tavatut esi­

neet A. Hackmanmn aikamäärittelyjen perusteella ovat vuo­

silta 400—500 j. Kr.

Paitsi mainittuja rautakautisia kappaleitä, löydettiin li­

säksi pronssikaudelta kaksoisnappi, jota on käytetty hihnojen kiinnittimenä. Nappi on laatuaan ensimäinen, mikä Suomesta on talteen saatu ja siis hyvin arvokas. Rinteen mukaan on sitä käytetty noin v. 1000 e. Kr.

Raunioon on siis pronssikaudella toimitettu hautaus ja sitten uudelleen varhaisemmalla rautakaudella, mikä ei ole aivan tavallista.

Paltan torpan lähellä Vihtharjasten metsässä Puontin maalla on kaksi pientä kivikasaa, joista Appelgren tutki toisen v. 1885. Silloin löytyi etupäässä samantapaisia esineitä, kuin edellä esitetyistä paikoista. Erikoisia esineitä oli rannerenkaita ja sormuksia, jotka olivat koristettuja. Löytö on 4:ltä vuosi­

sadalta j. Kr.

Suurin arvo lienee epäilemättä niillä muinaisesineillä, jotka A. Hae k manin johdolla kesäkuussa 1910 toimitetuilla kaivauk­

silla otettiin talteen. On syytä tarkemmin kertoa tästä, koska löytöpaikkakin oli erikoinen.

Alue sijaitsi Puontin maalla Palomäen eteläisellä rinteellä, kylätien pohjoispuolella olevalla viettävällä kivitantereella. Mi­

tään kivivarretta ei siinä ole, nurmikerroksessa on vaan pieniä mukulakiviä. Tällainen muinaisjäännös on polttokalmisto.

Noin 5:llä ja 6:11a sataluvulla j. Kr. on se muodostettu. Kun silloiset asukkaat hautasivat kuolleensa, niin pukivat he ne ensin täyteen asuun, polttivat ruumiin ja ripoittelivat tuhkan maahan.

Kun paikkaa tutkittaessa isompien maakivien välissä oleva nurmikerros oli poistettu, tuli näkyviin mukulakivistä tehty latomus. Kiven raoissa oli mustaa multaa, joka sisälsi pol­

tettuja luita ja muinaiskaluja. Kun kaikki pikkukivet ja multa olivat poistetut, niin näytti siltä, kuin olisi kalmistossa ollut

isommista kivistä muodostettuja uomia, joihin pikkukivet olivat ladotut sekä luut ja muinaisesineet haudatut.

Löydöistä esitettäköön tässä huomattavimmat. Rautaisia keihäänkärkiä tavattiin kolme, kaikki keskenään hiukan eri­

laisia. Muista taistelutamineista mainittakoon rautainen ku­

pura, joka kilvessä suojeli nyrkkiä, sekä kilven raudat. Rauta­

esineitä oli vielä puolikymmentä veitsenterää.

Pääarvo oli kuitenkin pronssiesineillä, jotka olivat etu­

päässä koristeita. Kierresormuksia, koristeketjun kappaleita, kymmenkunta koristeneulaa sekä suuri kiinnityssolki tuli päi­

vänvaloon muistuttamaan muinaisista ajoista. Tärkeitä olivat etenkin neulat, joissa nuppi useimmissa oli linnun muotoinen sekä solki, jota oli tavattoman hienoa tekoa. Soljen avulla saattoi varmasti m äärätä löydön ijän.

Polttokalmisto tutkittiin vasta osaksi. Vielä voi siis sen multa sisältää yhtä ja toista, joka selvittää Uskelan ja samalla koko Suomen historiaa rautakaudella.

Monet muinaispaikat Isossakylässä ovat saaneet kokea uudemman sivistyksen vaikutuksia. Mistä on otettu rakennus­

ten peruskiviä, mistä tientekoaineita, mistä muita tarpeita, mistä on etsitty aarteita ja senvuoksi viskottu kiviä pois alku­

peräisiltä paikoilta.

Isossakylässä on vielä muutakin merkillistä.

Palomäki on helavalkean polttopaikka ja on siitä seikasta kaiketi nimensäkin saanut. Vihtharjasten ojassa lähellä Paltan torppaa on jäännöksiä myllytammesta eli vedentyrytyksestä, joka ei nykyihmisten muistiajalla ole ollut käytännössä.

Vanutehtaan luota noin kilometrin verta metsän sisään mentäessä tavataan jätteitä Suomen sodan aikuisesta »ryssän kalmistosta». Hautaristejä ei täällä enää ole, vaikka paikka­

kuntalaiset niitäkin kertovat nähneensä; maanpinta on aalto­

maiseksi muodostunut arkkujen kokoonluhistumisen vuoksi.

Papillisia muistoja on Kelpurin tykönä oleva »Piispan- niittu» ja Kivikankaren torpan luona »Papilehre», josta vettä kerrotaan otetun papille, joka taka-aikoina asui Kelpurilla.

Olemme näin tutustuneet muistomerkeistä rikkaimpaan osaan Salon seuduilla. Kun Isossakylässä ja Veitakkalassa käy katselemassa niiden nähtävyyksiä, niin ei kadu niitä vä­

häisiä vaivoja, joita matka tuottaa, vaikka se onkin jalkaisin tehtävä.

4. Tupuri, Karjaskylä ja Aarionperä.

Salosta menee itäänpäin maantie, joka jakaantuu kahteen haaraan. Vasen vie Hunkerporin kylän ohitse ja Tupurin syn­

kän metsän läpi Järvisten kylään ja Suomusjärvelle. Täälläpäin ei ole tiettävästi mitään erikoista. Rovjomäessä Tupurissa oli ennen suuri luola, jossa varkaitten kerrotaan asuneen. Nyt on siellä louhittu kiviä ja luola särjetty. Louhimalla sanotaan myös hävitetyn laivarengas, joka oli vuoressa kiinni.

Seuratkaamme sitten oikeanpuolista tietä, jota myöten mennään Muurlaan ja Kiskoon. Kun on päästy Pahkvuoren ohi, niin tullaan Karjaskylään, josta tiedetään, että sen v. 1467 omisti aatelismies Jöns Olofsson. Sitten on vasemmalla puo­

lella tietä Hämmästen paltta.

Vilenin torpan lähellä on siellä Linnamäki, jonka länsi­

puoli on hyvin jyrkkä ja komea. Vuoren loivalla rinteellä on matala kivijono, josta on vaikea sanoa, onko se vallien jäte, vaiko vaan luonnon muodostus. Linnamäestä itään on kaksi niittyä melkein toinen toisensa vieressä, joiden nimet ovat Iso-Linnamäki ja Vähä-Linnamäki. Omituista on, että kansa tässä kutsuu niittyjä Linnamäiksi. Tonttujen ja metsänneito- jen se kertoo näillä paikoilla asuneen. Kauvempana metsässä on rotko, jolla on kummallinen nimi »Helvetiherjänkrot», toi­

set kutsuvat tätä »Helvetinalhoksi».

Karjaskylässä pitäisi jossakin pellossa löytymän aarre.

Tästä kertoo taru:

»Karjaskylän pellolla kynti kaikessa rauhassa Marttilan renki kahdella härällä, kun yhtäkkiä auran kärki tarttui johon­

kin esineeseen mullassa. Renki, joka luuli tämän kiveksi, päästi kirouksen saadakseen härät jälleen liikkeelle. Silloin avautui maa ja ihmeekseen näki renki suuren kattilan täynnä rahoja, joka vähitellen vaipui maan syvyyteen. Auran kärki oli tart­

tunut kiinni kattilan kylkeen. Tiedettiin näet, että sanotun

aarteen nostaa ihmisten ilmoille kaksoishärkäpari; renki sat­

tui juuri ajamaan tällaisella, m utta pilasi kirouksella onnensa.»

Pari kilometriä Karjaskylästä Muurlaan päin on Aarion- perän ahde, johon liittyy kansantarustoa, sillä joskus lienee tässä sattunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, joka on antanut aihetta mielikuvitukselle. Jos hevoset tästä kulkivat, niin istuivat ne välistä niin kovasti kiinni, etteivät päässeet pai­

kaltaan hievahtamaan. Kerran kun oli tultu Kurjenpahnasta Saloon päin, oli tuntematon voima nostanut hevosen Aarion- perän mäelle, josta se vasta seuraavana päivänä nuorien avulla sanotaan vedetyn alas. Aarionperän niityllä pirut mekasteli- vat lehmien hahmoissa, menivät yhdestä paikasta maan sisään ja nousivat toisesta paikasta ylös.

Ahteen toisella puolella vastapäätä jyrkkää Aarionperän vuorta kohoaa korkea Katinkaljomäki. Jos nousemme ensiksi- mainitulle mäelle, niin näemme siellä matalan hiidenkiukaan, m utta jos viitsimme kavuta Katinkaljomäen huipulle, mikä ei suinkaan ole helppo ja pikainen tehtävä, niin saamme nähdä jotakin, joka runsaasti palkitsee vaivamme. Sillä puhum atta­

kaan siitä, että mäen yläosa on mitä jylhintä ja louhikkoisinta rinnettä, jonne suuria irtonaisia kivijärkäleitä on paiskeltu sinne tänne hurjaan epäjärjestykseen ja että huipulla myös on pieni kivivare, on täältä mitä mahtavin näköala yli koko Uskelan ja Halikon lakeuden. Penikulmamääriä avautuu silmien eteen viljavaa tasankoa, jossa kukkuloita kohoo toinen toistaan uljaampina. Uskelan kirkko, joka tasangolta katsot­

tuna on jo melko korkealla, näyttää täältä olevan perin alhaalla;

taivaanranta siintää sen tornin huipun yläpuolelta.

Katinkaljomäen itäisellä rinteellä pitäisi löytymän rauta- rengas, jota muinaisina aikoina, kun meri ulottui tänne asti, käytettiin laivojen kiinnittämiseen. Viime aikoina ei sitä tiet­

tävästi ole tavattu, vaikka löytyykin ihmisiä, jotka nelisen­

kymmentä vuotta sitten sanovat sen nähneensä.

Kauempana Muurlassa päin on Kurjenpahna, jonka lä- heistössä kohoavalla Rauramäellä on suurenmoinen kivirouk- kio. Kun edelleen mentäessä on noustu, »Heralehteahre», niin tullaan tienhaaraan, jonka oikea puoli vie Kiskoon, mutta vasen Ristnummen kautta Muurlaan.

5. Hakostaro, Ilmusmäki ja Pukkila.

Kankaren talon eteläpuolella on Kelpeelle vievän tien va­

semmalla puolella korkea vuori nimeltä Linnamäki. Itä- ja eteläosat ovat loivia, mutta pohjoisessa nousee vuori varsin jyrkkänä. Ensiksi mainituilla puolilla nähdään vielä selviä jälkiä entisistä valleista, vaikka ne ovatkin nurmettuneet ja metsistyneet. Kaakkoispuolella on valleissa portti, joka on varustettu kahdella suurella pielikivellä.

Vallit ja p o rtti H akostaron Linnamäellä.

Vv. 1885 ja 1889 tutki Hj. Appelgren-Kivalo Linnamäen.

Silloin huomattiin, että kivien liitoksiin oli käytetty kalkki- laastia. Valleista löytyi hiiliä, niittausnaulalla varustettu rautalevy ja rautainen veitsenterä myöhempää rautakautta nuoremmalta ajalta. Veitakkalan Linnamäestä löydetty veitsi on melkein samanlainen, kuin tämä.

Kalkkiseoksen käyttäminen osoittaa, että linnanrakenta- jat jo tunsivat keskiajan rakennustapaa. Muut seikat viittaa-

vat kuitenkin pakanuuden aikaan. Siispä lienee todennäköi­

sintä, että linna on pakanuuden ajan ja keskiajan rajoilta.

Hakostaron Linnamäkeä vastapäätä, laakson toisella puo­

lella on mäki, jolle kansa on antanut nimeksi »Ryssänrinta».

Kerrotaan, että näissä paikoissa kerran, kun vesi vielä täytti mäkien välisen laakson, ankarasti sodittiin. Suomalaiset hal­

litsivat Linnamäkeä, venäläiset olivat vallanneet »Ryssän- rinnan».

Ylhäisistä Ravilaan päin, Kenkkaljosta pienen matkan päässä, on maantien oikealla puolella suuri santakuoppa ja siitä hiukan edempänä Uskelan uusi hautausmaa. Toisella puolella tietä nousee Utiskamäki, jolla on pieni hiidenkiuas.

Kenkkaljolta mennään Pappisiin, jossa samalla mäellä, jolle talokin on rakennettu, on vuoren pohjoisreunalla kengän- koron muotoinen kolo, jota ihmiset sanovat jättiläisen astu­

maksi.

Uuden hautausmaan tienoilta erkanee tie Rauvolaan, Breidilään ja Hämeenkylään.

Sirkkulan talon kohdalta erkanee rautatien vierestä toi­

nen tie vasemmalle, joka viepi Närvelään, Pettilän eli Carl- bergin kartanoon, mikä on ollut Armfeltin hallussa, sekä Muurlaan.

Etelään Närvelästä on Ullin talo ja heti sen takana mah­

tava Ilmusmäki. Vuoren rinteellä on niikuin Katinkaljomäel- läkin suuria irtonaisia kivimöhkäleitä, vaikka ne täällä ovatkin pienempiä. Huipulla on suurenmoinen, todennäköisesti prons­

sikauteen hautaröykkiö. Luultavasti on mäellä ollut toinen­

kin, mutta se on aivan tykkänään hävitetty ja kivet vieritetty alas. Raiskausta on saanut kokea myöskin ensiksimainittu

»Ilmusmäen kruunu», sillä siitä on aivan viime vuosina poh­

joiskulmasta vieritetty niin paljon kiviä pois, että vaaditaan kymmeniä päivätöitä, ennenkuin ne taas ovat paikoillaan.

Täytyy myöntää, että kiusaus vieritellä tässä kiviä alas on tavattoman suuri, sillä aivan röykkiön vieressä on jyrkkä töy- räs; sittenkin on häpeällistä, että vielä viime aikoina teh­

dään tämmöisiä hävitystöitä. Pieni lohdutus on, ettei tä­

män työn tekijä, mikäli on selville käynyt, ole Salon seutu- lainen.

Pohjoiseen päin »Ilmusmäen kruunusta» on jyrkässä kal- lioseinässä luola, jonka hiidet ovat itselleen asunnoksi rakenta­

neet. Hätätilassa voi luolaa, jossa on aukko savun ulosmenoa varten, käyttää asuntona; varkaitten sanotaan siellä asu­

neenkin noin 50 vuotta sitten ja polttaneen siellä valkeata.

Jo v. 1674 on luola herättänyt huomiota, sillä niiltä ajoilta on paikkakunnalta säilynyt seuraava muistiinpano:

»Uskelassa ei ole muita muinaisjäännöksiä, kuin suuri kivistä koottu ympyrä ja eräällä vuorella vähän matkaa Salon kirkosta jättiläisluola, jossa on muutamia kammioita.»

Linnamäestä ja Ilmusmäestä kertoo kansa seuraavan tari­

nan:

„Ilm usm äen kruunu.“

»Piru oli sovinnossa Viikerlän kanssa Halikossa, m utta vihainen Ullille. Peittääkseen Ullilta auringon ja ollakseen mieliksi Viikerlälle päätti hän tuoda viimeksimainitusta paikasta suuren mäen, jolla peittäisi auringon Ullilta. Kaksi harakkaa veti mäkeä. Pappisten kohdalla tuli eräs sotamies vastaan ja katkaisi ajoneuvoista vaulon poikki sapelilla. Piru suuttui ja löi miehen kuoliaaksi mäkeen. Se sai siitä nimen Miesmäki ja jäi nykyiselle paikalle. Mäessä oli ennen miehen kuva, m utta se on nyt poissa, kun kiviä on tästä viety kirkon seinään.»

Närvelän itäpuolella on Toravuori. Se ei ole mikään tavallinen mäki, sillä siellä on itse piru pitänyt asuntoa. Ker­

ran, kun Ylhäisten isäntä tappoi itsensä Kullon suohon, tuli piru alas Toravuoren mäeltä omaansa hakemaan. Huittu- pyölin Maija-Liisa oli silloin ollut Utiskan metsässä ja tuntenut,

kuinka maa tärisi ja vielä se puukin, josta hän hädissään piti kiini, kun piru vaunuilla vei Ylhäisten isäntää.

Kavilan Helisnummi on aina ollut tavattoman kammottava paikka. Siellä on nähty aaveita ja siihen liittyy kaameita tarinoita salaisista rikoksista. Sitä ovat yksin luontokappa­

leetkin peljänneet.

Syynä tähän kummitteluun kerrotaan olleen kauhean rikoksen, jonka Kavilan isäntä oli tehnyt. Siitä puhuu taru:

»Kavilan taloa hallitsi monta vuotta sitten julma isäntä, joka, ollen ensin luvattomissa suhteissa erään palvelustyttönsä kanssa, viekotteli tämän päivätyön jälkeen metsään, jossa surmasi hänet.

Tästä päivästä ei yksikään kulkija päässyt rauhassa Kavi­

lan nummen ohi. Ihmiset kuulivat yötisaikaan metsästä vaikeroivia ääniä ja näkivät valkeita haamuja. Pitäjässä alkoi liikkua kummallisia huhuja, kun huomattiin Kavilan palvelus- tyttö kadonneeksi. Isäntä kyllä väitti tytön lähteneen koti­

puoleensa toiseen pitäjään, m utta sitä ei uskottu.

Tulipa asia vihdoin käräjille. Isäntä ei kuitenkaan tun­

nustanut. Kun silloin »lakimies», jonka piti nähtävästi esiin­

tyä tuomarina Kavilan isännän jutussa, yöllä matkusti kärä­

jille, ilmestyi hänelle palvelustytön haamu, joka ilmoitti kaikki.

Haamun puheen kirjoitti »lakimies» verellään paperille.

Käräjillä, jossa asia oli esillä, näytti »lakimies» paperin.

Haamun kertomuksen perusteella löydettiin palvelustytön ruumis. Silloin ei Kavilan isäntä enää voinut kieltää, vaan tunnusti rikoksensa.»

Toisten mukaan oli Kavilassa murhan jälkeen ruvennut käymään iso koira. Sen johdosta ihmiset rupesivat kysymään, mikä siihen oli syynä, että tuommoinen musta koira talossa kävi; siten tuli asia ilmi.

Villän kylässä Pukkilan talon maalla on Sinivuoren (ent.

Blåberg) torpan ympäristöllä kivikauden asuinpaikka, tiettä­

västi ainoa laatuaan paikkakunnalla. Paikalla on hiekkainen etelärinne, jonka edessä olevassa laaksossa entiseen aikaan on ollut n. s. Villänjärvi. Outo ei paikkaan mitenkään tietäisi huomiota panna, sillä se ei juuri mitenkään eroa tavallisesta santakuopasta.

V. 1906 tutki A. M. Tallgren paikkaa. Hänen mukaansa on löytöala verrattain pieni. Enimmät esineet ovat tavatut

Salon seutu. ₃

talon eteläpuolelta kulkevalta tieltä, tai ainakin sen lähimailta.

Paikalla toimitetuissa kaivauksissa löydettiin kivikirves, jossa oli soikea poikkileikkaus, tasataltta, kourutaltta, nuolenkärki, hieno rengaskoriste. suuri hiontakivi, kaikki.. kivestä,- sekä joukko koristettuja'saviastiain palasia y. m. Torpan väki ja muutkin^henkilöt ovat löytäneet ja saaneet haltuunsa tässä

K ivikauden asuinpaikka Pukkilassa.

tavattuja esineitä, jotka osaksi myöhemmin ovat joutuneet museon suojiin ja osaksi hukkuneet.

Lopullisesti ei tämä kivikautinen muinaispaikka vielä ole tutkittu, m utta mikäli on voitu vetää johtopäätöksiä tähän­

astisista huomioista, on tässä ollut ikivanha asuinpaikka.

Jätteinä niiltä ajoilta on näet tavattu myöskin mukulakivistä rakennettuja tulisijoja, jotka aikojen kuluessa ovat hiekkaan hautautuneet.

Melkein 4,000 vuotta on kulunut siitä, kun ihmisiä eleli tälläkin päivänpaisteisella rinteellä, metsästyksellä ja kalas­

tuksella henkeään ylläpitäen.

6. Merikulma.

Saloon mereltä päin tultaessa ovat huomattavimmat pai­

kat Vaisakko, Vuossaari, Fulkkila ja Kärkkä.

Vaisakko, joka sijaitsee merenlahden läntisellä rannalla, on kaunis Viurilalle kuuluva metsikkö ja siksi miellyttävä huviretkipaikka. Juhlallisia ovat Vaisakon tammet, jotka ikivanhoina muistuttavat, että ollaan Suomenniemen rehe- vimmällä seudulla.

Kapea salmi erottaa Vaisakosta Vuossaaren; sen luoteis­

puolella on Viurilan lahti. Havumetsä peittää saaren molem­

mat päät, jättäen keskikohdalla tilaa viljelyksille. Pohjois­

päässä on metsän sisällä ihania nurmikoita, ikäänkuin saleja, joita puut hauskasti reunustavat.

Saaren nimen ovat salolaiset viime vuosikymmenien ku­

luessa aivan ilman aikojaan vääntäneet Vuohensaareksi, vaikka se oikeastaan on Vuossaari, sillä tällä nimellä kansa sitä vielä­

kin kutsuu.

Vuossaarella on säilynyt yksi niistä rautarenkaista, joita paikkakunnalla monessa muussakin paikassa kerrotaan olleen.

Tämä on saaren länsiosassa, hiukan luoteeseen apteekkari Berglund-vainajan huvilanjäännöksistä, 50 å 60 askelta meren­

rannasta. Vahvalla merunalla on tämä merkillinen rauta- rengas kovaan kallioon kiinnitetty. Ulkopuolelta on läpi­

mitta 21 cm, paksuus noin 2 cm. Joka puolella kasvaa metsää.

Se seikka todistaa, että renkaan käytäntöaika siirtyy vuosisato­

jen taakse. Vuossaari on ennen tiettävästi ollut puutavaran lastauspaikka. Kun vesi ulottui korkeammalle, niin on se ollut aika hyvä satamapaikka, mikäili maan nykyisestä muo­

dosta voi tehdä johtopäätöksiä. Rikalan ollessa mahtavim- millaan, oli varmaankin hyörinä Vuossaaren satamassa vilk­

kain.

Fulkkilassa, joka on Vuossaarta vastapäätä meren kaak­

koisella rannalla, on muutaman minuutin matkan päässä

rannasta talo, jossa ennen vanhaan asui aatelisia. Vanhin tun­

nettu omistaja oli Hans Persson, joka eli v:n 1530:n tienoilla ja jonka vaakunassa oli kaksi tähteä. Fulkkilan mainitta­

vimpia miehiä oli Hans Munck af Fulkila, joka kuoli v. 1635.

Tilan omistajista on sitten huomattava Hansin poika Johan ja tämän tytär Margreta, joka kuoli 1700-luvulla. V. 1835 testamenttasi Sara Klinkowström tilan Joensuulle, johon se nykyään kuuluu.

Fulkkilan talo.

Munckien ajoilta on vielä jäljellä Fulkkilassa kaksi kella­

ria, toinen päärakennuksen ja toinen aitan alla.

Kansalle on Munckien nimi antanut aihetta omituiseen luuloon. Se näet on sekoittanut Munck nimen munkki sanaan ja luullut siis raunioita luostarin kellareiksi. Siksipä sanotaan kellarien olevan rakennetut munkkeja varten, joilla oli tapana rukoilla pimeässä.

Kellarit ovat ylimalkaan rakennetut harmaasta kivestä ja on etenkin päärakennuksen alla sijaitseva tavattoman hyvin säilynyt. Siinä on ensinnä pieni eteinen, jonka toisesta päästä johtaa ovi itse pääkellariin. Tämä on verrattain avara tyn­

nyri holvattuine kattoineen. Oviaukkoa tehdessä on käytetty tiiliä.

Nykyään säilytetään kellarissa perunoita.

Aitan alla oleva raunio on jonkun verran särkynyt. Eten­

kin oviaukko on käynyt perin muodottomaksi. Kattoholvaus, joka on samaan tapaan rakennettu, kuin päärakennuksen kellarissakin, on aivan eheä.

Sata vuotta sitten pitäisi Rauvolasta (?) oleman löydetty kultasormus, jossa oli Munckin nimi. Sen nykyinen olin­

paikka on tuntematon.

»Munkkien kellarit» tarjoavat paljon hauskaa nähtävää.

Epäilemättä tutkijatkin niistä löytävät mielenkiintoisia ainek­

sia, kunhan kellarit ehtivät saada huomiota osakseen.

Kun lähtee Fulkkilan talon ohitse vievää tietä itään päin ja kääntyy hetimiten oikealle, niin tulee aivan Tampaltan mäen juurelle. Vuoren huipulla on »Tampaltan kruunu», pronssikautinen hautapaikka, joka on pahasti hävitetty.

Kivet ovat kasatut reunoille keskustasta, jossa kasvaa pieniä puita. Jo v. 1879, jolloin Abr. Björck kävi mäellä, oli kivi­

röykkiö rikottu. Hän kertoo, että Viurilan kreivi Armfelt ja Vartsalon puustellin vuokraaja Himberg olivat sen kaivatta­

neet halki aivan pohjaa myöten; vaiva oli ollut melkein huk­

kaan mennyttä, sillä tuloksena oli vaan hiukan hiiliä ja tuhkaa.

Toisen puolen »Tampaltan kruunusta» tutki v. 1885 Hj.

Appelgren-Kivalo. Kun miehen nostannaiset päällyskivet oli poistettu, niin tavattiin pohjalta kolme sisäkkäistä kehää, joiden välissä oli eri suuria kiviä. Eräässä kohdassa oli kolme arkkua, jotka olivat muodostetut laakakivistä. Yksi niistä oli nelikulmainen ja peitetty neljällä kivilaatalla; toiset olivat pyö­

reähköt. Jokaisessa arkussa oli hiukan tuhkaa ja ensimäisen vieressä sitäpaitsi hartsimöhkäle. Muuta ei saatu talteen.

Yksi pronssinappi löydettiin kyllä, m utta se valitettavasti joutui hukkaan.

Tutkimusten perusteella on päätetty, että jo vuosisatoja e. Kr. tähän oli haudattu ihmisiä niihin arkkuihin pantuina, jotka nyt löydettiin. Haudattaessa oli arvatenkin ajateltu, että urhoilla — niidenpä hautaraunio »Tampaltan kruunu»

lienee — olisi vielä kuoltuaankin kaunis näköala yli aavan meren, joka eläissä oli ollut heidän rakkain ja tärkein olin­

paikkansa.

Tampaltasta merelle päin on Fulkkilasta Kärkkään mene­

vän tien toisella puolella Viitanmäellä kolme hiidenkiuasta, huutomatkan päässä toisistaan. Kaksi näistä on suurimpia