Esko Salmisen sisällissodan trauma näkymä

sen ja yhteiskunnallisten vaikutusten pohdintaan. Tämä suuntaus kuvas- tuu selvästi EU:n tutkimuspääosas- ton linjauksissa. Aiemmin tieteen ymmärrettävyys esiintyi ”Tiede ja yhteiskunta” -nimikkeen alla. Tämä sanamuoto itse asiassa korosti näi- den kahden ilmiön erillisyyttä. Uu- si ohjelma ”Tiede yhteiskunnassa”

(”Science in Society) on tietoinen linjaus yhteiskunnan ja tieteen roo- lien paikantamisessa.

Tieteen päivissä on siis jotain peritieteellistä ja supisuomalaista.

Olisiko kuitenkin aika myös kan- sain välistyä? Rajojen ylittäminen sen suhteen voisi olla ajankohtaista vuonna 2009. Vaikka monia hieno- ja kotimaisia yrityksiä on tuhottu yltiöpäisellä kansainvälistämisellä, uskaltaisin väittää, että Tieteen päi- villä olisi annettavaa myös euroop- palaisella tasolla. Luen tojen, tapah- tumien ja kirjoitusten laadukkuus saattaisi kiinnostaa myös tieteen ymmärrettävyyden eurooppalaisia rahoittajia.

Kirjoittaja on Heurekan tutkimus­ ja kehityspäällikkö ja tiedeviestinnän professori (University of Dalarna).

esko salmisen sisällissodan trauma

Juha Siltala

Esko Salminen: Päättymätön sota. Sisällissota julkisessa sanassa 1917–2007. Edita 2007.

Journalistiikan emeritusprofessori Esko Salminen on herättänyt huo- miota runttaamalla julkisuudes- sa Väinö Linnan kanonisoidun kä- sityksen Suomen sisällissodasta.

Salmisen mukaan suomettumisen ajan historiankirjoitus ja kauno-

kirjallisuus ovat korostaneet liikaa valkoista terroria ja jättäneet liian vähälle huomiolle sodan siunauk- sellisen lopputuloksen, eroon pää- semisen Venäjästä. Uusimmasta tutkimuksesta ovat Salmisen Hel- singin Sanomille antamassa haas- tattelussa saaneet ankaran kyytin- sä myös Heikki Ylikangas, Marko Tikka ja Aapo Roselius, kaunokir- jailijoista Finlandia-palkittu Kjell Westö.

Tutkijoiden luokittelu suomet- tuneisiin tai valkoisiin ei kuiten- kaan sisälly Salmisen aiheesta kir- joittamaan teokseen Päättymätön sota. Sisällissota julkisessa sanas- sa 1917–2007. Kirjan otsikko aset- taa historiografisen kysymyksen, mutta hypähtelevä lehdistökatsaus 1900-luvun kommunismin uhasta ei vastaa kysymykseen. Vapausso- dan Invalidien Muistosäätiön ra- hoittama kronikka kertaa yleisesti tunnettua historiaa kansallisvalti- on teleologiasta käsin antamatta tä- hän kaikkein perinteisimpään his- toriatarinaan mitään uutta. Salmi- nen referoi vuoroin alkuperäisläh- teitä, vuoroin tutkimuksia, vuoroin kirja-arvosteluja, sanomatta tekee- kö hän niin dokumentoidakseen itse tapahtumia vai niistä esitettyä

”punaista totuutta”, jota sanoo läh- teneensä jäljittämään.

Muuttumaton kansallisvaltio Historian tutkimustekstiksi kir- ja ei käy, ellei aineiston ja päätel- mien yhteyttä avata myös lukijal- le. Punaisen langan hukkaaminen on tavallaan sääli, sillä sisällissodan käyttö politiikan legitimointiin oli- si sinänsä relevantti tutkimusteh- tävä, samoin tutkimuksen muoti- suuntausten tai median viljelemi- nen itsestäänselvyyksien asettami- nen historiallisiin yhteyksiinsä.

Salmisen keskeisin väite on il- meisesti se, että punaisten voit- to sisällissodassa olisi ennemmin tai myöhemmin liittänyt Suomen Neuvostoliittoon. On vaikea ym- märtää, haastaako Salminen tässä historiantutkimusta vai Urho Kek- kosen tapaa käyttää Leniniä Suo- men erillisyyden takuumiehenä vastoin parempaa tietoaan. Tuo- mo Polvisen Venäjän vallankumo- us ja Suomi -teoksesta (1967) lähti- en ei kukaan vakavasti otettava tut- kija liene epäillyt, että Lenin salli tämänkin reuna-alueen erkaantu- misen vain yhdistymistä varten.

Leninin mielestä moderni ta- lous tulisi joka tapauksessa keskit- tämään maailman yhteen, jolloin balkanisoiva nationalismi jäisi his- toriaan ja kehitys kulkisi kohti liit- tovaltiota. Ajatus esiintyy jo por- varillisilla liberaaleilla ja Engelsillä 1850-luvulta lähtien. Neuvostojär- jestelmän kaatuminen ei ole estä- nyt talouden keskittymistä edel- leen; kansallisvaltiota on pidetty yhtäältä liian pienenä strategisek- si toimijaksi, toisaalta liian suure- na verrattuna alueklustereihin tai transnationaalisiin yhtiöihin.

Kansallisvaltion huippuaika yh- teiskunnan ja talouden järjestys- raamina osuukin paradoksaalises- ti toisen maailmansodan jälkeisiin vasemmistopaineen vuosikymme- niin, jolloin rahaliike oli kahlittu ja politiikka saneli ehdot kapitalis- mille. Yhteiskuntarauha meni tuot- tavan pääomankäytön edelle. Neu- vostouhan lakattua ja pääomaliik- keiden vapauduttua työntekijöil- tä ei enää tarvitse ostaa työrauhaa eikä korostaa, että myös työläisil- lä on osuutensa isänmaasta, niin kuin Kekkonen tolkutti. Eteläran- nan työnantajat ovat jo jättäneet vi- ralliset jäähyväiset Snellmanille ja

52

julistaneet yritysten pärjäävän Suo- mesta riippumatta. Salmisen kirjas- sa kansallisvaltio pysyy 90 vuoden ajan merkitykseltään samana, vaik- ka historiakäsityksen kontekstuali- sointi edellyttäisi oman kontekstin tiedostamista – muutenhan käytet- tyihin käsitteisiin ujuttautuu taha- tonta anakronismia.

sosiaalinen kysymys sisällissodan taustalla

Väinö Linnan vika oli Salmisen mukaan luokkasotanäkökulman oikeuttaminen 1960-luvun radika- lismin tarpeiksi. Ei voi välttyä vai- kutelmalta, että Salminen haluaa kieltää koko sosiaalihistorian tut- kimuksen sillä perusteella, että 1960-luvun radikaalit ja 1970-lu- vun taistolaiset harrastivat luokka- taisteluretoriikkaa. Salmisen logii- kan mukaan ilmeisesti Suomen yh- teiskunnalliset vastakohtaisuudet heikentävät henkistä maanpuolus- tusta hänen mielessään yhä kum- mittelevaa 1970-luvun Neuvosto- liitoa vastaan.

Tutkimusta on rajoitettu linna- leirimentaliteetilla ennenkin. Eino Jutikkala aloitti uransa sosiaalisten rakenteiden historialla mutta pää- tyi sodan jälkeen korostamaan po- litiikan ja yksilöiden merkitystä. Ju- tikkalan talonpojan historian kes- tävää antia oli pohjoismaisen feo- dalismin analyysi, jossa ylin sääty esiintyy omana intressiryhmä- nään eikä suinkaan oletetun kan- sallisen kokonaisuuden yhteisedun pyyteettömänä puolustajana. Tästä huolimatta Jutikkala piti vastustet- tavana Heikki Ylikankaan nuijaso- ta-analyysia, joka väitti täsmälleen samaa. Päälle jäänyt rooli valtion tiedotuslaitoksen johtajana sai Ju- tikkalalla yliotteen huippututkijas- ta suhteessa Ylikankaaseen. Mut-

ta nyt kun piiritystila on lauennut, voisivat kylmän sodan viimeiset so- turit jo huoletta jättää vartiopaik- kansa. Jos poliittiset kliseet uhkaa- vatkin tiedettä, ne tuskin enää nou- sevat marxilaisuudesta.

Linnastakin voisi vihdoin näh- dä useampia puolia. Linnahan kir- joitti pienomistajanäkökulmas- ta, ei maalaisköyhälistön. Hänen teemanaan oli yhden perheen so- ta vertaisuuden saavuttamisek- si; kansallisen eheytystarinan alla kulkee pohdinta inhimillisen pyr- kimyksen turhuudesta. Linna oli luultua tietoisempi kirjallisista kei- noista, vaikka häntä on luettu his- torioitsijana.

Viljo Rasilan tutkimuksesta läh- tien on lisäksi tiedetty, että torppa- rit jakautuivat tasan punaisiin ja valkoisiin useimpien jäädessä vä- linpitämättömiksi. Laajat maare- formit nähtiin kuitenkin tarpeelli- seksi kansan eheyttämisen vuoksi, olihan oma maatilkku 1950-luvulle saakka yhtä kuin osuus isänmaas- ta. Palkkatyövaltaisessa kaupunki- yhteiskunnassa sen korvasi sitten työmarkkinakansalaisuus ja so- siaalivakuutus, joita Salmisenkin kauhistelema vuoden 1956 yleis- lakko osaltaan kätilöi.

Sisällissodan taustalla piili sit- tenkin sosiaalinen kysymys, vaikka sosiaaliset taustatekijät eivät yhtäk- kiä ajaneet sotaan; siksi myös voit- tanut puoli piti huolta maarefor- mista. Luokkaviha ei syntynyt pel- kästä työväentaloagitaatiosta, vaan jyrkkiä luokkaeroja oli ihan oikeasti olemassa. Ne lakkasivat tuntumas- ta siedettäviltä, kun olosuhteet yht- äkkiä näyttivät kaikin puolin poliit- tisesti muutettavilta. Pertti Haa- palan (1995) mukaan poliittinen järjestelmä kuormittui äkillisesti odotuksilla sosiaalisen tasa-arvon

saavuttamisesta, kun keisarivallan väistyminen jätti sisäisen vallan sosialistienemmistöiselle eduskun- nalle. Jo Salmisen halveksima Lin- na näki, että tarpeettomaan sotaan ajauduttiin, koska valtalaki jäi vah- vistamatta. Risto Alapuro (1988) on pitänyt sitä ratkaisevana tapah- tumana ja ajankohdan lähdeaineis- to tukee päätelmää vankasti.

Sosialidemokraattinen puolue- johto ajautui suurlakon jälkeen py- syvään liikekannallepanoon. Kayts- kylaisten tekniikkadeterministien mielestä kyseessä ei voinut olla val- lanotto, sillä Suomi ei elinkeinoil- taan ollut sellaiseen kypsä. Tarkoi- tus oli painostaa porvaristo refor- meihin, joista tärkeimmät olivat kahdeksan tunnin työaika ja ylei- nen kunnallinen äänioikeus, jo- ka siirsi vallan taksoituslautakun- nissa suurimmilta isänniltä enem- mistölle. Suurimpien kaupunkien punakaarteissa toki oli ihan oikei- ta bolsevikkeja, ja porvarillisia lä- himmäisiään siellä täällä uhkaile- ville kaartilaisille vallanotto mer- kitsi elintarvikkeiden ottamista väkisin teoreettisista kiemurois- ta piittaamatta. Suurlakkoaikaiset terroriteot järkyttivät konventio- naalista todellisuutta ja saivat por- varit kokemaan, että punakaartilai- set kuuluivat kokonaan eri ihmisla- jiin kuin he itse.

Osapuolet loivat toisensa

Sodan tulevat osapuolet laukaisi- vat toistensa varustautumisen, al- kua projektioiden kierteessä on vaikea nimetä. Valkoiset ja punai- set eivät olleet valmiina toimijoina olemassa ennen sisällissotaa, eivät- kä varsinkaan toisen maailmanso- dan aikaisina ideologisina verivi- hollisina. Osapuolet loivat toinen toisensa kilpavarustelussa, joka pa-

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 8

53

ni odottamaan toiselta osapuolelta verilöylyä. Ennuste toteutti itsensä.

Punainen ja valkoinen terrori es- kaloituivat asteittain haltuun saa- dun alueen rauhoittamiseksi pelon avulla, kuten Marko Tikan väitös- kirja (2004) tyylikkäästi osoittaa.

On anakronistista tehdä aras- televista marraskuun sosialisteista Otto Ville Kuusisesta ja Yrjö Siro- lasta ammattivallankumouksellisia sillä perusteella, että heistä sittem- min kehkeytyi sellaisia Neuvosto- Venäjällä, kun muutakaan vaihto- ehtoa ei enää ollut. Venäjän sisäl- lissodan punainen terrori oli vasta käynnistymässä, eikä se voinut olla Suomen kansanvaltuuskunnan tie- toinen valinta parlamentarismin vaihtoehdoksi.

Porvarillisten puolueiden edus- tajatkaan eivät olleet vielä kesällä 1917 mitään militaristisia fasisteja, vaan paljolti kansaan tukeutuvia idealisteja, jotka ammensivat mer- kitystä elämäänsä kansan valista- misesta ja sille uhrautumisesta. Ää- rioikeistoa sisällissodan jälkeisessä mielessä ei ollut ennen sisällissotaa.

Siinä Salminen osuu oikeaan, että Linnan kuvaus tuskin teki oikeutta sivistyneistön merkitysmaailmalle.

Sen totesi jo Pekka Lounela Parnas- sossa trilogian ilmestyessä.

Keskiluokan tai sivistyneistön tyypittelevä kuvausperinne ei kui- tenkaan selity vain sisällissodan hyvittelyllä hävinneille, kuten Sal- minen otaksuu. Mika Waltarin 1930-luvulla ilmaisema närkästys keskiluokan paitsiosta kirjallisuu- dessa kantaa nykyaikaan: keski- luokkaista elämää tutkitaan ja ku- vataan yleensä vain ”onnellisuus- muurin” kaatamiseksi, ikään kuin keskiluokkaisuus sinänsä jo vaa- tisi sovitusta. Juhani Aho oikeutti vuonna 1918 asemansa ”työporva-

rina”, ja samaa voisi nykyään sanoa pisintä työpäivää raatavasta kes- kiluokasta. Vaikka suurempi puo- lisko kansasta pian on korkeakou- lutettuja, ”oikea työ” ylevöittää yhä määritelmällisesti vain ne työnteki- jät, jotka eivät keskiluokkaan kuu- lu. Sosiaalinen nousu koulutuksen kautta tuntuu yhä tuottavan syylli- sen tilivelvollisuuden. Asetelmalli- sesti se panee korostamaan sivisty- neistön vastuuta vaikkapa sisällisso- dassa, jossa kaupunkilainen opetta- ja tai kirjailija kuitenkin aivan yhtä lailla kärsivät sotakeinottelusta, in- flaatiosta ja muista itselleen hallit- semattomista muutoksista. Salmi- sen 70-lukulaisesta näkökulmas- ta katsoen sivistyneistön toimijuu- den korostaminen näyttää samalta kuin taistolaisten työläisromantiik- ka, vaikka kyse on yhtäältä paljon vanhemmasta ja toisaalta paljon uu- demmasta tavasta ratkaista yksilöi- tymisen ja yhteenkuulumisen mo- derni dilemma.

Optista harhaa vahvistavat myös postmarxilainen yhteiskun- tatiede, jossa diskurssit normitta- vat alempia tai marginaalisempia yhteiskuntaryhmiä, ja poliittinen korrektius, joka varoittaa keski- luokkaista tutkijaa normittamasta itsestä poikkeavia kohteita omil- la arvoillaan. Vaikka punainen to- tuus ei suinkaan hallitse tutkimuk- sen kuvaa Salmisen omaksumalla tavalla, punaisten tarkastelu joko erillään valkoisten toimista tai sit- ten valkoisten toiminnan kohteina on kyllä toisinaan heikentänyt ku- vaa historian dynamiikasta tapah- tuma-aikana. Vaiennetuille on ha- luttu suoda tutkimuksen keinoin subjektin rooli, mutta samaan hen- genvetoon se onkin otettu pois kuin syyntakeettomilta konsanaan.

Totuuden värit

Salminen näyttää pitävän tutki- muksen vääristymänä jo vääriä ai- heita, jotka eivät johda jäsentämään tapahtumia itsenäisyyden saavut- tamisen ja varmistamisen kannal- ta. Muutoin on vaikea ymmärtää, kuinka Salminen on voinut miel- tää Ylikankaan Tien Tampereelle, Tikan terrorikirjat tai Roseliuksen tutkimuksen teloittajista joten- kin leimallisesti punaista totuut- ta edustaviksi. Ylikangashan nos- ti esiin lähinnä taisteluiden jälkeen ammutut ja sodankäynnin brutali- soitumisen hyvin samaan tapaan kuin uudempi sotahistoria Anto- ny Beevorista lähtien on yleensä- kin esittänyt molemmista maail- mansodista. Tikka kartoittaa kent- täoikeudet ja kumoaa myytin teloi- tuksista yksityiskostoina. Roselius toteaa, että huhti–kesäkuussa 1918 paikallinen eliitti itse tutki ja tuo- mitsi kyläläisiään kenttäoikeuksien ja tiedusteluosastojen takana.

Näistä tutkimuksista ei voi lu- kea ulos väittämää, että punaiset voitolle päästessään olisivat me- netelleet toisin. Katsooko Salmi- nen sotaan liittyvän terrorin jäl- keenpäin tekevän tyhjäksi sodan lopputuloksen? Sisällissotien tai 1900-luvun sodankäynnin ylei- set tavat pätivät myös Suomessa – muun uskottelu olisi tietoista kau- nistelua. Enää ei tarvitse patologi- soida teloittajia – he olivat mitä ta- vallisimpia miehiä epätavallisessa tilanteessa. Stanfordin vankilako- keet (1971) ja situationaalisen so- siaalipsykologian teoriat kertovat, kuinka helposti tavalliset ihmiset kykenevät epätavallisiin kauheuk- siin jatkaakseen sitten entiseen ta- paan. Terrorin funktionaalisuuden osoittaminen ei tietysti poista sen kauhistuttavuutta, päinvastoin.

54

Teloittajat takaisin muiden ih- misten joukkoon palauttanut Rose- lius on pohtinut sisällissodan myö- hempää käyttöä pidemmälle kuin Salminen. Roseliuksen mukaan ka- pinasta irtisanoutunut SDP pystyi löytämään yhteyden vanhan työ- väenliikkeen kenttään pitämällä rohkeasti esillä valkoista terroria ja keräämällä siitä tilastoja. Vaik- ka vallankumousyritystä pidettiin virheenä, voitiin puolustaa siihen osallistuneita rivimiehiä ja -naisia.

Analyysia voisi jatkaa uusimpiin ai- koihin: perinneliikkeeksi muuttu- nut vasemmisto voi nykyään vah- vistaa vasemmistolaista identiteet- tiä vain puhumalla vuodesta 1918, kun vallankumouksellisten vaihto- ehtojen esittäminen on käynyt käy- tännössä mahdottomaksi ja vaali- kampanjan epäonnistuminenkin tulkitaan signaaliksi siirtyä kes- kemmälle myös retorisesti.

Kirjallinen sisällissotabuumi taas on ymmärrettävissä älymys- tön identiteettityöksi postmoder- nin subjektivismin jälkeen. Onhan aihe mitä kovin ja reaalisin. Vähis- sä ovat kaunokirjoittajat, jotka eivät vielä olisi aihetta käsitelleet. Etäis- tä kohdetta on ilmeisesti helpompi käsitellä eeppisesti kuin oman ajan ristiriitoja, jotka epäsuorasti heijas- tuvat asetelmiin. Taitelijat, kuten tutkijatkin, ovat aina oikeuttaneet itsensä vetoamalla muihin periaat- teisiin kuin taloudellinen eliitti. Ta- loudellisen kysymyksenasettelun hallitessa nyt myös politiikkaa ja mediaa antaa sisällissodan kertaa- minen tilaisuuden näyttäytyä mo- raalisten kysymysten unilukkarina – olkoonkin, että erottuvuus alkaa jo heiketä tungoksessa.

Kirjoittaja on Suomen historian pro­

fessori Helsingin yliopistossa.

paranormaalit

uskomukset ja ydintieto

Kia Aarnio: Paranormal, superstitious, magical, and religious beliefs. Academic dissertation. Department of Psychology, University of Helsinki (Department of Psychology, Studies 44: 2007).

Kia Aarnio väitteli lokakuussa 2007 Helsingin yliopistossa paranor- maaleja ja yliluonnollisia ilmiöitä koskevista uskomuksista. Väitös- kirja¹ liittyy laajempaan, Marjaana Lindemanin johtamaan projektiin, jossa on psykologisin tutkimuksin kartoitettu ihmisten epätavallisia uskomuksia. Aarnion väitöskirja- työn pohjana on viisi aiemmin kan- sainvälisissä tieteellisissä lehdissä julkaistua artikkelia, joissa Aarnio on ollut toisena kirjoittajana.

Tutkimuksen tausta

Väitöskirja käsittelee erittäin kiin- nostavaa aihetta. Empiirisen ai- neiston pohjana – kolmessa yllä- mainituista viidestä artikkelista – on ollut 3 261 suomalaista koe- henkilöä (74 % naisia, 96 % yli- opisto-opiskelijoita tai ammatti- koululaisia), jotka ovat vastanneet Internetin kautta tutkijoiden kyse- lylomakkeisiin viisiportaisella ”sa- maa mieltä – eri mieltä” -asteikol- la. Erityisesti on huomattava, et- tä Aarnion työssä on tutkittu usei- ta paranormaaleihin uskomuksiin liittyviä muuttujia. Paranorma- lien uskomusten yleisyyden lisäk- si on kartoitettu mm. uskonnolli-

1 Väitöskirja on luettavissa Hel- singin yliopiston osoitteessa http://

ethesis.helsinki.fi/.

sia uskomuksia, ruokaan ja tervey- teen liittyviä maagisia uskomuksia, ns. ydinuskomuksia rikkovia käsi- tyksiä samoin kuin erilaisia ajatte- lutyylejä, emotionaalista tasapai- noisuutta, mystisten kokemusten määrää ja arvoihin liittyviä asentei- ta (erityisesti ”humanistisen maa- ilmankuvan” kannatusta). Näiden (ja muidenkin) tekijöiden välille väitöskirjassa analysoidaan esiin kiinnostavia korrelaatioita.

Väitöskirjan keskeinen lähtö- kohta ja samalla empiirisen ana- lyysin tukema tulos on tekijän esittämä uusi paranormaalien us- komusten määritelmä. Paranor- maalit, taikauskoiset, maagiset ja yliluonnolliset uskomukset ovat kategoriavirheitä, joissa fysikaalis- ten, mentaalisten ja biologisten en- titeettien/prosessien keskeisiä piir- teitä sekoitetaan toisiinsa (s. 15).

Esimerkiksi fengshuin kannatta- jat ajattelevat energian (fysikaali- nen ilmiö) olevan elävää (biologi- nen attribuutti) tai aaveisiin ja en- keleihin uskovat pitävät näitä oli- oina, joilla on mieli, vaikka niillä ei ole ruumista. Tässä Aarnio tu- keutuu kognitiivisen psykologian teorioihin, joiden mukaan jo pie- nelle lapselle kehittyy (evoluution tuottama) intuitiivinen käsitys fysi- kaalisten, biologisten ja mentaalis- ten olioiden ydinpiirteistä; esimer- kiksi fysikaaliset kappaleet eivät voi mennä toistensa läpi, biologi- set entiteetit lisääntyvät ja kasva- vat, mentaalisilla olioilla on mie- lentiloja ja tavoitteita. Aarnio kui- tenkin huomauttaa, että kaikki ka- tegoriavirheet eivät ole yhteydessä para normaaleihin uskomuksiin.

Henkilö voi sekoittaa kategorioi- ta, jotka eivät liity ydintietoon ja toisaalta metaforiset sekä allegori- set ilmaisut, joissa tietoisesti sekoi-

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 8

55