Karstulan nuijamestarin Amerikan tie
uosi 1917 oli Suomessa suurten muutosten aikaa.
Venäjänmaalla, jonka yksi pieni osa Suomemme siihen aikaan oli, oli tsaari syösty vallasta maaliskuussa. Koko totuttu yhteiskuntajärjestys tuntui horju
van. Karstulan Pääjärven tuntumas
sa olevassa Puskalan talossa nämä historialliset asiat eivät todennäköi
sesti kuitenkaan voittaneet tärkeys
järjestyksessä sitä, että taloon syntyi 27. päivä syyskuuta terve poika, joka kasteessa sai nimekseen Onni.
Poika varttui, ja sen ajan tavan mukaan osallistui maatalon töihin heti kun kynnelle kykeni. Vanhem
mat lukijamme muistavat hyvin, mitä olivat maatalon työt, ennen kuin traktorit ja muut koneet tuli
vat työtä helpottamaan. Työpäivät olivat pitkiä, ja työ oli usein
kin yksitoikkoisen raskasta.
Risto-isä oli erittäin kätevä mies käsistään. Onniinkin sama kätevyys oli ilmeises
ti periytynyt, sillä vasara ja höylä olivat jo nuorena mieluisia työkaluja. Kovis
sa töissä sekä ruumis että mieli karaistuivat. Onnin nuoruusvuodet olivat Suo
men urheilun kulta-aikaa.
Olympiasankareita riitti esi
kuviksi niin yleisurheilussa kuin hiihdossakin. Ja Onni seurasi muiden Karstulan poikien kanssa innokkaasti urheilusankareidensa esi
merkkejä. Pian olivat asiat sellaisella tolalla, ettei Kars
tulan seudulta kunnolla löy
tynyt vastusta niin hiihdos
sa kuin juoksussakaan. Tuli pitäjänmestaruuksia niin 20 kilometrin hiihdossa kuin 3000 metrin juoksussakin.
Lähtö asevelvollisuutta suorittamaan Karjalan kan
nakselle Jääkäripataljoona neloseen ei miehen tahtia suinkaan hiljentänyt, pi
kemminkin päinvastoin.
Esimerkkinä mainittakoon
pataljoonan komppanioiden vä
linen viestihiihto. Komppaniansa ankkurina Onni lähti ladulle toista minuuttia kärjestä jäljessä, mutta kymmenen kilometrin rajun repäi- syn jälkeen kannettiin Onni voitta
jana kultatuolissa sisään. Ties mihin olisi tulevaisuus johtanut, mutta kohtalolla oli toiset suunnitelmat.
Onnilla oli kuusitoista aamua, kun talvisota syttyi. Suunnitellun ja odotetun siviiliin lähdön sijasta oli alettava sotatöihin. Piti yrittää py
säyttää ylivoimainen päälle tunkeva vihollinen.
Tammikuun 18. yöllä Onni oli rintamien välimaastossa partiomat
kalla. Oli upea kuutamoyö, mutta liki viisikymmentä pakkasastetta piti huolen ettei silti paljoa haaveiltu.
Eteneminen oli miltei äänetöntä, eikä
vihollisesta ollut tietoakaan.
Mutta yhtäkkiä Onnin silmissä musteni ja maailma tuntui räjähtä
vän. Kun mieli vähän selveni, tajusi hän makaavansa maassa vasen käsi verisenä tohjona, ja vihollistulta tuli jatkuvasti kohti. Hän pääsi ylös, hyppäsi parin oman kaatuneen yli ja vielä hiukan huumaantuneena lähti juoksemaan vihollisen suuntaan.
Onneksi eräs omista sai viitottua oikean suunnan Onnille. Mieleen tuli joskus kuultu mustalaispojalle annettu ohje: "H ai juokse poika mutkille, isäntä am puu!". Ja Onni juoksi. Vaikeasti haavoittuneenakin urheilijan peruskunto piti, ja hän selviytyi omien linjoille.
Haavoittumista seurasi pitkiä jaksoja eri sairaaloissa. Toipumista hidasti paljolti seikka, että haavoit
tunut käsi oli ensin vain kur
sittu kokoon luunpalasineen kaikkineen. Seinäjoellakin sairaalassa kului puolitoista vuotta. Uusi sotakin kerkesi syttyä, ja miehiä tarvittiin taas. Onnin oikea käsi oli kuitenkin niin pahasti vioit
tunut - se oli lopullisesti jäänyt parisen tuumaa va
senta lyhyemmäksi - , että hänestä oli tullut B1 mies.
Hänet määrättiin traktori- kurssille Hämeenlinnaan ja sen jälkeen sota kuluikin järeitä tykkejä vedellessä ai
na tarvittaviin paikkoihin.
Homma kyllä Onnilta kä
vikin; olihan hän jo vuonna 1938 saanut Karstulassa kuorma-auton ajokortinkin.
Joskus tultiin traktorin kans
sa lujaakin. Perääntymisvai- hessa tuli sellainen tilanne Kiviniemen 150 metriä pit
källe ponttoonisillalle tul
lessa, että yksi raskas tykki olisi pitänyt jättää. Onni pisti kaksinkertaisen kuorman vetovaununsa perään ja yli 30 tonnia tuli vauhdilla vähän keikkuenkin puolta pienemmille kuormille ra- Onni sotasairaalassa.
14
kennetun sillan yli.
Eivät sotavuodet sentään pelkkää soti
mistakaan olleet. Liekö pitkä sairaalakausi her
kistänyt sotilaan mieltä niin paljon, että päähän oli jäänyt pyörimään sievän, Karstulan sairaalassa työskennel
leen Ailin kuva. Vuon
na 1943 keväällä, tar
kasti sanottuna 2. päivä toukokuuta, vietettiin häitä. Taidettiinpa niitä häitä vähän tanssiakin.
Joka tapauksessa lempi leiskui niin kuumana, että seuraavana yön aikana Pääjärvikin loi jääpeitteensä.
Syksyllä 1944 oli sota Onnin kohdalta ohi, ja alkoivat rauhan toimet kotitilalla. Perhe oli jo alkanut kasvaa;
esikoinen Tuula oli syntynyt helmikuun puolivälissä. Onni toi
mi monena monessa, urheilussa, talon töissä ja yhteisissä asioissa.
Tuli urheilupalkin- toja, vaikka invalidi- teetti hiukan haitta- sikin. Tuli hankittua alkavalle Viisipiikki- selle 160 vuositilausta.
Lyökääpä nykypäivän
karstulalaiset tämäkin Qnn{n ja Ailin hääpäivä 2.5.1942 Puskalan pihassa.
ennätys.
Lisääntyipä perhe
kin. Terttu syntyi vuonna 1947 ja Ja lähtikin siihen aikaan komeasti, Tapani syksyllä 1951. lentämällä. Kaikki oli kirjeitse so-
Onni ei olisi ollut tosi karstunen, vittu valmiiksi: Aili saapuu lasten ellei hän olisi katsellut kasvavalle kanssa Montrealiin, ottaa junan perheelleen hiukan leveämpää silloin ja silloin, ja Thunder Bayn leipää, kuin mitä Karstula siihen asemalla on Onni sitten vastassa, aikaan tarjosi. Ja minnepä karstula- Lähdössä tuli kuitenkin heti alussa lainen muualle kuin Amerikkaan, pientä hämminkiä. Kone, millä piti Syksyllä 1951 lähti Onni Bore VIII: lähteä ei jonkin vian vuoksi päässyt- 11a pitkälle matkalle, mikä päättyi kään lähtemään. Viisi päivää konetta Port Arthuriin (nykyisin tunnettu korjailtiin Porissa, ennen kuin lähtö nimellä Thunder Bay). Kaupunki vihdoin tapahtui. Lento meni ongel- sijaitsee aivan Kanadan etelärajalla mitta ja Montrealissa Aili pääsi lasten jättimäisen Superior järven tuntu- kanssa oikeaan junaankin. Junamat- massa. Alueella oli siihen aikaan ka tuntui varsinkin lasten mielestä aika paljonkin suomalaisia. kestävän ikuisuuden - 26 tuntia Työtä löytyi, ja Onni sai sen ver- matkaan kului Junanvaunussa oli ran asettauduttua paikkaan, että seu- toki toisiakin lapsia, jotka tulivat raavana vuonna, 1952, lähti Ailikin jopa tuttavuuttakin tekemään, mut- kolmen lapsen kanssa kohti länttä, ta kielimuuri oli esteenä. Terttu-tyttö
totesikin närkästynee
nä, ettei hän ainakaan tuollaista mongerrusta koskaan puhu. Siihen maailmanaikaan eivät puhelinyhteydet olleet sellaiset kuin nykyään, ja kirjeetkään eivät salamana kulkeneet.
Toisin sanoen ei ollut mitään keinoa, millä Onnille olisi saatu tieto viivästymisestä. Var
maan miehen päässä pyöri monenlaista aja
tusta, kun Onni viiden odotuspäivän aikana kävi kahdeksaatoista junaa vastassa. No, sitä iloisempi oli perheen j älleennäkeminen.
Ja niin alkoi se kuu
luisa kullan vuolemi
nen puuveitsellä. Port Arthurin ympäristössä oli (ja on vieläkin) mah
tavia metsiä. Olivathan metsätyöt Onnille jo Suomestakin tuttuja, joten ne sujuivat, vaik
ka puut toisinaan olivat Suomen vastaaviin verrattuina todellisia jättiläisiä. Kaverinsa Valtosen Veikon kanssa Onni pisteli joskus jopa kuudenkym m enenvii
den tukin päivävauhtia.
Tilipussitkin olivat kyl
lä sitten sen mukaisia.
Vajaan kymmenen vuo
den kuluttua - vuonna 1960 - tuntui USA:n puoli houkut
televammalta, ja perhe siirtyi Ohion osavaltion Clevelandiin. Siellä kului pääasiassa rakennushommissa taas kymmenkunta vuotta, kunnes Flori
dan lämpö alkoi vastustamattomasti kutsua, ja taas tuli muutto, mikä ei kylläkään tarkoittanut töiden lop
pumista, pikemminkin päinvastoin.
Tarmokkaita Onnia ja Ailia tarvittiin Floridan vilkkaassa suomalaisyhtei- sössä normaalien päivätöiden jäl
keen mitä moninaisimmissa puu
hissa. Lake Worth'in kaupunki (noin 30000 asukasta) on Floridan ja koko USA:n suurin suomalaiskeskus, missä vielä nykyäänkin asuu tuhan
sia suomalaisia. Talviaikana tulevat lisäksi useat tuhannet "lum ilinnut"
- vain talvikaudeksi etelän lämpöön
15
tulevat pohjoisvaltioiden ja Kana
dan turistit. Suomalaisilla on alu
eella mantereen suurin luterilainen suomalais-seurakunta, vilkkaasti toimiva "haali", tunnettu nimellä Suomi-talo, seudun parhaisiin kuu
luva yhdistetty vanhainkoti-sairas- koti "Lepokoti", ja lukuisia vilk
kaasti toimivia seuroja. Onni ja Aili Puskala ovat olleet kantavia voimia suurin piirtein kaikissa edellä m ai
nituista, joissakin jopa perustajajäse
niä. Edellä mainitussa Suomi-talossa on todennäköisesti suurin olemassa oleva kokoelma Suomen kuntien kookkaita koristevaakunoita. On ollut vuosikymmeniä tapana, että vierailevat kunnanisät ovat tuoneet sellaisen oman kuntansa lahjana talolle. Vastalahjana he ovat saaneet Suomeen tuotavaksi upean, mustas
ta pähkinäpuusta tehdyn puheen
johtajan nuijan. Ja nuija on aina ollut lähtöisin Onni Puskalan taitavista käsistä. Näitä nuijia on toistaiseksi lähtenyt Suomeen pitkälle neljättä sataa; on Karstulan kunnallakin omansa. Onnin käsityöharrastuksen tuloksena näkyy monessa florida-
laiskodissa Onnin tekemä seinäkel
lo. Onpa syntynyt aitoja suomalaisia kanteleitakin. Materiaali niihin on saatu 150 vuotta vanhasta suoma
laisesta hirrestä. Jokunen vuosi sit
ten Suomen Kuntainliitto myönsi Onnille vain harvoille suodun eri- koisansiomerkkinsä pitkäaikaisesta arvokkaasta työstä suomalaisyhtei- sön hyväksi.
Onni Puskalan lähestyessä yh
deksääkymmentä ja Ailinkin jo ylitettyä kahdeksankymmenen virstanpylvään on tahti tietenkin vähän hiljentynyt. Lapset ovat ajat sitten jo lentäneet eri puolille Amerikkaa. Suomessa Onni ja Aili käyvät melko säännöllisesti. Onni käy veteraanien kuntoutuksessa ja poikkeaa tietenkin joka kerta silloin myös Karstulassa tarkistamassa ke
nellä kulloinkin on hänen Karstulan Kivalle lahjoittamansa 3000 metrin juoksun kiertopalkinto.
Jos joku lukijoistamme tulee ensi talvena Floridaan turistimatkalle, ja pistäytyy esimerkiksi St. Andrew's luterilaisessa kirkossa tai vaikkapa Suomi-talolla sunnuntailounaalla,
tapaa hän myös melko varmasti Onnin ja Ailin. He ovat vielä m u
kana miltei kaikessa toiminnassa, nyt kylläkin enää tavallisina rivijä
seninä seuraamassa miten heidän alkamansa ja aikanaan vetämänsä työ jatkuu.
H eikki Vettenranta
Onni ja puheenjohtajan nuijat.
16
