Suomen kielen tulevaisuus on vahva asiakirja, jonka suositusosan tärkeim- mässä kappaleessa todetaan: ”Valtion on mahdollisimman pian käynnistettävä Suomen kielipoliittisen ohjelman laatimi- nen. Ohjelmassa – – laaditaan Suomelle kokonaisvaltainen kielipoliittinen stra- tegia. Työn organisointiin ja toteuttami- seen annetaan – – riittävät toimintare- surssit.” Tähänastinen toimintaohjelma tarjoaa erittelyineen ja ehdotuksineen työhön vankan perustan.
Jüri Valge etunimi.sukunimi@hm.ee
Lähteet
Eesti keele arendamise strateegia (2004–2010).
Elluviimine (2004–2006). Tartu: Eesti keelenõukogu 2006.
Eesti keele arendamise strateegia (2004–2010).
Elluviimine (2007–2008). Tallinn: Eesti keelenõukogu 2009.
Eestin kielen kehittämisohjelma 2004–2010.
Kääntänyt Jussi Kallio. Helsinki: Koti- mais ten kielten tutkimuskeskus 2005.
EKAS = Eesti keele arendamise strateegia (2004–2010). Tartu: Haridus- ja Teadus- ministeerium, Eesti keelenõukogu 2004.
Language Education Policy Profile. Country Report. Käsikirjoitus. Tartu 2008.
SKT = Hakulinen, Auli – Kalliokos- ki, Jyrki – Kankaanpää, Salli – Kanner, Antti – Koskenniemi, Kimmo – Laitinen, Lea – Maa- mies, Sari – Nuolijärvi, Pirkko 2009: Suomen kielen tulevaisuus.
Kielipoliittinen toimintaohjelma. Helsin- ki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
http://scripta.kotus.fi/www/verkkojul- kaisut/julk7.
Valge, Jüri 2009a: Nii Soome kui ka Eesti teevad keelestrateegiat. – Õpetajate Leht 19.06.2009.
—— 2009b: Vaba aeg Soome ja Eesti keele- arenduskavades. – Oma Keel 2/2009 s.
69–76.
—— 2009c: Soome keele tulevikukavast.
Esitelmä Emakeele Selts (Äidinkielen seuran) työseminaarissa 17. joulukuuta 2009, Tartto.
Äidinkielen monet merkitykset kielipoliittisessa toimintaohjelmassa
Suomen kielen tulevaisuus on yksi mo- nista 2000-luvun alussa Pohjoismaissa laadituista kielipoliittisista toimintaoh- jelmista. Sitä edelsi Suomessa Kotuksen vuonna 1998 julkistama aikaisempi oh- jelma, jossa mainittiin tarve laajentaa tut- kimuskeskuksen toimintaa juuri kielipo- liittiseen suuntaan. Samanlainen pyrki- mys on parina viime vuosikymmenenä ollut nähtävissä monien muidenkin kie-
lenhuoltoelinten toiminnassa, oli sitten kysymys maiden valtakielistä tai erityyp- pisistä vähemmistökielistä.
Uusi suomen kielen toimintaohjelma on monin tavoin antoisaa luettavaa. Kir- joittajina on joukko nimekkäitä alojensa asiantuntijoita, jotka tarkastelevat suo- men kielen tilannetta eri näkökulmista, kuten esimerkiksi koulun, tieteen, kie- liteknologian, yritysmaailman ja vapaa-
ajan kannalta. Erityisen mielenkiintoista on, että toimintaohjelman alussa on pe- rusteellinen historiallinen katsaus suo- men kielen käytön ja aseman kehityk- seen (s. 15–29). On kielipoliittisesti tär- keää, että ohjelmassa selvitetään Suo- men virallisen kaksikielisyyden taustaa sekä sitä, minkälaisen pitkän kehityksen tulosta suomen kielen nykyinen vahva asema loppujen lopuksi on. Monet teki- jät vaikuttavat siihen, mitkä kielet missä- kin historian vaiheessa joutuvat syrjään tai nousevat etusijalle. Mikään ei ole it- sestään selvää, ja sen tähden onkin tietoi- sesti toimittava niin, ettei, toimintaohjel- man viimeistä lausetta lainatakseni, ”pa- lata tilanteeseen, josta 1800-luvun fenno- fiilit työnsä aloittivat” (s. 222).
Vuoden 1998 alustavassa kielipoliitti- sessa toimintaohjelmassa tavoitteena oli
”saada niin tutkimuskeskuksessa työs- kentelevät kuin ympäröivä yhteiskunta- kin pohtimaan kielen merkitystä yksi- lölle ja yhteiskunnalle”. Ohjelmassa käy- tettiin runsaasti sanaa äidinkieli, ja sen todettiin tarkoittavan suomen ja ruot- sin lisäksi myös muita suomessa puhut- tavia kieliä, kuten saamea, romania ja viittoma kieltä.
Vuoden 2009 toimintaohjelma kes- kittyy suomen kieleen, mutta suomi esiintyy siinäkin vahvasti osana Suomen nykyistä, monimuotoista kielimaisemaa.
Monikielisyyden vaalimisen tärkeyttä ja pienten kielten puhujien kielellisiä oi- keuksia korostetaan toistuvasti, samoin rinnakkaiskielisyyden antamia mahdol- lisuuksia. Suomen kieltä kannustetaan käyttämään mahdollisimman monessa yhteydessä ja tarvittaessa muiden kiel- ten, esimerkiksi englannin, rinnalla. Tä- män kaltainen sekä–että-ajattelu ja kie- lellinen suvaitsevaisuus nousevat esille useassa kohdassa. Todetaan että kielen
vaihtelua, johtuipa se sitten puhujien eri äidinkielistä tai muusta, ”ei tarvitse pi- tää uhkaavana, vaan se on mahdollisuus, joka takaa kielen elinvoiman” (s. 40). On vain tunnettava vaihtelun moninaisuus ja normit ja käytettävä kieltä monipuo- lisesti ja eri tarkoituksiin. Arjen todelli- suutena mainitaan ”monet suomen kie- let”, alueellisesti tai ammateittain vaihte- levat, eri tyyleihin ja tarkoituksiin kyt- ketyt tai monikielisyyteen liittyvät kie- limuodot (191–192), jotka myös muut- tuvat jatkuvasti. Ohjelmassa mainittu verkkokirjoittaminen on hyvä esimerkki kirjoitustottumusten muuttumisesta ja monikielisten käytänteiden omaksumi- sesta myös äidinkieleltään suomenkie- listen nuorten keskuudessa (s. 200). Sitä voisi verrata monien kielivähemmistöi- hin kuuluvien nuorten verkkokirjoitta- miseen ja kulttuurituotantoon, joille on myös tyypillistä kielillä leikittely ja koko oman kielirepertoaarin luova hyväksi- käyttö. Luvun kirjoittajan mielestä suo- menkielisten nuorten englannin ja suo- men hyödyntäminen verkkokirjoitta- misessa ei ole merkki siitä, että englanti olisi näillä nuorilla syrjäyttämässä suo- men, vaikka aivan varma asiastaan hän ei näytä olevan, koska lisää tekstiinsä sul- kulausekkeen ”(toivottavasti?)” (s. 200).
Miten sitten tulkitsemmekaan tilanteen ja sen vaikutuksen yksittäisten kielten asemaan, meidän on kuitenkin todettava, että tarkkojen rajojen vetäminen kielten välille on yhä vaikeampaa, kun monikie- lisyys ja monikieliset käytänteet yleisty- vät ja vakiintuvat yhteiskunnassa ja eri- tyisesti nuorten keskuudessa.
Suomen kieltä puhuvien kielellinen tausta on myös muuttunut huomatta- vasti siitä, millainen se oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Suomea toisena tai vieraana kielenä puhuvien määrä on
kasvanut, ja samaan aikaan äidinkiele- nään suomea puhuvien kielen käyttö on muuttunut myös alueellisten puhetapo- jen yleistymisen ja kirjakielen vähittäisen puhekielistymisen myötä. Toimintaohjel- massa pohditaankin muun muassa, mitä opetussuunnitelmissa oikeastaan tarkoi- tetaan äidinkielisen veroisella suomen kie- lellä ja kysytään retorisesti, ”vastaavatko suomi toisena kielenä -opettajan tai fins- kanopettajan käsitykset syntyperäisen ve- roisesta taidosta sitä todellisuutta, jonka peruskoulun tai lukion äidinkielen ja kir- jallisuuden opettaja päivittäin kohtaa su- pisuomalaisten kirjoituksissa?” (s. 90).
Samassa luvussa mainitaan Ben Ramp- tonin käyttämä asiantuntijuus-käsite syn- typeräisen tai äidinkielisen veroisen kieli- taidon vaihtoehtona, kun puhutaan kie- len oppijoista. Asiantuntijuus tarkoittaa kykyä toimia kielen avulla eri tilanteissa, kun taas käsitteet syntyperäinen kielitaito tai äidinkielisyys yhdistetään Suomessa helposti suomalaisuuteen, suomalaiseen identiteettiin ja sellaiseen suomen kielen taitoon, jonka kuvitellaan vain syntype- räisen suomalaisen voivan saavuttaa. Jos suomea toisena kielenä oppivalta vaadi- taan, että hänen pitäisi tavoitella ”synty- peräisen kaltaista” suomen taitoa, kynnys voi tuntua liian korkealta ja tavoite saa- vuttamattomalta (s. 87–88).
Äidinkieli-käsite on muullakin ta- voin ongelmallinen. Toimintaohjelmaan sisältyvien suositusten joukossa on eh- dotus korvata (suomenkielisen kou- lun) oppiaineen nimi äidinkieli ja kir- jallisuus nimellä suomen kieli ja kirjalli- suus (224). Muutos on paikallaan, koska Suomen kouluissa käy todellakin lapsia, jotka puhuvat monia muitakin äidin- kieliä kuin suomea (ja ruotsia). Suositus on sen tähden olennainen osa koko toi- mintaohjelmaa, jonka pääajatuksena on
juuri kaikkien Suomessa puhuttujen äi- dinkielten kunnioittaminen. Tähän liit- tyen tekstissä on ulkopuolisin silmin tarkasteltuna pieni aukko. Koulua kos- kevan 4. luvun alku käsittelee äidinkie- len opetusta, ja se määritellään siten että
”Äidinkieli – tässä tekstissä suomen kieli – on koulun tärkein oppiaine” (s. 59).
Teksti jatkuu seuraavasti: ”Koulussa ope- tetaan myös vieraita kieliä ja yhä enem- män myös vierailla kielillä, lähinnä eng- lanniksi. Millaiset mahdollisuudet op- pilaalla on valita ne vieraat kielet, joita hän haluaa opiskella koulussa?” Luki- jana jään miettimään, miksi ruotsin kie- lestä ei mainita mitään, vaikka se ainakin jossain opintojen vaiheessa on ajankoh- tainen asia kaikille Suomen koululaisille äidinkielestä riippumatta ja senkin ope- tusta voisi ja tulisi kaikin tavoin kehittää.
Ehkä selityksenä on, että luvussa käsitel- lään äidinkieltä ja sen merkitystä ylei- sesti ja äidinkieleen oppiaineena voi suo- malaisen käytännön mukaisesti sisällyt- tää sekä suomen että ruotsin kielen. Kun siis puhutaan äidinkielestä ja vieraista kielistä, mukana saattavat olla molem- mat kotimaiset kielet, koulun ”äidinkie- let”. Toisaalta silloin jätetään huomiotta sekä suomenkieliset ruotsin oppijat että ruotsinkielisten koulujen suomen oppi- jat. Nämä toista kotimaista toisena kie- lenä opettelevat ovat kielipoliittisesti tär- keitä ryhmiä, jotka koulua käsittelevässä luvussa jäävät hieman syrjään.
Toimintaohjelman eri luvut antavat perusteellisen kuvauksen suomen kielen nykytilanteesta ja siitä, mitä kielen tule- vaisuuden turvaamiseksi tulisi tehdä. His- toriallinen katsaus suomen kielen vaihei- siin yhteisen Ruotsin valtakunnan ajoista nykypäivään ja ulkomailla suomea puhu- vien esittely laajentavat perspektiiviä kiin- nostavalla tavalla. Kussakin luvussa mai-
nitut alakohtaiset suositukset tukitoimen- piteiksi on myös koottu kirjan loppuun, ja jokaisen alan kohdalla on mainittu suosi- tusten täytäntöön panosta vastuulliset ta- hot. Kaikki suositukset eivät koske Suo- messa puhuttua suomea, vaan esimerkiksi sivulla 224 esitetään, että valtion on huo- lehdittava siitä, että muita kuin kotimai- sia kieliä puhuvat asukkaat saavat riittä- västi opetusta suomen kielen lisäksi myös omilla äidinkielillään. Tämä vastaa poh- joismaisen kielipoliittisen julistuksen koh- taa, jossa korostetaan kaikkien ihmisten oikeutta omaan äidinkieleen (Nordiska Ministerrådet 2007: 82). Ruotsinsuoma- laisena ilahduin otsikon Suomen kielen julkisen käytön ja aseman kehitys alla ole- vasta suosituksesta, jonka mukaan ”Suo- men valtion on esitettävä Ruotsille vaa- timus ruotsinsuomen nostamisesta mui- den yhteiskunnan toimintaa ylläpitävien kielten rinnalle kaikissa niissä kunnissa, joissa on merkittävä suomenkielinen vä- hemmistö” (223). Ns. suomen kielen hal- lintoalue, joka aikaisemmin käsitti viisi Pohjois-Ruotsin kuntaa, laajeni 1.1.2010 alkaen huomattavasti, kun siihen liittyi 18 Suur-Tukholman ja Mälarinlaakson kun- taa, kirjoittajan kotikunta Uppsala mu- kaan luettuna. Suomen valtiolta tuleva vi- rallinen tuki on jo tähän mennessä monet kerrat osoittautunut hyvin tärkeäksi, ja toimintaohjelmaan kirjattu vahva suosi- tus ruotsinsuomen jatkuvasta tukemisesta on todella tervetullut uutinen ruotsinsuo- malaisille ja muille suomen kielestä kiin- nostuneille Ruotsissa.
Toimintaohjelmassa suositetaan myös, että valtio käynnistää mitä pikimmin Suo- men kielipoliittisen ohjelman laatimisen.
Sen tarkoituksena olisi kartoittaa maassa puhuttavien kielten tilanne ja kieliryh- mien oikeudet sekä laatia maalle koko- naisvaltainen kielistrategia (s. 223). Paljon
alustavaa työtä on jo tehty, kun on julkis- tettu käsillä oleva suomen kielen toiminta- ohjelma, suomenruotsin (Tandefelt 2003) ja romanin (Lindstedt ym. 2009) toimin- taohjelmat sekä selvitykset pohjoissaa- men (Vuolab-Lohi 2007), inarinsaamen (Morottaja 2007) ja koltansaamen (Mo- shnikoff & Moshnikoff 2006) nykytilasta ja kehittämistarpeista. Viittomakielen toi- mintaohjelma valmistunee vuonna 2010.
Suomessa puhutaan toki monia muita- kin kieliä, ja niiden tilanteista ja tarpeista tiedetään toistaiseksi hyvin vähän. Ko- konaisvaltainen kielistrategia, jossa pyri- tään ottamaan huomioon sekä valtakielen että muiden kielten puhujat ja heidän tar- peensa, on demokraattisessa maassa tar- peellinen työkalu kielellisten oikeuksien toteuttamiseksi. Muissakin Pohjoismaissa, kuten Ruotsissa ja Norjassa, on laadittu kansallisia kielipoliittisia ohjelmia, joissa otetaan huomioon muutkin kuin valtakie- len puhujat. Muissa maissa ei ole kuiten- kaan toimintaohjelmien laatimisvaiheessa samalla tavoin perusteellisesti selvitetty kaikkien kotimaisten vähemmistökielten tilannetta kuin Suomessa on pyritty teke- mään. On mielenkiintoista nähdä, millä lailla tämä näkyy tulevassa Suomen kieli- poliittisessa ohjelmassa ja miten siinä vas- tataan muiden kielten, monikielisyyden ja uusien monikielisten käytänteiden asetta- miin haasteisiin, jotka ovat jääneet suh- teellisen vähälle huomiolle muissa poh- joismaisissa kieliohjelmissa.
Leena Huss etunimi.sukunimi@valentin.uu.se
Lähteet
Lindstedt, Jouko – Hedman, Henry – Huttu, Henna – Lindgren, Aale – Lindgren, Mertsi – Vuolasran-
ta, Miranda – Åkerlund, Tuula – Granqvist, Kimmo – Hänninen, Anneli 2009: Romanikielen kielipoliit- tinen ohjelma. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Morottaja, Matti 2007: Inarinsaamen kielen tilanne sekä kielenhuolto- ja tutkimustarpeet. http://www.kotus.fi/
files/716/inariSelvityS2007.pdf 26.12.09 Moshnikoff, Jouni – Moshnikoff,
Satu 2006: Selvitys koltansaamen nykytilasta ja tarpeellisista toimen- piteistä. http://www.kotus.fi/files/715/
koltansaamenselvitys.pdf 26.12.09 Nordiska Ministerrådet 2007: Deklaration om
nordisk språkpolitik 2006. Köpenhamn:
Nordiska Ministerrådet.
Suomen kielen tulevaisuus = Hakulinen,
Auli – Kalliokos ki, Jyrki – Kankaanpää, Salli – Kanner, Antti – Koskenniemi, Kimmo – Laitinen, Lea – Maamies, Sari – Nuolijärvi, Pirkko 2009: Suomen kielen tulevaisuus. Kielipoliittinen toimintaohjelma. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. http://scripta.
kotus.fi/www/verkkojul kaisut/julk7.
Tandefelt, Marika 2003: Tänk om...
Svenska språknämndens förslag till handlingsprogram för svenskan i Finland.
Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimus- keskus.
Vuolab-Lohi, Kaarina 2007: Pohjois- saamen kielen tilanne sekä kehittämis- tarpeet. Selvitys. http://www.kotus.fi/
files/742/pohjoisSelvitys.pdf 26.12.09
Moninaista suomea monikielisessä koulussa
Kotuksen julkaisemassa kielipoliittisessa toimintaohjelmassa Suomen kielen tule- vaisuus valotetaan myös suomi toisena kielenä -opetuksen (S2) tulevaisuuden näkymiä (s. 85–96). Kielipoliittisen toi- mintaohjelman S2-opetusta koskevat lin- jaukset sekä sitä paria vuotta aikaisempi Kielikoulutuspoliittisen projektin (Kiepo) loppuraportti (Pöyhönen & Luukka 2007) ovat olleet laajasti käsiteltävinä myös suomi toisena kielenä -opettajien keskuu- dessa (Kannanotto Kiepoon 2007; Palaute kielipoliittiseen toimintaohjelmaan 2009).
S2-opettajat ovat ottaneet molemmat asiakirjat vastaan tervetulleina puheen- vuoroina alalle, joka koko lyhyen histori- ansa ajan on aukonut uusia uria. S2-opet- tajat ovat itse olleet kehittämistyössä ak-
tiivisia ja samalla päässeet todistamaan käänteentekeviä murroksia murrosten pe- rään (Kurkela 2009; Mieskolainen 2009).
Elämme parhaillaan yhtä sellaista.
Eurooppalaisen kielenopetuksen opit ja ideologiat on luotu suurelta osin yh- teiskuntaan, jossa opetuksen konteksti oli yksikielistä ja yksikulttuurista (Kramsch
& Whiteside 2008: 645). Nykyinen Eu- rooppa ja Suomi ovat kuitenkin enene- vässä määrin monikielisiä: useat kielet ja kielimuodot elävät rinnakkain. Tarvi- taan siis uudenlaista, monikielisyyden ja todellisen kansalaisten yhdenvertaisuu- den huomioon ottavaa kielipedagogiik- kaa. Sen pitäisi osaltaan turvata sitä, että kaikki kielet ja ihmiset voivat yhteiskun- nassamme hyvin.
