124 niin & näin 2/2019
jenkuvittelukyvyn sisälle jääneen crescendon tympeää toistoa.
Kipu on mangassa sulkeistettu ja hahmot suhtau- tuvat ruumiinosiinsa välineellisesti. Tämä ulottuu myös biologisiin kehoihin ja niin pitkälle, että lukija tajuaa kauhistua dystopiaa. Elokuvassa väkivaltaa on määräl- lisesti enemmän ja se on yhtä raakaa kuin mangassa, mutta ikäraja Yhdysvalloissa on 12 – osittain sillä pe- rusteella, että elokuvassa silvotaan lähinnä kyberkehoja.
Katsoja ei ymmärrä kammoksua tätäkään seikkaa eksis- tentiaalisena narkoosina.
Käsistä riistäytyvää tekoälyä tai teknologiaa ei oi- keastaan enää tarvita dystopioita toteuttamaan, kun esiteineille syötetään hyvällä omallatunnolla Alitan kal- taista makeaa troppia, jonka sivuvaikutuksena on kaihin vääjäämättömyydellä etenevä väkivaltasokeus. Valtaosa toisen maailmansodan sotilaista ei tosiasiassa laukaissut asettaan silkkaa vastentahtoisuuttaan tappaa ihmisiä, mutta harjoittelu ihmistä esittävien maalitaulujen kanssa lisäsi laukaisuprosenttia huimasti4. Tulevaisuudessa siis tähdätään suoraan päähän tai rintaan.
otteita ajasta
Viitteet & Kirjallisuus
1 Yukito Kishiro, GUNNM (1991). Osat 1–9. Suom. Juha Mylläri.
Tammi, Helsinki 2006. Nimi GUNNM on Kishiron litterointi tavuista ”gan” ja ”mu”, ja sen suomennos olisi suurin piirtein
”(tuli)ase-uni”.
2 Jonan Morgan, MNS Exclusive Interview: Battle Angel (GUNNM) Creator Yukito Kishiro. Verkossa: http://www.
animenewsservice.com/mns-exclusive-interview-battle-angel- gunnm-creator-yukito-kishiro/
3 Facial Performance Capture ja Fusion Camera System, joiden kehittämisessä Cameron oli ollut mukana, mahdollistavat kehon digitaalisen simuloinnin. Ks. esim. James Cameron - Performance Capture re-invented. Verkossa: http://www.motioncapturesociety.
com/resources/articles/miscellaneous-articles/84-james-cameron- performance-capture-re-invented
4 David Grossman, On Killing. The Psychological Cost of Learning to Kill in War and Society. Little, Brown & Co., Boston 1995.
Joonas S. Martikainen
Dystopioita etsimässä ja kokemassa
Elämme jälleen aikaa, johon kuuluu leimallisesti dystopioiden painostava läsnäolo.
Ilmastonmuutoksen kiihtymisen tuoman uuden katastrofikuvaston lisäksi olemme todistaneet esimerkiksi Margaret Atwoodin Handmaid’s Talen tv-versioinnin jättisuosiota. Muutkin klassiset dystopiat, kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma tuntuvat kummallisen tutuilta. Vanhojen dystopioiden ajankohtaisuus kavaltaa, että niissä on yhä tutkittavaa.
F
enomenologian eri alojen tutkijoiden ja te- kijöiden yhteenliittymä Center for Prac- tical Phenomenology1 järjesti yhdessä Hel- singin yliopiston käytännöllisen filosofian oppiaineen ja Koneen Säätiön ”Despair and Time” -projektin kanssa huhtikuussa konferenssin Analysing Darkness and Light: Dystopias and Beyond.Synkkää aihetta lähestyttiin politiikan tutkimuksen, ko- kemuksen ja havainnon fenomenologian sekä pimeyden ja valon estetiikan kautta.
Yhteiskunta, jossa eläminen ei ole mahdollista
Monissa esitelmissä tutkittiin tapoja, joilla erilaiset to- talitarismista kertovat dystopiat vaikuttavat poliittiseen
mielikuvitukseemme. Erika Ruonakoski teki tärkeän huomautuksen todetessaan, ettei dystopia ole utopian vastakohta. Näiden kahden toisiinsa kietoutuneen tule- vaisuuden kuvittelutavan suhde on huomattavasti moni- mutkaisempi. Siinä missä utopiat esittävät parasta, mitä osaamme nyt toivoa ja kuvitella, dystopiat peilaavat pel- kojamme ja painajaisiamme. Useimmissa utopioissa on kuitenkin läsnä dystopian siemen. Esimerkiksi haave- kuvat teknologisen edistyksen tuomasta hyvinvoinnista kääntyvät helposti painajaisiksi, joissa ihminen on raken- tamiensa koneiden alistama.
Monet esitelmät palasivat Hannah Arendtin teks- teihin ja hänen ajatukseensa totalitarismista järjes- telmänä, jossa yhteisen maailman valo on sammunut.
Ilman totuudessa pysyvän julkisen keskustelun tuomaa valoa myös ajattelu on tuomittu hapuilemaan pimeässä.
2/2019 niin & näin 125
Dystopiat tuntuvatkin kukoistavan erityisesti silloin, kun julkisen keskustelun suhde tosiasioihin käy löysäksi ja kielen kyky valottaa ihmisten maailmaa estyy. Onko ihme, että Orwellin romaanissaan 1984 kuvailema doublespeak tuntuu ajankohtaiselta, kun harva enää jaksaa vaatia eroa toden puheen ja markkinointikielen tai poliittisten eufemismien välille?
Yhtenä teemana käsitelty valistuksen perinnön ja dys- topioiden suhde on kaikkea muuta kuin selkeä. Monille konservatiivisille kriitikoille valistuksen vapauden ja ra- tionaalisuuden arvojen viitoittama maailma on Ranskan vallankumouksesta alkaen näyttäytynyt torjuttavana dys- topiana itsessään. Jotain samankaltaista on aistittavissa nykyhetken laitaoikeistolaisissa pelkokuvissa ”uppoavasta lännestä”.
Dystopiat kertovat meille, mitkä asiat tekevät yh- teiskunnistamme elämisen arvoisia, maalaamalla kuvia maailmoista, joissa ne on menetetty. Kuten Heta Mattila totesi: ”Ehkä kuolema on se äärimmäinen asia, jota pel- käämme dystopioissa. Dystopiat ovat yhteiskuntia, joissa eläminen ei ole enää mahdollista.”
Pimeyden kehollisuus
Visuaalisesti dystopiaa kuvataan monesti juuri maa- ilmana, josta päivänvalo on kadonnut, usein ydintalven kaltaisen maailmanlopun tai läpitunkemattomien saas- tepilvien vuoksi. Oli kyse sitten Matrixin teknologisesta helvetistä, Blade Runnerin öisessä sateessa kylpevästä film noir -kyberpunkista tai Terry Gilliamin Brazilin byro- kraattisesta painajaisesta, dystopioihin tuntuu liittyvän ihmiskunnan lankeaminen pimeyteen.
Pimeydellä on myös kehollinen aspektinsa, joka nousi esiin useissa esityksissä. Täysi pimeys on tila, joka on enemmän kuin silmien sulkeminen. Kuten Olli Aho huo- mautti esitelmässään Edgar Allan Poen novellista ”Pit and the Pendulum”, vasta avatessamme silmät pimeys todella tunkeutuu meihin. Pimeyden virratessa meissä kehomme rajat katoavat, ja menetämme ennen kaikkea kyvyn hallita sitä ajatuksellamme. Joni Puranen lähestyi samaa kehon rajojen katoamisen teemaa Jean-Luc Nancyn unen filo- sofian avulla. Nukahtaessamme ”putoamme” (tomber) uneen ja astumme valveminän tuolle puolen. Äkilliset nytkähtävät heräämiset kesken rauhallisten torkkujen tun- tuvat siltä, kuin meidät nostettaisiin ylös jostain muualta – eikä liike tunnu olevan meistä peräisin.
Petri Berndtsonin esitelmässä Eugène Minkowskin fenomenologinen psykologia antoi taolaiseen anarkis- tisen ajattelun perinteeseen yhdistettynä viitteitä mahdol- lisuudesta ajatella toisin: ei silmiin tulvivan valon vaan pimeyden kautta. Pimeydessä etäisyyksien katoaminen pakottaa päästämään irti henkilökohtaisesta identiteetin tunteesta ja tuntemaan elämän syvyysaspektin. Tämä
”ei-okulaarinen viisaus” paljastuu syvässä hengityksessä tapahtuvassa meditaatiossa, joka vie meidät kauemmaksi ajattelusta valon ja ääriviivojen avulla ja lähemmäksi tun- nelman ja syvyyden aistimista. Meditatiivisessa pimey- dessä saavutettu kokemus oman itsen häivyttämisestä
saattaa paljastaa tietoa, jonka välittäminen sanallisesti on mahdotonta.
Teknologian pelko
Susanna Lindberg kiinnitti huomiota tapoihin, joilla il- mastonmuutoksen kaltaisten ihmisen aiheuttamien luon- nonkatastrofien pelko kiinnittää ajattelumme raameihin, joissa teknologia ja luonto sekoittuvat. Tällöin korostuu ristiriitaisesti sekä ihmiskunnan rooli luonnon ”pelas- tajana” että oma voimattomuutemme luonnon vääjäämät- tömyyden edessä. Asetelma on omiaan luomaan valheel- lisen vaihtoehdottomuuden vaikutelman, joka on murret- tavissa vain pelon hermeneutiikan avulla. Ymmärtäessämme paremmin pelkojamme opimme myös taistelemaan it- seään toteuttavia maailmanlopun ennustuksia vastaan.
Michał Wieczorekin esitelmä käsitteli teknologian ja dystopian suhdetta myyttien teorian valossa. Myyttien voidaan katsoa syntyneen tavaksi ottaa fiktiivisesti haltuun arvaamaton ja ahdistava universumi. Teknologia on toiminut erinomaisena keinona lievittää tätä ahdis- tusta. Viimeistään atomipommin synnystä alkaen tek- niset ratkaisut ovat kuitenkin jatkuvasti tuottaneet uusia ahdistuksen aiheita, joihin tarjotaan vain uusia teknisiä ratkaisuja. Teknologia helpottaa ja parantaa elämäämme, mutta samalla se tuntuu lipsuvan hallinnastamme. Dys- topiat kuten Terminator – tuhoaja paljastavat pelkomme siitä, että teknologia on kyvytön itse ratkaisemaan tuot- tamiaan ongelmia.
Lopuksi
Dystopiat yllättivät moninaisuudellaan. On sekä yksit- täisten ihmisten yksityisiä painajaisia sekä laajalti jaettuja ja hyväksyttyjä ”todennäköisiä” dystopioita. Poliittisten dystopioiden kuvastossa huuruiset fantasiat verisistä val- lankumouksista vertautuvat painostaviin ja pysähtyneisiin totalitaristisiin yhteiskuntiin. Teknologiset uhat taas tun- tuvat johtavan post-apokalyptisiin visioihin, joissa kaikki yhteiskunnalliset rakenteet ovat kadonneet, ja tilalla on vain veristä kamppailua jäljellejääneiden kesken.
Siinä missä utopiat tapaavat olla luonteeltaan kirkkaan ajattomia ja ikuisia, dystopiat ovat usein jonkin tietyn pelon toteutumia, jonkin tarkan katastrofin tai pelätyn poliittisen vallankumouksen jälkeisiä visioita pi- meydestä. Menneet dystopiat ovat viestejä ja varoituksia tulevaisuuden ihmisille siitä, mitä pelkäsimme kerran.
Dystopiat eivät ole koskaan poliittisesti viattomia. Ar- tikuloidessaan pelkojamme ne myös luovat niitä tehok- kaammin kuin tulemme usein huomanneeksi. Dysto- pioiden ymmärtäminen auttaa meitä myös näkemään niille vaihtoehtoja.
otteita ajasta
Viite & Kirjallisuus
1 Lisätietoa Center for Practical Phenomenologyn toiminnasta:
practicalphenomenology.fi
