T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Antti Revonsuo: Inner presence: Consciousness as a biological phenomenon. Cambridge, MA:
MIT Press, 2006. 473 sivua.
Mikä tekee ihmisestä tajuisen eli tietoisen olen- non? Maksa tai munuaiset eivät ajattele eivätkä tiedosta yhtään mitään. Aivoja sen sijaan pide- tään ajattelun ja tietoisen kokemuksen tyyssija- na, mutta mikä niistä tekee sen? Vai onko tie- toinen kokemus ennemminkin koko organismin ominaisuus (ns. embodied cognition)? Tai kenties tietoisuus (consciousness) onkin olemassa orga- nismin ja ympäristön vuorovaikutuksessa ja kulttuurissa? Tai ehkä mitään tietoisuutta ei ole olemassakaan, on vain aivotoimintaa?
Ei, sanoo Antti Revonsuo. Fenomenaalinen tietoisuus asuu kirjaimellisesti aivoissa. Se on oma erityinen biologisen organisaation tasonsa aivoissa. Fenomenaalinen tietoisuuden sisältö on erotettava representationaalisesta tietoisuu- den sisällöstä. Jälkimmäinen on yhtä kuin mie- lessä oleva ulkoisen todellisuuden re-presen- taatio: mielen merkit tai symbolit viittaavat joi- hinkin ulkomaailman objekteihin. Tässä ei vält- tämättä ole mitään tietoista; zombikin kykeni- si tähän.
Fenomenaalinen tietoisuus on yhtä kuin sub- jektiivisen kokemuksen sisäiset muodot (pat- terns) sinänsä, ilman viittausta ulkomaailmaan.
Revonsuon mukaan unet ovat kiistaton osoitus siitä, että aistien syöte ja motorinen toiminta tu- losteena eivät ole välttämättömiä fenomenaa- lisen tietoisuuden synnylle. Unissa molemmat on kytketty irti, ja silti sisäinen fenomenaalinen todellisuus, virtuaalinen todellisuus elää ja voi hyvin. Aistimellis-perseptuaalinen ja ruumiil- linen läsnäolomme maailmassa syntyvät yk- sinomaan sisäisistä neuraalisista mekanismeis- ta. Kysyttäessä, voivatko eläimet tai tietokoneet ja robotit olla tietoisia, kysytään juuri sitä, onko niillä fenomenaalinen organisaation taso.
Embodied cognition -teorioissa jää epäselväk- si, mitä oikein pyritään selittämään. Revonsuo
hylkää myös ajatukset entiteetinomaisesta ”it- sestä” ja fenomenaalisista objekteista, jotka näyttäytyisivät tälle itselle tietoisuudessa. Ul- koista havaitsija–havaittu-suhdetta ei tarvitse siirtää tietoisuuden sisään. Siten kritiikin koh- teeksi joutuu myös Antonio Damasion käsitys tietoisuudesta, missä sisältöjen suhteuttaminen omaan ruumiinkuvaan tai -kokemukseen on keskeistä. Damasion ajatuksen taustalla on ns.
James–Lange-teoria emootioista, jossa emootiot ovat oman ruumiintilan havainnointia.
Revonsuo ei kuitenkaan keskustele Damasi- on teoriasta laajemmin eikä käsittele emootioi- ta lainkaan. Hänen kritiikkinsä kohdistuu suo- raan ajatukseen, että fenomenaalinen taso tai sen osat olisivat jonkinlaisen sisäisen havain- non kohteina. Subjekti ei tule tietoiseksi objek- tista mentaalisen aktin kautta. Kokemus on sub- jektiivista, mutta se ei esity millekään erilliselle subjektille. Niin sanotut fenomenaaliset objek- tit eivät myöskään ole objekteja samassa mieles- sä kuin ulkomaailman objektit. Vain fysikaali- sia objekteja on olemassa ja niillä on ”self-presen- ting” -ominaisuus. Fenomenaalinen kokemus on kuin TV:n kuvaruutu, jossa ei ole mitään mi- niatyyriobjekteja vaan vain sähköisiä aktivaati- oita, joilla on tietty hahmo (pattern).
Husserlia ei löydy kirjan henkilöhakemistos- ta eikä bibliografi asta, mutta muutamassa koh- din Revonsuo toteaa biologisen realismin poik- keavan Husserlin ohjelmasta paitsi empiirisyy- tensä osalta myös siinä, että intentionaalisuut- ta ei pidetä fenomenaalisen tietoisuuden edel- lytyksenä. Fenomenaalinen tietoisuus on päin- vastoin intentionaalisuuden edellytys. Objek- tiinsa suuntautuneet mielen aktit ovat mah- dollisia vain sikäli kuin on olemassa mieli, jos- sa piirteiden järjestyneet hahmot (organized pat- terns) voivat realisoitua. Tähän ei tarvita inten- tionaalisia objekteja, joihin mieli olisi suuntau- tunut. Fenomenaalinen kokemus koostuu vain piirteiden hahmoista; ne vain ovat, eivätkä ole suuntautuneet mihinkään itsensä ulkopuolelle.
Kirjoja
Ratkeaako tietoisuuden ongelma?
Ilkka Pyysiäinen
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
51
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Tällaisen tason olemassaolo on Revonsuon teorian perusta. Revonsuo toteaa esimerkiksi Dennettin ”monivedosmallista”, että se ei ole fenomenaalisen tietoisuuden selitys laisinkaan.
Dennettille ei ole olemassa mitään fenomenaa- lista maailmaa-minulle. On vain informaation prosessointia, jossa ei voida vetää selvää rajaa tietoisen ja tiedostamattoman välille. Myöskään Ned Blockin ”pääsytietoisuudella” (access con- sciousness) ei ole mitään välttämätöntä yhteyt- tä subjektiiviseen kokemukseen. Siinä on kyse vain käyttäytymistä ohjaavasta informaatiosta.
Ratkaisun avain: empiirinen tutkimusohjelma
Revonsuo kehottaa kirjan alussa lukijaa teke- mään pienen muutoksen vanhaan kysymyk- seen ”Miksi on olemassa jotakin ennemmin kuin ei-mitään”. On parempi kysyä ”Miksi on olemassa jotakin minulle”. Evoluution näkö- kulmasta kenellekään ei ollut mitään ennen kuin homo sapiensille kehittyi kyky tietoiseen koke- mukseen.
Ongelma ei siis ole fysiikan tai kosmologi- an alaan kuuluva vaan psykologinen ja biologi- nen. Revonsuon mukaan tietoisuuden ongelma voidaan ratkaista vain empiirisellä tutkimusoh- jelmalla, jossa fenomenaalinen subjektiivisuus otetaan vakavasti. Tietoisuustutkimuksen val- tavasta suosiosta huolimatta biologisen realis- min fi losofi sia perusteita ei ole juurikaan poh- dittu. Pyrkiessään hahmottelemaan biologisen tietoisuuden tutkimuksen ohjelmaa Revonsuo on siis ottanut itselleen mittavan tehtävän.
Metodisesti hän nojautuu niin sanottuun monitasoisen selittämisen malliin (multilevel ex- planation). Deduktiivis-nomologisen selittämi- sen ja teoria-reduktion asemesta mielenkiin- to suuntautuu eritasoisiin mekanismeihin. Tut- kittaessa ilmiöitä eri ontologisilla tasoilla, edis- tys yhdellä tasolla tuottaa usein edistystä myös toisilla uusien kysymysten ja hypoteesien muo- dossa. Idean juuret näyttävät olevan osin Ro- bert N. McCauleyn artikkelissa ”Intertheoretic relations and the future of psychology” (Philo- sophy of Science, 1986), jossa McCauley kritisoi Paul Churchlandin eliminatiivista materialis- mia. McCauley toistaa argumenttinsa toimitta- massaan teoksessa The Churchlands and their Cri- tics (1996). Ajatusta on kehitelty edelleen Mc- Cauleyn ja Bechtelin artikkelissa ”Explanatory pluralism and heuristic identity theory” (Theory and Psychology, 2001). Revonsuo ei kuitenkaan
mainitse McCauleya eikä myöskään Church- landeja vaikka eliminatiivista materialismia ly- hyesti käsitteleekin (s. 30-31).
Fenomenaalisen tietoisuuden selitys jakaan- tuu kolmeen tehtävään: alaspäin katsovat seli- tykset kohdistuvat mikrotason neuraalisiin me- kanismeihin, taaksepäin katsovat selitykset va- lottavat tietoisuuden kausaalista historiaa, ja ylöspäin katsovat selitykset kertovat, mikä tie- toisuuden rooli on käyttäytymisen säätelyssä.
Olennaista on tehdä mahdollisimman selväk- si, mitä me olemme selittämässä, kun selitäm- me tietoisuutta. Käsitteiden määrittelyn ohella tarvitaan metaforia ja mallisysteemejä.
Visuaalista tietoisuutta (awareness) on usein pidetty hyvänä mallisysteeminä tietoisuuden tutkimuksessa. Revonsuo lisää toiseksi malliksi uneksivat aivot. Niistä päästäänkin sitten maa- ilman simulaation ja virtuaalitodellisuuden me- taforiin sekä läsnäolon tuntoon (sense of presen- ce). Tietoisuuden sisältö on yhtä kuin maailma, joka on minulle juuri nyt läsnä.
Fenomenaalisen tason perustavin aines on eräänlainen yhdistävä spatiaalinen koordinaa- tisto (unifying spatial coordinate system) eli virtu- aalinen tai fenomenaalinen tila. Voidakseen olla läsnä subjektiivisessa kokemuksessa fenome- naalisten sisältöjen on sijoituttava tähän koordi- naatistoon. Kyseessä on näkymätön mutta yh- distävä viitekehys, johon tietoisuuden yhtenäi- syys perustuu. Kun tämä koordinaattisysteemi on läsnä aivoissa, aivot ovat tietoisessa tilassa.
Sen puuttuminen merkitsee ei-tietoista tilaa.
”Unisieppari”
Leibniz esitti Monadologiassaan ajatusleikin, jos- sa fi losofi kutistetaan mikroskooppiseen ko- koon ja lähetetään tutkimusretkelle ihmisen ai- voihin. Leibnizin mukaan oli selvää, että seik- kailija ei voisi koskaan löytää ajatuksia, haluja tai tuntemuksia. Tässä hän on oikeassa. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ole siitä, että ajatukset olisivat immateriaalisia. Miniatyyrifi losofi mme ei ehkä vain tiedä, mitä etsiä, koska hänellä ei ole neurotieteellistä koulutusta.
Revonsuo huomauttaa, että tällä hetkellä mo- net neurotieteilijät uskovat, että aivokuvannus- menetelmät ovat jo pitkälti paljastaneet tietoi- suuden neuraaliset mekanismit. Monet fi loso- fi t taas katsovat, että täydellisinkään neurotiede ei voi koskaan selittää tietoisuutta, koska Leib- nizin kuilu on ylittämätön. Täydellisinkään ku- vaus tietoisuuden neuraalisesta perusta ei ker-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
ro, miten tietoinen kokemus nousee aineesta.
Eteneminen aivoista neuraalisiin polkuihin, sy- napseihin ja yksittäisiin neuroneihin ei tee yh- tään sen ymmärrettävämmäksi, miten palanen ainetta voi kokea itsensä tietoisesti. Mysteeri on sama, pilkotaan aine miten pieniksi paloiksi tai monimutkaisiksi mekanismeiksi tahansa.
Revonsuo käsittelee ongelmaa erityisesti kir- jan luvussa 21. Hänen mukaansa meidän on toistaiseksi tyydyttävä vain kuvittelemaan, mil- lainen metodologia voisi auttaa selittämään tie- toisuuden.
Revonsuon ”unisieppari” (dream catcher) on Turingin testiin verrattava idea tietoisuustutki- muksen metodologian kriteeriksi. Kuvitelkaam- me tutkijajoukko, joka rekisteröi REM-unessa olevan koehenkilön kaikki aivotapahtumat ja tekee niiden pohjalta multimediaesityksen asi- anomaisen unista. Toinen, riippumaton ryhmä haastattelee saman koehenkilön hänen herätty- ään ja koostaa oman esityksensä tältä pohjalta.
Tämä tehdään noin sadalle koehenkilölle.
Sen jälkeen riippumattomat tuomarit yrittä- vät yhdistää aivotutkimusryhmän unisimulaa- tion osat unitutkijaryhmän vastaaviin. Mikä- li tämä onnistuu merkitsevästi satunnaista pa- remmin, on unen fenomenaalinen sisältö re- konstruoitu pelkistä aivotapahtumista päteväs- ti. Niin kauan kun kognitiivisen neurotieteen data ei anna minkäänlaista vihjettä fenomenaa- lisen tason tapahtumista, ei meillä ole tietoisuu- den selitystä. Huomattakoon, että tässä ei ole kyse pelkistä korrelaatioista vaan siitä, että ai- votapahtumat konstituoivat fenomenaalisia il- miöitä.
Unissa tapahtuu mielenkiintoinen represen- taatioiden ”unbinding”: kokemuksen koherens- si vääristyy, kun aisti-informaatio ei ole korjaa- massa virheellisiä mielikuvia. Vääristyminen ei ole mielivaltaista vaan representaatiot muuntu- vat tietyn semanttisen kentän sisällä. Kissa voi esimerkiksi saada ihmisen piirteitä, mutta tus- kin avaruusaluksen. Ilmiö lienee hyvin mallin- nettavissa konnektionistisilla verkoilla.
Revonsuon mukaan (s. 247) valvetilassa täl- laiset virheelliset assosiaatiot eivät tunkeudu tietoisuuteemme. Asia saattaa kuitenkin olla mutkikkaampi. Vaikka unohtaisimme hallusi- naatiot ja muut harhat, niin esimerkiksi uskon- nollisia representaatioita leimaa nimenomaan minimaalinen ”intuitionvastaisuus” (Pyysiäi- nen, Lindeman & Honkela 2003). Kyseessä ei ole mikä tahansa vääristyminen (bizarreness) vaan intuitiivisen ontologisen kategoriarajan rikko- minen: persoonalla ei esimerkiksi ole ruumista
tai esine kuulee rukoukset. Revonsuo ehkä sa- noisi, että tässä on kyse vain representationaali- sen sisällön muuntumisesta, ei fenomenaalisen.
Kenties uskonnolliset uskomukset voisivat silti tarjota unien ohella yhden mielenkiintoisen tien päästä käsiksi itse fenomenaalisuuden ideaan?
Onhan uskonnollisessa kokemuksessakin usein kyse jonkinasteisesta aistitodellisuuden irtikyt- kemisestä.
Klassikkoainesta
Revonsuo ei tarjoa tietoisuuden selitystä vaan hahmottelee tietoisuuden biologista tutkimus- ohjelmaa. Koska teoksessa ei esimerkiksi ole minkäänlaista johtopäätöslukua tai edes tiivis- telmää, saattaa lukijalle jäädä monien risteävi- en ajatuspolkujen jälkeen hieman sekava olo.
Olemmeko nyt todella jotenkin pidemmällä tie- toisuuden selittämisessä vai onko käsitteellinen apuharvennus ja selkiyttäminen tuottanut vain lisää painolastia tuleville tutkijapolville? Tämä kuvastaa hyvin tietoisuustutkimuksen luonnet- ta: kyseessä on monien tieteenalojen leikkaus- pisteessä oleva tutkimusohjelma, jonka perus- teista ei ole minkäänlaista konsensusta. Ei ole esimerkiksi olemassa mitään tietoisuustutki- muksen perusoppikirjaa.
Revonsuon teoksen ansio on nähdäkseni juuri sen tieteenfi losofi sessa otteessa ja selittä- misen monitasomallissa. Tältä pohjalta pääs- tään käsiksi tietoisuustutkimuksen keskeiseen ongelman eli siihen, miten subjektiivinen koke- mus voi nousta neurotason tapahtumista. Pal- jon sekaannusta on aiheutunut siitä, että ei ole osattu pitää erossa selitettävää (explanandum) ja selittäviä tekijöitä (explanans). Revonsuo koros- taa oikein tämän erottelun tärkeyttä. Tältä poh- jalta on mahdollista luoda ”unisiepparin” kal- taisia kriteerejä.
Monista tietoisuudenfi losofeista saattaa kui- tenkin tuntua, että fenomenaalisten sisältöjen ennustaminen aivoprosessien pohjalta ei vie- lä selitä, miten ja miksi aivotapahtumista syn- tyy subjektiivinen kokemus. On ikään kuin ha- luttaisiin nähdä kolmannen persoonan näkö- kulmasta, miten ensimmäisen persoonan koke- mus syntyy. Tutkijalla pitäisi siis olla yhtä aikaa kaksi keskenään ristiriitaista näkökulmaa, kuin yrittäisi nostaa itseään tukasta. Kutsukaam- me tätä vaikkapa Münchhausenin tietoisuuden teoriaksi.
Revonsuo välttää tämän karikon melko tyy- likkäästi, joskaan ei ehkä onnistu tekemään täy-
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
53
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
sin selväksi, miksi Münchhausenin teoria on looginen umpikuja. Revonsuon onnistuminen riippuu pitkälti siitä, onko ajatus tietoisuudes- ta ei-intentionaalisiin fenomenaalisiin hahmoi- hin perustuvana ymmärrettävä ja tosi. Ei ole ai- van helppo käsittää, mikä tekee virtuaalisen to- dellisuuden hahmoista tietoisen kokemuksen.
Tietoisuuden tieteelliset selitykset eivät kyke- ne karkottamaan sitä huimaavaa tunnetta, joka syntyy kysymyksestä ”Mitä olisi, jos mitään ei olisi?” Tietoisuuden selityksen ongelmat ovat tässä analogisia maailman synnyn tai Jumalan olemassaolon selityksille.
Antti Revonsuo toimii osa-aikaisena mää- räaikaisena professorina Skövdessä, Ruotsis- sa. Suomessa hänellä ei ole virkaa. Hänen tut- kimuksensa on kuitenkin melkoinen voiman-
näyttö, josta sen rahoittajat voivat olla ylpeitä.
MIT Pressin kustantama monografi a tekee suo- malaista kognitiivista tutkimusta ihailtavalla tavalla tunnetuksi maailmalla. Keskustelu tie- toisuuden ongelmasta jatkuu, mutta Revon- suon teosta siinä ei voida ohittaa. Veikkaan, että siitä tulee klassikko.
Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti ja Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin tutkija.
KIRJALLISUUTTA
Pyysiäinen, Ilkka, Marjaana Lindeman, & Timo Hon- kela (2003): ”Counterintuitiveness as the hallmark of religiosity”. Religion 33(4), 341-355.
Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartunta- taudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena 2005.
289 s.
Eräs kouluaikainen historianopettajani tari- noi takariviläisetkin kiinnostuneiksi menneis- tä ajoista. Oppilaiden huumorintajuun ja mie- likuvitukseen vetoavat kertomukset laajensivat oppikirjojen kaavamaista käsitystä historiasta.
Kuivakka suurvaltahistoria kytkeytyi aikalais- ten arkeen ja sattumuksiin. Yhteiskunnat jäsen- tyivät monimuotoisina kokonaisuuksina, sattu- man osuus kävi selväksi. Mieleeni jäivät erityi- sesti tauteja koskevat esimerkit: ruttoepidemi- oiden kerrannaisvaikutukset taloudessa ja poli- tiikassa ja se sosiaalinen tuomio, jonka lepraan sairastunut sai eristyksiin joutuessaan. Kuppa- ko teki Iivanasta julman? Ja mitä olisikaan ta- pahtunut, jos verestävät peräpukamat olisivat pysäyttäneet Napoleonin paluun Pariisiin?
Luettuani Mika Kalliomäen kirjan tartunta- tautien yhteiskunnallisista vaikutuksista Suo- men historian kulun ohjaajana ymmärrän, että opettajani oli reilusti aikaansa edellä. Kattavat tutkimukset tästä aiheesta ovat maailmallakin harvassa. Suomessa on selvitetty lähinnä yk- sittäisten tautien historiaa, eikä arkistoihin ole kaivauduttu kovinkaan laaja-alaisesti.
Tautien saama huomio tiedotusvälineissä ei ole ratkaisevasti muuttanut tilannetta. AIDS, SARS, Euroopan eläintautiskandaalit ja pande- mioiden uhka ovat kuitenkin herättäneet uu- sia kysymyksiä. Lintuinfl uenssan uhatessa on jo pohdittu, mitä tapahtuisi suomalaisen yhteis- kunnan päivittäisille toiminnoille jos vaikkapa kolmannes väestöstä kipristelisi taudin kouris- sa.
Nykyajan kosmopoliitti kaupunkilainen unohtaa helposti, että ihminen kuuluu luonnon monimutkaisiin järjestelmiin. Tarttuville pö- pöille suuret väestönkeskittymät ovat kuitenkin kautta aikain olleet onnela, jossa potentiaaliset isännät odottavat laumoina vieri vieressä. Bio- logian yhteys yhteiskuntaan ja sosiaalisiin suh- teisiin on mitä ilmeisin, kun massojen sairastu- essa sairastavat myös tuottavuus, talous, järjes- tys ja moraali. Historian kirjoittajia ovat kuiten- kin kiinnostaneet enemmän valtioiden johtajien ja heidän sotiensa vaiheet kuin ruohonjuurita- son katastrofi t.
Kalliomäki haastaa historiankirjoituksen valtavirran väittämällä napakasti, että tartunta- taudit ovat historian kulun tärkeimpiä ohjaajia.
Tautien yhteys sotiin ja armeijaelämään on il- meinen, mutta pahinta jälkeä ovat tehneet kon- fl ikteissa tartunnoille otollisiksi luodut olosuh-
