54 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 0 9
kille edullinen lopputulos. Tämä edellytti kui- tenkin järjestynyttä, säänneltyä yhteiskuntaa ja yhteisesti sovittuja pelisääntöjä. Ruotsalaistu- nut kreikkalainen sosiologi Apostolis Papakos- tas kuvaa hauskasti tuoreessa kirjassaan, miten hänen kreikkalainen ystävänsä ihmettelee kuin- ka Ruotsissa voi tilata haluamansa esineen toi- selta puolen Ruotsia, saada sen itselleen ja mak- saa laskun jälkeenpäin. Sellaista luottamusta ja yhteistyötä on vaikea kuvitella, jos ei ole siihen tottunut. Toisaalta meistä tuntuu täysin omitui- selta ajatella että joku voisi ihmetellä tällaisen yhteistyön toimivuutta. Kilpailu ja hyötyajattelu eivät siis johda eriarvoisuuteen ja sortoon, ellei yhteiskuntaa sellaiseksi rakenneta.
Evoluution perusajatuksen ymmärtämi- sen pitäisi kuulua yleissivistykseen, jotta Wahl- stedtin kaltaiset väärinymmärtäjät eivät saisi jatkuvasti toistella vanhoja juttuja. Elämän tar- koitus on sen jatkuminen. Ilman tätä periaatetta meillä ei olisi elämää. Elävät organismit sopeu- tuvat ympäristöönsä ja muokkaavat sitä (kuten Darwinille niin rakkaat kastemadot). Ne eivät voi elää, jos ne kuluttavat enemmän energiaa kuin saavat. Mitä suotuisammat ovat olosuh- teet (hyötyjen ja kustannusten ero on suuri) sitä paremmin organismit voivat lisääntyä. Kaikkea tätä voi kuvata edellämainituilla taloudellisil- la termeillä. Olosuhteista riippuen kilpailu on enemmän tai vähemmän tärkeää, mutta evo- luutioteoriassa on viime vuosina korostunut
yhteistyön tär keys, aivan kuten Miikka Tallavaa- ra esittää. Evoluutio on pääsääntöisesti yhteis- työtä. Esimerkiksi ihmislapsen eloonjääminen on edellyttänyt äidin huolenpidon lisäksi myös muiden sukulaisten läsnäoloa. Tällä hetkellä sii- hen tarvitaan vielä paljon laajempia verkostoja.
Kantilla ei tässä kysymyksessä ole mitään virkaa. On empiirisesti kyseenalaista toimii- ko mikään elävä organismi, ihminen mukaan luettuna, täysin pyyteettömästi missään olosuh- teissa. Joka tapauksessa on selvää, että jos jokin organismi toimisi pyyteettömästi, siis uhraisi itsensä jonkun eettisen periaatteen hyväksi, sil- le kävisi huonosti. Kant ei tiettävästi jättänyt jäl- keläisiä (olen joskus lukenut hauskan kirjan Oli- ko Kantilla sukupuolielämää?, jossa päädyttiin vastaukseen ettei ollut), joten hän toimi selkeän itsekkäästi, koska ei halunnut tehdä lapsia, vaan ajatteli vain omaa mukavuuttaan. Epäilemättä oman määritelmänsä mukaan pyyteettömästi.
Jos kuitenkin kaikki olisivat toimineet kuin hän, niin en olisi tässä kommentoimassa Wahlstedtia.
Minulla on myös ilo todeta, että Ylikoski ja Kokkonen noudattavat johdonmukaisesti kir- jassa esittelemäänsä tieteen evoluution periaa- tetta: kritiikkiin ei pidä vastata, sillä täydelli- nen hiljaisuus on paras puolustuskeino. Heidän tapauksessaan se luultavasti onkin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan profes- sori.
J P Roos arvioi Petri Ylikosken ja Tomi Kokko- sen kirjaa Evoluutio ja ihmisluonto melko oudol- la ta valla (Tieteessä tapahtuu 3/2009). Hänen mukaansa Ylikoski ja Kokkonen ”eivät tun- ne yhteiskuntatie teiden tilannetta”, ”asettavat evolutiiviselle yhteiskuntatieteelle erilaisia kri- teerejä kuin muulle yhteis kuntatieteelle” ja ”ovat sokeita empirian voimalle ja sotkevat [...] teo-
Filosofian hyödystä ja haitasta tieteen ymmärtämiselle
Paul Tiensuu
reettiset oletukset ja empiiriset tu lokset”, mikä johtuu siitä, että he ovat ”tieteenfilosofeja, eivät- kä ole tehneet itse käytännön tutkimusta” esim.
sosiaalipolitiikan alalla. Roosin omassa tekstis- sä itsessään on kuitenkin useita ongelmia, jot- ka antavat syyn epäillä, josko vika olisi sitten- kin jossain muualla kuin Ylikosken ja Kokkosen koulutuk sessa tai kyvyssä käsitellä aihettaan.
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 0 9 55 Suuri osa ”kirja-ar viosta” on lyhyitä, peruste-
lemattomia ja epäsel viksi jääviä kommentte- ja eri yhteiskuntatieteiden suuntaan. On vaikea ymmärtää, mitä Roos tarkoittaa ja mitä tekemis- tä sillä enää on arvioitavan kirjan kanssa, mutta onneksi hän muutamissa kohdin selvästi esittää, mille hän pohjaa alussa esittämänsä väitteet.
Roosin mielestä Ylikoskella ja Kokkosella on eri vaatimukset evolutiivisille yhteiskuntatieteille kuin muille yhteiskuntatieteille. Siitä osoituksena hän lainaa kirjaa: “Evolutiivisten ihmistieteiden oletukset [...] eivät kaikki voi olla yleisiä teorioi- ta ihmisen käyttäytymisestä. Toisaalta ne kaikki voivat tarjota lä hestymistapoja, jotka voivat joskus toimia.” Tämä katkelma ei, toisin kuin Roos väit- tää, osoita kaksois standardia, jonka mukaisesti
”sosiologiselta tutkimukselta ei edellytetä yhteen- sopivuutta lähtökohdil taan tai johtopäätöksiltään, kun taas evoluutiososiologialta sitä edellytetään”.
Ylikoski ja Kokkonen sa novat tässä vain, että evolutiivisten ihmistieteiden olettamukset eivät ole kaikki keskenään niin yhteen sopivia, että ne voisivat kaikki samanaikaisesti olla yleisiä teorioi- ta ihmisen käyttäytymisestä. Sama pä tee varmasti myös sosiologiaan, mistä tässä katkelmassa ei vain sanota mitään, mikä olisikin outoa, kun aiheena ovat evolutiiviset ihmistieteet eikä sosiologia.
Roos valittelee myös sitä, että ”...tekijät eivät käsittele käyttäytymisekologiaa, ”koska sen ole- tukset ihmisluonnosta ovat olemattomat”. Hänes- tä ”tämä perustelu on erittäin merkillinen, kun tekijät lopuksi lyttäävät ihmisluonnon käsitteen täydellisesti.” Tämä perustelu ei ole merkillinen, sillä kirjan aiheena ovat evoluutioon pohjaavien teorioiden oletukset ihmisluonnosta. Jos käyt- täytymisekologialla ei ole erityisesti olettamuksia ihmisluonnosta, niitä on tässä yhteydessä epä- olennaista käsitellä. Se, että kirja keskittyy ihmis- luontoa koskeviin oletuksiin, johtuu siitä, että evoluutiopsykologiassa esitetään hypotee seja sii- tä, millainen ihmisluonto on ja mitä siihen kuu- luu. Tämä ei mitenkään tarkoita tai edellytä, että ihmisluonnon käsite olisi hyvä tai oikea, tai että Ylikoski ja Kokkonen näin uskoisivat.
Minua kummastuttaa väite, että Ylikoski ja Kokkonen, jotka tieteen filosofeina pakostakin seuraavat eri tieteitä, eivät tuntisi yhteiskuntatie-
teiden nykytilaa edes yleisesti. Sitäkin enemmän ihmettelen, mistä Roosille tällainen vaikutelma välittyy.
Roosia ”yhteiskuntatieteilijänä ihmetyttää, että kirjoittajat eivät tiedä mitä geneettinen determi- nismi standardiyhteiskuntatieteiden sanastossa oikein tarkoittaa”. Roos kertoo sen tarkoittavan
”yhteiskuntatieteellisen ilmiöiden selittämistä muulla kuin yhteiskuntatie teellä”. Tekee miele- ni kysyä, mitä ihmettä on ”standardiyhteiskun- tatiede”. Onko tämä jokin Roosin itse kehittämä oppiala, vai opetetaanko sosiaalipolitiikan lai- toksella tosiaan geneettisen determinismin tar- koittavan ”yhteiskuntatieteellisten ilmiöiden selit- tämistä muulla kuin yhteiskuntatieteellä”? Itse en ollut ennen törmännyt tällaiseen määritelmään.
Ilmeisesti ei Roos itsekään ole kovin varma sii- tä, sillä seu raavaksi hän jo puhuu reduktionismis- ta vastaavassa merkityksessä. Hän selventää, että (ilmeisesti ”standardiyhteiskuntatieteiden” piiris- sä) ”jopa historioitsijat ovat reduktionisteja, kos- ka selittävät yh teiskunnallisia ilmiöitä historial- la” ja ”biologinen reduktionismi” on ”ajatus, että geeneillä voisi olla jo kin vaikutus ihmisen toimin- taan”. Jää epäselväksi yhdistääkö hän geneetti- sen determinismin ja biologi sen reduktionismin.
Hän ei kuitenkaan käytä kumpaakaan tavalla, mikä vastaisi niiden yleisesti hyväk syttyä merki- tystä.
Reduktionismi tarkoittaa: joko (1) jonkin ilmiö kentän väitteiden palauttamista toista ilmiö- kenttää koskeviin väitteisiin siten, että näennäi- sesti ensimmäisellä alueella tapahtuvissa ilmi- öt selittyvät jälkimmäisen alueen ilmiöillä; tai (2) kokonaisuuden palauttamista osiinsa siten, että kaikki kokonaisuuden tasolla näkyvät ilmi- öt määräytyvät suoraan pienimpien yksittäisten osien ominaisuuk sista. Usein nämä merkitykset ovat päällekkäisiä. Historioitsijat eivät ole reduk- tionisteja, sillä ajallinen kausaliteetti ei ole ilmiöi- den palauttamista toisen alueen tekijöihin ja ilmi- öt ovat toki historiallisia alu eestaan riippumatta.
Biologinen reduktionismikaan ei tarkoita, että
”geeneillä on jokin vaikutus ihmi sen toimintaan”, vaan että sosiaaliset ja psykologiset ilmiöt ovat palautettavissa biologisiksi ilmiöiksi, joita muu- ten on muitakin kuin geneettinen perimä.
56 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 0 9
Tieteessä tapahtuu -lehti uutisoi kielipoliittises- ta toimintaohjelmasta otsikolla Suomen kielen puolesta todeten "... suomen kieltä kannustetaan käyttämään aina kun mahdollista ..." (4–5/2009, s. 59–60.)
Saman lehden sivuilla 8–17 Kirkon tutkimus-
Tohtoriltakin odottaisi suomea
Kimmo Pietiläinen
Geneettisen determinismin käsite sisältää kak- si osaa, joista ensimmäinen viittaa geeneihin ja toinen ennalta määräävyyteen: se tarkoittaa, että fyysiset ja käyttäytymiseen liittyvät fenotyyppiset ominaisuu det ovat geneettisen perimän ennal- ta määräämiä. Tässä toteutuvat molemmat mai- nitut reduktionismin merkitykset: orgaanisia ja sosiaalisia kokonaisuuksia palautetaan geneetti- siin yksiköihin, jolloin sa malla siirrytään yhdeltä ilmiöiden alueelta toiselle. Ylikosken ja Kokkosen käyttämät määritelmät huo mioivat tämän katsan- non eri variaatioita. Roosin omat, löyhät määri- telmät biologiselle reduktionismille ja geneetti- selle determinismille ovat erityisen tarpeettomia, koska ne hänen määrittelemällään tavalla ei vät vastaa termien käyttöä siinä tieteellisessä diskurs- sissa, mistä on kyse, eivätkä myöskään ole väittä- minä kiinnostavia.
Roosin mielestä Ylikoski ja Kokkonen filo- sofeina sotkeutuvat teorioihin, kun tieteis- sä empiria jyl lää. Teoriat eivät kuitenkaan ole mikään filosofian erioikeus: akateeminen maa- ilma ei jakaudu teoreet tiseen filosofian puoleen ja empiiristen tieteiden puoleen. Vahva, kon- sistentti teoria on olennaista tie teelliselle tutki- mukselle; empiirisen datan lisäksi tieteellisellä tutkimuksella on aina teoreettinen kehys, jon- ka puitteissa dataa kerätään ja analysoidaan.
Evoluutiopsykologiakaan ei ole kasa empiiris- tä dataa, vaan nimenomaan teoria, jonka puit- teissa tätä dataa kerätään ja ymmärretään. Mis- sään empiirisissä kokeissa ei esimerkiksi havaita
mitään sellaista kuin ihmisluonto – se on hypo- teesi, joka liitetään koko naisvaltaiseen teori- aan tulkittavan datan merkityksestä. Empiiristä dataa on esim. tilastollinen fakta nuorten mies- ten suuremmasta rikollisuudesta suhteessa nuo- riin naisiin, ainakin joissakin länsimaissa. Sen sijaan se, että havaittu ilmiö selittyisi ensisijai- sesti satojatuhansia vuosia sitten miehillä vaan ei nai silla yleistyneillä geeneillä, jotka nykyään aiheuttavat taipumusta rikollisuuteen, on hypo- teesi. Tällai nen hypoteesi on liitettävä adaptaa- tio-teoriaan, jonka mukaisesti ihmisen toimin- taa ohjaavat keskeisesti hänen perimänsä geenit.
Filosofian ominta alaa on erityisesti argu- menttien analysointi ja arviointi. Ei argumen- tointi jonkin asian puolesta tai vastaan, vaan sen tarkasteleminen, miten hyvin eri argumen- tit tukevat tehtyjä väittei tä. Vaikka tätä harjoi- tetaan eritoten filosofiassa, on sillä merkitystä kaikelle tieteelle. Arvioidessaan eli esittäessään kritiikkiä olisi kyettävä ymmärtämään, mitä tekstissä väitetään, ja tunnistamaan argument- tien sisältö, jottei tulisi kritisoineeksi muita väit- teitä kuin mitä tekstissä tehdään ja jotta kritiik- ki koh dentuisi esitettyihin argumentteihin. Sen lisäksi olisi osattava arvioida eri argumenttien vahvuutta, jotta kykenisi löytämään näistä esi- tetyistä argumenteista todella ilmeneviä heik- kouksia. Roosin kirja-arvios ta tulee väkisinkin mieleeni, että filosofian lukemisesta voisi sitten- kin olla hyötyä myös sosiaalipoliiti kolle.
Kirjoittaja on valtiotieteiden ylioppilas Helsingin yliopistossa.
keskuksen tutkija, filosofian tohtori Kimmo Keto- la julkaisi laajan artikkelin Uskonto, kulttuuri ja ihmisluonto: katsaus evolutiiviseen uskonnontut- kimukseen, joka esittelee maailmalla toimeliaan tutkimusalan. Artikkelissa on 43 lähdeviitettä, joista yksi on suomenkielinen: Boyer, Pascal 2007
