TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2020 71 KIRJALLISUUS
Ääriajattelun tarkkakorvainen selonteko
J. M. Berger: Ekstremismi.
Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2019.
Mikä on ekstremismiä? Se, että lii- kennevalotolppiin on Helsingis- sä liimattu tarroja, joissa on nyrkin kuva ja teksti ”make racists afraid again”? Tai oliko se ekstremismiä, kun Charles Darwin kirjoitti suosi- tussa matkakirjassaan 1830-luvul- la, että orjuuden ylläpito saa hä-
nen verensä kiehumaan? Vai onko koko ekstremismi-termi mielekäs?
Itselle vastakkaisia näkemyksiä- hän on läpi historian mustamaa- lattu niiden äärimmäisyyden pe- rusteella.
Ääriliikkeiden tutkijan ja ter- rorismin asiantuntijan J. M. Ber- gerin mukaan termi on tärkeä ja ansaitsee tulla huolella määritel- lyksi. Tätä hän perustelee nimen- omaan sillä, että termiä käytetään niin huolettomasti: ”Ekstremismin monimutkaisuus riivaa nyt kaikkea keskustelua, ja tilannetta pahen- taa inhimillinen taipumus kehystää poliittiset erimielisyydet ekstremis- miin.” Erityisesti sosiaalisessa me- diassa ihmiset lokeroivat erimieli- siä ääripäihin (ja yllättävästi myös itseään) – usein koko nuoruuten- sa innolla.
Berger aloittaa ekstremismin määrittelemisen ihmislajia van- hemmasta ”me vastaan ne” -ajat- telusta, siis sisäryhmän ja ulko- ryhmän erojen korostumisesta.
Sellaisenaan määritelmä on luon- nollisesti epämääräinen. Ei esi- merkiksi ole ilmeistä, mitä Berge- rin ilmaus ryhmäerojen ”valtava vahvistuminen” tarkoittaa. Vihrei- den nuorten ja perussuomalaisten nuorten ero koetaan usein valta- vaksi, mutta ryhmiä tuskin silti on mieltä nimittää ekstremistisiksi.
Kyseisten ryhmien jäsenet esimer- kiksi kykenevät rauhanomaiseen (vaikkakin usein tunteikkaaseen) mielipiteenvaihtoon. Jopa Antifa- ryhmittymän ja Suomen Sisun jä- senet pystyvät vuoropuheluun.
Ekstremismin määritelmään tarvitaan siis muutakin kuin ääri- päähän lokeroiminen ja lokeroi- tuminen. Bergerin mukaan olen- nainen lisäedellytys on, että identiteettikollektiivilla on kir- jallisesti muotoiltu oikeutus ole- massaololleen. Ilman jonkinlaista tekstinarratiivia kyse on Bergerin mukaan vain yksittäisistä ekstre- misteistä, ei ekstremismistä: ”Lii- ke ei voi omaksua ideologiaa el- lei tai ennen kuin se on siirtynyt tekstiin.”
Bergerin määritelmä ei siis läh- de liikkeelle väkivallasta. Hän
päinvastoin kirjoittaa, etteivät vä- kivalta ja ekstremismi ole suoras- sa yhteydessä:
Väkivalta ei aina ole ekstremististä eivät- kä kaikki ekstremistit ole väkivaltaisia.
Monissa rikoksissa ja sodissa väkivallalla edistetään tai suojellaan yksilön tai ryh- män etuja, esimerkkeinä liikevoiton tur- vaaminen tai oikeutettu itsepuolustus.
Vaikka ekstremistisillä tuntemuksilla ja rikoksilla ja sodalla on usein peittymä, pelkkä väkivalta ei ole luonnostaan ekst- remististä.
Bergerin mukaan edes terro- rismi ei väistämättä ole ekstre- mismiä:
Terrorismi on taktiikka, mutta ekstremis- mi on uskomusjärjestelmä. Ekstremisti- set liikkeet ovat usein pieniä, joten niillä on usein motiivi omaksua epäsymmetri- nen taktiikka, esimerkiksi terrorismi. Kun ekstremistit todella käyttävät terroria, he yleensä luovat ideologisia oikeutuksia pää- töksensä tueksi. Monet ekstremistit kui- tenkin välttävät terrorismia eivätkä kaikki terrorismia taktiikkana käyttävät ole vält- tämättä ekstremistejä.
Berger jatkaa, että väkivallal- le annetut ideologiset oikeutukset ovat usein vain ohuelti naamioitu- ja tekosyitä silkalle vallanhimolle tai väkivallan ihannoinnille.
Edellä mainittujen tarkennus- ten jälkeen Berger lopulta lisää määritelmään väkivaltaisuuden:
Ektremismi tarkoittaa uskomusta, että sisäryhmän menestystä ei voida erottaa ulkoryhmään kohdistuvan väkivallan tar- peesta.
Bergerille ekstremismi siis edellyttää, että väkivaltainen toi- minta koetaan olennaiseksi osaksi oman ryhmän menestymistä. Väki- vallaksi Berger tosin laskee myös sanalliset hyökkäykset ja erottele- van käyttäytymisen. Tämä sanojen ja väkivallan sekoittaminen jossa- kin määrin vesittää hänen pohdin- taansa.
Kirjan suurin puute on tuorei- den esimerkkien vähäisyys. Oli- si ollut kiinnostava kuulla Bergerin ajatuksia esimerkiksi siitä, ovat- ko Yhdysvaltain yliopistokampuk- silla tapahtuneet viimeaikaiset
72 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2020 KIRJALLISUUS
keskustelu- ja luentotilaisuuksien häiritsemiset ja niitä seuranneet tilaisuuksien peruuttamiset ekst- remismiä. Berger kirjoittaa, että ekstremististen liikkeiden strate- gia on ahdistelemalla (sanallisesti, vandalismilla yms.) pelotella ulko- ryhmää ja ”estää sitä osallistumas- ta yhteiskunnalliseen toimintaan”.
Kiinnostavinta kirjassa on poh- dinta ekstremismiä ruokkivan ra- dikalisoitumisen syistä – vaikka helpompaa näyttääkin olevan sen kertominen, mistä radikalisoitu- minen ei johdu. Takana ei ensin- näkään ole yhteiskunnallisia ra- kenteita, joiden merkitys Bergerin mukaan on kumottu toistuvasti.
Myöskään matalaa koulutustasoa ei voida syyttää radikalisoitumi- sesta. Esimerkiksi jihadistitaiste- lijoita koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että heidän keskimää- räinen koulutustasonsa oli huo- mattavasti keskiarvoväestöä korkeampi. (Sama pätee luonnol- lisesti yliopistokampusten aktivis- teihin.) Berger toteaakin, että eri puolilla maailmaa miljardit ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa elä- mässään ja yhteisöissään raken- teellista epäoikeudenmukaisuut- ta, sortoa, erottelua, työttömyyttä ja muunlaisia ongelmia, mutta sil- ti vain pieni murto-osa kärsijöistä päätyy ekstremismiin.
Uskonnosta Berger toteaa vas- taavasti, että minkä tahansa uskon- non opinkappaleet voidaan kään- tää radikalisoitumisen välineiksi, jopa silloin, kun keskeiset kappa- leet puhuvat väkivaltaa vastaan.
Rauhanomaisuudestaan tunne- tut buddhalaisetkin ovat käyttä- neet väkivaltaa. Berger ei silti vä- hättele uskonnon merkitystä vaan huomauttaa, että ”uskonnollisille ekstremisteille pyhät kirjoitukset ja uskomukset ovat informaation läh- teitä ja niillä määritellään sisäryh- män ja ulkoryhmän identiteetit”.
Ekstremistin tunnistaminen etu- käteen on joka tapauksessa haas- tavaa. Bergerin mukaan ideo logiksi tai uskovaksi muuttuminen ja ekst- remistiryhmään liittyminen ovat vii- me kädessä yksilöllisiä matkoja, joista on lähes yhtä monta muun-
nosta kuin matkaan lähteneitä.
Useimmitenhan emme osaa aukot- tomasti selittää edes sitä, miten itse päädyimme uskomuksiimme. Mi- ten siis voitaisiin olettaa, että osai- simme ennustaa muiden käyttäy- tymistä? Ainutkertaisten tekojen selitykset ovat lähes aina saavutta- mattomissa, ja yksittäistapahtumal- le ei voida laskea todennäköisyyttä.
Bergerin mukaan radikalisoi- tumispolkuja kannattaa kuitenkin yrittää seurata jälkikäteen. Tutki- mus tukee kahta radikalisoitumi- sen päälähdettä. Ensimmäinen on se, että yksilö alkaa nähdä muut kollektivistisen identiteetin kautta.
Berger puhuu tässä yhteydessä kategorisoinnista ja lainaa tunnet- tua sosiaalipsykologia: ”Kun kate- gorisoimme jonkun ihmisen ryh- män jäseneksi, annamme hänelle ryhmän prototyyppisiä piirteitä ja katsomme ryhmää prototyypin linssillä. Emme näe heitä ainut- laatuisina yksilöinä, vaan enem- män tai vähemmän prototyyppisi- nä ryhmän jäseninä, jota prosessia sanotaan depersonalisoinniksi.”
Toinen radikalisoitumisen läh- de on Bergerin mukaan vallitse vien olojen mureneminen ja epävar- muuden lisääntyminen. Tämäkään seikka ei silti auta ennustamaan, kuka radikalisoituu. Kokonaiset väestöt voivat yllät täen kohdata musertavaa epävarmuutta, mut- ta harva silti päätyy ekstremis- miin. Berger joutuukin epämääräi- sesti toteamaan, että taloudellisen ympäristön yhtäkkiset hajottavat muutokset saattavat luoda epävar- muutta, joka pahentaa sisäryhmän ja ulkoryhmän välisiä jännitteitä.
Parhaiten epävarmuus näyttää toisin sanoen selittävän yksilöta- son toimintaa, ei niinkään ekstre- mististä liikehdintää sinänsä. Näin Berger:
”Epävarmuus selittää osaltaan niiden yksi- löiden toimintaa, jotka tarttuvat terroris- miin ja ekstremismiin, erityisesti niin sanottujen yksinäisten susien, joiden elä- mässä on ollut usein traumaattinen sta- tus quon murtuminen (kuten työpaikan tai vanhemman menetys) ennen väkival- taan siirtymistä.”
Tällaisen jälkiviisastelun mie- lekkyyttä vähentää se, että vaik- ka tuntisimme radikalisoitumis- prosessin pääpiirteet, yritykset puuttua prosessiin saattavat epä- onnistua ja työntää yksilöä yhä sy- vemmälle ekstremismiin.
Pienistä puutteistaan huolimatta Bergerin kirja on tärkeä päänavaus ekstremismin tutkimisessa. Teos ei kerro, miten ekstremismiä tai ekst- remismitorjunnan tahattomia sivu- vaikutuksia saadaan hillittyä, mutta kirjan empiirinen taustavire ja huo- lelliset analyysit ovat taatusti oikea suunta. Nykyisillä datankäsittely- ja valvontamenetelmillä jälkiviisaus saattaa jopa vielä muuttua toimi- vaksi ennaltaehkäisyksi. Eri kysy- mys sitten on, mitä ekstremismi- riskin pienentäminen saa maksaa.
Millaisen riskin kanssa ihmiset siis haluavat elää? Tai keiden oikeuksia ja vapauksia kansalaiset ovat val- miita rajoittamaan?
OSMO TAMMISALO
Kirjoittaja on vapaa tutkija, tietokirjailija ja tiedetoimittaja.
