Tieteen ja uskonnon köydenvetoa näkymä

72 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1

välillä tahattoman koomisia piirtei- tä, kun tekstissä vilistävät sellaiset termit kuten tunneperintö, tunne- muisto, tunnekokemus, tunnekuri ja tunneviileys.

Sodan kasvattamat onnistuu kuitenkin tuomaan käsittelemään- sä aiheeseen uusia näkökulmia ja on siksi kiinnostavaa luettavaa.

Teos ei väistä kipeitäkään teemoja, kuten Suomen miehittämien venä- läisalueiden lasten kohtaloita, jois- ta Sari Näre kirjoittaa artikkelissaan

”Suur-Suomen lapset Itä-Karjalas- sa”. Vankileireihin suljetut lapset is- tuvat huonosti Suomen sotien suu- reen kertomukseen, eikä aihetta ole aiemmin käsitelty suurelle yleisöl- le suunnatussa sotakirjallisuudes- sa, siitä huolimatta, että Antti Lai- ne käsitteli teemaa jo vuonna 1982 julkaistussa väitöskirjassaan Suur­

Suomen kahdet kasvot.

Sodan kasvattamat perustuu Weilin+Göösin julkaiseman So­

dassa koettua -sarjan osiin Haa­

voitettu lapsuus ja Uhrattu nuo­

ruus (2007–2008). Esipuheen mu- kaan kyseessä on päivitetty versio, mutta millä tavoin päivitetty, se ei käy ilmi. Monet elementit, jotka ovat saattaneet toimia hyvin kuvi- tetussa suurteoksessa, kuten info- laatikot ja tunnettujen henkilöiden kertomukset sotakokemuksistaan (Elisabeth Rehn on mukana tässä- kin kirjassa), tuntuvat irrallisilta ja jopa tarpeettomilta. Jälkimmäiset varsinkin, kun itse tekstissä sitee- rataan runsaasti niin kutsuttujen tavallisten ihmisten sotakokemuk- sia. Runsas sitaattien käyttö leipä- tekstissä onkin onnistunut ratkaisu ja tuo tekstille todistusvoimaa sekä samaistumispintaa lukijalle.

Kirjoittaja on yhteiskuntahistorian maisterivaiheen opiskelija.

Tieteen ja uskonnon köydenvetoa

Pekka Wahlstedt Juha Pihkala ja Esko Valtaoja:

Tiedän uskovani, uskon tietäväni.

Keskustelukirjeitä. Minerva. 2010.

Vuosisatoja ovat uskonto ja tiede kamppailleet siitä, kummalla on avaimet tietoon, totuuteen ja elä- mään. Uskonto yrittää avata to- tuuden portit uskolla ja myyteil- lä, tiede taas tiedolla ja tutkimuk- sella. Lähestymistapojen erilaisuu- den vuoksi sopua ei ole syntynyt, ja kiistely on jatkunut meidän päi- viimme saakka.

Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan tuore keskustelukirja on tästä mai- nio osoitus. He ovat aikaisemmin- kin ottaneet mittaa uskon ja tiedon paremmuudesta kirjassa Nurkkaan ajettu Jumala. Mutta koska sopua ei syntynyt ja kirja oli valtaisa menes- tys, he päättivät jatkaa mittelöä…

Yksimielisyyteen ei tässäkään kir- jassa päästä, mutta tärkeintä on- kin keskustelu, ei sen tulos, mistä edellisen keskustelukirjan suosio- kin kertoo.

Tämänkertaisen kirjan teemo- ja ovat muun muassa tieteen ja us- konnon suhde moraaliin, niiden suhde elämän mieleen ja merki- tykseen, elämän ja kehityksen pää- määrä tai päämäärättömyys sekä se suurin kysymys teodikeasta, eli miksi maailma on täynnä pahuut- ta ja julmuutta.

Onko maallistuneessa ja mo- niarvoisessa nyky-yhteiskunnas- sa enää sijaa moraalille, joka sitoisi kaikkia ihmisiä ja jota kaikki suo- siolla seuraisivat ja soveltaisivat elä- mässään? Esko Valtaoja toteaa, että kaikki pyrkivät hyvään, mutta heil-

lä on erilaisia käsityksiä ja tulkinto- ja siitä, mikä lopultakin on hyvää.

Nekin, jotka ovat sotineet ja tappa- neet ihmisiä, ovat – ainakin omas- ta mielestään – tehneet sen hyväksi uskomansa asian puolesta.

Filosofisia etiikan teorioitakin on vaikka millä mitalla, eivätkä ne ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on hyvää tai miksi ylipäänsä pitäisi tehdä hyvää. Hieman eksis- tentialistiseen sävyyn Valtaoja to- teaa, että on kuunneltava omaa si- sintään, omantunnon ääntä, vaikka tämä merkitseekin kuilun partaal- la seisomista. Hän lieventää väitet- tään vetoa malla evoluutioteoriaan, jonka mukaan tietyt eettiset peri- aatteet kuuluvat ihmislajille. Poh- jimmainen periaate on elämän kunnioittamisen periaate – ilman elämää ja olemassaoloa me emme pystyisi edes väittelemään siitä, mi- kä on hyvää ja mikä pahaa.

Juha Pihkala toteaa, että tieteen keinoin ei moraaliin päästä käsik- si. Hän myöntää, että uskonnon ja hyvän nimissä on tehty paljon pa- haa, mutta myös Ranskan suuren vallankumouksen pysyttämissä giljotiineissa uhrattiin suunnaton määrä ihmisiä Järjen Jumalattaren ja hänen varjelemiensa vapauden, tasa-arvon ja veljeyden alttarille.

Pihkala vetoaa sisäiseen moraali- tajuun, jota ei voida rationaalises- ti perustella. Tosin hän toteaa, että huolimatta ulkoisista eroistaan eri aikakaudet ja kulttuurit – itämai- sista filosofioista ja antiikista mei- dän päiviemme moraalifilosofiaan – ovat päätyneet hyvin samantapai- siin näkemyksiin tietyistä moraalin periaatteista: ainakaan ei saa tap- paa viattomia ihmisiä pelkän hu- vin tai ahneuden vuoksi ja lähim- mäisiä tulisi ainakin yrittää rakas- taa ja suvaita.

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1 73 Tätä voisi arvostella toteamalla,

että tässäkään ei aina välttämättä ole kyse pyyteettömästä pyrkimyk- sestä hyvyyteen ja oikeudenmukai- suuteen vaan siitä, että hillitön ja rajoittamaton kaikkien sota kaikkia vastaan syöksisi lopulta niin voit- tajat kuin häviäjätkin turmioon ja perikatoon.

Jos nyt kuitenkin heittäisimme katseemme luonnon ja ihmiskun- nan historiaan, voisimme huoma- ta, että sairain ja kieroutuneinkaan mielikuvitus ei kykene keksimään kaikkia kauheuksia ja julmuuksia, joita sekä ihmiset että eläimet ovat kohdanneet historian aikana. Mik- si maailmassa on pahaa niin pal- jon? Miksi hyvä ja suojeleva Jumala sallii tämän kaiken tapahtua? Tätä argumenttia on käytetty erityises- ti kristinuskoa vastaan. Pahan ole- massaoloa onkin yritetty selittää niin sinnikkäästi ja monipuolises- ti, että siitä on muodostunut koko- nainen oppi eli teodikea.

Valtaoja toteaa, että koska pa- han ongelmaa selittävästä teodi- keasta on kirjoitettu niin paljon, on aika kääntää kysymys ympäri, hyvän ongelmaksi: Jos Jumala on rakkaus, miksi se ei näy täällä maan päällä? Valtaoja myöntää että sekä pahan triumfi että hyvän poissaolo ovat yhtä suuria mysteerejä kuin maailmankaikkeuden olemassa- olo ylipäänsä. Tarvittaisiin teolo- gista kaiken teoriaa selittämään tä- mä, mutta kaiken teoriaa ei ole pys- tytty rakentamaan tieteessäkään.

Koska tiede ei edellytä eikä vaa- di mitään tarkoitusta tai päämää- rää, jota kaikki palvelisi ja joka lo- pulta lunastaisi ja pyhittäisi kaiken pahan, Valtaojallakaan ei ole tässä paljon hävittävää ja menetettävää.

Mutta Pihkalalla on, koska viime kädessä koko kristinusko ja sen tu-

levaisuus seisoo teodikean varassa.

Miten kaikkitietävä, kaikkivoipa ja kaikkihyvä Jumala voi sallia kaiken pahan olemassaolon?

Pihkala vastaa vaatimattomasti, että hän ei tiedä, miksi Jumala an- taa kaiken tapahtua. Kuitenkin Pih- kala toteaa samaan hengenvetoon uskovansa, että ratkaisu kärsimyk- sen ongelmaan on olemassa. Hän väittääkin, että kristinusko ei olisi selviytynyt kahden tuhannen vuo- den matkastaan läpi kaikkien holo- kaustien ja muiden kidutuskoneis- tojen, jos kristityt eivät olisi koke- neet, että Jumala rakastaa heitä ja maailmaa. Ja syntiinlangenneen ih- misen mielessä asustaa toivo pää- systä kadotettuun paratiisiin, jo- ka vielä joskus palaa takaisin maan päälle.

Tässä kohden voisi nietzsche- läisittäin kysyä, eivätkö kristinus- kon tarjoamaan toivoon tartu hei- kot ja avuttomat ihmiset, jotka eivät muuten kestäisi elämää, niin kuin autiomaassa janoon kuolemaisil- laan oleva jaksaa raahautua eteen- päin lähdettä ja palmupuuta lupaa- van kangastuksen vetämänä.

Pihkala yrittää myös vedota Raamatussa olevaan kuvakieltoon.

Ihminen luo Jumalasta kuvan, jo- ka heijastaa hänen omia tarpeitaan ja toiveitaan. Kuvakielto tarkoittaa sitä, että Jumalan hyvyyttä tai pa- huutta ei voida lainkaan mitata ja arvioida inhimillisillä mittapuilla.

Pihkalan ajatuksen, että Juma- lalla on aivan erilaiset mittapuut näille ominaisuuksille kuin ihmi- sellä voisi viedä pitemmällekin. Eh- kä se, mitä me kutsumme pahaksi, onkin Jumalan silmissä hyvää ja eh- kä se, jota me kutsumme jumalaksi, onkin paholainen. Ehkä kärsimyk- senä ja pahuutena pitämämme asi- at edistävät elämää enemmän kuin

niiden vastakohdat, hyvyys ja on- nellisuus.

Tämän voisi kiteyttää siihen, että tuho, kuolema, kärsimys ovat elämän välttämättömiä edellytyk- siä ja ehtoja. Luonto tuottaa enem- män kuin pystyy ylläpitämään, ja näin on välttämätön ja toivotta- va asia, että ylimääräiset, heikot ja kyvyttömät yksilöt karsiutuvat pois. Arkinen esimerkki on joka- puolelle levittäytyneet kanit. Ih- misen silmissä näiden viattomien ja suloisten olentojen tuhoaminen on tietysti julmaa ja sydämetöntä, mutta luonnon tasapainon kannal- ta niiden karsiminen on välttämät- tömyys.

Tiivistäen voisi todeta, et- tä niiden uskontoa evoluutioteo- riaan yhdistävien kristittyjen, joi- den mielestä Jumalan olemassa- olosta todistaa se, että maailma on taitavasti ja hienosti suunniteltu ja rakennettu, pitäisi varustaa Ju- malansa sarvilla, pukinsorkilla ja hännällä. Sillä eikö luonto ole niin pirullisen taitavasti rakennettu ki- dutuskoneisto, etteivät maailman- historian julmimmat ja kylmäveri- simmät hitlerit ja stalinit ole pysty- neet samaan.

Ylipäänsä moderni tiede fysii- kasta evoluutioteoriaan on tuonut esiin, miten keskeisesti elämä on kaikilla tasollaan syntymistä ja tu- houtumista, liikettä ja ristiriitaa. Ja jo Hegel kohotti negaation, tuhon, olemattomuuden, kuoleman – siis kaiken kristinuskon pahaksi tuo- mitseman – edistyksen ja kehityk- sen primus motoriksi ja dynamok- si. Onhan nykytieteen mukaan ko- ko maailmankaikkeus syntynyt rä- jähdyksestä.

Näin tieteen ja uskonnon köy- denvedossa uskonto on heikom- massa asemassa. Tätä ei auta se, et-

74 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1

tä etenkin kristinuskon – vieläkin vanhaan Raamattuun perustuva - maailmankuva on hyvin staatti- nen ja valmis, kun tiede on osoitta- nut että maailma on dynaaminen ja keskeneräinen. Staattinen ja valmis maailmankaikkeus on tietysti tur- vallinen ja tarjoaa suojan heikoille ja avuttomille, mutta – ainakin tie- teessä ja filosofiassa – myös totuus ja rehellisyys ovat tärkeitä.

Valtaojan ja Pihkalan keskustelu ei päädy yhteisymmärrykseen, eikä sen pidäkään. Valtaoja päättää kir- jan toteamukseen ”Nyt ihmettelen tässä”. Maailmankaikkeus iloineen ja kauhuineen on lopultakin mys- teeri. Ja mikäs sen parempi, sillä juuri mysteeri ajaa kysymään, kes- kustelemaan ja tutkimaan. Maail- man pahuuden ja hyvyyden kan- nalta tarkasteltuna voisi vielä to- deta, että juuri paha herättää ky- selemään. Kun asiat ovat hyvin ja onnellisesti, ihminen vain on ja le- pää onnessaan kuin äidin sylissä, mutta kun ihminen kohtaa vastoin- käymisiä, ristiriitoja ja kärsimystä, hän alkaa etsiä ja kysellä. Miksi maailma on sellainen kuin se on?

Onko joku luonut sen vai onko se aina ollut samanlainen? Voiko si- tä muuttaa ja miten? Miksi minut on heitetty juuri tähän maailmaan?

Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toi- mittaja.

Venäjän varjoja ja valoja

Taisto Tolvanen: Medvedev ja Putinin varjo. Minerva 2010.

Suurlähettiläs Taisto Tolvasen teos osuu sopivaan ajankohtaan, kun lähestytään ensi vuonna pidettäviä Venäjän presidentinvaaleja. Tekijä on oikea henkilö kirjoittamaan täs- tä asiasta, kun otetaan huomioon hänen laaja diplomaattinen koke- muksensa, johon keskeisenä omi- naisuutena kuuluu kyky monita- hoisesti ja objektiivisesti tarkkailla kansainvälisiä tapahtumia ja rapor- toida niistä selkeästi tietoa tarvitse- ville. Venäjän-tuntijana tekijällä on erityisansiot. 1970-luvulla hän toi- mi useissa presidentti Urho Kek- kosen ja neuvostojohtajien välisis- sä tapaamisissa, oppi aitiopaikalla tuntemaan korkean tason henkilöi- tä ja hahmottamaan itselleen käsi- tystä siitä, miten valtionjohdon ta- solla asioita käsitellään, miten niis- tä sovitaan ja miten vahva rooli ja vaikutus lopputulokseen on johto- miesten välisillä henkilökohtaisil- la suhteilla.

Siitä on tässäkin kirjassa ky- se, kun Tolvanen tarkastelee, lan- keaako Vladimir Putinista Dmitri Medvedevin päälle varjoa. Jos lan- keaa, miten voimakas tämä varjo on ja millä tavalla se vaikuttaa jo käynnissä olevaan, tosin vielä lä- hes kokonaan kulissien takaiseen valtakamppailuun korkeimmasta paikasta. Kirjan nimi on siis, aivan oikein, valittu kysymyksen kes- keisyyden, ajankohtaisuuden ja siten taloudellistenkin tekijöiden perusteella. Kuitenkin sivumää- räisesti vain 14 prosenttia käsitte- lee otsikon määrittämää kysymys-

tä. Toisaalta koko kirja ja erityi- sesti kuvaukset Putinin ja Med- vedevin poliittisista uranousuista ja niiden yhtymäkohdista liittyvät tähän asiaan. Jotenkin lukija kui- tenkin joutuu aika työläästi etsi- mään niistä vastauksia kirjan ni- men sisältämälle kysymykselle.

Alkusanoissa Taisto Tolva- nen kertoo, että ”käsittelytapa on enemmän selostava kuin analysoi- va”. Kirjaan tutustumisen lopputu- loksena syntyy kuitenkin selkeä kä- sitys siitä, että tekijä on tässä kohtaa turhankin vaatimaton. Kyllä teok- sessa on vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, analyysia kuin pelk- kää kuvausta, tietojen ja tapahtu- mien esittelyä. Keskivertolukijal- le tämä seikka ei ole ehkä niinkään tärkeä, mutta tutkijalle kyllä. Kir- jan lähdeluettelosta löytyy pari- kymmentä pääosin tuoretta teosta, joissa käsitellään Venäjän tilannet- ta, Putinin ja Medvedevin hallin- toa, muttei yhtäkään sellaista, jo- ka vastaisi suoraan Tolvasen kirjan nimeen. Hän on siis tässä suhtees- sa pioneerina Suomessa liikkeel- lä, mistä on annettava tunnustus.

Tutkija kuitenkin toivoisi, että Tol- vanen olisi käyttänyt hyväkseen enemmän venäläistä tuoretta asi- antuntijakirjallisuutta – sitä var- masti on olemassa. Koska kirjassa sen ”selostavuuden” takia ei käytetä lähdeviitteitä, analyyttisyys ja kir- jan käyttäminen tutkimuslähteenä kärsii. Lukijalle on näet vai keaa, el- lei mahdotonta päätellä, mitkä ana- lyyseista ovat tekijän omia ja mitkä ovat suoraan tai epäsuorasti kirjal- lisuuslähteistä. Tämän vuoksi teki- jä olisi – luettavuuden siitä kärsi- mättä – muutamissa tärkeimmis- sä kohdissa voinut vaikka sulkeis- sa mainita lähteen tai sitten suoraan sanonut, milloin on kyse hänen