T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
86
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2005
Leo Näreaho: Mieli, aivot ja filosofia. Yliopis- topaino 2004. 264 s.
Tietoisuuden tutkimus on saanut merkittävän uuden sysäyksen viime vuosien aikana käyt- töön otetuista aivojen kuvantamismenetelmis- tä. Uuden tekniikan ansiosta on tullut mahdol- liseksi selvittää yhä seikkaperäisemmin erilais- ten mentaalisten tilojen ja aivotoimintojen suh- detta toisiinsa. Tällaisen tutkimuksen anti ja implikaatiot monille ihmistieteiden aloille ovat kuitenkin vielä monin osin avoimia kysymyk- siä.
Esimerkiksi uskontotieteessä, jossa on ai- kaisemminkin oltu kiinnostuneita uskonnol- lisen kokemuksen fysiologisista aspekteista, on nyt lisääntyvä joukko tutkijoita lähtenyt kar- toittamaan meditaation, rukouksen, raamatun- luvun ja muiden uskonnollisten aktiviteettien aikana ilmeneviä aivotoimintoja. Valitettavas- ti empiirisistä tutkimustuloksista on alkuin- nostuksessa vedetty varsin pitkälle meneviä ja usein myös perusteettomia johtopäätöksiä. Jot- ta ihmistieteiden piirissä kyettäisiin selkeäm- min näkemään, millaisia johtopäätöksiä aivot- utkimuksesta on lupa vetää mielellisten ja kult- tuuristen ilmiöiden suhteen, tarvitaan käsit- teiltä ja argumentaatiolta huomattavaa täsmäl- lisyyttä ja kurinalaisuutta.
Leo Näreahon kirja Mieli, aivot ja filosofia onkin tästä syystä hyvin tervetullut ja käyt- tökelpoinen katsaus tietoisuuden tutkimuksen ongelmiin, sillä se pureutuu aihepiiriin analyyt- tisen filosofian perinteestä käsin. Tuloksena on erittäin selkeä ja seikkaperäisesti argumentoitu katsaus moniin vaikeisiin mutta samalla kauas- kantoisiin mielenfilosofian kysymyksiin.
Teokseen sisältyvien aihepiirien moninaisu- us ilahduttaa erityisesti kulttuurintutkijaa; näin tietoisuuden ongelmakenttää saadaan valo- tetuksi paitsi puhtaasti analyyttisen filosofian perinteestä käsin, myös intialaisen filosofian ja mystiikan tutkimuksen konteksteissa. Teoksen eräs tarkoitus onkin ollut esitellä suomalaiselle lukijakunnalle aihepiirejä ja näkökulmia, joi- ta on harvoin käsitelty suomenkielisessä kirjal- lisuudessa.
Mystiikka ja intialainen filosofia ovat mo-
lemmat Suomessa valitettavan vähän tutkittuja aiheita. Laaja-alaisuudessaan teos onkin hyvin poikkeuksellinen – ja siinä piilevät myös teok- sen heikkoudet. Monet luvuista on alun perin julkaistu itsenäisinä artikkeleina tieteellisissä aikakauslehdissä. Seurauksena on ollut vaike- us saattaa käsiteltyjä aiheita yhtenäiseksi ko- konaisuudeksi. Monia aiheita olisi voinut siksi käsitellä paljon perusteellisemminkin.
Idän filosofioiden esittely
Kirjassa lähdetään liikkeelle tarkastelemalla tie- toisuuden ongelmaan tarjottuja ratkaisuja klas- sisessa intialaisessa filosofiassa. Tämän ensim- mäisen osion teemoja ovat psykofyysinen on- gelma, tiedostamattoman luonne, sekä persoo- nan jatkuvuus erilaisissa intialaisissa filosofisis- sa perinteissä. Koska osion aihepiiri on käsitel- lyistä aiheista varmasti suomalaiselle lukijal- le vierain, sen laittaminen heti alkuun ei vält- tämättä ole paras ratkaisu, kun lisäksi lukijal- ta edellytetään jonkin verran vasta kolmannes- sa osassa esiteltävän länsimaisen filosofisen ter- minologian tuntemusta.
Näreaho lähestyy aihepiiriään uskonnonfi- losofina, ei kulttuurintutkijana tai uskontoti- eteilijänä. Aihepiiriin perehtymättömälle luki- jalle intialaisen filosofian moninaisuus ja sen länsimaisesta huomattavastikin poikkeav- at metafyysiset lähtöoletukset voivat kuiten- kin olla vaikeita hahmottaa ilman laajempaa kontekstualista taustatietoa. Johdannon kah- den sivun yleiskatsausta aihepiiriin olisi siksi varmasti kannattanut venyttää hiukan laajem- maksi historialliseksi ja filosofiseksi katsauk- seksi, joka olisi orientoinut lukijaa tarkasteltui- hin kysymyksiin. Olisi ollut kiinnostavaa tietää minkälaista vuorovaikutusta itämaisella ja län- simaisella filosofisella perinteellä on aiemmin ollut ja miten kirjoittajan omat tekstit sijoittu- vat laajempaan keskustelun kontekstiin. Vaik- ka lukija voisikin yhtyä kirjoittajan argumenta- atioon, hänelle voi silti jäädä epäselväksi, mikä käsitellyt aiheet tekee mielekkäiksi yleisem- mässä katsannossa.
Näistä puutteistaan huolimatta teksti tarjoaa
Selkeästi mystiikasta ja mielenfilosofiasta
Kimmo Ketola
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
87
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2005
paljon filosofista ja teologista ajattelemisen ai- hetta. Monet hindufilosofian suuntaukset kä- sitteellistävät esimerkiksi ruumiin, mielen ja tietoisuuden suhteet eri tavoin kuin länsimais- sa on tapana. Länsimaisessa filosofiassa vallit- seva ongelmanasettelu on (aineettoman) miel- en ja (aineellisen) ruumiin välisessä suhteessa.
Kysymys tietoisuudesta astuu mukaan materi- alistisen teorian nk. kvalioiden ongelman muo- dossa. Kvaliat ovat tietoisuudessa koettavia kokemuksen laadullisia ominaisuuksia, joiden olemassaoloa on vaikea sovittaa yhteen tiukan materialististen mielenteorioiden kanssa. Inti- assa sitä vastoin ruumis ja mieli on usein aja- teltu molemmat lähtökohtaisesti osaksi aineel- lista luontoa.
Ongelmat ovat muodostuneet mielen ja tietoisuuden välisen suhteen käsitteellistämi- sessä. Intialaisessa filosofiassa keskeisessä ase- massa on ominaisuuksia vailla oleva puhdas, sisällötön tietoisuus, eräänlainen sisäinen ”tark- kailija”, joka käsitetään ontologisesti riippumat- tomaksi mentaalisista tiloista. Siten monissa koulukunnissa ei ole varsinaista mieli–ruumis- ongelmaa, vaan pikemminkin mieli–tietoisu- us-ongelma. Tästä huomiosta käsin Näreaho rinnastaa intialaisen filosofian tietoisuuskä- sitteistöä länsimaiseen kvalia-termistöön. Es- imerkiksi advaita vedantan käsitystä brahman- ista Näreaho nimittää ”superkvaliaksi”. Yhtä kaikki, ongelmanasettelun erilaisista lähtöko- hdista huolimatta Näreaho onnistuu osoit- tamaan, että sekä itämaisissa että länsimaisis- sa filosofisissa perinteissä törmätään hyvin sa- mantyyppisiin ongelmiin.
Mystiikantutkimuksen filosofinen kritiikki
Kirjan toinen osio käsittelee tietoisuuden ongel- maa mystisten kokemusten tutkimuksessa. Osi- ossa käsitellään puhtaan tietoisuuden olemas- saolon kysymystä, mystisen kokemuksen tieto- teoreettista luonnetta, aivotutkimuksen löydök- siä, sekä tutkimuksia ns. kuolemanrajakoke- muksista. Filosofisen tarkastelun kohteena mai- nitut aiheet ovat tuiki harvinaisia ja siksi osio on mielestäni kirjan antoisin. Lisäksi käsitellyt asiat tekee kiinnostaviksi se, että kirjoittaja esit- telee hyvin aihepiiristä tehtyä empiiristä tutki- musta. Nimittäin jotkut löydöksistä ovat varsin mieltäkiehtovia.
Suomessakin jonkun verran huomiota saanut kanadalainen neuropsykologi Michael A. Pers-
inger on omiin tutkimuksiinsa pohjautuen esit- tänyt kiinnostavia väitteitä uskonnollisen koke- muksen alkuperästä. Persingerin mukaan us- konnolliset kokemukset syntyvät oikean aivo- puoliskon ohimolohkossa. Hän on useissa tut- kimuksissaan saanut koehenkilönsä kokemaan
”vieraan läsnäolon tunteen” altistamalla heidän ohimo- ja päälaenlohkojaan heikoille magneet- tikentille. Tästä Persinger päättelee, että mystin- en kokemus syntyy oikean aivopuoliskon poik- keavasta toiminnasta. Näreaho kuitenkin kiin- nittää huomiota siihen, että Persingerin koehen- kilöiden kuvauksilla on sangen vähän fenom- enologisia yhtäläisyyksiä klassisen mystisen kokemuksen kanssa. Yleisimpiä kokemuksen piirteitä olivat ”huimaava tai outo olo”, ”piste- ly”, ”saman ajatuksen toistuminen”. Ylipäätään jo kauan on tiedetty, että aivojen sensorisia kes- kuksia ärsyttämällä voidaan saada aikaan aisti- havaintokokemuksia.
Tästä löydöksestä on kuitenkin vielä pit- kä matka mystisten kokemusten selittämiseen, puhumattakaan itse uskonnon selittämisestä – joihin Persinger kuitenkin tähtää. Miksi määrä- tynlainen poikkeavasta aivotoiminnasta synty- nyt harha-aistimus synnyttäisi kokonaisia us- komusjärjestelmiä myytteineen, rituaaleineen ja yhteisöllisine instituutioineen? Persingerin ajatukset näiltä osin ovat puhdasta spekulaati- ota vailla perustelujen häivääkään.
Kuten Näreaho toteaa, tutkimusala avaa kuitenkin kiinnostavan näkökulman mystisiin kokemuksiin. Mikäli aivotutkimus voi osoittaa, että määrätynlainen aivoärsyke tuottaa mys- tisiä kokemuksia siten kuin ne on klassisissa mystiikantutkimuksen kuvauksissa esitetty, se osoittaisi ainakin, että valmius mystisiin koke- muksiin on yleisinhimillinen ominaisuus. Mys- tiikantutkimuksen kannalta tämä olisi huomat- tava edistysaskel, sillä nykytilaneessa on juu- tuttu pitkälti hedelmättömään keskusteluun si- itä, onko ylipäätään olemassa ylikulttuurisesti toistuvia mystisiä kokemuksia, vai ovatko kai- kki uskonnolliset kokemukset kulttuurisesti rakentuneita. Pelkästään mystikoiden jälkeen- sä jättämiä kirjallisia dokumentteja tutkimalla tällaiseen kysymykseen ei varmaankaan saada koskaan tyydyttävää vastausta.
Emergentismin puolustus
Kirjan kolmanessa osiossa keskitytään psyko- fyysisen ongelman käsittelyyn länsimaisessa analyyttisessa filosofiassa. Päähuomio on eri-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
88
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2005
laisten materialististen argumenttien esittelyssä ja kritiikissä, mutta viimeisessä luvussa kirjoit- taja puolustaa emergentismiä parhaana ratkai- suna mieli–ruumis-ongelmaan.
Emergentismin ongelmana on perinteises- ti nähty sen käsitteellinen sekavuus ja ristirii- taisuus. Emergentismiin on historiallisesti li- ittynytkin varsin spekulatiivisia ajatusraken- nelmia. Näreaho kuitenkin osoittaa, että emer- gentismiä on mahdollista muotoilla hyvin kuri- nalaisella ja täsmällisellä tavalla. Perusajatuk- sena on, että emergentti ominaisuus on osista koostuvan systeemin uusi ominaisuus, jota ei ole sen osilla. Emergenssistä tulee ilmiönä ki- innostava, kun vielä lisätään, että emergentin ominaisuuden selittämiseen on tarvittava uu- sia lakeja. Näreaho määrittelee tällaiset ehdot täyttävän emergenssin heikoksi emergenssik- si. Vahvempi, ontologinen emergenssi edellyt- tää lisäksi, että ”emergentin ominaisuuden an- siosta systeemillä on uutta kausaalista voimaa, joka on erillinen systeemin osien kausaalisesta voimasta” (s. 202).
On siis oltava tarkkana, kun ihmistieteissä halutaan vedota emergenssiin esimerkiksi kult- tuurin tai yhteiskunnan osalta. On yksi asia väittää, että emergentismi on todellinen ilmiö ja kokonaan toinen, että kulttuuri tai yhteiskun- ta ovat ontologisesti emergenttejä ilmiöitä, joilla on itsenäistä kausaalista voimaa! Ne ovat toden- näköisesti emergenttejä vain heikossa mielessä.
Näreahon kiinnostus ei kuitenkaan ole ih- mistieteiden tutkimuskohteiden ontologias- sa, vaan tietoisuuden ongelmassa. Näreaho puolustaa ontologista emergenssiä yhtenä rat- kaisuna mieli–ruumis-ongelmaan. Kannan mu- kaan ”maailmaan tulee tietoisuuden synnyn myötä uusi, systeemin osiin redusoimaton vo- ima eli uusi perusvoima”. Tietoisuuden emer- goituessa syntyy uusi olio, joka on persoona.
Tämä vastaa voimakkaasti arki-intuitiotamme siitä, että itsetietoisella minällä on todellis- ta kausaalista voimaa. Näreaho osoittaa, että
emergentismistä voi olla ratkaisuksi moniin perinteisen dualismin ongelmiin. Persoonalla on uusi ominaisuus, itsetietoisuus, mutta sub- stanssina se on kuitenkin materiaalinen ja ke- hollinen olento. Koska tietoisuuden kehitys on riippuvaista aivojen kehityksestä, ei synny on- gelmaa siitä, missä vaiheessa se on kehoon il- maantunut, puhuttiinpa sitten yksilön- tai la- jinkehityksestä.
On tietenkin yksi asia osoittaa, että emer- gentismi tarjoaa mieli–ruumis-ongelmaan risti- riidattoman ja uskottavan ratkaisun, kokonaan toinen kysymys on, kuinka asiaa voisi lähestyä empiirisesti. Lisäksi monet emergentismin on- gelma-alueet on käsittelyn suppeudestä johtu- en täytynyt sivuuttaa. Näistä ongelmista huol- imatta Näreaho onnistuu mielestäni perustele- maan ainakin sen, että emergentismi on syytä ottaa vakavasti ratkaisumallina perinteisiin mielenfilosofisiin ongelmiin.
Kokonaisuudessaan kirja tarjoaa mielestä- ni rohkean, monipuolisen ja uusia näkökulmia avaavan puheenvuoron mielen- ja uskonnon- filosofisiin kysymyksiin, joilla on kantavuut- ta monilla ihmistieteiden aloilla. Erityisesti us- konnonfilosofiassa, mystiikan tutkimuksessa sekä spiritualiteetin teologiassa olisi hedelmäl- listä laajentaa näköaloja Näreahon osoittamiin suuntiin. Kuten Näreahokin teoksessaan valit- taa, monet kirjassa esiin tuodut tutkimusaiheet on ihmistieteissä ja varsinkin suomalaisessa te- ologiassa ohitettu täysin. Teos ei kuitenkaan tyydy pelkästään esittelemään käsittelemiään aihepiirejä, vaan esittää niihin myös hyvin pe- rusteltua filosofista kritiikkiä. Vaikka teos jättää monella tavalla toivomisen varaa kokonaisu- uden yhtenäisyyden ja aihepiirien pohjusta- misen osalta, kannatan lämpimästi Näreahon valitsemaa laaja-alaista, ennakkoluulotonta ja kriittistä lähestymistapaa näihin kysymyksiin.
Kirjoittaja on fil. tri ja tutkija Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella.
