Harri Tapper
KUUNTELIN ÄIDIN ÄÄNTÄ
Oli tuulinen m arraskuun alun päi
vä. L unta satoi viistosti ja ilta pimeni ennen aikojaan. M utta lam put sytytet
tiin. Täm m öisenä päivänä rupesim m e äijin kanssa juttelem aan. M inä kysyin isä-Vihtorista:
— M illaisena sinä m uistat sen, sil
loin kun isä oli nuori.
— U rheilevana. Se hyppi ja pom p
pi. Kyllähän sinä itekkin muistat. Ne teki töitä rakennuksella ja uittivat tu k kia. Tukkityöm iehiä ne oli. Sitten kun m entiin V ihtorin kanssa yhteen, niin asuttiin ensin H akalassa, mistä sitten tuli se riihi. K öyhää aikaa se oli. K un m uutettiin tähän paikalle, os
tettiin hevonen.
— M illainen isä oli hevosm iehenä.
— T ukkia ajoi Kusiaismäestä ja pi- tem m issäkin m atkoissa. Kaikki pyhän- seuvut tehtiin rekiä, painettiin pajuja ja paahettiin tervalla. Tervassahan se on ollut m inun koko eläm äni. Sitten kun V ihtor toivo teistäin urheilijoita, niin se höyläs suksia ja niitä terv at
tiin. M akasiinin kalliolla paahtoivat uittoyhtiön veneitä.
— V eneitten tervaam inen minusta oli aika upeaa työtä. K uitenkin kysyi
sin vielä niistä hevosista.
— N o se V arm ahan oli laiska hevo
nen vaikka nuori. Sinähän se sanoit siitä, että V arm a on sen puolesta hy
vä hevonen, ettei sitä ta rtte kieltää ol
lenkaan, kun se aina seisoo. M inähän lähin sillä sitten akkana viemään A l
m aa tohtoriin kirkolle, ja eihän hevos
ta passannut kylän kohalla lyyvä, niin se pysähtyi ja kahto yhen talon lasista sisään. M utta annapas, kun päästiin Saarijärven rantaan ja m inä annoin suitsenperistä, niin kulukipas. Se V ar
m ahan se tuli sitten suolisolmuun ja eläinlääkäri käski vartioija sitä ja sinä
hän silloin olit vuorossa, kun se liite
rin luota lähti juoksem aan ja sitten kun ja lat p etti, se lenti ympäri ja kuo
li.
— M inä m uistan, että sinä vähän tuhrasit itkua ja pakkasit navetalles, niin isä sanoi: täm ä eläm ä nyt yhestä hevosenkoppurasta kiinni ole. Vaikka varm asti itekkin suri hevosta.
— Kyllä V ihtor hevosista tykkäs ja m uistain eläim istä. Kain kaivoi sitten
Äitini, tina 1957
sen V arm an hauvan ylös ja otti sen kallon ja teki siitä veistoksen.
— M inä tänä päivänä kysyin Kainil- takin, että m illaisena hän m uistaa isän. R ailakkaana, sanoi Kain. Kun isä m eni veneellä tukkilautan yli, niin se oli niinkuin rantasipi ja piti sam an
laista ääntä niinkuin rantasipi. Kain om an luonteensa mukaisesti muisti isästä ensim m äisenä täm änlaisen piir
teen.
— L intem annin Jallun kanssa isä nuorem pana kilpaili, kuka parraiten juoksee tukeilla, niin V ihtor sanoi, e t
tä Jallu otti kolm e askelta veenni päällä. Sem m osta lipittäm istä se oli.
K uuntelin äijin eloisaa kuvausta, m utta sitten m uistin, m itä Y rjö oli isästä sanonut.
— Y rjö kertoi isästä, että hän m uistaa sen leikkisänä, vauhdikkaana m iehenä. Leikkisänä ja semmoisena m yhäilevänä, ja tietysti se oli huoleh
tiva. A inahan se kahtoi puijen latvoi
hin silloin uittoaikana.
— Sem m onen se oi. Isälle tuli pai
ne siitä uitosta.
— M itä se siinä niin pelkäsi.
— Se pelkäsi, että työ hukutte. Sil
loin se puri sillälailla ham m asta ja ny
ki lakkiaan.
— U itto olikin kovin vaarallista hom m aa. Kelun sinkkikin soi ja vapi
si, kun keluttiin pyrästä kosteissa. A n napas, jos sinkki olis katkennut.
— Ja aattelepas tuluvissa, kun sil
lastakin meni vesi yli.
— Jos m inä kuvaisin, niin muistan isän paraiten runollisena olentona ja luonnon ihm isenä. Se oli mieluummin pihalla kun sisällä. H aisteli kukkia ja piti niistä vartiota.
Ä et tästä rupesi heti kertom aan:
— Isähän läpytti käsiään varotuk- ses, kun näki rannalla ihm isten o tta
van kieloja ja pihlajan oksia. K erran tuli sitten kirkolta kolme tyttöä ran nalle kukkia kerääm ään. V ihtor oli vähän m orahtanu niille, niin tytöt lait
toivat isän polkupyörän kukkia joka- puolelta ihan täyteen, niin että se oli kuin kim ppu. Kyllä V ihtor sen leikki
nä ymmärti. Sitten kun ruvettiin tuota allasta täyttäm ään, niin isä M arkon kanssa haki niitä kieloturpeita ja toi niitä saunan luo. Siellä ne kukki vii- m ekin kesänä.
— Sitä minä sillä runollisuudella ju u ri tarkoitinkin.
— M utta kyllä V ihtor sen koski- soan aikana intos hirveästi.
— M arkolla ja isällä taisi olla hy
v ät välit.
— Oli niillä, ja isähän oli tarpeelli
nen M arkolle, kun se k erto sille ju ttu ja. V ihtor oli sem m onen kansan mies, e ttä se h et ym m ärti ihmiset. Yhessä- hän ne m elkein teki sitä viim estä kir
jaa. Semmoista yhteistoim intaa se oli.
— M utta mitäs työ ju ttelitte isän kanssa keskenänne, kun olitte ihan kahestaan.
— Ihan tavallisia ju ttu ja , mitä m uutkin ihmiset. Töistä myö puh u t
tiin.
— M utta mitäs silloin, kun isä lähti sille viimeselle reissulle, jossa joutui liikenneonnettom uuteen.
— M eillä oli siilon sem m onen leh- mämulli, mille piti ostaa peräim et ja sitten piti viijä m inun sisar-litalle kir
je postiin. V ihtor lupas hom m ata ne ja sitten se vielä sanoi, että ostaa p aa
rista vehnästäkin ja pannaan sauna il
tasella läm m itä. M inä m enen nyt, se sanoi. No m ene, minä siihen vain sa
noin.
— Ihan niinkuin olisitte sopineet senkin.
— Niin. Hyvä mies se oli V ihtor, vaikka toisethan ne sanoi että Vikki.
10
