Mannilan kartanon vaiheilta · DIGI

MANNILAN KARTANON VAIHEILTA

S u k u p o l v i m e n e e j a s u k u p o l v i t u l e e m u t t a m a a p y s y y i ä t i

Luullakseni hyvin useilla ih­

misillä on jonkinlainen salattu historiallinen vainu, joka alkaa herkästi vastaanottaa vaiku­

telmia ja sanomia menneiltä ajoilta, paikoissa, joissa aika­

kausien henki yhä viipyy läs­

näolevana. N äin esimerkiksi tapahtuu, kun Laukaan M an­

nilan kartanon laveat ja ras­

kaat ovet kääntyvät jykevillä saranoillaan ja sallivat vieraan käydä sisään, missä tulijaa ter­

vehtii ystävällinen, välitön ja vieraanvarainen talonväki. J o ­ kainen askel ja silmäys talossa vahvistaa ensivaikutelmaa, jo ­ pa yksin pihakuuset, koivut ja petäjätkin, ikäänkuin nekin olisivat inhimillisesti tuntevia ja ajattelevia olentoja, Sellaisen hengen ym päristöön voi jättää vain vuosisatojen ajan polvesta polveen elänyt perinne.

Sukutilan kronikka

Mannilan aikakirjoissa säilynyt su- kukronikka alkaa v. 1722, inistä lähtien se on ollut saman suvun hallussa ja on edelleen. Mutta tila lienee ollut olemassa jo 1500-luvulta alkaen. Jos isoviha, tuo Suomen kansan katkeran- pitkä "hallayö” ei olisi hävittänyt kir­

kon aikakirjoja, olisi ollut mahdollista selvittää kartanon historia sen synty - ajoista lähtien. Epävirallinen tieto ker­

too, että tilaa olisi vuosina 1561—1633 hallinnut Klement Manninen, jonka poika Klement Klementinpoika olisi asunut tilan takamaita 1586 alkaenl/12

Eva Kankkunen

— Mannilan kartanon emäntä.

Suomen suurin tuohikontti.

Akselinmänty.

6

"koukun” veroila. Suvun kunniakir­

jassa luetellut tilan haltijat ovat seu- raavat:

1. Abraham Paavonpoika Monthan, puoliso Maria, o.s. Storkovius, 1722 — 1758.

2. Juho Abraham Monthan, puoliso Kristiina, o.s. Pinni, 1758 — 1769.

3. Juho Juhonpoika Monthan, puo­

liso Maria Heikintytär, o.s. Peura 1769

— 1825.

4. Juho Juhonpoika Monthan (isän­

sä täysi kaima), puoliso Maria Heikin­

tytär, o.s. Peura, 1825 — 1845. (Juho Juhonpoika nuorempi ilmeisesti nai samasta suvusta kuin isänsä, tai on kysymyksessä pelkkä sattuma).

5. Matti Juhonpoika Monthan, puo­

liso Vilhelmiina Erkintytär (sukunimeä ei näy) 1845 — 1881.

6. Adolf Matinpoika Monthan, puo­

liso Johanna Oskarintytär, o.s. Flykt- man, 1881 — 1898. (Perikunnalla 1898

— 1904).

7. Akseli Adolf inpoika Monthan, puoliso Tehilla Erkintytär Ikonen, 1904

— 1916.

Hänen ostettua tilan Kangasniemel­

tä siirtyi tila hänen sisarelleen Elsa Maria Wilhelmiina Monthanille ajaksi 1914 — 1930, puoliso Aleksi Waldemar Riihijärvi (Ali Riihijärvi).

8. Eva Maria Aleksintytär Riihijärvi, 1930 — ja edelleen, puoliso Eino Hen­

rik Kankkunen, (kuoli 1950).

Mannilan naiset

Jos tietojen ja perinteen mukaan luonnehdimme noin pääpiirteittäin Mannilan haltijaväen persoonallisuut­

ta, niin annettakoon Mannilan naisille kohteliaasti ja aiheellisestikin etusija, sillä suuri kartanokin ilman aitan po­

lulla astelevaa emäntää on kuin pil­

vinen päivä ... Heidät on aina tun­

nettu nopsajalkaisiksi, puuhakkaan ripeiksi ja huumorintajuisiksi ynnä vieraanvaraisiksi ihmisiksi. Mitään eteerisen hentoja, kalpeita ja poissa­

olevan näköisiä impejä ei tähän roo­

liin sopisikaan, sillä sellaiset ovat vain tyhjänpäiväisiä, elämälle vieraita lin­

nanneitoja. Mannilan naiset ovat ol­

leet terveitä, reheviä ja pursuavan elämänhaluisia naisia. Mainitaan eräänkin sukupolven aikana heitä ol­

leen kartanossa seitsemän tervettä si­

sarusta, joista kuusi oli yli sadan ki­

lon "keijukaista”. Nuo kuusi naitiin kilvan talojen emänniksi eri puolille, mutta seitsemäs, jonka paino jäi alle sadan kilon, jouti nimismiehelle rou­

vaksi. Kirjoittajasta tuntuu, että ny- kyisetkin Mannilan naiset edustavat kunniakkaasti perinnettään, joskaan ei ihan kiloissa laskettuna.

Mannilan miehet

Mutta miestenhän maailma on, väi­

tetään. Ja jos ei tuota nyt ihan kir­

jaimellisesti oteta, niin kohtapa niin oli ainakin Eva Kankkusen isän, Ali Riihijärven kohdalla, vaikka hän kuo­

likin jo 37 vuotta täytettyään. Tyttä- ren isästään antama luonnekuva täs­

mää täysin hänen aikaansaannostensa kanssa, joita yhden kirjoituksen puit­

teissa on mahdotonta tyhjentävästi edes päällisin puolin mitata. Pitäisin myös kuvaavana hänestä aivan vierai­

den, mutta hänen tunteneiden henki­

löiden lausuntoja, että jos Ali Riihi­

järvi olisi saanut elää kauemmin, olisi Suolahti jo ajat sitten ollut kaupunki.

Rohkea, ennakkoluuloton, taitava ja tarvittaessa kovaotteinen luova liike­

mies. Siinä Ali Riihijärven luonteen peruskuva. Hän oli myös itseään sääs- tämätön mies, joka poltti kynttiläänsä kahdesta päästä, ikäänkuin aavistaen elämänsä lyhyet, luetut päivät. Ei niin myöhään tämä mies kotiin tullut, ettei hän jo kello 4 aamulla ollut hereillä ja valmis lähtöön.

Mies, joka omaa moisen henkisen ja fyysillisen voimapotenssin, ei tieten­

kään voi olla luonteeltaan muuta kuin herkästi syttyvä ja tarvittaessa räjäh­

täväkin. Luonnekuvaan sopii myös keppi (vaatimaton kylläkin), mitä hän kaikkialla liikkuessaan käytti. Hänen aikaansaannoksissaan on pakko tyytyä vain pelkkään luettelointiin ja sellai­

siin asioihin, joilla on ollut huomat­

tavampaa näkyvää merkitystä.

Rakensi aikoinaan omalle maalleen tien Suolahdesta Korkeakoskenmäelle.

Perusti Mannilaan oman kansakoulun, joka toimi sellaisena 4 vuotta pätevän opettajan johdolla, eli siihen saakka, kunnes kunta lunasti sen hoitoonsa.

Hän perusti Suolahteen höyrysahan, tiilitehtaan, turvepehkutehtaan ja ter- vatehtaan. Hänen aikanaan Mannilan kartanon maaomistus oli laajimmil­

laan. Päätilan lisäksi (käsitti silloin tuhansia hehtaareja) hän omisti kym­

meniä tiloja aina Keiteleen rannoilla saakka. Torppia kartanolla oli 18 ja 3 mäkitupaa, jotka sitten Lex-Kallion voimaan tultua itsenäistettiin.

Kuten sanottu, kuolema katkaisi tä­

män toimen miehen elämän yllättävän varhain, jo 37-vuotiaana. Hän sai imu- suonen tulehduksen, eli nk. verenmyr­

kytyksen, mikä johti nopeaan kuole­

maan. Myrkytyksen otaksuttiin saa­

neen alkunsa kasvoihin syntyneestä mitättömästä näppylästä, mutta sit­

temmin on joku hänen ystävänsä ker­

tonut, että vainaja oli hänelle unessa käynyt sanomassa, miten myrkytys sai

alkunsa samoihin aikoihin poistetun hampaan juuresta.

Mutta eihän miehen elämää mitata vuosissa, vaan aikaansaannoksissa, ja siinä mielessä Ali Riihijärvi ehti täy­

teen mittaansa.

Mainittakoon vielä, että kartanosta on sotien jälkeen luovutettu alueita siirtoväelle, joten kartano ei omista enää yhtään ulkopuolista tilaa ja sen jälelle jääneet maat käsittävät 830 ha, joista viljeltyä 75 ha. Tila on erikois­

tunut sikojen tuotantoon. Nautakarjaa ei tilalla pidetä enää ollenkaan. Myös maanviljely on järjestetty sikakarjan tuotantoa silmälläpitäen kokonaan.

Vanhan kartanon tarinoita

Vanhalla ja kunnianarvoisalla kar­

tanolla on myös omat kotoiset tari­

nansa, jotka ovat eläneet muistitieto­

na polvesta polveen. Niitä on aiheeksi asti surumielisen romanttisiakin, mut­

ta enimmäkseen kuitenkin hupaisan hauskoja ja erikoisia. Seuraavassa vielä niistäkin, koska nelein omalla tavallaan luovat valoa menneisyyteen.

MANNILAN-MATTI HYVÄ MIES Luetellussa järjestyksessä kuudes ti­

lanomistaja Adolf Monthan oh kerran antanut eräälle kulkukauppiaalle oriin ajoneuvoineen ja kuormaliisen voita, jotka tämän oli määrä palkkiota vas­

taan myydä ja palata rahoineen takai­

sin isäntänsä luo. Kulkukauppias on kuitenkin sillä reissullaan ja tietysti jo ajat sitten kuollutkin. Oli kuulem­

ma jossain kehaissut, että Mannilan - Matti on hyvä mies, kyllä hyvä Ju­

mala hänelle maksaa.

6.000 MK:N PIIPPU . . .

Matti Juhonpoika Monthan, edelli­

sen isä, oli kerran tehnyt suuret met- säkaupat. Kaupan arvo silloisessa ra­

hassa oli 6.000 markkaa, ja siis nyky­

arvonkin mukaan tavaton summa.

Kaupan päälle vietettiin ostajan kans­

sa komeat harj äkäiset, sillä Matti Ju­

honpoika piti kovasti iloisista pirs­

keistä. Ostaja vielä lopuksi ojensi iki- ystävälleen lahjaksi upean piipun.

No, metsä hakattiin, ja jo kevätvir- tojen mukana menivät puut, mutta niiden maksajaa ei löytynyt mistään.

Vain piippu jäi muistoksi kaupasta ja iloisista harj äkäisistä. Se on siis ehkä maailman kallein piippu, jota vieläkin säilytetään Mannilan kotimuseossa, joka perustettiin jo 1926.

7

JA SUOMEN SUURIN TUOHIKONTTI

Huumorintaj uista suurpiirteisyyttä on ollut myös Mannilan isännissä. Pa­

lataanpa vielä Adolf Matinpoikaan, joka eräällä mökinmiehellä teetti jon­

kin työn, josta edeltä käsin sovittiin kontillinen rukiita palkaksi.

Kun työ oli tehty, saapui hän saa­

maan palkkaansa. Mutta ukkopa oli­

kin puhdetöinään kutonut tuohista niin suuren kontin, että siihen meni kokonaista 3 hehtoa. Ei puhettakaan, että ukko olisi sitä jaksanut selkäänsä heittää. Muilla keinoin se hilattiin pois. Mukisematta kyllä isäntä maksoi kuten sovittu oli, ostipa vielä myö­

hemmin samaisen suurkontin itselleen, mikä myös nyt nähdään Mannilan ko­

timuseossa.

Balladi Mannilasta

Balladimaisen hohteen saa Mannilan isäntä seitsemännen, Aksel Adolfin- poika Monthanin elämä. Hän oli isän- täsarjassa oppinein mies. Tultuaan yli­

oppilaaksi hän jatkoi opintojaan Hel­

singin yliopistossa, päämääränään lie­

nee ollut agronomitutkinto, mutta 1898 tapahtunut isän kuolema pakotti hä­

net keskeyttämään opintonsa ja pa­

laamaan Mannilaan hoitamaan tilaa.

Hänen kerrotaan rakastaneen tyttöä, mutta jostain syystä tuli rakastuneille ero. Kun Aksel katsoi romanssin lop­

puneen, hän keräsi kaikki tytöltä saa­

mansa rakkauskirjeet ja upotti ne kartanon pihatanhuvilla kahden män­

nyn yhteen kasvaessaan muodostu- neesen syvään onkaloon. Samalla hän lienee kätkenyt sinne myös pussillisen hopearahoja, mitä ei ymmärrä muu­

ten, kuin että hän olisi varannut ne aikanaan häälahjan ostoa varten. Hän meni kyllä myöhemmin naimisiin Te- hilla Erkintytär Ikosen kanssa, ja oli heillä 2 lastakin. Hän kuoli 58-vuo- tiaana 1936. Tilan hän myi sisarelleen Elsalle ja langolleen Ali Riihijärvelle v. 1914.

Katsahtakaapa vielä tarkemmin tuota kuvassa näkyvää "rakkauden mäntyä”. Eiköhän hän siinä nähnyt jollakin tavalla surumielisesti päätty­

neen rakkautensa vertauskuvallisuu­

den: Alkuaan kaksi lähekkäin kasva­

vaa nuorta puuta, jotka ikäänkuin päättävät yhtyä ja puristautuvat tois­

tensa syleilyyn, muodostavat kuin yh­

den sydämen ja ruumiin. Mutta sit­

ten liitto ei kestäkään, vaan molem­

mat lähtevät kasvamaan omaan suun­

taansa. Ja mikä kerran on ollut, se

jää säilyttämään salaisuutta lujassa puserruksessaan.

Kuka oli tyttö? Sitä ei saa selville vaikka kirjoittaisi kuinka suuren ky­

symysmerkin.

Mutta jos on lupa hiukan romantti­

selle mielelle heittäytyä, niin voisi hyvin kuvitella, miten köyhälle ja vaa­

timattomalle tuhkimotytölle ei kelvan­

nut kartano ja puoli valtakuntaa, tai hän pelkäsi sen asettamaa vastuuta ja arvostelua, tai ei katsonut itseään sen arvoiseksi. Tai kukaties oli kysymys hienosta ja huvittelunhaluisesta kau- punkilaistytöstä, joka ei halunnut hau­

tautua silloisisa oloissa kaukaiseen ja uneliaaseen sydänmaahan, tai yli­

päänsä maaseutuoloihin. Näin tai toi­

sin, jokatapauksessa arvailu tuntuu mielekkäältä.

M a a pysyy iäti

Se seikka, ettei Mannilan tila ole ajan mukana pirstoutunut joidenkin samanlaisten suurtilojen tapaan, an­

taa aiheen otaksua, että suvun jäsenet ovat ymmärtäneet historiallisen suku- perinteen sisällön ja arvon, mihin on erikoisesti myös sen näkymättömiin jääneiden suvun jäsenten täytynyt suuresti myötävaikuttaa. Se on tervet­

tä ja hyväksyttävää sukuylpeyttä.

Siiliä niinhän on, kuten Ison Kirjan ajatus sanoo: Aurinko nousee ja las­

kee, ja nousee jälleen sijoiltansa, vir­

rat laskevat mereen, joka ei siitänsä täyty, tuuli palajaa kierrokselleen, su­

kupolvi menee ja sukupolvi tulee, mut­

ta 'aa pysyy iäti.

i

8