Tositapausta vapaasti laajentaen ja mukaillen: Nimimerkki O.V.
Miesten mies
Kuu paistaa tupaan. I s o - A r p p e ei saa unta, vaan äheltää kyljeltä toiselle ja huokaa välistä korahtaen. Vaimo nousee kyynärpäälle ja katsoo jo kyllästyneenä:
jo se on kumma, että tuo jaksaa yhtä asiaa päässänsä jauhaa! Meni nyt miten meni koko tappelu, kai se nyt muka oli Arpen syy, että selkäänsä...
A ja t olivat k u u m at. A rp p e oli aam ulla lähtenyt n u rk a n taak se ja katsellut tyyty
väisenä elopelloilleen. Silloin oli tieltä k u u lo stan u t hevosen lau k k a. A am ussa oli usvaa ja A rpen piti k öm piä m ärän ru o h o n yli pihapolulle nähdäk seen tu lijan . Sieltä tuli hevonen lautaset kiiltäen ja kaksi kylän m iestä silm ät verestäen. Yön olivat ryypiskelleet ja m iettineet, m iten selvitä k y lätap p elu sta, jo k a n äy tti olevan tulossa kuin pilvi päälle.
Kylissä ja m iehissä ei o ik eastaan ollut vikaa. E läm ä kului: pellot kylvettiin ja vilja k o rja ttiin , naiset tekivät lapsia ja m iehet ryyppäsivät välillä, uskovaiset vei- sasivat ja jo u lu k irk o ssa käytiin. Joskus m uulloinkin, jo s työt sallivat. M u tta syys
puolen iltojen pim etessä ta rttu i väsyneen kesän viim inen h u u m a m iesten p ääh än . Tuli halu n ä y ttä ä , että tässä kylässä on m iesten m iehiä, e ttä täm ä kylä pystyy voi
m aan ja väkeen.
A rppe oli aam ulla m u ra h ta n u t. Mies oli h ärän k o koinen, paksuniskainen ja p u n ak k a . L uonne oli säyseä, m u tta n y rk ki jysähti ra sk a a n a , kun piti om an kylän m ain e tta p u o lu staa. Iso-A rppe v äh ät välit
ti tap p elu sta, m u tta m in k äp ä voit, kun oli velvollisuus ratk a ista o ttelu t ja siitä velvollisuudesta saatto i m elkein syyttää L u o jaa, jo k a oli v a ru stan u t h än et k a rh u n käm m enillä.
M iehet m anasivat ja v an n o ttiv at Arp- pea tulem aan illan pim etessä Loilan m aantien varteen. Tai käytäisiin vielä h a kem assa. Seipäät ja p u u k o t aio ttiin m u
kaa n , m u tta A rp p ea ei n eu v o ttu — h ä
nelle kun useim m iten riittiv ät o m at n y r
kit. M iehet tarjo siv a t p u llo staan viimeisiä tip p o ja , m u tta A rp p e ei hu o lin u t. Ei lu v an n u t lä h te ä k ä än , m urahteli vain. M u tta siitä h u o lim atta m iehet uskoivat, että läh tee se, m iesten mies.
M iten lie ollu t, A rp p ea ei h u v ittan u t lähteä. H än ask aro itsi hevosensa kanssa, m urahteli väliin ja koetti u n o h ta a illan.
V aim o jo tiesi asian ja kielsi ja rukoili:
m itä se A rp p e nyt en ää, m iehen ikään päässyt, p o ik asten ja h u lttio id en tö ih in ...
T ap elk o o t! A rp p e saisi jo jä ttä ä m uille...
J a A rp p ea jo ärsy tti p o ik an u lik o itten k in tappelu p erm annolla: tuom m oiseenko sitä h än k in , — aikam ies! J a iltasella vällyjen alla oli m u k av a ja läm m in.
E ikä A rp p e lähtenyt.
Tuli illansuu ja yökin. P im eää alkoi jo olla, m u tta A rpen ik k u n an k ajo ssa n ä h tiin, kun tietä lähestyi h itaasti laahustaen m u sta jo u k k o . H ilja ista oli tu lo , kuin ru u m issa atto a. P ik k u -Ju ssia kannateltiin k ain alo ista ja hän voihki hiljaa. P aita p u n o tti useasta p a ik k a a ja suu oli sur
keasti v äärässä. Jussi kim itti ja väänsi itk u a.
A rppe ja em än tä k au h istu iv at, kun p o r
ta a n k o h d alla n äh tiin k o k o surkeus: kan- n atte lija t eivät p a ljo n Ju ssista p a ra n tu neet. N aam at olivat m ustia ja silm äkul
m at verisiä, v aatteet repaleina ja selissä seipään jä lje t. V iim eisenä tuli M äkiläinen ja piteli h o u su jaa n : ” Vyön p-le sivalti p oikki, kyllä oli vähällä m ah a a u e ta !”
h än to im itti.
A rpella a n n ettiin ensiapu. M iehet joivat ahneesti vettä ja löytyi jo sta in putelikin.
M u tta hiljaisuus oli rask as. Iso-A rppe tiesi, että täm ä oli hänen syytään: jo s olisi m ennyt, ei ikinä olisi kylän m iesjoukko tu o m m o ista löylytystä saan u t. A rp p e h ä pesi eikä sietänyt k atso a P ik k u -Ju ssia, jos nyt terveenäkään.
K un su rk ea jo u k k o lähti laah u sta m aa n eteenpäin, käytiin A rpella m akuulle. V ai
m o siunasi m iehensä terveyttä ja oli tyy
tyväinen v o itto o n sa . M u tta A rp p e nousi ju o m a a n v äh än p ä ä stä , raap i p ä ä tä ä n ja käväisi n u rk alla.
Kuu jo llo tta a tu p a a n , ja taas A rppe nousee. Istu u p ä ä riipuksissa sängyn lai
d alla ja lö n ty stää sitten h o u su jaan nos
tellen ik k u n an luo. A ik an sa tu ijo tta a A rp pe pim eään ja sitten alk aa niska p u n o it
ta a , h a rtia t h y tk äh täv ät ja iso käm m en- selkä pyyhkäisee köm pelösti silm iä.
E m än tä nousee ja säik äh tää: m itä se A rp p e nyt? ” N o sitäh än tässä, että kun en m ennyt ja noin surkeasti kävi, noin p erin surkeasti k ä v i...” v alittaa A rp p e ä ä ni m urtuen.
M u tta vaim o on jo k ää n tä n y t kylkensä ja alk aa k u o rsa ta h y rrätä. A rppe p an eu tu u h uokaisten m akuulle ja jä ä siihen silm ät auki.
