Nolojen tilanteiden mies
yöurani metsämiehenä ei pidä sisällään mitään ihm eellistä. 40 vuotta puurtamista puun pa
rissa päivästä toiseen, kesästä tal
veen ja taas seuraavaan vuoteen.
Vallankin kovat talvet olivat melkoi
sen koettelevia. Lunta ja pakkasta, paljon vastaanottomittauksia, kovia tuiskuja, metsätiet tukossa, stressaa- va, ja joka vuosi nouseva ostotavoite päällä. Ei siinä työssä erikoista"
hohtoa" kovin paljon löytynyt, vaik
ka koetit miten todistella itsellesi, että palvelet sentään m etsäteolli
suutta, Suomen teollisuuden van- kinta tukijalkaa. Välillä jo ajattelin, että tulikohan valittua ihan oikea ura, helpompi ja mukavampi "nap- paskenkähom ma" tuli mieleen, kun pakkasessa otti ylös isoa tukkilaania aamusta iltaan. No, olihan yllä tosin luontaisetuna vankka ja läm m in turkishaalari.
Luulen, että samoja ajatuksia on hyvin monella muulla, vallankin sil
loin kun olet samassa "duunissa"
vuosikymmenet. Sitä vain leipään- tyy samaan työhön, oli ala sitten vaikka sänkytehtaan koemakaaja.
Löytyyhän toki sieltä muistojen joukosta m ukaviakin asioita, ni
m enom aan työssä tapahtunutta.
Kun koluaa kylillä vuosikymmenet, sattuu ja tapahtuu m onenmoista.
Mukavalta muistan talojen emäntiä, joilla oli kahvipannu kuumana kun tulimme isännän kanssa mitalta kyl
mänä pakkaspäivänä. Pöytä oli ko
reana, oli suolaista palaa ja makeaa, ja kun ei ollut aamupuuron jälkeen syönyt, maistuivat pöydän antimet tosi hyvältä. Juuri uunista otetut karjalanpiiraat, -ai,ai,... ja voita päälle. Edesm enny appiukkokin aina sanoo, että 'voi ja kerma ei oo koskaan ruakaa pilannu.' Tuhannet kiitokset vieläkin Teille kaikille iha
nat emännät! "K u lku rille" olivat tarjoilunne tarpeeseen, kun päivät venyivät usein pitkiksi ja nälkä pää
si yllättämään.
Juuri tällainen kahvipöytä odotti taas kerran tuolla Rantakylän puo
lessa tutussa talossa. Emäntä kaatoi heti kahvia kuppeihin, kun tulimme kylmissämme sisälle. Istuin pöytään ja samalla hetkellä kuului pieni ki
lahdus, kuppi oli nurin ja kuuma kahvi sylissäni! Vähän aikaa oli tosi ankea olo, onneksi paksut talvivaat
teet pelastivat pahemmalta. Kukaan ei huomannut mitään, emäntä kyllä ihmetteli miten äkkiää join kuuman kahvin, ja pyysin heti lisää. Täytyi tunnustaa totuus emännälle. Hän oli tarjoamassa kuivaa alusvaateker
taa, mutta kieltäydyin - päätin urhe
asti kärsiä tunarointini.
Samassa talossa olin vielä monet kerrat täm änkin haverin jälkeen kahvilla, mutta aina muistin tuon
16
Nolojen tilanteiden mies ihan onnellisena viime kevättalvella. Vuoden puut taas kasassa, - ilman kommelluksia! Näillä ahkioilla on vedetty omaishoitajani kanssa talven puut jo 20 vuotta. Lähijuontomatka toki alle kilometrin.
mokani ja emäntäkin laittoi kahvi- kuppini vähän kauemmas pöydän reunasta.
Jälleen kerran mitalla Keski-Va- hangalla. Olim me palaam assa ta
loon ja minä nuorimpana kiirehdin juoksujalkaa ehtiäkseni jo aloitta
maan m ittaustulosten laskemisen.
Eteisestä kävelin suoraan isoon tu
paan ja huomasin nurkassa keinu
tuolin, johon sitten istahdin. Potkai
sin hiukan vauhtia ja samalla het
kellä kuului paha rysäys. Täysi volt
ti taaksepäin kahdella kierteellä suuren Jukka-palm un päälle. Iso kukkaruukku särkyi, multa lensi ja palmu-paran oksia rusahteli pahasti poikki. Siinä samassa sekasotkussa lepäsi sitten entinen keinutuoli kap
paleina, kun köm m in hävityksen keskeltä pystyyn.
Emäntä ryntäsi keittiöstä tupaan ja kyseli miten minun kävi. Ei naar
muakaan, - tilanne vain oli niin koo
minen, että koko lopunpäivän sain pidätellä naurua. Em äntä kertoi miksi näin kävi. Edellisenä päivänä lapset olivat leikkineet keinutuolis
sa niin rajusti, että jalasten liitokset olivat irronneet ja isäntä oli vain työntänyt saumat yhteen ja luvan
nut korjata sen pikimmiten. Emäntä ei ollut kuullut tuloani, eikä ehtinyt varoittaa rikkinäisestä tuolista. Illal
la kotona riisuessa kukkam ultaa löytyi vähän joka paikasta.
Seuraava epäonninen reissu ta
pahtui Vahangan Mustapuron suun
nassa joskus 60-luvun taitteessa.
Olin muilla asioilla Vaasantien var
ressa ja tulomatkalla päätin käydä katsom assa Kontion sydänm aille tehtyä pitkää talviautotietä. Oli ai
kamoinen pakkanen ja tie alkoi olla kohta puurekoille valmis, hyvin jää
tynyt ja kestäisi jo raskaat tukki- kuormat. Käänsin tien päässä autoa ja peruuttaessa kuului peräpäästä il
keä rusahdus. Kaikki pykälät kato
sivat, todennäköisesti takavetoisen Fiatin vetoakseli oli poikki. Ei ollut kännykkää siihen aikaan, ei muuta keinoa kuin lähteä kävelemään lä
him pään taloon hakem aan apua, m atkaa ainakin 3,5 kilom etriä, ja pakkanenkin alkoi kiristyä iltaa kohti. Iltahäm ärä alkoi jo painaa päälle, kun viimein väsyneenä tal
lustelin talon pihaan. Sekarotuinen koira järsi isoa hirvenluuta pihassa ja juuri kun olin tulossa talon rappu
sille, se yllättäen tarrasi takaapäin kiinni pohkeeseeni. Koira varmaan luuli, että nälkäisen näköinen mies havitteli sen luuta. Sattui aikalailla, ja sisällä todettiin, että pohkeessa oli vertavuotavat hampaanjäljet. Laitet
tiin vähän sidettä ja lähdettiin trak
torilla hakemaan autoa pois.
Nuori isäntä ajeli vähän reippaas
ti ja eräässä tien mutkassa etupyörä haukkasi pehmeään tien laitaan sillä seurauksella, että traktori kallistui pahasti isoa puuta vasten. Siinä sitä sitten nujuttiin pitkään, ennenkö saatiin kone takaisin tielle. Pitkälle oli iltakin ehtinyt kun viimein auto saatiin talon pihaan, josta se sitten hinattiin m aalikylille rem onttiin.
Omaishoitaja komensi heti sairaa
laan ottam aan jäykkäkouristusro
kotteen, pohje kun oli aristava ja tur
vonnut. Ainoa kerta kun koira puri, vaikka niitä oli lähes joka talossa.
Päivä oli jälleen todistus siitä, että jos joku asia voi mennä pieleen, niin se myös menee pieleen. Hämmästyttä
vän usein tuo Murphyn laki muuten toteutuu.
Tämä nyt ei ollut ihan Mr. Bean - tyylinen tapaus, m utta seuraava kyllä ! Sain ensimmäisen autopuhe
limeni 80-luvulla. Se oli Ericsson ja toimi aika hyvin NMT 450 verkossa.
Takakonttiin asennettiin hirmuinen
moitti, radio-osa, ja auton kojelau
taan puhelimen luuri. Oli se mahta
va juttu, ei sitä ihan kaikilla vielä ol
lut. Niinpä ensimmäisenä aamuna ajelin luuri korvassa kylän halki, vaikka kukaan ei soittanut. Täytyy
hän sitä nyt näyttää, että täällä on puhelin ja puhelu päällä. Päivän aje
lin eripuolilla pitäjää, mutta ei vain kukaan soittanut. Vastingilla ajelin katsomaan erästä varastoaluetta ja tien päässä kääntäessä autoa peruu
tin liian tiukille, auton takapyörät lipsahtivat matalan ojanpenkan yli.
Eipäs auto siitä lähtenytkään, pyö
rät sutivat ja kokeilin vanhaa kons
tia, ykkönen silmään ja työntämään.
Se auttoikin, ja viimein vetopää sai sen verran pitoa, että auto lähti liik
keelle. Samalla kaaduin naamalleni ojan penkkaan, enkä ehtinyt rattiin, - auto tien yli toiselle puolen ojaan ja samalla puhelin soi! Vastasin, - siellä oli piiriesim ies, joka kysyi;
missä olet ? Vastingilla ja ojassa, oli vastaus tähän ensimmäiseen auto- puheluuni. Jäi mieleen. Nolottaa jo itseänikin niin että en kerro tällä kertaa enempää!
Oikein Hyvää Joulua kaikille lukijoille !
Anssi Perämäki
