Karstulan Yhteiskoulun perustamisesta 50 vuotta
K a rstu la n Y h teisko u lu n p e r u s ta m is ta a lk o iv a t 1 9 4 2 p u u h a ta k a u p p ia s H e ik kin en , sillo in e n k a n sa n e d u sta ja M ö ttö n e n , n im is m ie s C h yd en iu s, m a a n v ilje lijä P a lo ve si, o p e tta ja M ä e n p ä ä j a S u o m ä e n isä ntä.
K e v ä ä llä 1 9 4 4 k a n n a tu sy h d isty s re k isterö itiin j a 4 -lu o k k a in e n Y h teisko u lu p e ru ste ttiin . K u n ta a n to i k o u lu n k ä y ttö ö n v a n h a sta k a n sa k o u lu sta k a k si lu o kka a . S y k sy llä -4 4 su o je lu sk u n n a t la k k a u te ttiin j a su o je lu sk u n ta la h jo itti S u o ja n ta lo n k o u lu n k ä y t
töön. S u o ja ssa p id e ttiin k o u lu a k o lm e vu o tta .
Kun isoäiti oppikouluun lähti
Ihmisten muisti on loppujen lopuk
si melko kummallisesti rakennettu. Joita
kin asioita voi muistaa vaikka miten pit
kän ajan takaa, jotkut asiat pyyhkiytyvät mielestä niin, ettei ole pienintäkään ku
vaa jostakin ajasta tai tapahtumasta. Kun joku toinen kertoo muistoista, joiden p i
täisi olla yhteisiä, saattaa tuntua, ettei ole sellaisia kokenut. Vasta pitkien aikojen kuluttua tulee mieleen yhtä ja toista, jo l
loin huomaa, ettei se toinen tainnutkaan kaikkea itse keksiä.
Muistelen syksyä -44. Sota oli lop
punut, aselepo voimassa, Lapissa sodittiin vielä. Kevät oli ollut kylmä, kesäkuun alussa satoi puoli metriä lunta, tai aina
kin 2 0 -3 0 cm, koska kaikki liikenne oli pysähtynyt. Muistan sen siitä, että pääsy
koe juuri perustetun Karstulan Yhteiskou
lun ensimmäiselle luokalle piti olla sil
loin, mutta paljon lumen tulon vuoksi ei
vät pyrkijät sen paremmin kuin karsaat
kaan päässeet paikalle. Tämä takatalvi oli syynä minun oppikoulun aloittamiseeni.
Pääsykoe ilmoitettiin pidettäväksi sitten myöhemmin lumien lopullisesti lähdettyä.
Tarkempaa päivämäärää en muista. Tä
hän pyrkimistilaisuuteen minut lähetettiin vanhemman sisareni paimentamana.
M ieleeni on jäänyt, että kesä oli lämmin tai ainakin aurinkoinen, mutta kaiken yllä tuntui leijuvan joku näkymä
tön peloittava ja ahdistava ilmapiiri. Luul
tavasti se johtui sotauutisista, joissa ker
rottiin vihollisen vyöryvän Kannaksella kohti muuta Suomea, ehkä se uhka tuntui kotona käsinkosketeltavalta, koska vanhin veljeni oli juuri Kannaksella ja haavoit
tak in sitten siellä.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä alkoi koulu. Paikka oli kirkonkylän van
ha kansakoulu, jo k a sijaitsi nykyisen Tolppilan koulun paikalla. Luokkahuo
neemme oli iso ja siellä oli kaksi puilla läm m itettävää pystyuunia, kakluunia, niinkuin niitä nimitettiin. M eitä oli yli neljäkymmentä oppilasta aloittamasta oh
dakkeista opin tietä.
Kun nyt yritän palauttaa ensimmäis
tä koulupäivää mieleeni, en muista siitä mitään, en edes koko lukuvuodesta muis
ta yhtään koulupäivää. Mahtoi olla täysin harmaata koko talvi mitä luokassa istu
miseen tulee.
Itse olin arka ja hiljainen, kirjaimel
lisesti metsässä kasvanut. Seurasin enim
m äkseen sivusta vilkkaam pien lasten edesottamuksia. Ilmeisesti ajattelin, ettei mahdollinen tyhmyyteni ja metsäläisyy-
Karstulan Yhteiskoulu aloitti toimintansa 50 vuotta sitten eli 01.11.1944.1 luokalle tuli yli 40 oppilasta ja II luokalle alle 20 oppi
lasta.
Tästä I luokasta on otet
tu oheinen valokuva ke
väällä 1945. Mukana on myös luokanvalvoja maisteri Saima Liukko
nen eli toinen päätoimi
sista opettajista vastuu
alueinaan matematiikka, maantieto yms. Toinen päätoiminen opettaja oli maisteri Aira Hytönen, joka ruotsin-, saksan- ja äidinkielen opettamisen ohella vastasi myös reh
torin tehtävistä.
10
teni paljastu, jo s olen hiljaa, ja sivistyk
sen murut saa ehkä poimittua osakseen katselemalla ja kuuntelemalla muita. Tie
dä häntä, kuinka hyvin menetelmä on toi
minut...
Suurin osa oppilaista oli ympäri pi
täjää, oli jopa Kyyjärveltä, Alajärveltä, Kivijärveltä, Soinista ja Pylkönmäeltä asti.
Koska oli sota-aika, oli pula ruuasta ja vaatteista. Melkein jokaisella oli voita, lei
pää ja maitohinkit mukana, taisipa useim
milla olla perunasäkkikin. Kaikkihan oli kortilla ruokaa ja vaatteita myöten. Kort
teeria oltiin kuka missäkin puoli- tai täysi
hoidossa. Vaatteet olivat moneen kertaan käännettyjä ja pienennettyjä, monot taisi
vat olla tavallisim m at talv ijalk in eet, omani olivat useampaan kertaan pohjatut.
Kesäkengät olivat siihen aikaan puusta ja paperista. Muistelen itselläni olleen puu- pohjakengät, joiden päällinen oli tumman
sinistä paperikangasta. Ne olivat kuiten
kin käytössä vasta seuraavana keväänä, eihän marraskuussa enää kesäkengissä kuljettu.
Ensimmäisen talveni asuin kirja
kaupalla. Koin sen yksinäiseksi, koska muita oppilaita ei siellä asunut ja perheen poika oli vielä alle kouluiän. Mutta mikä autuus! Meidän koulullamme sijaitsi kun
nan lainakirjasto, jonka palveluja käytin koko kouluajan ylettömän ahkerasti jopa niin, että läksykirjoja ei ainakaan ensim
mäisellä luokalla tainnut tulla montakaan kertaa avatuksi.
Lomapäiviä ei ollut jo u lu -ja pääsi
äislomien lisäksi. Liikenneyhteydet olivat huonot ja vähäiset, oli suorastaan uhka
rohkeaa lähteä lyhyillä sunnuntaivapailla kotona käymään.
Saattaisi olla paikallaan kertoa eräs episodi, joka tapahtui tämän ensimmäi
sen vuoden keväällä, se kuvaa hyvin sen ajan koulumatkoja. Vaikka kotini sijaitsi Karstulassa, sieltä oli tietä myöten kirkon
kylälle matkaa 30 kilometriä. Jostakin syystä seuraava maanantai oli lupapäivä, kun lähdin koulun loputtua lauantaina käymään kotona. Tapasin omalta kylältä kotoisin olevan kuorma-autoilijan, joka oli menossa pyhäksi kotiinsa. Hänen kyydis
sään pääsin melkein kotiin eli noin nel
jän kilometrin päähän. Sehän ei ollut mat
ka eikä mikään, kansakoulussa se taitettiin päivittäin. Siihen aikaan kaikki kuorma- autot ainakin kulkivat häkäpöntöllä. Sit
ten maanantaina suunnistin Kokkola - Jy väskylä postiautolle Oikarille. Sinne oli matkaa 10 kilometriä, mikä taittui tietys
ti jalkaisin. Odottelin siinä postiautoa, joka tulikin muutaman tunnin myöhässä.
Postit otettuaan kuljettaja totesi ettei voi
da ottaa matkustajia kyytiin, kun renkaat ovat niin huonot, ettei puhettakaan yli
painosta. Minun lisäkseni ei ollut muita matkustajia tyrkylläkään.
Kai ne kumit olivat tosi huonot, koska eivät olisi kestäneet 13-14 vuotias
ta 4 5 -5 0 kilon painoista tyttölasta. Au
tossa ei kuljettajan lisäksi ollut muita ih
misiä kuin rahastaja.
Eipä siinä muu auttanut kuin läh
teä tallustelemaan postiauton perään kir
kolle. Harmitti vain, kun olin ottanut koulukirjoja mukaan matkalaukkuuni pai
namaan, enkä ollut niitä edes koko pyhän aikana laukusta pois ottanut. Siinä sitten olin talsimassa Hoikanjärven kankaalla kirkonkylää kohti, kun takaani tuli hevos
mies myllykuormineen. Häntä kai säälitti yksinäinen kakara asumattomalla taipa
leella ja hän kysyi, mihin oli menossa.
Selitin, miksi olin apostolin kyydillä liik
k eellä. Hän k eh o itti nousem aan kolukärryille kuorman päälle kyytiin, kos
ka oli myös menossa kirkolle. Sehän hel
potti matkaa kummasti, kun jäljellä oli vielä toistakymmentä kilometriä. Niin sitä mentiin loppumatka mukavasti jauhosäk
kien päällä, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä, kuka oli täm ä laupias sam ari
alainen, jo ka kyydin tarjosi, enkä ikimaa
ilmassa olisi kehdannut kysyä.
Silloin päätin itsekseni, ettemme vastaisuudessakaan toisiamme tarvitse;
postiautot ja minä. Näihin päiviin on päätökseni pitänyt, kunnes viime kesänä matkalta tullessani jouduimme mieheni kanssa tulemaan postilinjassa Jyväskylästä Äänekoskelle. Jos olisin ollut yksin liiken
teessä, olisin luultavasti odottanut runsaan tunnin seuraavaa linja-autovuoroa...
H elinä Kivi
