Lapsuudessa perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistumisen yhteys psyykkiseen oireiluun aikuisena
Titta Puro Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2021
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Titta Puro Työn nimi
Lapsuudessa perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistumisen yhteys psyykkiseen oirei- luun aikuisena
Oppiaine
Sosiaalityö Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Yliopistonlehtori Kati Kallinen Aika
Huhtikuu 2021 Sivumäärä
63 + 4 Tiivistelmä - Abstract
Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisena lapsuudessa perheen aikuisten väli- selle parisuhdeväkivallalle altistuneiden psyykkinen oireilu ilmenee aikuisena. Lisäksi tarkoituksena oli tuoda esiin niitä tekijöitä, jotka suojaavat lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altistuneita psyykkiseltä oi- reilulta aikuisena ja toisaalta lisääväät riskiä siihen.
Tutkielma toteutettiin integroivana kirjallisuuskatsauksena. Tutkimusaineisto koostui 18 kansainväli- sestä tutkimusartikkelista. Aineiston analyysi toteutettiin temaattisena analyysinä sisällönanalyyttisin piirtein.
Tässä tutkimuksessa parisuhdeväkivallalle altistuminen lapsuudessa oli yhteydessä traumaperäiseen stressihäiriöön liittyvään oireiluun, masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen, matalaan itsetuntoon, päih- teiden liika- ja väärinkäyttöön, päihderiippuvuuksiin, itsetuhoiseen ajatteluun, itsetuhoisuuteen ja itse- murhayrityksiin sekä psykopaattisiin piirteisiin aikuisuudessa. Yhteys lapsuuden parisuhdeväkivallalle altistumisen ja aikuisuuden psyykkisen oireilun välillä säilyi, kun muut kaltoinkohtelun muodot kontrol- loitiin. Kaiken kaikkiaan psyykkinen oireilu oli voimakkaampaa lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altis- tuneilla kuin sille altistumattomilla. Mitä toistuvampaa parisuhdeväkivallalle altistuminen lapsuudessa oli ollut, sitä enemmän psyykkistä oireilua aikuisuudessa havaittiin.
Lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altistuneiden psyykkistä oireilua vähentäviä tekijöitä havaittiin ole- van yksilön resilienssi, lämmin suhde vanhempiin ja äidin työssäkäynti. Riskiä psyykkiseen oireiluun kasvattivat muun muassa äidin mielenterveysongelmat, poliisin puuttuminen väkivaltatilanteeseen, lap- suudenperheen torjuvuus ja toimimattomuus, vähäinen sosiaalinen tuki sekä useille eri kaltoinkohtelun muodoille altistuminen.
Asiasanat
Parisuhdeväkivalta, väkivallalle altistuminen lapsuudessa, psyykkinen oireilu aikuisuudessa Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Muita tietoja
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Titta Puro Title
The association of exposure to intimate partner violence in childhood and psychological symptoms in adulthood
Main Subject Social Work
Level
Master’s Thesis Supervisor
Senior lecturer Kati Kallinen Date
April 2021
Number of Pages 63 + 4
Abstract
The aim of this master’s thesis was to study association of childhood exposure to intimate partner vio- lence and psychological effects in adulthood. The purpose was also to examine the risk and protective factors that decrease or increase the risk in psychological effects.
The study was conducted as an integrative literature review. The research data consisted of 18 interna- tional research articles. The analysis of the research was conducted by thematic analysis which included elements of content analysis.
Exposure to intimate partner violence in childhood was associated with post-traumatic stress symptoms, depression, low self-esteem, anxiety, alcohol- and substance misuse and dependency, self-harming thoughts and behaviour, suicide attempts and psychopathic traits in adulthood. Exposure to intimate part- ner violence in childhood was associated to psychological symptoms even when other childhood mal- treatment was controlled. Those who were exposed to intimate partner violence in childhood had more symptoms than those who did not. There was also a higher risk for psychological effects when the fre- quency of exposure to intimate partner violence increased.
Protective factors that decreased the risk of psychological symptoms in adulthood were resilience, parent- child warmth, and mother’s full-time work. Risk factors that increased the risk of psychological symp- toms in adulthood were for example mother’s mental-health problems, police intervention to intimate partner violence, the rejecting and dysfunctional family in childhood, lack of social support and exposure to many forms of childhood maltreatment.
Key Words
Intimate partner violence, childhood violence exposure, psychological symptoms in adulthood
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 LAPSI PARISUHDEVÄKIVALLALLE ALTISTUJANA ... 6
2.1 Parisuhdeväkivalta käsitteenä ja ilmiönä... 6
2.2 Parisuhdeväkivallan vaikutukset vanhemmuuteen ... 10
2.3 Parisuhdeväkivallalle altistuminen traumaattisena tapahtuma ... 14
2.4 Parisuhdeväkivallalle altistumisesta aiheutuva psyykkinen oireilu lapsuudessa... 16
2.5 Lapsen oikeus väkivallattomaan kasvuympäristöön ... 20
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 24
3.1 Tutkimustehtävä ... 24
3.2 Integroiva kirjallisuuskatsaus tutkimusmenetelmänä ... 25
3.3 Aineiston haku ja esittely ... 26
3.4 Aineiston analyysi ... 32
3.5 Tutkimuseettiset kysymykset ... 37
4 LAPSENA PARISUHDEVÄKIVALLALLE ALTISTUNEEN PSYYKKINEN OIREILU AIKUISENA ... 40
4.1 Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyvä oireilu ... 40
4.2 Masennus- ja ahdistuneisuusoireilu ... 43
4.3 Käyttäytymisessä ilmenevä psyykkinen oireilu ... 46
4.4 Muu psyykkinen oireilu... 48
5 PSYYKKISELTÄ OIREILULTA SUOJAAVAT JA OIREILULLE ALTISTAVAT RISKITEKIJÄT ... 50
5.1 Yksilöön liittyvät suojaavat ja riskitekijät ... 50
5.2 Lapsuuteen liittyvät suojaavat ja riskitekijät ... 52
6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 56
LÄHTEET ... 64
LIITTEET Liite 1. Tutkimusaineiston esittely TAULUKOT TAULUKKO 1 Parisuhdeväkivallalle altistuneiden oireilu lapsuudessa ... 18
TAULUKKO 2 Tutkimusaineiston sisäänotto- ja poissulkukriteerit ... 30
1 JOHDANTO
Useat lapset niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa altistuvat kotonaan aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle. Lapsi voi esimerkiksi kuulla tai nähdä tilanteita, joissa vanhempaa pahoin- pidellään, nähdä väkivallasta aiheutuvia jälkiä tai muuten aistia kodin ahdistavan ilmapiirin. Pari- suhdeväkivallalle altistaminen on yksi lapsen kaltoinkohtelun muodoista ja henkistä väkivaltaa, joka vaarantaa lapsen kehityksen. (Oranen 2012, 218–227; Oranen 2001, 48–63; McGee 2000, 61–66.) Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kyselytutkimuksen (2018b) mukaan Suomessa noin joka viides nuori oli kertomansa mukaan nähnyt tai kuullut perheenjäsentensä välistä henkistä tai fyysistä väkivaltaa viimeisen vuoden aikana. Tulos on saman suuntainen kuin vuoden 2013 lap- siuhritutkimuksessa (Fagerlund ym. 2014), jonka mukaan 17 prosenttia lapsista ja nuorista oli näh- nyt tai kuullut jotakin tutkimuksessa kysytyistä väkivallanteoista. Myös tämä tutkimus (emt., 57) sisälsi kysymyksiä sekä henkisestä että fyysisestä väkivallasta.
Lapselle hänen turvallisuutensa kannalta elämän tärkeimmät henkilöt ovat vanhemmat. Kun lapsi kokee vanhempansa olevan vaarassa, uhka on lapselle yhtä suuri kuin silloin, kun lapsi olisi itse uhan kohteena. Parisuhdeväkivallalle altistuminen uhkaa lapsen perusturvallisuuden kokemusta ja on lapselle traumaattinen tapahtuma (Oranen 2012, 223–224; Oranen 2001, 51–53; Hester 2007, 84–86.) Lisäksi parisuhdeväkivalta voi vaikuttaa monilta osin aikuisten kykyyn toimia vanhem- pina (Oranen 2012, 226–227; Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85.) Usein parisuhdeväki- valta myös kumuloituu perheessä muihin perheenjäseniin kohdistuvaksi. Parisuhdeväkivallalle al- tistuvalla lapsella onkin havaittu olevan kohonnut riski joutua kokemaan pahoinpitelyä ja seksu- aalista väkivaltaa lapsuudessaan. (Oranen 2012, 221–222; Holt, Buckley & Whelan 2008.) Tutkimusta parisuhdeväkivallalle altistuneiden lasten psyykkisestä oireilusta on tehty jo melko paljon ja altistumisen vaikutusten lasten hyvinvointiin tiedetään olevan hyvin samankaltaisia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa. Parisuhdeväkivallalle altistumisesta voi seurata lap- selle emotionaalista, psyykkistä, kognitiivista tai käyttäytymisessä ilmenevää oireilua, joka voi olla sekä lyhyt- että pitkäaikaista. Useimmiten parisuhdeväkivallalle altistuneet lapset oireilevat niillä osa-alueilla, joihin tärkeimmät kehitysvaiheen haasteet liittyvät. (Howell 2016; Hester 2007, 67–72; Oranen 2001, 48–63; Carlson 2000, 325–329.) Vaikka parisuhdeväkivallalle altistuneiden lasten psyykkisen oireilun tiedetään voivan olla myös pitkäaikaista ja vaikutusten kauaskantoisia,
vähemmän kuitenkin tiedetään siitä, millä millaisena mahdollinen psyykkinen oireilu aikuisena ilmenee (ks. esim. Cater ym. 2015, 875–876; McKee & Payne 2014, 319; Anderson & Bang 2012, 56).
Tämän tutkielman tarkoituksena on integroivan kirjallisuuskatsauksen keinoin selvittää, millai- sena lapsuudessa perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistuneiden psyykkinen oi- reilu aikuisuudessa ilmenee. Lisäksi tarkoituksena on aiempaa olemassa olevaa tutkimustietoa ko- koamalla tuoda esiin niitä tekijöitä, jotka suojaavat lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altistuneita psyykkiseltä oireilulta aikuisuudessa ja toisaalta lisäävät riskiä siihen. Kuten todettu, ilmiöstä tehty tutkimus on vielä melko vähäistä, eikä kotimaista tutkimusta parisuhdeväkivallalle altistumisen yhteydestä psyykkiseen oireiluun aikuisena ole kokemukseni mukaan vielä tehty. Tutkimus pari- suhdeväkivallalle altistumisen pitkäaikaisista vaikutuksista painottuu tällä hetkellä suurelta osin väkivallan kumuloitumiseen lapsuudesta aikuisuuteen (ks. esim. Davies, DiLillo & Martinez 2004, 378), joten myös psyykkisten vaikutusten esiin tuominen on tärkeää.
Tutkimusaiheeni on oman kiinnostukseni lisäksi yhteiskunnallisesti merkittävä. Kuten Huttunen, Husso ja Hietamäki (2016) toteavat, on selvää, että parisuhdeväkivalta ongelmana on yhteiskun- nallinen ja sosiaalinen. Suomessa joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa nykyisen tai entisen kumppaninsa taholta. Suomi onkin yksi parisuhdeväkivaltaisimmista maista Euroopassa. (Euroo- pan unionin perusoikeusvirasto 2014.) Useilla väkivaltaisissa parisuhteissa elävillä aikuisilla on myös lapsia. Vain hyvin pieni osa parisuhdeväkivallasta kuitenkaan tulee viranomaisten tietoon (Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014) ja vanhemmat usein myös jättävät kertomatta tuen tarpeista, jotka liittyvät parisuhteisiin (THL 2019).
Väkivaltaa kokeva ei kovin helposti oma-aloitteisesti ota väkivaltaa puheeksi pelon, häpeän tai syyllisyyden vuoksi, eikä toisaalta työntekijöilläkään välttämättä ole aina rohkeutta, valmiuksia tai osaamista tunnistaa, ottaa puheeksi tai puuttua asiakkaan kokemaan väkivaltaan (Piispa 2011, 15;
Kaittila 2017, 74–75). Väkivaltaisessa kotiympäristössä elävän lapsen hyvinvoinnin ja kokemuk- sista toipumisen vuoksi parisuhdeväkivallan loppuminen ja turvallisuuden varmistaminen on kui- tenkin hyvin tärkeää (Oranen 2012, 217). Useilla ammattihenkilöillä onkin velvollisuus tehdä lap- sesta lastensuojeluilmoitus, mikäli huoli lapsen hoidon tai huolenpidon tarpeesta, kehitystä vaa- rantavista olosuhteista tai lapsen käyttäytymisestä herää (Lastensuojelulaki 41/2007, 25 §, LSL).
Parisuhdeväkivallan parissa työskenneltäessä lapset on myös otettava työskentelyyn mukaan (Ora- nen 2012, 229–236).
Tämän tutkielman tavoitteena on lisätä lasten, perheiden, kuten myös aikuisten parissa työskente- levien tietoisuutta sekä ymmärrystä parisuhdeväkivallalle altistumiseen yhteydessä olevista, aikui- suuteen ulottuvista psyykkisistä vaikutuksista. Sen lisäksi että ymmärrys lasten haavoittuvuudesta parisuhdeväkivallan kontekstissa on olennaista, on myös tärkeää, että parisuhdeväkivallalle altis- tumisen vaikutusten pitkäaikaisuus ymmärretään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa psyyk- kisesti oireilevien aikuisten ja mahdollisesti heidän lastensa kanssa työskenneltäessä. Tämä on merkittävää myös siitä näkökulmasta, että parisuhdeväkivallalle altistumisen tiedetään usein yli- sukupolvistuvan (Oranen 2012, 225–226). Näen myös tärkeänä selvittää ja tuoda esiin niitä teki- jöitä, jotka vaikuttavat lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altistuneiden riskiin oireilla psyykkisesti aikuisuudessa joko positiivisesti tai negatiivisesti. Tietoisuutta ja ymmärrystä suojaavista ja riski- tekijöitä kasvattamalla psyykkiseen oireiluun voidaan vaikuttaa yhä tehokkaammin ennaltaeh- käisevästi ja jo varhaisessa vaiheessa.
Lapsista parisuhdeväkivallan keskellä keskustellaan eri käsitteitä käyttäen. Käsitteen käyttö osal- taan ohjaa sitä, millaisena lapsen asema parisuhdeväkivallan keskellä nähdään. Kun keskustelu parisuhdeväkivallan keskellä elävistä lapsista alkoi, lapsia kutsuttiin väkivallan todistajiksi (wit- nesses of domestic violence), jolla viitatiin siihen, että lapsi on nähnyt tai kuullut pahoinpitelyti- lanteita. (Oranen 2012, 221.) Lisäksi lapsista väkivallan keskellä on puhuttu myös väkivallan si- vustaseuraajina ja myös lapseen kohdistuvasta epäsuorasta väkivallasta. Parisuhdeväkivalta ei kui- tenkaan läheskään aina ole fyysistä väkivaltaa. Lapsi voi elää pelottavassa, uhkaavassa ja jännit- tyneessä ilmapiirissä ilman, että näkisi tai kuulisi varsinaisia fyysisiä pahoinpitelytilanteita. Tästä syystä on alettu käyttämään käsitettä väkivallalle altistuminen (exposure to domestic violence).
(Oranen 2012, 221; Holt, Buckley & Whelan 2008.)
Myös tässä tutkielmassa käytetään pääasiassa ilmaisua ’perheen aikuisten väliselle parisuhdeväki- vallalle altistuminen’. Ilmaisutapa huomioi perheen, kuten myös väkivallan monimuotoisuuden laajemmin kuin esimerkiksi vanhempien välisen parisuhdeväkivallan todistaminen. Parisuhdevä- kivalta käsitteenä kattaa vanhempien välillä tapahtuvan väkivallan lisäksi myös vanhempien mah- dolliset uudet kumppanit sekä lapsen muut huoltajat. Käsitteenä ’altistuminen’ huomioi kaikki pa-
risuhdeväkivallan eri muodot. Käsitevalinnoillani tuon esiin, että tarkoituksenani on keskittyä ni- menomaan parisuhteessa olevien henkilöiden välillä tapahtuvaan väkivaltaan, eli pyrin siis rajaa- maan tutkimuksestani pois esimerkiksi aikuisen sisaruksen ja vanhemman välillä tapahtuvan vä- kivallan. On kuitenkin huomioitava, että väkivalta laajenee usein muihinkin perheenjäseniin koh- distuvaksi (Oranen 2012, 221–222). Tämän vuoksi en koe tarkoituksenmukaiseksi rajata tutkimus- aineistosta pois kaikkia niitä tutkimuksia, joissa väkivaltaa on perheessä saattanut olla muidenkin perheenjäsenten välillä tai kohdistunut myös lapseen itseensä.
Uudemmassa tutkimuskirjallisuudessa on alettu yhä enemmän käyttämään myös käsitettä väkival- taa kokeneet lapset (children experiencing violence), joka nostaa lasten oman roolin aktiiviseksi heidän kokemustensa määrittelyssä (Oranen 2012, 221). Kokemuksen käsitettä käytetään erityi- sesti lasten toimijuuden ja subjektiuden huomioon ottavassa lapsilähtöisessä tutkimuksessa. Väki- vallan kokeminen on kokonaisvaltaista, eikä rajoitu vain sen kuulemiseen, näkemiseen tai yhteen hetkeen. (Huttunen, Husso & Hietamäki 2015, 371.) Tämän tiedostaen tässä tutkielmassa kuiten- kin valittiin käyttäväksi kuitenkin pääasiassa väkivallalle altistumisen käsitettä, sillä se selkeyttää tutkimuksen tarkoitusta sekä tulosten esittämistä. Joissain kohdin tulosten esittämisen yhteydessä käytetään tarkoituksellisesti myös parisuhdeväkivallan todistamisen käsitettä, mikäli kyseisessä tutkimusartikkelissa on viitattu nimenomaan fyysiseen parisuhdeväkivaltaan ja sen todistamiseen joko kuulemalla tai näkemällä väkivaltatilanteita (ks. esim. Fuller-Thomson, Baird & Brennestuhl 2016; Affi ym. 2008).
Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu siten, että aluksi taustoitetaan parisuhdeväkivallan käsitteen määritelmää sekä kuvaillaan parisuhdeväkivaltaa ilmiönä. Tämän jälkeen avataan pari- suhdeväkivallan vaikutuksia vanhemmuuteen, sillä parisuhdeväkivallalle altistumisen vaikutukset välittyvät lapseen suurimmaksi osaksi vanhemmuuden kautta (Oranen 2012, 226–227). Vanhem- muutta parisuhdeväkivallan kontekstissa kuvaavan luvun jälkeen avataan parisuhdeväkivallalle al- tistumisen merkitystä traumaattisena kokemuksena lapselle. Näiden jälkeen käsitellään ja kuva- taan parisuhdeväkivallalle altistuneiden psyykkistä oireilua lapsuudessa, jonka näen olennaisena oireilun mahdollisen jatkumon ja kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Viimeisessä teoreettisen viite- kehyksen luvussa avataan vielä parisuhdeväkivallalle altistumisen kokonaismerkitystä lapsen kal- toinkohtelun muotona sekä tuodaan esiin väkivaltaan puuttumiseen liittyvä näkökulma.
Kirjoittaessani tätä tutkielmaa, elämme keskellä koronapandemiaa, joka asettaa tutkimusaiheeni hyvin ajankohtaiseksi. Pandemiatilanne on kestänyt Suomessa jo yli vuoden ajan. Tällä hetkellä suurin osa Suomen sairaanhoitopiirien alueista on koronapandemian leviämis- tai kiihtymisvai- heessa ja ihmisiä suositellaan välttämään ylimääräisiä ihmiskontakteja ja pysymään kotona. Etä- työskentely ja -opiskelu on lisääntynyt huomattavasti, julkisia tiloja suljettu, harrastustoimintaa keskeytetty ja ihmisiä lomautettu. Ihmiset ovat viettäneet aikaa kotonaan enemmän kuin hyvin pitkään aikaan, jonka yhtenä varjopuolena on lähisuhdeväkivallan lisääntyminen kodeissa. Vuo- den 2020 aikana uutisoitiin merkittäviä määriä perhe- ja parisuhdeväkivallan määrien lisääntymi- sestä pandemia-aikana. Muun muassa Ensi- ja turvakotien liiton (18.9.2020) mukaan heidän Apua väkivaltaan -chatissa keskusteluja käytettiin vuonna 2020 kuusinkertaisesti edelliseen vuoteen ver- rattuna. Kyseisen chatin päivystäjien mukaan suurin osa apua hakevista oli nuoria naisia, joilla oli pieniä lapsia.
2 LAPSI PARISUHDEVÄKIVALLALLE ALTISTUJANA
2.1 Parisuhdeväkivalta käsitteenä ja ilmiönä
Väkivallan yksiselitteinen määritteleminen on vaikeaa, sillä määrittely on sidoksissa aikaan, paik- kaan, kulttuuriin ja uskontoon. Kulttuuriset ja uskonnolliset väkivallan oikeutukset ovat usein seu- rausta sukupuolirooleihin liittyvistä perinteisistä käsityksistä. (Marttala 2011, 37.) Väkivalta käsi- tetään, koetaan ja määritellään usein myös subjektiivisesti eri tavoin. Väkivallan määrittelytapoja onkin olemassa useita (Marttala 2011, 37; Krug 2005, 21). Erityisesti määritelmiä henkisestä vä- kivallasta on monia sekä tutkimuskirjallisuudessa, että kirjoitetuissa kokemuksissa (ks. esim.
Notko 2011). Yksi väkivallan määrittelytavoista on maailman terveysjärjestö WHO määrittely, jossa väkivalta määritellään tahalliseksi fyysisen voiman tai vallan käyttämiseksi tai sillä uhkaa- miseksi, joka voi johtaa tai johtaa kuolemaan, synnyttää fyysisen tai psyykkisen vamman, häiriin- nyttää kehitystä tai jättää perustarpeet tyydyttymättömiksi (Krug ym. 2005, 21).
Parisuhdeväkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa ja kaikissa sosiaaliryhmissä, uskonnosta ja kulttuurista riippumatta. Parisuhdeväkivalta on kuitenkin hyvin sukupuolittunut ongelma. Ylivoi- mainen osa parisuhdeväkivallasta on miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa ja väkivalta- ja hen- kirikosten suhteen koti onkin naisille kaikkein vaarallisin ja miehille kaikkein turvallisin paikka.
(Krug ym. 2005, 109; Husso 2003, 16). Vaikka parisuhdeväkivaltaa esiintyy jonkin verran myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa ja nainen voi olla miestä kohtaan väkivaltainen, useimmi- ten miesten kokema väkivalta on kuitenkin toisen tuntemattoman miehen kohdistamaa väkivaltaa (Krug ym. 2005, 109; Huttunen, Husso & Hietamäki 2015, 369; Husso 2003, 16). Miesten ja nais- ten käyttämässä väkivallassa myös tekotavat ja -tilanteet eroavat toisistaan. Tilastojen mukaan naisen väkivaltaisuus on tyypillisesti puolustautuvaa, ja yleensä fyysistä väkivaltaa parisuhteessa käyttäessään nainen on ensin joutunut itse pitkäaikaisen ja vakavan väkivallan uhriksi puolisonsa taholta. (Lidman 2015, 64–65.) Päihteet ja mielenterveysongelmat liittyvät perhe- ja parisuhdevä- kivaltaan vahvasti (ks. Krug 2005, 120–121; Piispa 2013, 100–101; Tupola ym. 2012, 100; Oranen ym. 2012, 220; Karjalainen 2019, 69–70).
Väkivallasta perheen sisällä kirjoitetaan useita eri käsitteitä käyttäen. Yleisimmin käytettyjä käsit- teitä ovat perheväkivalta (family violence, domestic violence), parisuhdeväkivalta (spouse malt- reatment) ja naisiin tai vaimoon kohdistettu väkivalta (women abuse, wife abuse), sekä lisäksi uudemmassa kansainvälisessä tutkimuksessa käytetään käsitettä intiimi parisuhdeväkivalta (IPV, intimate partner violence). (Oranen 2012, 2018.) Kaikilla edellä mainituilla käsitteillä tarkoitetaan useimmiten parisuhteessa olevien osapuolten välillä tapahtuvaa väkivaltaa, mutta perheväkivalta kattaa laajemmin myös muihin perheenjäseniin kohdistuvan väkivallan. Useimmiten suomalai- sessa aihetta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa käytetään perheväkivallan ja parisuhdeväki- vallan käsitteitä, kun taas kansainvälisessä tutkimuksessa puhutaan paljon myös ilmiön sukupuo- littuneen näkökulman sisältävää käsitettä naisiin tai vaimoon kohdistetusta väkivallasta muiden aiemmin mainittujen käsitteiden lisäksi. Suomalaisessa lähisuhdeväkivaltakeskustelussa ja inter- ventiokäytännöissä on kuitenkin tyypillisesti pitäydytty neutraalilla alueella (Nyqvist 2001, 18;
Paavilainen & Pösö 2002, 18–19).
Parisuhdeväkivallalla tarkoitetaan yleensä mitä tahansa kahden seurustelusuhteessa tai avo- tai avioliitossa olevan ihmisen välillä tapahtuvaa väkivaltaa. Suhde voi olla hetero-, bi- tai homosek- suaalinen ja vakiintunut tai vasta alkumetreillä, mutta oleellista on, että yhteiskunnallisena insti- tuutiona ja tunnesiteenä suhde muodostaa erityisen kontekstin väkivallalle. (Ronkainen 2017, 28–
29.) Perinteisesti parisuhdeväkivalta on nähty parisuhteessa olevien osapuolten välillä tapahtuvana fyysistä, psyykkistä tai seksuaalista vahinkoa aiheuttavana käyttäytymisenä (Krug ym. 2005, 109).
Nykyisin Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (Bildjuschkin ym. 2019) määrittelee, että parisuhde- väkivalta kattaa nykyiseen seurustelukumppaniin tai puolisoon kohdistuvan väkivallan lisäksi myös entiseen puolisoon kohdistuvan väkivallan.
Perinteisten väkivallan jaottelujen mukaan parisuhdeväkivalta voi olla fyysisiä aggressiivisia te- koja, kuten lyömistä, potkimista, läimäyttämistä tai hakkaamista, psyykkistä tai henkistä väkival- taa, kuten vähättelyä, pelottelua tai nöyryyttämistä tai seksuaalista väkivaltaa esimerkiksi erilaisina pakottamisen muotoina. Edellä mainittujen perinteisten jaottelujen lisäksi parisuhdeväkivalta voi olla toisen osapuolen kontrolloimista, kuten perheestä tai ystävistä eristämistä, liikkumisen valvo- mista tai tiedon tai avunsaannin rajoittamista. (Krug ym. 2005, 109–112; Lidman 2015, 27–28.) Usein yhtenä parisuhdeväkivallan muotona erotellaan myös taloudellinen väkivalta, joka voi il- metä muun muassa rahan kiristämisenä, taloudellisena hyväksikäyttönä tai kontrollina ja myös
näihin liittyvänä uhkailuna ja pelotteluna (Nyqvist 2001, 17; Lidman 2015, 28). Myös hengellinen väkivalta on yksi merkittävä uskontoihin kiinnittyvä parisuhdeväkivallan muoto (Marttala 2011, 48). Nykyisin myös eron jälkeisenä väkivaltana ilmenevä vaino nähdään yhtenä merkittävänä ja vakavana lähisuhdeväkivallan muotona, sillä parisuhteen päättäminen ei välttämättä merkitse vä- kivallan loppua (Nikupeteri 2016, 39).
Väkivallan muodot ovat usein yhteen kietoutuneita, mutta väkivalta harvoin alkaa fyysisellä pa- hoinpitelyllä. On tyypillistä, että suhteen alussa kumppanin mustasukkaisuutta pidetään rakkauden osoituksena, joka kuitenkin kontrollin ja rajoittamisen muotona saa suhteen edetessä toisenlaiset mittasuhteet. Fyysinen väkivalta alkaa yleensä silloin, kun suhteeseen on jo sitouduttu. Usein vä- kivalta raaistuu ajan myötä. (Marttala 2011, 43–46; Oranen 2012, 218; Partanen ja Holma 2002, 192.) On tutkittu, että jos parisuhteessa on fyysistä väkivaltaa, siihen liittyy usein myös väkivallan henkinen puoli ja lisäksi seksuaalista väkivaltaa. Tutkimuksissa on myös todettu, että fyysinen parisuhdeväkivalta on yleensä jatkuvaa. (Krug ym. 2005, 109–112.) Suuri osa parisuhdeväkival- lasta on kuitenkin henkistä väkivaltaa ja varsinaisia fyysisiä väkivaltatilanteita saattaa olla harvoin (Oranen 2012, 218–221). Helpoin väkivallan muodoista tunnistaa on fyysinen väkivalta, erityisesti silloin, kun väkivallasta on jäänyt ulkoisia merkkejä. Usein parisuhdeväkivaltaa kokeneet pitävät kuitenkin henkistä väkivaltaa kaikkein vaikeimpana väkivallan muotona. (Marttala 2011, 40.) Parisuhdeväkivallassa on kyse vallan epätasapainosta. Parisuhdeväkivalta toimii vallan ja kontrol- lin välineenä ja alkaa lopulta määritellä väkivallan kokijan käyttäytymistä. Väkivalta on usein jak- sottaista, joka aiheuttaa kokijalle emotionaalista riippuvuutta väkivallan tekijästä. Väkivallan te- kijä saattaa rankkojen väkivaltaisten tekojen jälkeen olla hyvin lämmin ja katuva: hänellä on valta saada väkivallan kokija tuntemaan sekä onnea, että syvää arvottomuutta. (Marttala 2011, 43.) Pa- risuhdeväkivalta kiinnittyy vahvasti ihmisten yksityiselämään ja läheisiin, seksuaalisiin suhteisiin, sillä väkivallan tekijä on voi parisuhteessa olla myös rakastava ja hyväilevä kumppani, jonka kanssa koti jaetaan. Tämä konteksti tekee parisuhdeväkivallasta erityisen niin väkivallan muotona kuin rikoksena. Emotionaalisen riippuvuuden lisäksi myös taloudellinen riippuvaisuus väkivallan tekijästä voi olla parisuhdeväkivallan kontekstissa läsnä. (Husso 2003, 13; Krug ym. 2005, 109;
Kaittila 2017, 78.) Parisuhdeväkivallassa on kyse pitkäkestoisesta, väkivallan eri muotoja sisältä- västä prosessista (Husso 2003, 13). Fyysinen ja henkinen läheisyys väkivallan tekijän ja sen koh- teen välillä mahdollistavat vallankäytön ja väkivallan erityisellä tavalla (Notko 2011, 212).
Husson (2003) parisuhdeväkivaltaa koskevassa tutkimuksessa väkivaltaa kokeneiden naisten kir- joituksissa koti näyttäytyi niin parisuhdeväkivallan tapahtumapaikkana, kuin myös lämmön, tur- vallisuuden, läheisyyden ja rakkauden symbolina hyvästä elämästä. Kotona naiset kokivat toisaalta olevansa odotusten ja vaatimusten puristuksissa, mutta toisaalta koti koettiin myös suojapaikkana ulkopuolisten katseilta ja kommenteilta. Väkivalta yritettiin pitää loitolla kodista ja väkivallan lop- pumiseen ja miehen muuttumiseen uskottiin viimeiseen saakka. Useat naiset kertoivat ajatelleensa väkivallan olevan ulkopuolinen paha, joka liittyi esimerkiksi stressiin tai alkoholiin. Väkivallan mieltäminen ulkopuolisena objektina hidastaa tilasta irrottautumista, mutta se saattaa myös vähen- tää häpeää, syyllisyyttä ja antaa toivoa väkivallan loppumisesta. Väkivallan kieltäminen voi olla yritys säilyttää itsensä ehyenä ja elinvoimaisena. (Husso 2003, 220–221.)
Parisuhdeväkivaltaa kokevat pyrkivätkin salaamaan väkivallan muilta muun muassa häpeän tun- teiden ja toisaalta myös itsensä suojelemiseksi. Nousiainen (2015, 85) kirjoittaa haastatelleensa lapsistaan vanhempien eron jälkeen erillään asuvia äitejä, joista yli puolet kuvasivat elämänkerto- muksissaan lähisuhdeväkivaltaa. Kertomuksissa nousi esiin, että naista pahoinpitelevä mies saattoi pyrkiä siihen, että näkyviä vammoja fyysisestä väkivallasta ei syntyisi. Naiset saattoivat toivoa, että väkivallasta jäisi jälkiä, jolloin heillä olisi näyttää väkivallasta todisteita viranomaisille tai läheisille, mutta toisaalta he myös pyrkivät peittelemään ja salaamaan väkivaltaa pitkään häpeän vuoksi. (Emt., 99–100.) Väkivallan salaaminen voi olla keino torjua haavoittuvuutta, välttää kipua ja epävarmuutta (Nousiainen 2015, 100). Perhe koetaan edelleen usein tavoitelluksi ja toivotuksi elämisen malliksi ja perhettä ja muita läheisiä suhteita pidetään perusehtoina elämälle. Yksinäisyys taas liitetään edelleen usein syrjäytymiseen ja eristyneisyyteen. (Notko 2011, 213.)
Parisuhdeväkivalta on vaikeasti lähestyttävä sosiaalinen ongelma interventio- ja auttamiskäytän- töjen näkökulmasta, sillä koti ja perhe mielletään yksityiseksi, intiimiksi alueeksi, josta aiheutuu se, että väkivalta perheessä saattaa jatkua hyvinkin pitkään ulkopuolisilta salassa (Nyqvist 2001, 13). Väkivaltaan parisuhteissa liittyy myös sen sisään sulkeva ja yksinäistävä voima. Väkivallasta kertomiseen ja avun hakemiseen pystytään usein vasta sitten, kun väkivalta on jatkunut pitkään ja vahingoittumiset kokemukset ovat voimakkaita. (Notko 2011, 211.) Väkivaltaisesta suhteesta läh- teminenkään ei tapahdu pääsääntöisesti yhdellä kertaa, vaan usein se on prosessi, jonka aikana lähdetään ja palataan useita kertoja ennen suhteen päättämistä. Suhteesta lähteminen ei kuitenkaan
takaa väkivallan päättymistä, sillä väkivalta voi jatkua tai jopa kiihtyä kumppanin jättämisen jäl- keen. (Krug ym. 2005, 118.) Eron jälkeen väkivalta voi jatkua tai jopa lisääntyä esimerkiksi lapsen huoltoon ja tapaamisiin liittyvien kiistojen myötä. Toisaalta mikäli väkivalta huolto- ja tapaamis- ratkaisuissa huomioidaan, ratkaisut voivat parhaassa tapauksessa suojata uhria. Tilastollisesti pa- risuhteiden päättymiseen liittyy kuitenkin lisääntynyt väkivallan riski. (Hautanen 2017, 99.)
2.2 Parisuhdeväkivallan vaikutukset vanhemmuuteen
Perheen aikuisten välinen parisuhdeväkivalta heijastuu aina myös muihin perheenjäseniin ja kaik- kien perheenjäsenten välisiin suhteisiin (Notko 2011, 211). Uhreja parisuhdeväkivallassa eivät ole vain väkivallan kohteena oleva aikuinen, vaan myös perheen lapset, jotka väkivallalle altistuvat.
Kuten todettu, parisuhdeväkivallalle altistuminen voi vaikuttaa lapsen psyykkiseen hyvinvointiin sekä lyhyt- että pitkäaikaisesti (ks. esim. Howell 2016) ja ongelmat vanhemmuudessa ovat tärkein väkivallan vaikutuksia välittävä tekijä (Oranen 2012, 226). Suurin osa kaltoinkohtelututkimuksista on kohdistunut vain äitien toimintaan ja vanhemmuuteen, ja tutkimus parisuhdeväkivaltaa käyttä- vien isien ja lasten välisistä suhteista on sen sijaan vähäisempää. (Emt., 232–233; Holt, Buckley
& Whelan 2008, 801; Hautanen 2017, 105.) Seuraavaksi kuvataan parisuhdeväkivallan vaikutuk- sia äitiin ja äidin vanhemmuuteen, jonka jälkeen tuodaan esiin niitä havaintoja, joita tutkimuksissa on havaittu parisuhdeväkivaltaa käyttävien isien vanhemmuudesta.
Parisuhdeväkivallan kohteena oleminen ja jatkuvassa väkivallan uhassa eläminen vaikuttaa naisen toimintaan äitinä. Äidin kokema parisuhdeväkivalta voi vaikuttaa negatiivisesti lapsen ja vanhem- man väliseen kiintymyssuhteeseen sekä äidin kykyyn toimia vanhempana. Parisuhdeväkivallan seuraukset äitiin saattavat olla tuhoisia ja näkyä oireiluna käyttäytymisessä, psyykkisessä ja emo- tionaalisessa hyvinvoinnissa, sosiaalisissa suhteissa, terveydessä sekä persoonallisuudessa. Monet parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset kärsivät traumatisoitumiseen liittyvistä oireista, masennuk- sesta sekä ahdistuksesta. Väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, voivat aiheuttaa myös muun mu- assa unettomuutta, painajaisia, itkuherkkyyttä, itseluottamuksen puutetta ja vihaa. (Holt, Buckley
& Whelan 2008; Marttala 2011, 44; Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85; Oranen 2012, 226–227.) Psyykkinen ja emotionaalinen kuormitus voivat vaikuttaa vanhemman kykyyn vastata lapsen tarpeisiin, eikä esimerkiksi masentunut vanhempi välttämättä pysty reagoimaan lapsen viesteihin yhä hyvin kuin mieleltään jaksavampi vanhempi (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85).
Henkisen ja fyysisen väkivallan lisäksi parisuhdeväkivaltaan liittyy usein myös toisen eristäminen sosiaalisesti ja taloudellinen kontrollointi, jotka voivat vaikuttaa myös lapseen niin, että äiti ei esimerkiksi pysty viemään lastaan tarvittaessa lääkäriin, ostamaan lapselle perustarpeita, kuten vaatteita tai ruokaa, tai tarjoamaan lapselle lapsen kehitystä tukevaa sosiaalista ja aktiivista elämää.
(Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 81–84.) Katzin (2016, 53–54) laadullisessa tutkimuksessa parisuhdeväkivaltaa käyttävät puolisot kontrolloivat lasten äitien sosiaalista elämää niin, että lap- set eivät päässeet kavereidensa synttäreille, koulun jälkeen järjestettäviin kerhoihin tai näkemään isovanhempaansa, puolison rajoittaessa äidin liikkumista kodin ulkopuolella niin vahvasti. Edellä mainitut esimerkit voivat johtaa esimerkiksi siihen, ettei lapsella ole mahdollisuutta kodin ja kou- lun ulkopuolisiin, positiivisiin kokemuksiin tai resilienssiä tukeviin sosiaalisiin suhteisiin. Myös lasten sosiaalisten taitojen rakentaminen voi kärsiä. (Katz 2016, 54.)
Toisaalta väkivaltainen puoliso voi vaikuttaa myös toisen vanhemman kykyyn toimia luotettavana, turvallisena ja saatavilla olevana vanhempana lapselle. Väkivaltainen puoliso voi esimerkiksi estää äitiä pitelemästä ja rauhoittelemasta itkevää, pientä lasta tai kieltää lasta puhumasta äidilleen tai rajoittaa äidin ja lapsen yhteistä ajanviettoa. (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 81–84; Katz 2016, 52–53.) Väkivaltaisissa suhteissa elävät käyttävät erilaisia selviytymiskeinoja, kuten toisen käytöksen lukemista, varuillaan oloa sekä oman käytöksen kontrollointia. Väkivallan kohde voi pyrkiä myötäilemään tekijän mielialoja, muuttumaan näkymättömäksi tai ennakoimaan tekijää är- syttäviä tilanteita. Äiti voi pyrkiä ohjailemaan myös lapsia väkivallan tekijän miellyttämiseksi yrit- täen estää sen, että väkivalta ei riistäytyisi tai lapset joutuisi sen kohteiksi. (Marttala 2011, 43.) Tämä voi johtaa epäjohdonmukaiseen vanhemmuuteen, sillä vanhemman toiminta voi vaihdella sen mukaan, onko väkivaltainen kumppani paikalla vai ei. Kun väkivaltainen kumppani ei ole paikalla, äiti voi toimia lasten kanssa joustavammin. (Oranen 2012, 222.)
Parisuhdeväkivaltaa kokevien äitien on myös havaittu pahoinpitelevän lapsiaan muita useammin (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85; Holt, Buckley & Whelan 2008, 801). Väkivallan
tekijän miellyttämiseen liittyen, kurituksesta voi herkästi tulla kasvatuskeino, kun äidin täytyy yrittää ”pitää lapset hiljaisena” millä tahansa keinolla (Oranen 2012, 222). Parisuhdeväkivaltaa kokevan äidin kärsivällisyys saattaa myös olla lyhyempi ja hän voi olla ärtyneempi ja esimerkiksi huutaa lapselle (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85; Holt, Buckley & Whelan 2008, 801).
Toisaalta äidin havainnot lapsesta voivat myös vääristyä ja äiti saattaa heijastaa pahoinpitelevän puolison negatiivisia ominaisuuksia tai omia tunteitaan lapseen, jolloin kovakourainen käsittely tai ilman suojaa jättäminen voivat olla rangaistus näistä ominaisuuksista tai käyttäytymisestä. Pa- risuhdeväkivallan raaistuessa äiti voi syyttää lasten olemassaoloa siitä, sillä lapset ovat saattaneet olla syy suhteeseen jäämiseen. (Oranen 2012, 222, 226.)
Kuten todettu, parisuhdeväkivaltaa käyttävien isien vanhemmuudesta tehty tutkimus on vielä hy- vin vähäistä. Tehdyissä tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että kumppaniaan pahoinpitelevät isät ovat vähemmän tekemisissä lastensa kanssa, käyttävät todennäköisemmin negatiivisia kasvatus- keinoja, ovat kontrolloivampia, autoritaarisempia, epäjohdonmukaisempia ja vihaisempia. Pari- suhdeväkivaltaa käyttävät isät saattavat myös rajoittaa lapsen itseilmaisua, luovuutta ja lapselle tärkeitä rutiineja. (Holt, Buckley & Whelan, 801–802; Hautanen 2017, 105; Katz 2016, 53.) ”Oi- keus” lapsiin ja kontrollin säilyttäminen voivat näyttäytyä heille tärkeämpinä, kuin hoiva ja huo- lenpito. Noin puolet parisuhdeväkivaltaa käyttävistä miehistä on pahoinpidellyt myös lapsiaan.
(Hautanen 2017, 105.) Lasten tunteet isään voivat olla hyvin ristiriitaisia, sillä lapset voivat pelon ja vihan lisäksi tuntea isää kohtaan kiintymystä (Forsberg 2005, 58; Oranen 2012, 227). Moni lapsi toivoo isän muuttuvan ja lapsen toive voi olla, että koko perhe voisi jälleen elää yhdessä ilman riitelyä. Jos lapsen toivo ei kuitenkaan toteudu, lapsi voi lopulta toivoa isän loukkaantuvan tai jopa kuolevan. (Forsberg 2005, 58.)
Perheen aikuisten välinen parisuhdeväkivalta muodostaa riskin lapsen laiminlyönnille, joka tar- koittaa, että lapsen perustarpeet jätetään huomiotta. (Söderholm & Politi 2012, 80–82, 87). Osa aiemmin tässä luvussa kuvatuista tilanteista voivat olla yhdenlaisia esimerkkejä lapsen laiminlyön- nistä sen eri muodoissa. Fyysisellä laiminlyönnillä tarkoitetaan sitä, ettei vanhempi kykene vas- taamaan lapsen fyysisiin perustarpeisiin, kuten terveyteen, ravinnonsaantiin tai suojeluun. Emo- tionaalinen kaltoinkohtelu voidaan jakaa viiteen kategoriaan: 1) vanhemmat eivät ole emotionaa- lisesti läsnä, 2) vanhempien käsitys lapsesta on negatiivinen tai väärä, 3) vuorovaikutus lapsen
kanssa on epäjohdonmukaista ja lapsen ikään nähden epäasianmukaista, 4) vanhemmat eivät ky- kene tunnistamaan lapsen yksilöllisyyttä ja psykologisia rajoja sekä 5) vanhemmat ovat kyvyttö- miä tukemaan ja turvaamaan lapsen sosiaalisia tarpeita ja pärjäävyyttä. Lähes aina muissa kaltoin- kohtelun muodoissa on mukana myös emotionaalista kaltoinkohtelua. Laiminlyönti on usein taha- tonta, mutta toistuvana toimintana se saa lapsen tuntemaan itsensä ei-toivotuksi, arvottomaksi ja ei-rakastetuksi. (Söderholm & Politi 2012, 79–81.)
Parisuhdeväkivaltaa kokevat äidit ja heidän lapsensa eivät kuitenkaan ole vain passiivisia uhreja vaan pyrkivät myös suojelemaan toisiaan ja ehkäisemään väkivaltaa (Katz 2016; Oranen 2012, 227). Katz (2016, 54–55) havaitsi tutkimuksessaan, että parisuhdeväkivaltaa kokeneet äidit ja lap- set pyrkivät vastustamaan kontrollointia ja taloudellista väkivaltaa muun muassa tekemällä asioita yhdessä piilossa isältä ja ostamalla asioita häneltä salaa. Äidit pyrkivät usein viimeiseen asti suo- jelemaan lapsia väkivallalta ja sen vaikutuksilta, jolla voi olla lapsen selviytymisen kannalta mer- kittävä vaikutus (Oranen 2012, 227). Lapset ovat kuitenkin usein myös yksi merkittävä syy siihen, ettei parisuhdeväkivaltaan haeta apua. Pelko lasten vahingoittumisesta väkivallankäyttäjän toi- mesta voi olla suuri. Lisäksi pelko lastensuojelullisista toimenpiteistä voi johtaa siihen, ettei am- mattiauttajiin tai poliisiin haluta olla yhteydessä. (Kaittila 2017, 76.)
Toisaalta huoli lapsen tarpeista ja turvallisuudesta voi olla myös merkittävä avun hakemiseen mo- tivoiva tekijä. Monet väkivaltaa kokevat äidit toivovat, ettei lapsi joutuisi enää elämään väkival- taisessa kodissa tai itse kokemaan väkivaltaa omissa parisuhteissaan. Avun hakemisella voidaan haluta osoittaa lapselle, että väkivalta on väärin. (Kaittila 2017, 79–80.) Pelko lasten tai puolison menettämisestä voi motivoida myös miehiä hakemaan väkivaltaisuuteen apua (Nyqvist 2001, 201–
202). On kuitenkin havaittu, että parisuhdeväkivaltaa käyttävien isien on haastavaa nähdä parisuh- deväkivallan vaikuttavan lapsiin negatiivisesti (Oranen 2012, 227, 232–233). Parisuhdeväkivallan kontekstissa ongelmallista on, että helposti äiti nähdään ongelmana, eikä väkivaltaa käyttävä isä.
Parisuhdeväkivalta ja äitiys nähdään toisiinsa vahvasti sidottuina, kun taas parisuhdeväkivallan ja isyyden välistä suhdetta ei pidetä niin vahvana. Väkivalta ja isyys nähdäänkin usein toisistaan eril- lisinä asioina. (Keskinen 2005, 39–42.)
2.3 Parisuhdeväkivallalle altistuminen traumaattisena tapahtuma
Sen lisäksi, että parisuhdeväkivalta vaikuttaa monilta osin vanhemmuuteen, parisuhdeväkivallalle altistuminen voi olla lapselle traumaattinen tapahtuma (Oranen 2001, 51–52; Oranen 2012, 223–
224; Hester 2007, 84–86). Traumaattinen kokemus liittyy ennakoimattomaan tapahtumaan, johon liittyy vakava uhka, kuolema tai fyysisen koskemattomuuden rikkoutuminen. Normaalit psyykki- sen tasapainon säätelykeinot eivät välttämättä pysty käsittelemään tapahtunutta, joka voi aiheuttaa psyykkisen trauman. (Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2016, 91.) Vanhemman ollessa fyysisesti vaarassa, lapsi usein tulkitsee tilanteen hengenvaarallisesti, mutta ei kuitenkaan pysty itse vaikut- tamaan tilanteeseen. (Oranen 2001, 51–52; Oranen 2012, 223–224; McGee 2000, 61–66.) Lapsi tarvitsee pelottavissa tilanteissa huolta pitävän aikuisen turvaa. Kun aikuiset eivät ole lapsen käy- tettävissä parisuhdeväkivallan aikana, jää lapsi yksin omien selviytymiskeinojensa varaan, vaikka mielen säätelykeinot lapsella ovat vielä kesken (ks. Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2016, 93–
94).
Lapset ovat parisuhdeväkivallan kontekstissa aktiivisia ja oppivat ennakoimaan riita- ja tappeluti- lanteita muun muassa vanhempien huomaamattomistakin tavoista toimia ennen väkivallan eska- loitumista. Väkivallan ollessa ennakoimatonta ja impulsiivista, lapset elävät jatkuvassa uhassa ja jännityksessä jatkuvasti huolestuneina ja varuillaan, joka koetaan usein kaikkein ahdistavimmaksi ja vaikeimmaksi. (Oranen 2001, 49–53.) Lapset ovatkin kuvanneet jatkuvaa pelkoa liittyen epätie- toisuuteen siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Fyysisissä pahoinpitelytilanteissa väkivallan kuulemi- nen voi tuntua lapselle pelottavammalta ja kauheammalta kuin se, että lapsi suoraan näkisi väki- valtatilanteet. Vain väkivallan ääniä kuullessaan lapsi ei tiedä mitä todellisuudessa tapahtuu ja voi näin ajatella äidin olevan kuollut. Äidin sattumisen lisäksi lapset voivat pelätä myös sitä, että hei- hin itseensä sattuu. (McGee 2000, 70–71, 77.)
Väkivaltatilanteissa lapset toimivat eri tavoin. Osa lapsista vetäytyy ja osa taas jää paikalle. Ve- täytyessään lapset voivat yrittää olla kuulematta ja näkemättä mitään ja usein lapsella on jokin turvapaikka, minne piiloutua. Monet voivat yrittää peittää tappelun ääniä musiikilla tai laulamalla itse. Lasten tavoitteena on sulkea pelottava ja ahdistava todellisuus pois. Toisaalta osa lapsista voi väkivallan alkaessa jähmettyä pelosta paikalleen ja lamaantua. Osa lapsista voi yrittää myös mennä aikuisten väliin lopettaakseen tappelun ja osa taas yrittää hakea apua tavoitteenaan lopettaa riita ja
pyrkimyksenään vaikuttaa tilanteeseen. (Oranen 2001, 50–51.) Jos lapsi yrittää mennä aikuisten väliin tilanteessa, on hänellä suuri riski joutua itsekin väkivallan kohteeksi (Oranen 2012, 222–
223).
Vaikka lapsi pelkäisi vanhemman hengen puolesta, hän ei kuitenkaan välttämättä uskalla kertoa väkivallasta kenellekään peläten myös väkivallasta kertomisen seurauksia (Forsberg 2005, 56–57).
Voimattomuuden tunne voi aiheuttaa lapselle traumakokemuksia. Lisäksi lapset voivat tuntea myös syyllisyyttä siitä, etteivät ole pystyneet lopettamaan väkivaltaa aikuisten välillä tai puuttu- maan väkivaltatilanteisiin. Erityisen vaikea tilanne lapselle on, jos kaikki vaikenevat väkivallasta, eikä lapsella ole mahdollisuutta purkaa tunnekokemuksiaan. (McGee 2000, 76–77.) Lapset ovat kuvanneet tuntevansa väkivaltatilanteissa syvää toivottomuutta ja avuttomuutta, yksinäisyyttä, ilon puutetta ja kipua. Lapset voivat ajatella ainoana ratkaisuna tilanteeseen kuolemisen ja katoa- misen. Lapset voivat unelmoida olevansa joku muu eri niminen ja näköinen, eikä pahoinpitelevä vanhempi löytäisi häntä. Lapsen emotionaalinen kokemus voi olla se, ettei hänellä ole oikeutta olla olemassa. (Forsberg 2005, 56–57.)
Traumaattiset kokemukset muuttavat voimakkaasti aivojen limbisen järjestelmän toimintaa. Ai- voissa toiminnanohjausta säätelee aikuisella otsalohkon etuosa, prefrontaalinen kuorikerros, joka kehittyy hyvin hitaasti ja on valmis vasta nuorella aikuisiällä. Lapsella prefrontaalinen kuorikerros on puutteellinen, jonka vuoksi lapsi tarvitsee pitkään aikuisen apua toiminnanohjaukseen sekä tun- netilojen hallintaan. Pelottavan kokemuksen jälkeen pieni lapsi ei pysty rauhoittamaan itseään ja jäädessään yksin traumaattisten kokemusten kanssa, kokemukset kiinnittyvät lapsen minuuteen ja vaikuttavat hänen tapaansa katsoa maailmaa. Jos lapselta puuttuu kokemus rauhoittavasta hoita- jasta ja pelon tunne on hallinnut elämää, kokemukset voivat vaikuttaa lapsen myöhempään käyt- täytymiseen stressaavissa tai uhkaavissa elämäntilanteissa ennalta arvaamattomasti. (Pihko 2016, 161–163.)
Kaltoinkohtelu, puutteellinen vuorovaikutus tai pitkäkestoinen stressi ovatkin aivojen kehitykselle vahingollisia, sillä haitalliset vaikutukset todennäköisesti ulottuvat pitkälle kehitykseen (Mänty- mää ym. 2016, 23; Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2016, 93–94). Mielen säätelykeinot ja psyykkinen ja kognitiivinen kehitys ovat lapsilla ja nuorilla vielä kesken ja reagointi traumaattisiin kokemuksiin tapahtuu kehitystason mukaisesti. Vauvoilla ja taaperoikäisillä säätelykeinot ja kieli
puuttuvat, jolloin reagointi on kokonaisvaltaista ja traumaattinen kokemus jää muistiin. Myös van- hemman psyykkinen reagointi heijastuu vauvaan. Leikki- ja kouluikäisillä traumakokemus on paitsi omakohtainen, mutta se koetaan myös vanhempien ja läheisten kautta. Lapsen perusturval- lisuuden kokemukseen ja toipumiseen vaikuttavat suuresti vanhemman kyky vanhemmuuteen ja vanhemman oma selviäminen. (Haravuori, Marttunen & Viheriälä, 93–95.)
Poikkeuksellisen järkyttävän tapahtuman kokeminen voi aiheuttaa lyhytkestoisen akuutin stressi- häiriön (acute stress disorder, ASD) tai pidempikestoisen traumaperäisen stressihäiriön (posttrau- matic stress disorder, PTSD) (Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2015, 95–96). Parisuhdeväkival- lalle altistuminen voi aiheuttaa samanlaisia reaktioita, kuin muutkin traumaattiset stressitekijät (Oranen 2012, 51). Akuutista stressihäiriöstä kärsiessään ihminen kokee voimakkaita psyykkisiä reaktioita, kuten ahdistuneisuutta, dissosiatiivisia oireita, autonomisen hermoston ylivirittynei- syyttä, trauman uudelleenkokemista ja tapahtumaa muistuttavien asioiden välttelyä neljän viikon kuluessa traumaattisesta tapahtumasta. Usein akuuttia stressihäiriötä seuraa traumaperäinen stres- sihäiriö, jossa tyypillisiä oireita ovat traumaattisten tapahtumien uudelleenkokeminen painajais- unien ja takautumien kautta, ylivireys, tunteiden turtuneisuus, traumasta muistuttavien ärsykkei- den välttely ja traumaan liittyvien asioiden unohtelu. Molempiin diagnooseihin liittyvä oireilu on tyypillisesti uutta, traumaattisen tapahtuman jälkeen alkanutta oireilua. (Aronen & Suomalainen 2016, 337–338.)
2.4 Parisuhdeväkivallalle altistumisesta aiheutuva psyykkinen oireilu lapsuudessa
Kuten aiemmin johdannossa todettiin, tutkimus parisuhdeväkivallalle altistumisen pitkäaikaisista, aikuisuudessa näkyvistä psyykkisistä vaikutuksista on vielä hyvin vähäistä (ks. esim. Cater ym.
2015). Tutkimusta parisuhdeväkivallalle altistuneiden psyykkisestä oireilusta lapsuudessa on kui- tenkin tehty huomattavasti enemmän. Koenkin merkittäväksi avata parisuhdeväkivallalle altistu- neiden lasten psyykkisestä oireilusta tehtyä tutkimustietoa, sillä näin psyykkisen oireilun mahdol-
lisen jatkumon ja kokonaisuuden ymmärtäminen on selkeämpää. Parisuhdeväkivallalle altistu- mista ja sen vaikutuksia lapseen alettiin tutkimaan kansainvälisesti 1980-luvulla (Carlson 2000, 321) ja tutkimus on lisääntynyt huomattavasti 2000-luvulle tultaessa (Huttunen, Husso & Hieta- mäki 2014, 370). Kansainvälinen tutkimus aiheesta on ollut lähinnä kvantitatiivista tutkimusta psykologian tai lääketieteen tutkimusaloilta. Kotimainen tutkimustieto väkivallasta lastenkin nä- kökulmasta on kuitenkin yhä edelleen vähäistä (Huttunen, Husso & Hietamäki 2015, 370).
Perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistuminen on selkeä riskitekijä lapsen turvalli- selle ja tasapainoiselle kehitykselle. Väkivallalle altistuminen voi vaikuttaa lapsen hyvinvointiin negatiivisesti useilla eri osa-alueilla ja lapsi voi oireilla väkivallalle altistumisesta monin eri tavoin (ks. esim. Howell 2016). Parisuhdeväkivallalle altistumisen vaikutukset lapsen psyykkiseen hy- vinvointiin voivat välittyä joko lapseen välillisesti vanhemmuuden kautta tai suoraan traumakoke- muksista (Oranen 2012, 223), joita käsittelin aiemmin edellisissä luvuissa. Usein lapsen oireilu kohdistuu sille kehityksen osa-alueelle, johon suurimmat haasteet sillä hetkellä liittyvät (Emt., 224).
Perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistuneilla vauva- ja taaperoikäisillä on havaittu haasteita tunnesäätelyssä, itkuisuutta, eroahdistusta vanhemmasta, rauhattomuutta ja uni- ja syö- misvaikeuksia. Myös leikki-ikäisillä lapsilla on havaittu haasteita tunnesäätelyssä, jonka lisäksi pelokkuutta, ahdistuneisuutta, surullisuutta sekä negatiivisuutta. Lisäksi leikki-ikäisten oireilun havaittu ilmenevän ylivilkkautena, vaativuutena, takertumisena ja taantumisena, sekä huolena äitiä kohtaan. Myös kouluikäisillä parisuhdeväkivallalle altistuneilla lapsilla on havaittu pelkoa, ahdis- tuneisuutta, masennusta ja haasteita tunnesäätelyssä, jonka lisäksi myös matalampaa itsetuntoa, syyllisyyden ja häpeän kokemuksia sekä yökastelua, sairastelua ja terveysongelmia. (Howell 2012;
44–51; Oranen 2001, 56–57; Carlson 2000; 326.)
Nuoruusikäisten parisuhdeväkivallalle altistuneiden oireilun on havaittu muiden ikäryhmien ta- paan ilmenevän ahdistuneisuutena ja masentuneisuutena, jonka lisäksi myös itsemurha-alttiutena, päihteiden käyttönä ja somaattisina oireina. (Howell 2012; 44–51; Oranen 2001, 56–57; Carlson 2000; 326.) Seuraavassa taulukossa (ks. taulukko 1) on esitelty parisuhdeväkivallalle altistumi- sesta aiheutuvia ikäryhmille tyypillisiä emotionaalista ja fyysistä oireilua.
TAULUKKO 1 Parisuhdeväkivallalle altistuneiden oireilu lapsuudessa Vauva- ja
taaperoikä
Leikki-ikä Kouluikä Nuoruusikä
Emotionaalinen PTSD-oireet, haasteet tun- nesäätelyssä,
eroahdistus vanhemmasta,
itkuisuus
PTSD-oireet, pelot ja ahdistuneisuus, su-
rullisuus, huoli äi- distä, negatiivisuus, haasteet tunnesääte-
lyssä
PTSD-oireet, pelot ja ahdistuneisuus, ma- sennus, matala itse- tunto, syyllisyys, hä-
peä, haasteet tun- nesäätelyssä
PTSD-oireet, ah- distuneisuus, ma- sentuneisuus, itse- murha-alttius
Fyysinen Rauhattomuus, uni- ja syömis-
vaikeudet
Ylivilkkaus, vaati- vuus, takertuvuus,
taantuminen
Yökastelu, sairastelu, terveysongelmat mm.
uneen, syömiseen ja kipuun liittyen
Päihteiden käyttö, somaattiset oireet
(Muokattu Howell 2012, 44–51; Oranen 2001, 56–57; Carlson 2000, 326 pohjalta)
Vaikka lapset tyypillisesti oireilevat niillä osa-alueilla, joihin suurimmat kehitykselliset haasteet liittyvät, on kuitenkin olemassa myös kaikenikäisille lapsille tyypillisiä oireita kehitysvaiheesta riippumatta (Howell 2016, 52), kuten myös edellä olevasta taulukosta on nähtävissä. Esimerkiksi traumaperäiseen stressihäiriöön liittyvää oireilua (PTSD) on havaittu tehtyjen tutkimusten perus- teella kaikissa ikäryhmissä. Useissa tutkimuksissa parisuhdeväkivallalle altistuneilla lapsilla on todettu traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD) liittyvää oireilua ja useilla parisuhdeväkivallalle altistuneilla lapsilla myös diagnostiset kriteerit traumaperäiseen stressihäiriöön ovat täyttyneet (Galano, Miller & Graham-Bermann 2014; Levendosky, Bogat & Martinez-Torteya 2013; Gra- ham-Bermann ym. 2012; Rossman & Ho 2000).
Oirekuva traumaperäisessä stressihäiriössä lapsilla on kuitenkin aikuisten oirekuvaa epämääräi- sempi ja lapset oireilevat usein traumaperäisen stressihäiriön oirekuvan mukaisesti, vaikka sen diagnostiset kriteerit eivät täyttyisikään. (Aronen & Suomalainen 2016, 338; Oranen 2001, 52.) Mielenterveyden häiriöiden psykiatrinen diagnostiikka on lapsilla usein haastavampaa kuin aikui- silla, sillä oirekuva ei lapsuudessa eikä nuoruudessa ole yhtä selkeä kasvun ja kehityksen ollessa vielä kesken. Kasvu ja kehitys asettavatkin diagnostiikalle erityisiä vaatimuksia ja rajanveto nor- maalin ja epänormaalin välille voi olla vaikeaa. (Sourander & Marttunen 2016, 116–117.) Väki- vallasta aiheutuvien välittömien vaikutusten on todettu olevan samankaltaista sekä tytöillä että po-
jilla. Pieniä eroja on ilmennyt siinä, että tytöillä näyttäisi olevan enemmän sisäänpäin suuntautu- neita oireita, kun taas pojilla käyttäytymisessä näkyvää oireilua. Merkittäviä eroja ei kuitenkaan kaikissa tutkimuksissa olla havaittu. (Oranen 2012, 225.)
Kaikki parisuhdeväkivallalle altistuneet lapset eivät oireile yhtä voimakkaasti tai samalla tavoin.
Traumaattinen kokemus ei suurelle osalle ihmisistä aiheutakaan pitkäaikaisia mielenterveydellisiä, tai toimintakykyä vaikeuttavia seuraamuksia (Haravuori, Marttunen & Viheriälä 2016, 95). Pari- suhdeväkivallalle altistumisen vaikutukset ovat yhteydessä lapseen itseensä liittyviin tekijöihin, kuten ikään ja sukupuoleen, jonka lisäksi myös väkivallan kestoon, määrään, laatuun ja vakavuu- teen. Keskeisessä osassa lapsen psyykkistä hyvinvointia tarkasteltaessa ovat myös lapsen kasvu- ympäristössä olevat hyvinvointia suojaavat tekijät ja toisaalta oireilulle altistavat riskitekijät. (Ora- nen 2001, 48; Jaffe ym. 2003, 22–28; Oranen 2012, 223.)
Lapsen elämässä voi olla kotiin, kouluun tai muuhun lapsen yksityiseen elämään liittyviä tekijöitä, jotka voivat tukea lapsen sosioemotionaalista, älyllistä ja moraalista kehitystä ja suojata lasta ris- kitilanteessa haitallisilta vaikutuksilta. Osa lapsista selviytyy monista riskitekijöistä huolimatta hy- vin elämässään. Tutkimuksissa on löydetty lasta suojaavia ja lapsen myönteistä kehitystä tukevia tekijöitä, joilla voi olla puskurivaikutusta lapsen hyvinvoinnin suojaamiseksi, vaikka riski olisikin suuri. (Pulkkinen 2002, 14–16.) Toisaalta lapsen elämänpiiristä voidaan paikantaa myös tekijöitä, jotka voivat olla riskejä lapsen normaalille kehitykselle. Lapsen elämään vaikuttavia tekijöitä voi- daankin luokitella suojaaviksi ja riskitekijöiksi sen mukaan, vaikuttavatko ne lapsen kehitykseen myönteisesti vai kielteisesti. (Pulkkinen 2002, 14–15; Carlson 2000, 330.)
Suurin osa yksilöistä toipuu, sopeutuu ja säilyttää psyykkisen toimintakykynsä hyvin vaikeista kokemuksista huolimatta. Tällaisia yksilöitä kutsutaan resilienteiksi. Resilienssistä käsitteenä ei ole vakiintunutta suomennosta, mutta sillä tarkoitetaan psyykkistä joustavuutta, sitkeyttä, dynaa- mista toipumiskykyä ja kykyä ponnistaa eteenpäin vaikeuksien keskellä. Resilienssin avulla lasten ja nuorten normaalin kehityksen eteneminen mahdollistuu vaikeissakin elämäntilanteissa. Muun muassa hyvät ongelmanratkaisutaidot ja pragmaattiset ja joustavat sopeutumiskeinot edistävät re- silienssiä, kuten myös luottamusta tukevat ihmissuhteet. Resilienssiä lisäävät tekijät voivat olla osin myös synnynnäisiä, mutta toisaalta ominaisuuksia, jotka lisäävät resilienssiä, voidaan myös tukea ja opettaa. Traumakokemuksella voikin olla myös myönteisiä seurauksia. (Haravuori, Mart-
tunen & Viheriälä 2016, 95–97.) Toisaalta on tärkeää kuitenkin huomioida se, että näkyvän oirei- lun puuttuminen ei välttämättä tarkoita sitä, että lapsi olisi todellisuudessa selviytynyt tilanteesta.
Näkyvän psyykkisen oireilun puuttuessa lapsi voi myös olla eristänyt tunteensa ja kokemuksensa esimerkiksi pelätessään väkivallan paljastuvan ja siitä mahdollisesti aiheutuvaa rangaistusta. (Ora- nen 2012, 225.)
2.5 Lapsen oikeus väkivallattomaan kasvuympäristöön
Aiemmin tässä tutkielmassa on kuvattu, millä tavoin parisuhdeväkivalta voi vaikuttaa kykyyn toi- mia vanhempana ja toisaalta sitä, miten väkivaltatilanteet voivat olla lapselle traumaattisia. Pari- suhdeväkivallalle altistuminen onkin yksi lapsen kaltoinkohtelun muodoista. Maailman terveys- järjestön WHO:n mukaan lapsen kaltoinkohtelu käsittää kaiken sellaisen pahoinpitelyn, hyväksi- käytön, laiminlyönnin tai riiston, jossa on kyse vastuusta, luottamuksesta ja vallasta ja josta voi seurata vaaraa lapsen kehitykselle, terveydelle, elämälle tai ihmisarvolle (Söderholm & Kivitie- Kallio 2012, 16). Empiirisessä tutkimuksessa lapsuuden kaltoinkohtelulla tarkoitetaan lapsen pa- hoinpitelyä, seksuaalista hyväksikäyttöä, fyysisten ja psyykkisten perustarpeiden laiminlyöntiä tai henkistä väkivaltaa, vanhempien väliselle väkivallalle altistumista tai sen seuraamusten todista- mista (Kaltiala-Heino 2012, 169). Kaltoinkohtelu toimii siis yhtenä yläkäsitteenä parisuhdeväki- vallalle altistumiselle.
Lapsen oikeutta turvalliseen kotiin ja väkivallattomaan kasvuympäristöön turvataan erilaisissa so- pimuksissa ja laeissa. Maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus, lapsen oikeuksien sopi- mus, kieltää 19. artiklassaan kaiken lapseen kohdistuvan ruumiillisen ja henkisen väkivallan, va- hingoittamisen, pahoinpitelyn, välinpitämättömyyden, huonon kohtelun, laiminlyönnin ja hyväk- sikäytön. Sopimuksessa todetaan, että oikeus turvalliseen, väkivallattomaan elämään ja erityissuo- jeluun kuuluvat lapsen perusoikeuksiin. (UNICEF Lapsen oikeuksien julistus 1989.) Myös lapsen suojeleminen perheen aikuisten väliseltä väkivallalta kuuluu näin ollen jo lapsen perusoikeuksiin.
Suomi on sitoutunut noudattamaan lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteita vuonna 1991 (SopS
60/1991). Suomen lainsäädännössä lapsen väkivallalta suojelemisesta säädetään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (361/1983, lapsenhuoltolaki). Lapsenhuoltolain 1 §:ssä lap- sen huollosta todetaan seuraavasti:
”Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yk- silöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmis- suhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Myös muita lapselle tärkeitä ihmissuh- teita on vaalittava.
Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeelli- nen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kas- vuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on suojeltava kai- kenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä.
Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäisty- mistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.”
Edellä mainittua lapsenhuoltolain pykälää muutettiin vuonna 2018. Lain uuden version 1 §:n 2.
momenttiin tehtiin lisäys, että lasta täytyy suojella kaikenlaiselta väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä. Hallituksen esityksessä lapsenhuoltolain muuttamiseksi (HE 88/2018 vp) hal- litus perusteli edellä mainitun momentin muutosta sillä, että säännösehdotus toteuttaisi paremmin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteita ja antaisi vahvan signaalin siitä, että kaikenlainen väkivalta on tuomittavaa. Lakivaliokunta korosti, että säännöksen nykyinen ”kaikenlainen väki- valta” tulee ymmärtää laajasti ja se kattaa fyysisen ja henkisen väkivallan lisäksi myös lapseen suoraan kohdistumattoman väkivallan, muun muassa väkivallan puolisoiden tai vanhempien vä- lillä (HE 88/2018 vp). Lain uudistunut versio ottaakin selkeästi paremmin kantaa myös parisuhde- väkivallalle altistamisen haitallisuuteen ja tuomittavuuteen.
Jokainen ammattilainen, joka työskentelee lasten, nuorten ja perheiden palveluissa, kohtaa työs- sään tietäen tai tietämättään väkivaltaa kokeneita lapsia, nuoria ja aikuisia. Kodin sisällä tapahtu- vasta väkivallasta tulisikin aina kysyä perheneuvolassa, lastenpsykiatrisissa ja pediatrisissa yksi- köissä ja lastensuojelussa perheen tai yksilön tilannetta selvittäessä. Työntekijän tehtävänä on ottaa väkivalta puheeksi, sillä väkivaltaa kokeneelle, kuten myös sille altistuneille lapsille se voi olla
haastavaa. Itsessään väkivallasta kysyminen on jo interventio ja antaa asiakkaalle viestin siitä, että väkivallasta voi puhua. Ensisijaisena väkivallan puheeksi ottamisessa on kuitenkin huomioitava uhrin tai lasten turvallisuus niin, ettei aiheesta puhuminen vaaranna heidän turvallisuuttaan. On myös huomioitava, että väkivalta on voinut sen kokijan mielessä normalisoitua niin, ettei hän vält- tämättä näe sellaista tilannetta ollenkaan vakavana, joka ulkopuolisen silmissä näyttäytyy hengen- vaarallisena. (Oranen 2012, 228–229.)
Suomen lainsäädännössä useilla ammattilaisilla on kuitenkin ilmoitusvelvollisuus lapsesta, mikäli epäilee lapsen olosuhteiden vaarantavan lapsen kehityksen (LSL 25 §). Ilmoitusvelvollisia henki- löitä ovat muun muassa sosiaali- ja terveydenhuolto, opetus-, nuoriso- ja poliisitoimi. Kaikki il- moitusvelvolliset ammattihenkilöt on mainittu lastensuojelulain 25. pykälässä. Ilmoitusvelvollis- ten henkilöiden on tehtävä lapsesta lastensuojeluilmoitus epäillessään lapsen olevan hoidon tai huolenpidon tarpeessa, tai kuten jo mainittiin, lapsen olosuhteiden vaarantavan lapsen kehityksen (LSL 25 §). Lapsen altistuminen perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle vaarantaa lapsen kehityksen, joten ilmoitusvelvollisen henkilön epäillessään tai saadessaan asian tietoonsa, on las- tensuojeluilmoitus lain mukaan tehtävä.
Lastensuojelulain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, moni- puoliseen ja tasapainoiseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun (LSL 1 §). Kun lapsi perheessä altistuu parisuhdeväkivallalle jollakin tavoin, on lastensuojelun työntekijöiden autettava lapsia ja perhettä (Oranen 2012, 235). Kun tieto lapsen mahdollisesta suojelun tarpeesta tulee ilmi, perheen tilanne ja tukitoimien tarve kartoitetaan. Aina ensin välittömästi arvioidaan mahdollinen kiireelli- nen lastensuojelun tarve. Mikäli lapsi tarvitsee välitöntä turvapaikkaa, hänet voidaan sijoittaa kii- reellisesti. Mikäli perheen tilanne vaatii esimerkiksi selvittelyä, on avohuollon sijoitus lastensuo- jelun tukitoimena mahdollinen huoltajien siihen suostuessa. (Emt., 235; LSL 26 §, 37 §, 38 §).
Väkivaltaongelma perheessä olisi tunnistettava ja tunnustettava, sillä lastensuojelun avohuollon palveluilla vaikuttaisi olevan ilman sitä vain ensiapuluontoinen vaikutus. Lastensuojelussa tärkeää on selvittää, kuka väkivaltaa on käyttänyt, millaisesta väkivallasta on kyse ja arvioida tapahtumien merkitystä sekä lasten että vanhempien näkökulmasta. Näiden tietojen myötä työskentelyä tulisi suunnitella ja kohdistaa kokonaiskuvan mukaisesti. Perheväkivaltaan puuttuminen edellyttää kui- tenkin useimmiten monialaista yhteistyötä. Keskeisimpiä yhteistyötahoja lastensuojelun lisäksi
ovat muun muassa poliisi, terveydenhuolto, oikeuslaitos sekä mahdolliset väkivaltatyöhön erikois- tuneet osapuolet. Työskentelyssä ensisijasta on auttaa väkivallan uhreja sekä sille altistuneita lap- sia. (Oranen 2012, 234–236.)
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
3.1 Tutkimustehtävä
Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisena lapsuudessa perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistuneiden psyykkinen oireilu ilmenee aikuisuudessa. Lisäksi tarkoituk- sena oli tuoda esiin niitä tekijöitä, jotka suojaavat lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altistuneita psyykkiseltä oireilulta aikuisuudessa ja toisaalta lisäävät riskiä siihen. Tutkielma toteutettiin integ- roivana kirjallisuuskatsauksena. Tavoitteena oli vastata tutkimuskysymyksiin monipuolisesti mutta selkeästi niin, että tutkielman tulokset jatkossa lisäisivät myös lasten, perheiden ja myös aikuisten parissa työskentelevien sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten tietoisuutta ilmi- östä.
Tutkimuskysymykset tässä tutkielmassa ovat:
1. Millaisena lapsuudessa perheen aikuisten väliselle parisuhdeväkivallalle altistuneen psyykkinen oireilu ilmenee aikuisena?
2. Millaiset tekijät suojaavat lapsuudessa parisuhdeväkivallalle altistuneita psyykkiseltä oi- reilulta aikuisena, entä lisäävät riskiä psyykkiseen oireiluun aikuisena?
Tutkielmassa mielenkiinnonkohteina olivat täysi-ikäiset, lapsuudessaan perheen aikuisten väli- selle parisuhdeväkivallalle altistuneet henkilöt. Tutkielman aineistoksi valituissa tutkimusartikke- leissa tutkimuskohteena olevat henkilöt olivat siis altistuneet parisuhdeväkivallalle ollessaan 0–
17-vuotiaita. Koska tavoitteena tässä tutkielmassa oli tarkastella nimenomaan parisuhdeväkivallan pitkäaikaisia vaikutuksia itsenäisenä tekijänä, aineistoa rajattiin niin, että parisuhdeväkivallalle al- tistumista oli käsitelty tutkimusartikkeleissa myös erillisenä ja itsenäisenä kaltoinkohtelun muo- tona. Aineistosta ei kuitenkaan rajattu pois sellaisia tutkimuksia, joissa osallistujat olivat mahdol- lisesti kokeneet myös muita kaltoinkohtelun muotoja parisuhdeväkivallalle altistumisen lisäksi, sillä kuten todettu, parisuhdeväkivalta usein kumuloituu myös muihin perheenjäseniin kohdistu- vaksi (McGee 2000, 48–59; Oranen 2012, 221–222; Holt, Buckley & Whelan 2008). Tässä tut- kielmassa tarkoituksena oli kuitenkin keskittyä aiheeseen juuri siitä näkökulmasta, että yksinään parisuhdeväkivallalle altistuminenkin on lasta vahingoittavaa.
Tässä tutkielmassa käytettiin pääasiassa ilmaisua ’parisuhdeväkivallalle altistuminen’. Parisuhde- väkivalta käsitteenä kattaa kaikki erilaiset parisuhdeväkivallan muodot, joille lapsi voi altistua kuulemalla, näkemällä tai muuten esimerkiksi ahdistavan ilmapiirin aistimalla. Osassa tutkielman aineistoon valituista tutkimusartikkeleista käsiteltiin vain tietyille väkivallan muodoille altistu- mista, jonka vuoksi tulososiossa tarkoituksenmukaisesti joissain kohdin käytettiin ilmaisua ’väki- vallan todistaminen’. Aineistoa on kuvattu tarkemmin luvussa 3.3 Aineiston haku ja esittely. Pa- risuhdeväkivalta käsitettä käyttämällä selkeytettiin sitä, että väkivalta jolle lapsuudessa oli altis- tuttu, tapahtui lapsen vanhempien, vanhemman ja uuden kumppanin tai lapsen muiden huoltajien välillä. Tällä pyrittiin rajaamaan muun muassa vanhemman ja sisaruksen välillä tapahtunut väki- valta pois. Tutkimusartikkeleita, joissa väkivaltaa oli tapahtunut myös muiden perheenjäsenten välillä, ei kuitenkaan muuten rajattu aineistosta, sillä oli otettava huomioon, ettei väkivallasta mui- den perheenjäsenten välillä ollut välttämättä tutkimuksissa edes kysytty, sillä se ei ollut pääasial- lisena tutkimuskohteena.
3.2 Integroiva kirjallisuuskatsaus tutkimusmenetelmänä
Tämä tutkielma toteutettiin integroivana kirjallisuuskatsauksena. Yleisesti kirjallisuuskatsauk- sessa on tarkoituksena muodostaa aiheesta tehdystä tutkimuksesta kokonaiskuva ja kuvata ana- lyyttisesti aiemmin tehtyä tutkimusta (Suhonen, Axelin & Stolt 2015, 7–9). Kirjallisuuskatsauksen keinoin on mahdollista käsitellä laajoja aineistoja ja tiivistää niitä, tuottaen uutta tietoa käsiteltä- västä aiheesta. Kirjallisuuskatsaukset jaetaan perinteisesti kolmeen eri perustyyppiin, jotka ovat kuvaileva ja systemaattinen kirjallisuuskatsaus sekä meta-analyysi. Yleisimmin käytetty kirjalli- suuskatsauksen tyyppi on kuvaileva kirjallisuuskatsaus, josta voidaan erottaa kaksi hieman eri- laista orientaatiota, narratiivinen ja integroiva katsaus. (Salminen 2011, 6–8, 22.) Näistä erityisesti integroivalla katsauksella on useita yhtymäkohtia systemaattisen kirjallisuuskatsaukseen. Integ- roiva kirjallisuuskatsaus sijoitetaankin osaksi systemaattista kokonaisuutta, kuitenkin myös narra- tiivisilla piirteillä. (Emt., 6–8.)
Integroivan kirjallisuuskatsauksen menetelmää käytetään, kun tutkimuksessa käsiteltävää ilmiötä halutaan tutkia mahdollisimman monipuolisesti sekä tuottaa uutta tietoa jo aiemmin tutkitusta il- miöstä. Integroivassa kirjallisuuskatsauksessa aineiston analyysin pohjaksi sallitaan erilaisin me- todologisin lähtökohdin tehdyt tutkimukset, joka mahdollistaa mahdollisimman ison otoksen ke- räämisen tutkimusaiheesta (Salminen 2011, 6–8.) Integroivassa kirjallisuuskatsauksessa on myös mahdollista yhdistää sekä empiiristä että teoreettista tutkimusta samaan katsaukseen (Whittermore
& Knafl 2005, 547). Näin ilmiön monipuolinen käsittely mahdollistuu. Integroivaan kirjallisuus- katsaukseen katsotaan oleellisesti kuuluvan myös kriittinen tarkastelu, joka on myös katsauksen metodinen vaatimus. (Salminen 2011, 6–8.) Russell (2005, 8) on esittänyt, että integroivan kirjal- lisuuskatsauksen avulla voidaan muun muassa arvioida puutteita ja aukkoja nykyisessä tutkimuk- sessa, jatkotutkimuksen tarvetta sekä määrittää keskeisimpiä haasteita aiheen käsittelyssä. Edellä mainitut integroivan kirjallisuuskatsaukset tehtävät soveltuvat hyvin tähän tutkimukseen, joten metodologinen valinta on vaihtoehdoista tarkoituksenmukaisin.
Integroivassa kirjallisuuskatsauksessa edetään systemaattisen katsauksen tapaan tiettyjen vaihei- den mukaan, eikä se vaiheittain kuvattuna juuri eroakaan systemaattisesta katsauksesta (Salminen 2011, 8). Integroiva kirjallisuuskatsaus voidaan nähdä viisivaiheisena, jonka vaiheet ovat tutki- musongelman asettelu, aineiston hankinta, arviointi, analyysi ja tulkinta ja viimeisimpänä tulosten esittäminen (ks. Salminen 2011; Coughlan 2008; Russell 2005; Whittermore & Knafl 2005). Mui- den kirjallisuuskatsausten tapaan integroivassa kirjallisuuskatsauksessa tutkimusprosessi tulee pe- rustella ja raportoida vaihe vaiheelta huolellisesti (Russell 2005, 8), johon myös tässä tutkielmassa olennaisesti pyritään.
3.3 Aineiston haku ja esittely
Aineistoa tässä tutkielmassa haettiin sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusta sisältävistä tie- tokannoista. Aineistonhaku toteutettiin vuoden 2021 tammi- ja helmikuun aikana. Kotimaista tut- kimusaineistoa haettiin kansallisesta Finna-tietoarkistosta sekä kotimaisesta artikkeliviitetietokan-
