Väkivallan yksiselitteinen määritteleminen on vaikeaa, sillä määrittely on sidoksissa aikaan, paik-kaan, kulttuuriin ja uskontoon. Kulttuuriset ja uskonnolliset väkivallan oikeutukset ovat usein seu-rausta sukupuolirooleihin liittyvistä perinteisistä käsityksistä. (Marttala 2011, 37.) Väkivalta käsi-tetään, koetaan ja määritellään usein myös subjektiivisesti eri tavoin. Väkivallan määrittelytapoja onkin olemassa useita (Marttala 2011, 37; Krug 2005, 21). Erityisesti määritelmiä henkisestä vä-kivallasta on monia sekä tutkimuskirjallisuudessa, että kirjoitetuissa kokemuksissa (ks. esim.
Notko 2011). Yksi väkivallan määrittelytavoista on maailman terveysjärjestö WHO määrittely, jossa väkivalta määritellään tahalliseksi fyysisen voiman tai vallan käyttämiseksi tai sillä uhkaa-miseksi, joka voi johtaa tai johtaa kuolemaan, synnyttää fyysisen tai psyykkisen vamman, häiriin-nyttää kehitystä tai jättää perustarpeet tyydyttymättömiksi (Krug ym. 2005, 21).
Parisuhdeväkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa ja kaikissa sosiaaliryhmissä, uskonnosta ja kulttuurista riippumatta. Parisuhdeväkivalta on kuitenkin hyvin sukupuolittunut ongelma. Ylivoi-mainen osa parisuhdeväkivallasta on miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa ja väkivalta- ja hen-kirikosten suhteen koti onkin naisille kaikkein vaarallisin ja miehille kaikkein turvallisin paikka.
(Krug ym. 2005, 109; Husso 2003, 16). Vaikka parisuhdeväkivaltaa esiintyy jonkin verran myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa ja nainen voi olla miestä kohtaan väkivaltainen, useimmi-ten miesuseimmi-ten kokema väkivalta on kuiuseimmi-tenkin toisen tuntemattoman miehen kohdistamaa väkivaltaa (Krug ym. 2005, 109; Huttunen, Husso & Hietamäki 2015, 369; Husso 2003, 16). Miesten ja nais-ten käyttämässä väkivallassa myös tekotavat ja -tilanteet eroavat toisistaan. Tilastojen mukaan naisen väkivaltaisuus on tyypillisesti puolustautuvaa, ja yleensä fyysistä väkivaltaa parisuhteessa käyttäessään nainen on ensin joutunut itse pitkäaikaisen ja vakavan väkivallan uhriksi puolisonsa taholta. (Lidman 2015, 64–65.) Päihteet ja mielenterveysongelmat liittyvät perhe- ja parisuhdevä-kivaltaan vahvasti (ks. Krug 2005, 120–121; Piispa 2013, 100–101; Tupola ym. 2012, 100; Oranen ym. 2012, 220; Karjalainen 2019, 69–70).
Väkivallasta perheen sisällä kirjoitetaan useita eri käsitteitä käyttäen. Yleisimmin käytettyjä käsit-teitä ovat perheväkivalta (family violence, domestic violence), parisuhdeväkivalta (spouse malt-reatment) ja naisiin tai vaimoon kohdistettu väkivalta (women abuse, wife abuse), sekä lisäksi uudemmassa kansainvälisessä tutkimuksessa käytetään käsitettä intiimi parisuhdeväkivalta (IPV, intimate partner violence). (Oranen 2012, 2018.) Kaikilla edellä mainituilla käsitteillä tarkoitetaan useimmiten parisuhteessa olevien osapuolten välillä tapahtuvaa väkivaltaa, mutta perheväkivalta kattaa laajemmin myös muihin perheenjäseniin kohdistuvan väkivallan. Useimmiten suomalai-sessa aihetta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa käytetään perheväkivallan ja parisuhdeväki-vallan käsitteitä, kun taas kansainvälisessä tutkimuksessa puhutaan paljon myös ilmiön sukupuo-littuneen näkökulman sisältävää käsitettä naisiin tai vaimoon kohdistetusta väkivallasta muiden aiemmin mainittujen käsitteiden lisäksi. Suomalaisessa lähisuhdeväkivaltakeskustelussa ja inter-ventiokäytännöissä on kuitenkin tyypillisesti pitäydytty neutraalilla alueella (Nyqvist 2001, 18;
Paavilainen & Pösö 2002, 18–19).
Parisuhdeväkivallalla tarkoitetaan yleensä mitä tahansa kahden seurustelusuhteessa tai avo- tai avioliitossa olevan ihmisen välillä tapahtuvaa väkivaltaa. Suhde voi olla hetero-, bi- tai homosek-suaalinen ja vakiintunut tai vasta alkumetreillä, mutta oleellista on, että yhteiskunnallisena insti-tuutiona ja tunnesiteenä suhde muodostaa erityisen kontekstin väkivallalle. (Ronkainen 2017, 28–
29.) Perinteisesti parisuhdeväkivalta on nähty parisuhteessa olevien osapuolten välillä tapahtuvana fyysistä, psyykkistä tai seksuaalista vahinkoa aiheuttavana käyttäytymisenä (Krug ym. 2005, 109).
Nykyisin Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (Bildjuschkin ym. 2019) määrittelee, että parisuhde-väkivalta kattaa nykyiseen seurustelukumppaniin tai puolisoon kohdistuvan väkivallan lisäksi myös entiseen puolisoon kohdistuvan väkivallan.
Perinteisten väkivallan jaottelujen mukaan parisuhdeväkivalta voi olla fyysisiä aggressiivisia te-koja, kuten lyömistä, potkimista, läimäyttämistä tai hakkaamista, psyykkistä tai henkistä väkival-taa, kuten vähättelyä, pelottelua tai nöyryyttämistä tai seksuaalista väkivaltaa esimerkiksi erilaisina pakottamisen muotoina. Edellä mainittujen perinteisten jaottelujen lisäksi parisuhdeväkivalta voi olla toisen osapuolen kontrolloimista, kuten perheestä tai ystävistä eristämistä, liikkumisen valvo-mista tai tiedon tai avunsaannin rajoittavalvo-mista. (Krug ym. 2005, 109–112; Lidman 2015, 27–28.) Usein yhtenä parisuhdeväkivallan muotona erotellaan myös taloudellinen väkivalta, joka voi il-metä muun muassa rahan kiristämisenä, taloudellisena hyväksikäyttönä tai kontrollina ja myös
näihin liittyvänä uhkailuna ja pelotteluna (Nyqvist 2001, 17; Lidman 2015, 28). Myös hengellinen väkivalta on yksi merkittävä uskontoihin kiinnittyvä parisuhdeväkivallan muoto (Marttala 2011, 48). Nykyisin myös eron jälkeisenä väkivaltana ilmenevä vaino nähdään yhtenä merkittävänä ja vakavana lähisuhdeväkivallan muotona, sillä parisuhteen päättäminen ei välttämättä merkitse vä-kivallan loppua (Nikupeteri 2016, 39).
Väkivallan muodot ovat usein yhteen kietoutuneita, mutta väkivalta harvoin alkaa fyysisellä pa-hoinpitelyllä. On tyypillistä, että suhteen alussa kumppanin mustasukkaisuutta pidetään rakkauden osoituksena, joka kuitenkin kontrollin ja rajoittamisen muotona saa suhteen edetessä toisenlaiset mittasuhteet. Fyysinen väkivalta alkaa yleensä silloin, kun suhteeseen on jo sitouduttu. Usein vä-kivalta raaistuu ajan myötä. (Marttala 2011, 43–46; Oranen 2012, 218; Partanen ja Holma 2002, 192.) On tutkittu, että jos parisuhteessa on fyysistä väkivaltaa, siihen liittyy usein myös väkivallan henkinen puoli ja lisäksi seksuaalista väkivaltaa. Tutkimuksissa on myös todettu, että fyysinen parisuhdeväkivalta on yleensä jatkuvaa. (Krug ym. 2005, 109–112.) Suuri osa parisuhdeväkival-lasta on kuitenkin henkistä väkivaltaa ja varsinaisia fyysisiä väkivaltatilanteita saattaa olla harvoin (Oranen 2012, 218–221). Helpoin väkivallan muodoista tunnistaa on fyysinen väkivalta, erityisesti silloin, kun väkivallasta on jäänyt ulkoisia merkkejä. Usein parisuhdeväkivaltaa kokeneet pitävät kuitenkin henkistä väkivaltaa kaikkein vaikeimpana väkivallan muotona. (Marttala 2011, 40.) Parisuhdeväkivallassa on kyse vallan epätasapainosta. Parisuhdeväkivalta toimii vallan ja kontrol-lin väkontrol-lineenä ja alkaa lopulta määritellä väkivallan kokijan käyttäytymistä. Väkivalta on usein jak-sottaista, joka aiheuttaa kokijalle emotionaalista riippuvuutta väkivallan tekijästä. Väkivallan te-kijä saattaa rankkojen väkivaltaisten tekojen jälkeen olla hyvin lämmin ja katuva: hänellä on valta saada väkivallan kokija tuntemaan sekä onnea, että syvää arvottomuutta. (Marttala 2011, 43.) Pa-risuhdeväkivalta kiinnittyy vahvasti ihmisten yksityiselämään ja läheisiin, seksuaalisiin suhteisiin, sillä väkivallan tekijä on voi parisuhteessa olla myös rakastava ja hyväilevä kumppani, jonka kanssa koti jaetaan. Tämä konteksti tekee parisuhdeväkivallasta erityisen niin väkivallan muotona kuin rikoksena. Emotionaalisen riippuvuuden lisäksi myös taloudellinen riippuvaisuus väkivallan tekijästä voi olla parisuhdeväkivallan kontekstissa läsnä. (Husso 2003, 13; Krug ym. 2005, 109;
Kaittila 2017, 78.) Parisuhdeväkivallassa on kyse pitkäkestoisesta, väkivallan eri muotoja sisältä-västä prosessista (Husso 2003, 13). Fyysinen ja henkinen läheisyys väkivallan tekijän ja sen koh-teen välillä mahdollistavat vallankäytön ja väkivallan erityisellä tavalla (Notko 2011, 212).
Husson (2003) parisuhdeväkivaltaa koskevassa tutkimuksessa väkivaltaa kokeneiden naisten kir-joituksissa koti näyttäytyi niin parisuhdeväkivallan tapahtumapaikkana, kuin myös lämmön, tur-vallisuuden, läheisyyden ja rakkauden symbolina hyvästä elämästä. Kotona naiset kokivat toisaalta olevansa odotusten ja vaatimusten puristuksissa, mutta toisaalta koti koettiin myös suojapaikkana ulkopuolisten katseilta ja kommenteilta. Väkivalta yritettiin pitää loitolla kodista ja väkivallan lop-pumiseen ja miehen muuttumiseen uskottiin viimeiseen saakka. Useat naiset kertoivat ajatelleensa väkivallan olevan ulkopuolinen paha, joka liittyi esimerkiksi stressiin tai alkoholiin. Väkivallan mieltäminen ulkopuolisena objektina hidastaa tilasta irrottautumista, mutta se saattaa myös vähen-tää häpeää, syyllisyyttä ja antaa toivoa väkivallan loppumisesta. Väkivallan kieltäminen voi olla yritys säilyttää itsensä ehyenä ja elinvoimaisena. (Husso 2003, 220–221.)
Parisuhdeväkivaltaa kokevat pyrkivätkin salaamaan väkivallan muilta muun muassa häpeän tun-teiden ja toisaalta myös itsensä suojelemiseksi. Nousiainen (2015, 85) kirjoittaa haastatelleensa lapsistaan vanhempien eron jälkeen erillään asuvia äitejä, joista yli puolet kuvasivat elämänkerto-muksissaan lähisuhdeväkivaltaa. Kertomuksissa nousi esiin, että naista pahoinpitelevä mies saattoi pyrkiä siihen, että näkyviä vammoja fyysisestä väkivallasta ei syntyisi. Naiset saattoivat toivoa, että väkivallasta jäisi jälkiä, jolloin heillä olisi näyttää väkivallasta todisteita viranomaisille tai läheisille, mutta toisaalta he myös pyrkivät peittelemään ja salaamaan väkivaltaa pitkään häpeän vuoksi. (Emt., 99–100.) Väkivallan salaaminen voi olla keino torjua haavoittuvuutta, välttää kipua ja epävarmuutta (Nousiainen 2015, 100). Perhe koetaan edelleen usein tavoitelluksi ja toivotuksi elämisen malliksi ja perhettä ja muita läheisiä suhteita pidetään perusehtoina elämälle. Yksinäisyys taas liitetään edelleen usein syrjäytymiseen ja eristyneisyyteen. (Notko 2011, 213.)
Parisuhdeväkivalta on vaikeasti lähestyttävä sosiaalinen ongelma interventio- ja auttamiskäytän-töjen näkökulmasta, sillä koti ja perhe mielletään yksityiseksi, intiimiksi alueeksi, josta aiheutuu se, että väkivalta perheessä saattaa jatkua hyvinkin pitkään ulkopuolisilta salassa (Nyqvist 2001, 13). Väkivaltaan parisuhteissa liittyy myös sen sisään sulkeva ja yksinäistävä voima. Väkivallasta kertomiseen ja avun hakemiseen pystytään usein vasta sitten, kun väkivalta on jatkunut pitkään ja vahingoittumiset kokemukset ovat voimakkaita. (Notko 2011, 211.) Väkivaltaisesta suhteesta läh-teminenkään ei tapahdu pääsääntöisesti yhdellä kertaa, vaan usein se on prosessi, jonka aikana lähdetään ja palataan useita kertoja ennen suhteen päättämistä. Suhteesta lähteminen ei kuitenkaan
takaa väkivallan päättymistä, sillä väkivalta voi jatkua tai jopa kiihtyä kumppanin jättämisen jäl-keen. (Krug ym. 2005, 118.) Eron jälkeen väkivalta voi jatkua tai jopa lisääntyä esimerkiksi lapsen huoltoon ja tapaamisiin liittyvien kiistojen myötä. Toisaalta mikäli väkivalta huolto- ja tapaamis-ratkaisuissa huomioidaan, ratkaisut voivat parhaassa tapauksessa suojata uhria. Tilastollisesti pa-risuhteiden päättymiseen liittyy kuitenkin lisääntynyt väkivallan riski. (Hautanen 2017, 99.)