Perheen aikuisten välinen parisuhdeväkivalta heijastuu aina myös muihin perheenjäseniin ja kaik-kien perheenjäsenten välisiin suhteisiin (Notko 2011, 211). Uhreja parisuhdeväkivallassa eivät ole vain väkivallan kohteena oleva aikuinen, vaan myös perheen lapset, jotka väkivallalle altistuvat.
Kuten todettu, parisuhdeväkivallalle altistuminen voi vaikuttaa lapsen psyykkiseen hyvinvointiin sekä lyhyt- että pitkäaikaisesti (ks. esim. Howell 2016) ja ongelmat vanhemmuudessa ovat tärkein väkivallan vaikutuksia välittävä tekijä (Oranen 2012, 226). Suurin osa kaltoinkohtelututkimuksista on kohdistunut vain äitien toimintaan ja vanhemmuuteen, ja tutkimus parisuhdeväkivaltaa käyttä-vien isien ja lasten välisistä suhteista on sen sijaan vähäisempää. (Emt., 232–233; Holt, Buckley
& Whelan 2008, 801; Hautanen 2017, 105.) Seuraavaksi kuvataan parisuhdeväkivallan vaikutuk-sia äitiin ja äidin vanhemmuuteen, jonka jälkeen tuodaan esiin niitä havaintoja, joita tutkimuksissa on havaittu parisuhdeväkivaltaa käyttävien isien vanhemmuudesta.
Parisuhdeväkivallan kohteena oleminen ja jatkuvassa väkivallan uhassa eläminen vaikuttaa naisen toimintaan äitinä. Äidin kokema parisuhdeväkivalta voi vaikuttaa negatiivisesti lapsen ja vanhem-man väliseen kiintymyssuhteeseen sekä äidin kykyyn toimia vanhempana. Parisuhdeväkivallan seuraukset äitiin saattavat olla tuhoisia ja näkyä oireiluna käyttäytymisessä, psyykkisessä ja emo-tionaalisessa hyvinvoinnissa, sosiaalisissa suhteissa, terveydessä sekä persoonallisuudessa. Monet parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset kärsivät traumatisoitumiseen liittyvistä oireista, masennuk-sesta sekä ahdistukmasennuk-sesta. Väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, voivat aiheuttaa myös muun mu-assa unettomuutta, painajaisia, itkuherkkyyttä, itseluottamuksen puutetta ja vihaa. (Holt, Buckley
& Whelan 2008; Marttala 2011, 44; Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85; Oranen 2012, 226–227.) Psyykkinen ja emotionaalinen kuormitus voivat vaikuttaa vanhemman kykyyn vastata lapsen tarpeisiin, eikä esimerkiksi masentunut vanhempi välttämättä pysty reagoimaan lapsen viesteihin yhä hyvin kuin mieleltään jaksavampi vanhempi (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85).
Henkisen ja fyysisen väkivallan lisäksi parisuhdeväkivaltaan liittyy usein myös toisen eristäminen sosiaalisesti ja taloudellinen kontrollointi, jotka voivat vaikuttaa myös lapseen niin, että äiti ei esimerkiksi pysty viemään lastaan tarvittaessa lääkäriin, ostamaan lapselle perustarpeita, kuten vaatteita tai ruokaa, tai tarjoamaan lapselle lapsen kehitystä tukevaa sosiaalista ja aktiivista elämää.
(Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 81–84.) Katzin (2016, 53–54) laadullisessa tutkimuksessa parisuhdeväkivaltaa käyttävät puolisot kontrolloivat lasten äitien sosiaalista elämää niin, että lap-set eivät päässeet kavereidensa synttäreille, koulun jälkeen järjestettäviin kerhoihin tai näkemään isovanhempaansa, puolison rajoittaessa äidin liikkumista kodin ulkopuolella niin vahvasti. Edellä mainitut esimerkit voivat johtaa esimerkiksi siihen, ettei lapsella ole mahdollisuutta kodin ja kou-lun ulkopuolisiin, positiivisiin kokemuksiin tai resilienssiä tukeviin sosiaalisiin suhteisiin. Myös lasten sosiaalisten taitojen rakentaminen voi kärsiä. (Katz 2016, 54.)
Toisaalta väkivaltainen puoliso voi vaikuttaa myös toisen vanhemman kykyyn toimia luotettavana, turvallisena ja saatavilla olevana vanhempana lapselle. Väkivaltainen puoliso voi esimerkiksi estää äitiä pitelemästä ja rauhoittelemasta itkevää, pientä lasta tai kieltää lasta puhumasta äidilleen tai rajoittaa äidin ja lapsen yhteistä ajanviettoa. (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 81–84; Katz 2016, 52–53.) Väkivaltaisissa suhteissa elävät käyttävät erilaisia selviytymiskeinoja, kuten toisen käytöksen lukemista, varuillaan oloa sekä oman käytöksen kontrollointia. Väkivallan kohde voi pyrkiä myötäilemään tekijän mielialoja, muuttumaan näkymättömäksi tai ennakoimaan tekijää är-syttäviä tilanteita. Äiti voi pyrkiä ohjailemaan myös lapsia väkivallan tekijän miellyttämiseksi yrit-täen estää sen, että väkivalta ei riistäytyisi tai lapset joutuisi sen kohteiksi. (Marttala 2011, 43.) Tämä voi johtaa epäjohdonmukaiseen vanhemmuuteen, sillä vanhemman toiminta voi vaihdella sen mukaan, onko väkivaltainen kumppani paikalla vai ei. Kun väkivaltainen kumppani ei ole paikalla, äiti voi toimia lasten kanssa joustavammin. (Oranen 2012, 222.)
Parisuhdeväkivaltaa kokevien äitien on myös havaittu pahoinpitelevän lapsiaan muita useammin (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85; Holt, Buckley & Whelan 2008, 801). Väkivallan
tekijän miellyttämiseen liittyen, kurituksesta voi herkästi tulla kasvatuskeino, kun äidin täytyy yrittää ”pitää lapset hiljaisena” millä tahansa keinolla (Oranen 2012, 222). Parisuhdeväkivaltaa kokevan äidin kärsivällisyys saattaa myös olla lyhyempi ja hän voi olla ärtyneempi ja esimerkiksi huutaa lapselle (Bancroft, Silverman & Ritchie 2012, 84–85; Holt, Buckley & Whelan 2008, 801).
Toisaalta äidin havainnot lapsesta voivat myös vääristyä ja äiti saattaa heijastaa pahoinpitelevän puolison negatiivisia ominaisuuksia tai omia tunteitaan lapseen, jolloin kovakourainen käsittely tai ilman suojaa jättäminen voivat olla rangaistus näistä ominaisuuksista tai käyttäytymisestä. Pa-risuhdeväkivallan raaistuessa äiti voi syyttää lasten olemassaoloa siitä, sillä lapset ovat saattaneet olla syy suhteeseen jäämiseen. (Oranen 2012, 222, 226.)
Kuten todettu, parisuhdeväkivaltaa käyttävien isien vanhemmuudesta tehty tutkimus on vielä hy-vin vähäistä. Tehdyissä tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että kumppaniaan pahoinpitelevät isät ovat vähemmän tekemisissä lastensa kanssa, käyttävät todennäköisemmin negatiivisia kasvatus-keinoja, ovat kontrolloivampia, autoritaarisempia, epäjohdonmukaisempia ja vihaisempia. Pari-suhdeväkivaltaa käyttävät isät saattavat myös rajoittaa lapsen itseilmaisua, luovuutta ja lapselle tärkeitä rutiineja. (Holt, Buckley & Whelan, 801–802; Hautanen 2017, 105; Katz 2016, 53.) ”Oi-keus” lapsiin ja kontrollin säilyttäminen voivat näyttäytyä heille tärkeämpinä, kuin hoiva ja huo-lenpito. Noin puolet parisuhdeväkivaltaa käyttävistä miehistä on pahoinpidellyt myös lapsiaan.
(Hautanen 2017, 105.) Lasten tunteet isään voivat olla hyvin ristiriitaisia, sillä lapset voivat pelon ja vihan lisäksi tuntea isää kohtaan kiintymystä (Forsberg 2005, 58; Oranen 2012, 227). Moni lapsi toivoo isän muuttuvan ja lapsen toive voi olla, että koko perhe voisi jälleen elää yhdessä ilman riitelyä. Jos lapsen toivo ei kuitenkaan toteudu, lapsi voi lopulta toivoa isän loukkaantuvan tai jopa kuolevan. (Forsberg 2005, 58.)
Perheen aikuisten välinen parisuhdeväkivalta muodostaa riskin lapsen laiminlyönnille, joka tar-koittaa, että lapsen perustarpeet jätetään huomiotta. (Söderholm & Politi 2012, 80–82, 87). Osa aiemmin tässä luvussa kuvatuista tilanteista voivat olla yhdenlaisia esimerkkejä lapsen laiminlyön-nistä sen eri muodoissa. Fyysisellä laiminlyönnillä tarkoitetaan sitä, ettei vanhempi kykene vas-taamaan lapsen fyysisiin perustarpeisiin, kuten terveyteen, ravinnonsaantiin tai suojeluun. Emo-tionaalinen kaltoinkohtelu voidaan jakaa viiteen kategoriaan: 1) vanhemmat eivät ole emotionaa-lisesti läsnä, 2) vanhempien käsitys lapsesta on negatiivinen tai väärä, 3) vuorovaikutus lapsen
kanssa on epäjohdonmukaista ja lapsen ikään nähden epäasianmukaista, 4) vanhemmat eivät ky-kene tunnistamaan lapsen yksilöllisyyttä ja psykologisia rajoja sekä 5) vanhemmat ovat kyvyttö-miä tukemaan ja turvaamaan lapsen sosiaalisia tarpeita ja pärjäävyyttä. Lähes aina muissa kaltoin-kohtelun muodoissa on mukana myös emotionaalista kaltoinkohtelua. Laiminlyönti on usein taha-tonta, mutta toistuvana toimintana se saa lapsen tuntemaan itsensä ei-toivotuksi, arvottomaksi ja ei-rakastetuksi. (Söderholm & Politi 2012, 79–81.)
Parisuhdeväkivaltaa kokevat äidit ja heidän lapsensa eivät kuitenkaan ole vain passiivisia uhreja vaan pyrkivät myös suojelemaan toisiaan ja ehkäisemään väkivaltaa (Katz 2016; Oranen 2012, 227). Katz (2016, 54–55) havaitsi tutkimuksessaan, että parisuhdeväkivaltaa kokeneet äidit ja lap-set pyrkivät vastustamaan kontrollointia ja taloudellista väkivaltaa muun muassa tekemällä asioita yhdessä piilossa isältä ja ostamalla asioita häneltä salaa. Äidit pyrkivät usein viimeiseen asti suo-jelemaan lapsia väkivallalta ja sen vaikutuksilta, jolla voi olla lapsen selviytymisen kannalta mer-kittävä vaikutus (Oranen 2012, 227). Lapset ovat kuitenkin usein myös yksi mermer-kittävä syy siihen, ettei parisuhdeväkivaltaan haeta apua. Pelko lasten vahingoittumisesta väkivallankäyttäjän toi-mesta voi olla suuri. Lisäksi pelko lastensuojelullisista toimenpiteistä voi johtaa siihen, ettei am-mattiauttajiin tai poliisiin haluta olla yhteydessä. (Kaittila 2017, 76.)
Toisaalta huoli lapsen tarpeista ja turvallisuudesta voi olla myös merkittävä avun hakemiseen mo-tivoiva tekijä. Monet väkivaltaa kokevat äidit toivovat, ettei lapsi joutuisi enää elämään väkival-taisessa kodissa tai itse kokemaan väkivaltaa omissa parisuhteissaan. Avun hakemisella voidaan haluta osoittaa lapselle, että väkivalta on väärin. (Kaittila 2017, 79–80.) Pelko lasten tai puolison menettämisestä voi motivoida myös miehiä hakemaan väkivaltaisuuteen apua (Nyqvist 2001, 201–
202). On kuitenkin havaittu, että parisuhdeväkivaltaa käyttävien isien on haastavaa nähdä parisuh-deväkivallan vaikuttavan lapsiin negatiivisesti (Oranen 2012, 227, 232–233). Parisuhparisuh-deväkivallan kontekstissa ongelmallista on, että helposti äiti nähdään ongelmana, eikä väkivaltaa käyttävä isä.
Parisuhdeväkivalta ja äitiys nähdään toisiinsa vahvasti sidottuina, kun taas parisuhdeväkivallan ja isyyden välistä suhdetta ei pidetä niin vahvana. Väkivalta ja isyys nähdäänkin usein toisistaan eril-lisinä asioina. (Keskinen 2005, 39–42.)