Seuraavassa tarkastelen sitä, minkälaiset mahdollisuudet yleistoimittajan arkea elävällä toimittajalla oli haastateltavien kokemuksen mukaan käsitellä ympäristökysymyksiä. Vakituisessa työsuhteessa olevat haastateltavat olivat yleistoimittajia. Osa heistä teki vuorotyötä. Eräällä haastateltavistani ympäristö oli nimettynä seuranta-alueena, mutta hänkään ei saanut keskittyä ympäristökysymyksiin kokonaan. Kirjoitan myös siitä, mitä vaikutuksia vaki- ja freelancer-toimittajat näkivät mediatalojen säästölinjalla olevan ympäristöjournalismin tekemiseen.
Toimittajat katsoivat, että yleistoimittajan kiire vaikuttaa ympäristöjuttujen tekemiseen perimmäisellä tavalla. Se rapauttaa mahdollisuuksia kehitellä omia juttuideoita. Eräs toimittajista kuvasi, että perustyön ohessa ympäristökysymysten seurantaan oli aikaa vain satunnaisesti, ja se jäi epäjärjestelmälliseksi. Hänen sähköpostinsa oli täynnä ympäristöaiheisia tiedotteita, ja ympäristöpoliitikko jakoi liudan linkkejä Facebookissa, mutta niistä ehti lukea vain pienen osan.
Hyllyssä olevat tutkimusraportitkin jäivät selaamatta. Haastateltava kertoi:
Kun ei ole aikaa seurata, eikä perehtyä, – – että ehtisit kaivaa uuden ja tuoreen ja oman näkökulman tai tekemään tuoreita havaintoja, niin… Tällaisen yleistoimittajan työssä ehtii lukea vain osan niistä tiedotteista, mitä tulee.
Aiemmassa journalismin tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että erikseen nimetyt ympäristö- ja tiedetoimittajat saavat päättää juttuaiheistaan keskimääräistä journalistia autonomisemmin (Hansen 2010, 83). Epävirallisuus sen sijaan tekee ympäristöasioista alttiita syrjäytetyiksi tulemiselle. Haastattelemani vakituisessa työsuhteissa olevat toimittajat kokivat, että töissä saattoi olla pitkiä ajanjaksoja, jolloin toimittajan itse kehittelemiä juttuaiheita ei ollut mahdollisuus toteuttaa. Yksi heistä kuvasi tilannetta näin:
Työvoimapula [estää]. Jokin iso uutistapahtuma joka pakottaa, että joudutkin tekemään jotain ihan muuta koko ajan. Sellaisia viikkoja voi olla vaikka kuinka paljon. Hädin tuskin pystytään hoitamaan kaikki se, mikä on pakko hoitaa, ihan perusuutiset. Silloin et kyllä [voi alkaa] tehdä mitään omaa [aihetta].
Ympäristökysymyksiä koskevat juttuideat olivat haastateltavien mukaan usein luonteeltaan sellaisia, että niiden uutisellisuus sieti tarvittaessa parin päivän viivytyksen. Joidenkin suunnitteluasteelle ehtineiden juttujen uutisarvo saattoi kuitenkin mennä syrjäytyksen vuoksi ohi, jolloin juttua ei ainakaan sillä erää tehty.
Mediatalojen leikkaukset työntekijöiden määrässä ja netin tuoma lisätyö on aiheuttanut sen, että toimituksissa ei ole löysää, vaan työvoima on tarkasti optimoitu (Hujanen 2005, 276; Nikunen 2011, 49–50). Haastateltavat katsoivat, että päivävuorossa omia ympäristöjuttuja sai tavallisesti tehdä melko hyvin. Sen sijaan iltavuorojen mainittiin olevan sellaisia, että kaikki aika kului yleisen uutisvirran hoitamiseen, eikä toimittajalla ollut mahdollisuutta toteuttaa juttuideoitaan.
Aiemmissa tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota toimitusten osastorajoihin ja siihen, että koska ympäristöasiat ovat tyypillisesti monitahoisia, niitä on ollut hankala sovittaa toimittajien perinteiseen työnjakoon (Suhonen 1991, 59). Haastateltavien kokemuksen mukaan osastorajat eivät periaatteessa olleet heille ongelma. He viittasivat siihen, että viime vuosina median yleissuuntauksena on ollut pyrkimys madaltaa osastorajoja. Sen ansiosta esimerkiksi ulkomaantoimittaja saa halutessaan toteuttaa taloutta koskevan uutisen. Vastaavasti ilmastohuippukokouksista on tehty Helsingin Sanomissa laajoja juttusarjoja, ja tämän kokonaisuuden osia on julkaistu viikon mittaan vaihtelevasti lehden eri osastoilla.
Erään haastateltavan kokemuksen mukaan osastorajojen ylitys oli aivan viime aikoina tullut vaikeammaksi. Syynä oli toimituksen resurssien väheneminen, hän kertoi:
Väkeä on vähän, ja kaikki [pomot] joutuvat kynsin hampain pitämään kiinni niistä ihmisistä, jotka ovat siellä vuorossa tekemässä juuri niitä [sen uutisosaston] aiheita. Juuri viime viikolla, kun oli tämä [x-aihe pinnalla], joka siis alun perin lähti mun vinkistä, niin sitten [toiselta osastolta pyydettiin, enkö voisi tehdä sinne siitä aiheesta jutun]. Mun pomo sanoi, että – – ”et nyt voi tehdä, että meillä on nyt [sulle] tämä toinen homma”. Mutta kyllä mä sitten kuitenkin [sain tehdä sen]. Aika paljon se on itsestä kiinni, mitä tarjoat. – – [Muillekin osastoille voi tehdä, mutta] tekisit sen ylitöinä, vapaapäivinä (nauraa).
Mediatalojen budjettien kiristyminen vaikutti haastateltavien näkemyksen mukaan merkittävästi ympäristöjournalismin tekemisen mahdollisuuksiin. Se aiheutti muutakin kuin toimituksen työntekijöiden määrän vähäisyyttä ja vaikeutta toteuttaa toimittajan omia aiheita. Kansainvälisten ympäristökysymysten käsittely oli erään toimittajan mukaan liki mahdotonta, jos juttu edellytti ulkomaille lähtöä:
[Kertoo olleensa juttukeikalla toisessa maanosassa]. Puhuin siitä matkasta muistaakseni kaksi tai kolme vuotta, ennen kuin se sitten meni läpi.
Freelancerit puolestaan katsoivat, että jutuista maksetut palkkiot eivät kattaneet monimutkaisten kysymysten käsittelyn vaatimaa taustatyötä. Tutkivasta journalismista ei haastateltavien mukaan oltu valmiita maksamaan (katso Vehkoo 2011, 139):
Hankala juttu tarkoittaa vain sitä, että se vaatii työtä, ja työ maksaa. Lehdet kyllä ottavat sen mielellään vastaan, mutta ne eivät halua maksaa. Se menee sitten kansalaistoiminnaksi, ja kansalaistoiminnan harrastaminen kaupallisen median hyväksi hieman tökkii. Tämä on minusta selvä muutos, mikä on minusta kautta linjan, että lehdet pihtailevat. Ne eivät satsaa siihen, että jotakin asiaa tutkitaan ollenkaan samalla tavalla, kuin mikä oli 80-luvulla ihan tavallista ja vielä 90-luvun alussa. Nyt ei. Jos jutun hinta alkaa lähennellä kuluineen 1000 euroa, saati että menee sen yli, niin 6000 euron kuukausipalkkaa nostavat päätoimittajat tulevat pyörtyilemään, että ei tällaista, eihän tämä ole mahdollista. Ja näin ollen meillä jää helvetin paljon asioita selvittämättä.
Eräs toimittajista katsoi, että esimerkiksi geenimuunneltuihin organismeihin ja kansainvälisiin biodiversiteettikysymyksiin liittyvät aiheet tulisivat käsitellyiksi vain siinä tapauksessa, että toimituksessa tehtäisiin tietoinen valinta antaa jollekin toimittajalle aikaa perehtyä niihin. Toimittaja huomautti, että tämänkaltaiset asiat eivät nouse esiin myöskään tietotoimistojen tuottamassa valmiissa materiaalissa.
Työelämän muutoksia tutkineen Juha Siltalan (2004, 31–35) mukaan toimittajat voidaan luokitella luovan työn ammattilaisiksi. Luovuuden myötä heidän minuutensa sitoutuu voimakkaasti töihin, ja useille tällaisille itsensä toteuttajille työ on tietyssä mielessä harrastuskin. Monille ympäristöjournalisteille työ on varmasti myös kutsumus. On yleisesti tunnettua, että hoitoalan kutsumustyöntekijät tekevät töitä huonolla palkalla, toisinaan jopa kokonaan ilman rahallista
korvausta. Journalismin puolella kulttuuritoimittajista tiedetään, että he lukevat arvioimiaan romaaneja vapaa-ajallaan. Entä ympäristötoimittajat? Jos toimintaedellytyksiä annetaan vähän, joustaako toimittaja vapaa-ajastaan?
Ympäristöjournalistit antoivat itsestään sen vaikutelman, että he ovat ahkeria palkollisia. Jotkut haastateltavista korostivat, että he perehtyvät asioihin myös työajan ulkopuolella. Yksi toimittajista kertoi selvittäneensä kaikki taustat erästä tutkivaa juttua varten palkatta vapaa-ajallaan, ja urakkaa riitti kuukausien ajaksi. Hän katsoi, että tutkivampien ympäristöjuttujen tekeminen olisi mahdotonta ilman tällaista työteliästä asennetta.
Toisaalta toimittajat antoivat kuitenkin ymmärtää, että kaikkeen he eivät venyneet. Eräs työsuhteessa oleva toimittaja huomautti, että hän jättää hyödyntämättä mahdollisuuden tarjota juttuaiheita muille saman talon osastoille toimituksille:
[Kertoo, että teki kerran omasta jutustaan eri version saman mediatalon toiseen formaattiin.]
Sellaista voisi tietysti olla enemmän, mutta siinä on se ongelma, että silloin mä teen sen ihan omalla ajalla omasta harrastuksesta. En saanut siitä mitään [korvausta] lisää, eikä se keventänyt mun työtaakkaani [oman työpaikkani] puolella. – – Sen takia en tietysti tule tekemään sellaista [enää toiste]. – – Tämä kuitenkin on mun elinkeino eikä maailmanpelastusprojekti olla töissä täällä. Sitten jos teen jotain omaan piikkiin, niin teen sen mieluummin rehellisesti omaan piikkiin.
Kaikki haastateltavat olivat varsin pessimistisiä arvioidessaan journalismin tulevaisuutta ylipäänsä.
Ympäristötoimittajien esittämät huolenaiheet olivat samoja, joita koko ammattikunnassa on 2000-luvulla murehdittu: mitä seurauksia henkilöstöleikkauksista on, ja miten journalismille käy, jos se kutistuu sähkeiden mahdollisimman nopeaksi tyrkkäämiseksi nettisivuille (katso Vehkoo 2011;
Honkonen & Lankinen 2012). Haastatteluhetkellä loppuvuodesta 2011 alalla oli käynnissä useita yt-neuvotteluja ja Ylen uusi rahoitusmalli oli vielä päättämättä.
8 Lähdesuhteet
Sinänsä firmat eivät ole mitenkään kovin hankalia. Ne ymmärtävät julkisuuden merkityksen erittäin hyvin ja kyllä ne pääsääntöisesti ovat aika yhteistyöhaluisia. Mutta tietysti kun ollaan siinä tilanteessa, että [toimittajan pitää tiukata] ”te olette muuten nämä jätteet [dumpanneet], joiden piti olla Ämmässuolla [kaatopaikka], ne ovat Vantaan metsässä”, niin sitten ne tietysti ovat… (naurua)
Edellisissä luvuissa tarkastelin ympäristöjournalistien toimintaympäristöä juttukriteerien ja toimitusorganisaatioiden sisäisten tekijöiden näkökulmasta. Tässä luvussa astun kohti mediatalojen ulkopuolista maailmaa, jonka toimittajat kohtaavat sähköposteissa, puhelinkeskusteluissa ja kasvokkaisissa tapaamisissa. Kerron, minkälaisia kokemuksia ympäristöjournalisteilla oli viranomaisten, yritysten ja muiden tietolähteiden kanssa toimimisesta. Tuon myös esiin, minkälaista yleisöpalautetta toimittajat saivat eturyhmiltä ja tavallisilta kansalaisilta. Lopuksi tarkastelen toimittajien ja ympäristöjärjestöjen vuorovaikutussuhteita.