Toteutin kahdeksan ympäristöjournalistin teemahaastattelut marras–tammikuussa 2011–2012. He olivat haastatteluhetkellä töissä valtakunnallisissa sanomalehdissä, Yleisradiossa tai freelancerina.
Haastateltavat olivat profiloituneet urallaan ympäristötoimittajina. Kukaan heistä ei kuitenkaan haastatteluhetkellä ollut päätoiminen erikoistoimittaja, jos freelancerit jätetään huomiotta.
Työsuhteessa olevat haastateltavat sijoittuivat asemaltaan jonnekin erikoistoimittajan ja tavallisen yleistoimittajan epämääräiseen välimaastoon. Heistä yhdellä ympäristökysymykset olivat nimetty seuranta-alue, mutta hän oli silti toimituksen tavallinen vuorotyöläinen. Tilastotietoja haastateltavista on liitteessä 3.
Kaikki haastateltavat kuuluivat Ympäristötoimittajien yhdistykseen (Ympäristötoimittajat 2008).
Tulkitsen jo jäsenyyden tarkoittavan sitä, että henkilöllä oli vakaa intressi tehdä ympäristöjournalismia. Haastateltavien suuntautuneisuutta korostaa se, että freelancerit sekä puolet muista oli jossain uransa vaiheessa ollut sellaisissa työtehtävissä, että he olivat pystyneet keskittymään ympäristökysymyksiin päätoimisesti.
Halusin, että haastateltavat voisivat arvioida myös oman toimintaympäristönsä kehitystä ja siinä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia. Siksi valitsin haastateltaviksi alalla jo pidempään olleita henkilöitä. Haastateltavia voi luonnehtia suomalaisen ympäristöjournalismin konkareiksi, sillä heistä muutama oli tehnyt ympäristöjuttuja jo 1970-luvun puolella, nuorinkin 2000-luvun alusta alkaen. Keskimäärin heillä oli journalistista työkokemusta noin 25 vuodelta. Heistä suurin osa oli kokenut ympäristöjournalismin nousun erikoisaiheeksi 1980-luvun lopulla ja pettymyksen siitä, ettei ympäristökysymyksiä käsittelemään nimetä erikoistoimittajia, vaan olemassa olleet erityisfoorumit lakkautetaan.
Kuten asiantuntijahaastatteluille on tyypillistä, sopiva haastateltavien joukko oli tässä tutkimuksessa rajallinen, enkä olisi voinut valita heitä juuri toisin. Haastateltavien määrä, kahdeksan toimittajaa, on tilastollisesti minimaalisen pieni otos suomalaistoimittajista. Pidempään alalla olleista suomalaisista ympäristötoimittajista tämä on kuitenkin hyvin merkittävä osuus. Katson, että haastattelemani toimittajat olivat olleet keskeisimpiä suomalaisen ympäristöjournalismin tekijöitä ja olivat edelleen.
Taustatietoja haastateltavien valintaan antoi silloinen Tampereen yliopiston tiedotusopin lehtori Kaarina Melakoski. Sain häneltä Ympäristötoimittajien yhdistyksen jäsenluettelon ja listan henkilöistä, jotka olivat olleet alalla jo pitkään. Valikoin ihmiset sen jälkeen tekemäni rajauksen
pohjalta: kaikki haastateltavat tekivät juttuja itse ja olivat toimitushierarkiassa alisteisia esimerkiksi uutispäällikölle. Halusin mukaan ihmisiä monipuolisesti eri medioista, mutta en haastatellut ympäristöalan erikoislehtien, kuten Suomen Luonnon, toimittajakuntaa. Valikoituminen pohjautui osin siihen, että haastateltavien nimet olivat tulleet minulle mediasta vuosien varrella tutuksi.
Muutama ensisijaisesti lähestymäni henkilö jättäytyi haastattelusta sen vuoksi, että he eivät mielestään tehneet ollenkaan ympäristöjournalismia sillä hetkellä. Kustannussyistä kaikki haastateltavat olivat Etelä- tai Länsi-Suomen läänien alueelta. Haastateltavista viisi oli naisia ja kolme oli miehiä. Haastateltaville lähettämäni yhteydenottokirje on liitteessä 1.
En rajannut haastateltavia mediatyypin mukaan, vaan haastattelin sekä pääasiassa painettuun että pelkästään sähköiseen mediaan juttuja tekeviä toimittajia. Heissä oli sekä päivittäisen uutisjournalismin että pidempien feature-tyyppisten, mutta silti useimmiten uutisluonteisten, juttujen tekijöitä. Analyysiä tehdessä olen huomioinut haastateltavien taustat: Freelancerilla ja vakityösuhteessa olevalla uutisosaston toimittajalla on erilaiset mahdollisuudet keskittyä ympäristökysymyksiin. Yksittäiseen tv-ohjelmaan puolestaan mahtuu vähemmän aiheita kuin esimerkiksi sanomalehden uutissivuille, mikä saattaa toimituksen suhtautumisen lisäksi selittää sitä, miten ympäristökysymyksillä on mahdollisuus päästä esille näiden toimittajien jutuissa. Kerron muutamissa kohdissa, mikä on lainaamani tai referoimani henkilön työtausta.
Rasitteen sijaan väline-erot ovat mielestäni tutkimukseni rikkaus. Monipuolinen mediatausta toi esiin, että monet ympäristökysymysten käsittelyyn vaikuttavat asiat ovat toimituksesta ja välineestä riippumattomia. Analyysissäni keskityn näihin yhteisiin asioihin. Jätän käsittelyni ulkopuolelle esimerkiksi tv:n kuvallisuuteen liittyvät erityisvaatimukset. Se, että mukana on sekä freelancereita että vakinaisia toimittajia, loi hyödyllisen kontrastin: freelancerien kokemukset ovat auttaneet minua hahmottamaan yleistoimittajan työn rajoitteita.
Tein haastattelut henkilöiden työpaikalla tai kahvilassa lukuun ottamatta yhtä haastattelua, jonka toteutin haastateltavan kotona. Haastattelut kestivät 40 minuutista puoleentoista tuntiin, keskimäärin vajaat 50 minuuttia. Litteroin aineiston sanatarkasti. Materiaalia kertyi 67 sivua tekstinkäsittelyohjelman perusasetuksilla. Jos lause jäi haastateltavalta kesken tai hän piti puheenvuoronsa aikana selvän tauon, merkitsin sen litteraattiin kolmella pisteellä (…).
Viittaan haastateltaviin nimettöminä, kuten yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on yleensä tapana. On tutkimuseettisesti perusteltua, että haastateltavia ei voi tunnistaa (Silverman 2010, 155).
Nimettömyydellä saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten vapaasti henkilöt esittävät kritiikkiä
esimerkiksi omaa työnantajaansa kohtaan. Haastateltavilla oli tiedossa haastatteluhetkellä, että en tule kertomaan heidän nimiään. Lisäsyy nimettömyyteen on se, etten halua korostaa tutkimuksessani yksilöitä. Se ei ole olennaista, kuka sanoo, vaan se, mitä sanotaan. (Vertaa kuitenkin Alastalo & Åkerman 2010, 383.)
Nimettömyyden säilyttämiseksi jätin muutamia ympäristöjournalismin harjoittamiseen liittyviä asioita tutkimuksen ulkopuolelle, sillä niitä olisi ollut mahdoton kertoa ilman viittausta kyseiseen toimitukseen. Kuten Alastalo ja Åkerman (emt.) toteavat, anonymiteetti onnistuu harvoin rajatulla asiantuntijajoukolla ilman, että tietoa häviäisi. Pidän sittenkin todennäköisenä, että jotkin tutkimukseen ottamistani lausumista on mahdollista tunnistaa henkilölleen, jos tuntee suomalaisten ympäristöjournalistien kentän. Kullakin ihmisellä on ensinnäkin oma luonteenomainen puhetapansa. Toiseksi ihmiset voidaan tunnistaa siitä, mitä teemoja heillä on tapa tuoda esiin keskusteluissa. Tämän vuoksi luetutin mukaan ottamiani sitaatteja haastateltavilla ennen tämän tutkielman julkaisua.
Anonymiteetin säilyttämiseksi en merkitse kirjain- ja numerokoodeilla sitä, mitkä tutkielmaan mukaan ottamani lausumat ovat keneltäkin (luvut 6–10). Ympäristötoimittajien joukko on Suomessa pieni, joten tällainen koodaus lisäisi olennaisesti todennäköisyyttä tunnistaa haastateltavan henkilöllisyys. Tämän valinnan haittapuolena on se, että tutkimuksen lukija ei voi seurata, miten monipuolisesti olen tukeutunut eri haasteltaviin. Analyysiä tehdessäni olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että siteeraan kutakin haastateltavaa vähintään epäsuorasti jokaisessa luvussa. Anonymiteetin vuoksi olen poistanut lainauksista joitain tunnistamista helpottavia nimiä ja tarkkoja viittauksia haastateltavien tekemiin juttuihin tai välineisiin. Muutin esimerkiksi ”katsojan”
yleisöksi ja ”kirjoittamisen” jutun tekemiseksi. Kokonaan poistamieni yksityiskohtien kohdalla lainauksessa lukee X.
Luettavuuden parantamiseksi stilisoin tähän tutkimusraporttiin mukaan ottamieni lainausten kieltä.
Korjasin sanoja kirjakieliseen suuntaan ja otin pois puhekielelle luonteenomaista toistoa, mutta en kuitenkaan muokannut lainauksia yhtä voimakkaasti kuin lehtijutuissa on tapana tehdä. Jos olen ottanut sitaateista pois puheen rönsyjä, olen merkinnyt ne lainauksiin kahdella viivalla: – –.
Toimittajien haastattelujen lisäksi tein tutkielmaani varten viisi taustahaastattelua oman tietämykseni ja ymmärrykseni syventämiseksi. Vanhempi tutkija Jari Lyytimäki Suomen Ympäristökeskuksesta antoi minulle tutkijan näkökulmaa ympäristökysymysten käsittelyyn suomalaismediassa. Tulevien toimittajien opettajana Tampereen yliopistossa työskennellyt Kaarina
Melakoski kertoi minulle siitä, miten ympäristökysymykset haluttiin huomioida alan koulutuksessa 1990-luvulla. Tietojani suomalaisen ympäristöjournalismin lähihistoriasta tarkensi Journalistiliitossa työskentelevä pitkän linjan ympäristötoimittaja Markku Lappalainen.
Ympäristötoimittaja Petteri Saario puolestaan kertoi minulle Yleisradion taannoisen ympäristötietopalvelun toiminnasta ja ympäristötoimittaja Kari Rissa Ympäristöuutisten taustoista.
Toisin kuin varsinaisten haastateltavien kohdalla, viittaan taustahaastatteluissa esitettyihin ajatuksiin henkilön nimellä, jos lainaan suoraan niissä esitettyjä näkemyksiä.