Johdantoluvussa siteeraamani Väliverronen (2012) toteaa, että ympäristöjournalismi näyttää sulautuneen osaksi valtavirtaa. Pohdin seuraavaksi, mitä tilanne tarkoittaa ympäristökysymyksien kannalta tämän tutkimuksen perusteella. Minkälaisina ympäristökysymykset tulevat journalismissa tällä hetkellä esiin ja mikä uhkaa jäädä huomion ulkopuolelle? Tulkitsen haastateltavien kertoneen, että ympäristökysymyksillä menee journalismin kentällä sekä paremmin että huonommin kuin ennen. Ympäristötoimittajat antoivat useita syitä olettaa, että ympäristökysymysten asema toimituksissa on edelleen toisarvoinen.
Haastateltavat katsoivat, että ympäristöjournalistin kohtalona oli ollut leimautuminen etenkin takavuosina. Sosiaalisen paheksunnan pelko voi olla merkittävä toimittajan ratkaisuja säätelevä tekijä (katso Mörä 1999, 210–214), mutta haastateltavat tekivät omia juttujaan leimautumisesta välittämättä. Nyttemmin he pitivät toimittajakunnan suhtautumistapaa pääosin hyväksyvänä.
Ympäristökysymysten merkitys on vuosikymmenten saatossa vahvistunut yhteiskunnassa. Niitä ei enää pidetä siinä määrin muusta yhteiskunnan toiminnasta irrallisina ongelmina kuin joskus ennen.
Luonnonresurssien, kuten maaöljyn ja makean veden, niukkuus on käynyt ilmeiseksi (Lähde 2013),
ja esimerkiksi ilmastonmuutosta sivutaan melko laajasti yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja myös eri aiheisiin keskittyvissä lehtijutuissa (Lyytimäki 2012b).
Ympäristötoimittajien kokemuksen mukaan juttuvalinnoista päättävä toimituksen päällikköporras suhtautui ympäristökysymysten käsittelyyn neutraalisti. Ympäristöjutut olivat heidän mielestään saavuttaneet toimituksissa ”ihan normaalin jutun” statuksen, tosin eräs haastateltava toi esiin, että mobiililaitteiden säteilyn kaltainen kysymys saattaa olla vielä oudoksuntaa herättävä. Haastateltavat katsoivat ympäristöjärjestöjen aseman vahvistuneen toimituksissa.
Toimittajia kannustettiin ympäristökysymysten käsittelyyn joissain toimituksissa, mutta toimitukset eivät kuitenkaan antaneet aihepiirin käsittelyyn lisäresursseja. Toimituksen antama tuki vaikutti haastattelujen perusteella olevan luonteeltaan henkistä, ei materiaalista. Toimittajat tekivät ympäristöjuttunsa yleistoimittajan normaalien voimavarojen rajoissa, vuorotyön lomassa. Tilanne johti siihen, että tutkivampaa otetta tai uutta näkökulmaa edellyttävät ilmiöt jäivät ehkä käsittelemättä. Vaihtoehtoisesti toimittaja syventyi aihepiiriin vapaa-ajallaan.
Päätoimisia työsuhteessa olevia ympäristötoimittajia on työskennellyt Suomessa aikojen saatossa vain muutamia (katso esim. Lappalainen 1991, 12), ja nykyisin heitä lienee aiempaa vähemmän.
Eräänä syynä nimettyjen ympäristötoimittajien puutteeseen voi pitää media-alan yleistä murrosta.
Toimitusten resurssit ovat kaiken kaikkiaan vähentyneet, ja kaikkia erikoistoimittajuuksia on purettu (katso Nikunen 2011). Esimerkiksi Yleisradiossa ja Helsingin Sanomissa ympäristöjournalismiin kohdennettuja resursseja vähennettiin kuitenkin jo 2000-luvun alussa (Lyytimäki & Palosaari 2004, 26–27; Kantola 2003, 13–14), jolloin median säästöpaineet eivät olleet vielä niin voimakkaita kuin viime vuosina. Resurssien jako on valinta ja se viestii siitä, miten kyseisten mediatalojen resursseista päättävät ihmiset arvottavat eri aihepiirejä keskenään.
Haastateltavien kokemuksen mukaan kaikki toimittajat tunsivat ympäristökysymyksiä nykyisin pääpiirteissään ja pystyivät käsittelemään niitä ainakin jollain tasolla, mikä ei ollut takavuosikymmeninä välttämättä itsestään selvää. Tapahtumataustaiset ympäristöaiheet tulivat hoidetuiksi.
Haastateltavat tähdensivät, että tärkeää on myös katsoa tapahtumien taakse ja viereen. Tulkintani mukaan ympäristötoimittajat olivat huolissaan ympäristökysymyksiä analyyttisesti ja kokonaisuuksina tarkastelevan, asioiden syitä ja seurauksia pohtivan, kriittisen ympäristöjournalismin tilasta. Esimerkiksi Ympäristöuutiset lakkautettiin, eikä vastaavaa foorumia
ole tullut tilalle. Tutkivamman ympäristöjournalismin tekemiseen ei heidän nähdäkseen tahtonut olla tarjolla riittävästi resursseja.
Jos isot mediatalot antavat kitsaasti edellytyksiä tällaisen journalismin tekemiselle, sitä voi toki olla jossain muualla. Esimerkiksi vuoden 2013 Suuri journalistipalkinto ja Tutkivan journalismin yhdistyksen jakama Lumilapio-palkinto myönnettiin Talvivaaraa ympäristönäkökulmasta seuranneelle toimittaja Juha Kauppiselle. Kauppinen ei ollut yleistoimittaja, vaan hän teki näistä palkituista jutuistaan lähes kaikki Suomen Luonto -lehdelle. Sen toimituksessa työskennellessään Kauppisella oli ollut mahdollisuus keskittyä pelkästään ympäristö- ja luontokysymyksiin, luoda lähdeverkostoja ja syventää omaa asiantuntemustaan.
Tietyntyyppiset ympäristöteemoihin liittyvät kysymyksenasettelut tulivat haastateltavien mukaan toisaalta tälläkin hetkellä mediassa laajasti esiin. Heidän nähdäkseen nykyisin oli suosittua käsitellä ympäristökysymyksiä lähestymällä niitä kuluttajavalintoina, siis esimerkiksi asuntojen passiivirakentamisena tai ruokailutottumuksina. Journalismin sisäinen taustavoima kulutuskysymysten käsittelyn nousuun on ammattikulttuurissa tapahtunut muutos aiheiden ihmisläheisen lähestymistavan suuntaan (Hujanen 2009).
Ihmisläheisyys näyttäytyi haastatteluissa mahdollistajan lisäksi kuitenkin myös ympäristöjournalismia rajoittavana rakenteena. Journalistit katsoivat, että asiasisällöt joutuivat kärsimään nykyisin hyvin yleisten, hieman viihteellisten ja henkilölähtöisten ohjelma- ja juttuformaattien vuoksi. Niiden puitteissa oli heidän kokemuksensa mukaan haastavaa saada käsitellyksi ympäristökysymyksiin liittyviä luonnontieteellisiä tai yhteiskunnallisia seikkoja.
Ympäristökysymyksiä jätti haastateltavien näkemysten perusteella huomion ulkopuolelle myös vallitseva yhteiskunnallinen ilmapiiri. Toimittajat katsoivat, että ympäristönäkökulmat olivat menettäneet painoarvoaan yhteiskunnassa ja mediassa talouskriisin vuoksi. Tällainen ympäristökysymysten aseman heikkeneminen on havaittu edellisten talouden laskukausien aikana (esim. Hansen 2010, 24–25). Ympäristöön erikoistuneiden toimittajien voi katsoa olevan taloudellisen laskukauden aikana erityisen tärkeitä ympäristökysymysten julkisen näkyvyyden kannalta. Erikoistoimittajat kiinnittävät huomiota asioiden ympäristöulottuvuuksiin suhdanteista riippumatta.
Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että ympäristökysymykset sulkeutuvat merkittäviltä osiltaan journalismin ulkopuolelle, jos niitä käsitellään vain läpäisyperiaatteen pohjalta. Erikoistoimittajien
tarvetta ei voi nähdäkseni ohittaa, koska toimittajan asiantuntemus ja perehtyminen tuottavat yhteiskunnallisesti hyvin tärkeää journalismia. Journalismissa olisi välttämätöntä kysyä myös kipeitä ekologis-yhteiskunnallisia kysymyksiä ja etsiä luonnon asettamien ehtojen suhteen realistisia ratkaisuja. Jos tällaisia asioita ei tarkastella, niin journalismin ei voi katsoa kertovan nykyisestä maailmasta kovin totuudellisesti.
Tätä työtä viimeistellessäni tuli tieto, että Antarktiksen mannerjään sulaminen on todennäköisesti pysäyttämätöntä. Tiedelehti Naturessa kirjoitettiin alun perin jo vuonna 1978, että fossiilipolttoaineiden käyttö voi johtaa tähän. (Gillis & Chang 2014.) Fossiilienergian keskeisyys yhteiskunnille on vain yksi monista suurista haasteista, jotka liittyvät ympäristökysymyksiin.
Näiden isojen ekologisten kysymysten pohtiminen on olennaista, vaikka asiat voivatkin tuntua pelottavilta ja journalismin arjessa kovin työläiltä. Pelottavampaa on, jos näitä kysymyksiä ei kohdata, sillä silloin haasteet eskaloituvat. Kyse ei ole vain jääkarhuista tai mehiläisistä, vaan maapallon elinkelpoisuudesta.
Journalisteilla voisi olla tämänkaltaisten ympäristökysymysten kommunikoinnissa tärkeä paikkansa. Vapaaehtoistyön pohjalta tai ilman sopivia ohjelmapaikkoja se ei kuitenkaan onnistu.