Ympäristökysymykset tulivat laajassa mitassa osaksi yhteiskuntaa ja journalismia viimeistään Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan (Melakoski 1991, 22–23; Väliverronen 1996, 46).
Vanhimpien haastateltavien kokemuksen mukaan heidän kollegoidensa suhtautuminen ympäristönsuojeluun oli tuolloin vielä torjuvaa. Kriittinen suhtautuminen näkyi myös käytännössä.
Eräs ympäristötoimittaja muisteli joutuneensa aikoinaan tosissaan taistelemaan siitä, että hänen lehtensä toimituksessa aletaan lajitella jätepaperit omaan roskikseensa. Ympäristöaiheisten juttujen tekemisellä oli hänen mukaansa tuolloin viherpiiperryksen ja kantaaottavuuden leima.
Nykyisin ympäristökysymysten käsittely ei haastateltavien mukaan leimannut toimittajaa entiseen tapaan. Toimituksen työporukka oli vaihtunut, ja nykyiset, nuorempaa sukupolvea edustavat päälliköt suhtautuivat ympäristökysymyksiin edeltäjiään vakavammin ja hyväksyvämmin, katsoi eräs toimittajista:
10 tai 20 vuotta sitten sai tehdä jutun, jos se oli selkeä uutinen, että jokin on saastunut. – – Mutta sitten oli hirveä [vähättely], että ”sä haluat tehdä viherpiiperrysjuttuja tai semmoisia” – –. Ja nyt on sellaiset pomot, joille on itsestään selvää, että [tehdään] ympäristöjuttuja, että ne ovat ihan normaaleja juttuja.
Toimittajat kuvasivat ympäristökysymysten aseman muutosta monenlaisin esimerkein. Eräs heistä katsoi, että päällikkötoimittajat olivat taannoin tulkinneet luonnonresurssien rajallisuudesta puhumisen pelkästään toimittajan omaksi arvosidonnaiseksi mielipiteeksi, mutta nyt asiaan suhtauduttiin tosiasiana. Toinen toimittaja kertoi, että hän sai nykyään maanomistajilta kritiikin sijaan kiittävää palautetta metsiensuojelun mahdollisuuksista kertovista jutuistaan.
Haastateltavat kiinnittivät huomiota myös ympäristönäkökulmien tietynlaisen läpäisyperiaatteen yleistymiseen. Eräs kertoi:
Ennen [ympäristöjutut] olivat ehkä erillisempiä, että ympäristönäkökulma piti ottaa esiin tavallaan erikseen. Ja nyt se on ilman muuta siellä, että [jutuissa] on aina ”ilmastonmuutoksen takia tämäkin asia on tärkeä” -tyyppinen lause.
Jari Lyytimäen (2009; 2012b) tutkimus vahvistaa, että ainakin Helsingin Sanomissa ilmastokysymys nousi esille monilla eri osastoilla ja monien asioiden yhteydessä vuosina 1990–
2010. Lyytimäki pitää tällaista ilmaston laaja-alaista huomiointia lupaavana enteenä ilmastopolitiikan edistämisen kannalta. Kun ilmastokysymys on mediassa esillä eri yhteyksissä, tulevat ilmastopolitiikan ja muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden väliset ristiriidat näkyviin ja osaksi keskustelua.
Kaikessa ympäristökysymyksien läpäisevyyden yleistämisessä pitää kuitenkin olla varovainen.
Lähde (2013, 120–123) on korostanut, että ympäristöongelman kattokäsitteen alle kuuluu keskenään hyvin erilaisia ilmiöitä. Ne voivat olla eroosion kaltaisia paikallisia ympäristötuhoja tai globaalien systeemien, kuten ilmaston, häiriintymisiä. Myös ympäristöongelmia aiheuttavat syyt ja ongelmista koituvat yhteiskunnalliset seuraukset eroavat paljon toisistaan.
Se, että ilmastokysymykset ovat ylittäneet julkaisukynnyksen mediassa, ei siis ole tae siitä, että muille ympäristökysymyksille olisi käynyt samoin. Lyytimäki (2012b, 54–55) tutki ilmastokysymyksen lisäksi sitä, miten Helsingin Sanomissa käsiteltiin rehevöitymistä. Hänen tuloksenaan oli, että rehevöitymistä käsiteltiin lähinnä omana erikoiskysymyksenään, eikä siihen viitattu kovin usein muiden aiheiden yhteydessä.
Totesin tämän luvun alussa, että ympäristöjournalistit kokivat kollegoiden vähätelleen heitä menneinä vuosikymmeninä. Toimittajakunta suhtautui ympäristökysymyksiin kuitenkin jo 1990-luvulla vakavammin kuin suomalaiset keskimäärin (Suhonen 1994, 62). Ilmeisesti näin on edelleen.
Tähän viittaa esimerkiksi se, että taannoisen Sunnuntaisuomalaisen19 tekemän pienen toimittajagallupin mukaan neljännes toimittajista äänesti vuoden 2012 vaaleissa Vihreää Liittoa (Yle 2012). Vihreiden suosio ei ole valtakunnallisesti suhteessa näin suuri.
Haastateltavien kokemuksen mukaan toimituksen päälliköt suhtautuivat ympäristökysymyksiin periaatetasolla aivan kuten muihinkin aiheisiin. Jos toimittajalla oli aikaa kehitellä ”hyvin perusteltu” eli esimerkiksi kirkkaan uutiskärjen sisältävä juttuidea, niin sen sai tehdä. Eräs freelancertoimittaja katsoi, että näin oli ollut sekä ennen että nyt, ainakin niissä toimituksissa, joista hänellä oli kokemusta:
[Haastateltava kertoo tehneensä vuosien varrella töitä hyvin moneen eri mediaan.] En ole ikinä ollut vastakkain yhdenkään päätoimittajan kanssa. He ovat aina sanoneet, että ”joo, tee vain”. Voi tietysti kysyä, että tarjoavatko toimittajat näitä ja haluavatko he erikoistua, haluavatko he tehdä näitä juttuja, koska oma kokemukseni ei tue sitä väitettä, että näitä aiheita dissattaisiin päätoimittajien taholta. Toki en ole töissä näissä: Aamulehti, Turun Sanomat…
Ymmärrän, että niissä voi tulla pieniä ongelmia.
Ympäristöaiheisten juttujen läpimeno vaikutti haastateltavien kokemuksen perusteella olevan jossain määrin toimituskohtaista. Osa haastateltavista koki, että heidän päällikkönsä rohkaisivat tarttumaan ympäristökysymyksiin.
Toimitusten omien julkisten esiintulojen perusteella ainakin Helsingin Sanomat on tarttunut proaktiivisesti ympäristöaiheisiin. 2000-luvun alussa toimituksen johto teki tietoisen linjapäätöksen, että ilmastonmuutos nostetaan lehdessä joksikin aikaa erityiskäsittelyyn. Sanomalehti käsitteli vastaavalla tavalla esimerkiksi kansanterveyttä. (Meriläinen & Mukka 2008.)
Jotkut toiset haastateltavat puolestaan kokivat, että heidän oma toimituksensa kannusti heitä nykyään vähemmän ympäristökysymysten käsittelyyn kuin ennen. Yksi heistä kertoi:
[Toimituksessa] ei ole kiinnostusta. 80-luvulla mun mielestä oli, erittäin paljon. Silloin mulla oli semmoinen olo, että olin kauhean tervetullut niine tietoineni ja taitoineni, mitä siihen aikaan ei ollut tavallisilla rivitoimittajilla. – – Ja senaikainen pomo kannusti erittäin paljon, tai parikin pomoa peräkkäin.
Koska toimituksen nykyiset päälliköt eivät haastateltavan mukaan pyytäneet häntä tarttumaan ympäristökysymyksiin, samainen toimittaja korosti sinnikkään oma-aloitteisuuden merkitystä:
19 Sunnuntaisuomalainen on kuuden suomalaisen maakuntatason sanomalehden yhteinen sunnuntailiite.
Tämä on sellaista, että on pakko vain raivata tila itse, kun kukaan ei tule tarjoamaan sitä sulle.
– – Tietysti on myös niin, että jos itse uskot johonkin, niin niitä sitten vain vuodesta toiseen tuo esille. Se vaatii aika paljon itseluottamusta ja uskoa. Jos sitä ei ole, niin sitten ne [ympäristöjutut] jäävät kyllä tekemättä, koska kukaan muu ei niitä sulle [ehdota].
Myös muut haastateltavat kokivat toimittajan oman aktiivisuuden olevan keskeinen edellytys sille, että ympäristöasiat nousevat mediassa esiin.
Osa haastateltavista katsoi, että ympäristötoimittajuus tuotti edelleen kielteistä leimaa tekijälleen, vaikka vieroksunta toimituksissa ja yhteiskunnassa oli heidänkin nähdäkseen vähentynyt aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Erään toimittajan kokemuksen mukaan muutamat hänen kollegoistaan suhtautuivat ympäristökysymysten esiin nostamiseen edelleen vastentahtoisesti:
[Ajatellaan että ympäristötoimittajat ovat] sellaisia hurahtaneita viherpiipertäjiä, jotka elävät omassa maailmassaan. Ei niitä voi ottaa oikein vakavasti, [ovat] poliittisesti arveluttavia ja kaikkea sellaista. [Ympäristötoimittajia] vierastettiin ja varmaan vierastetaan edelleenkin.
Pitää olla vakavasti otettava toimittaja eikä mikään ympäristötoimittaja. – – Leima on kyllä helpottanut – – mutta [täällä mediatalossa] on myös suorastaan ympäristövihamielinen toimittajaklikki, joka on hirveän vahva. Ne ovat etabloituneita tyyppejä, joilla on vahva lonkerikko johtotasoillakin.
Jos toimittajakunnan keskuudessa on eroja suhtautumisessa ympäristökysymyksiin, niin eroja on myös ympäristökysymyksissä itsessään, kuten edellä totesin. Osa niistä voi olla Hallinin (1986, sit.
Shoemaker & Reese 1996, 227–228) käyttämin termein poikkeavia, jolloin niitä tarvitse käsitellä tai niihin voidaan suhtautua vähätellen. Eräs haastateltavista koki, että joitakin ympäristökysymyksiä ei oteta ongelmina vakavasti:
Kaikki nämä vuodet on ollut ihan mahdotonta tehdä juttua esimerkiksi säteilystä. Nyt tuli ensimmäisen kerran, että saan tehdä. On myös paljon sellaisia aiheita, joille vähän naureskellaan, joita pidetään vähän tällaisena viherpiipertämisenä ja jonkinlaisen paniikin lietsomisena. Ympäristöasioilla on edelleen kuitenkin myös jonkinlainen uskottavuusongelma, ihan oikeasti, ja niillä aiheilla. – – Mutta ei täällä [toimituksessa] sellaista ilmapiiriä ole, etteikö täällä voisi ehdottaa.
Terveys- ja ympäristökysymyksen rajamailla liikkuvan mobiilisäteilyn haasteellisuus juttuaiheena voi johtua monesta syystä. Ainakin se on esimerkki aiheesta, josta vallitsee vielä tieteellinen epävarmuus. Tällaisten aiheiden käsittely on luultavasti vaikeaa muillakin yhteiskunnan kentillä kuin mediassa: Aikalainen-lehteen keväällä 2014 haastateltu tutkija Mikko Ahonen katsoo, että sähkömagneettisen säteilyn tutkiminen ja riskien esiin tuominen on ollut hänelle hankalaa. Ahonen kertoo kokeneensa painostusta, koska tulokset olisivat voineet olla kiusallisia yritysrahoittajien kannalta. (Lankinen 2014.)